(Kiitospuhe kaikkien palkinnonsaajien puolesta tiedonjulkistamisen valtionpalkintojen jakotilaisuudessa Tieteiden talolla 24.9.2014.)
Tällä ikää on luvallista muistella vähän vanhojakin, kun sattuu olemaan historioitsija ja vielä elämäntyöstä palkittu. Joskus 1960-luvun alkutaitteessa tulin lähemmin tekemisiin oman alani ja lähialojen tutkimuksen kanssa. Tuolloin painotettiin tieteellisyyttä. Tieteen ehdon täytti tutkimus, joka oli kirjoitettu toisille tutkijoille. Yleistajuiseksi saatettu teksti koettiin tieteellisyydestä tinkimiseksi. Tasokkaan tieteen tärkeimpänä edellytyksenä pidettiin tutkimuksen vapautta, vapautta eritoten valtion otteesta. Tämä on ymmärrettävää, koska tutkimus tuon ajan sosialistimaissa oli tiukassa valtiollisessa ohjauksessa ja näin oli ollut sodan aikana laita myös läntisessä maailmassa. Tutkijoilla oli teetetty sodanpäämääriä palvelevia, propagandaksi soveltuvia tilaustöitä. Tämän vuoksi myös lännessä kavahdettiin poliittisen vallan holhousta ja pyrittiin siitä irti.
Päästiinkö holhouksesta irti? Onko tutkimus tänään vapaa kaikkinaisesta valtiollisesta vaikuttamisesta? Sitä se ei ole, ei ole yksin siitä syystä, että moderni tutkimus vaatii rahaa. Muuten ei vähänkään isompia projekteja voida toteuttaa. Niinpä tutkijat ovat hakeneet ja saaneet varoja myös ja erityisesti valtiolta, eivät pelkästään yksityisiltä säätiöiltä. Näin kohdataan kysymys: onko valtiovalta riistänyt tutkimukselta sen edistymiselle välttämättömän vapauden?
Niin ei ole käynyt. Suomessa kuten monissa muissakin demokratioissa julkinen valta on tukenut tutkimusta puuttumatta tutkimuksen sisältöön. Johonkin valtiovalta on kyllä näkyvästi puuttunut. Kun osoitetaan julkisia varoja tiettyyn tarkoitukseen, tulee kansalaisille perustella, miksi uhraus on tarpeen. On siis oletettava tutkimuksen tuottavan jotakin hyötyä, mitataan se hyöty sitten, miten mitataan. Jos tutkijat kirjoittelevat vain toisilleen, hyväksyttävää perustelua valtion varojen käytölle on työläs muotoilla. Helpompi on perustella tuki tutkimukselle, joka koskettaa laajoja kansalaispiirejä. Näin on myös tehty.
Vaan koskettaako humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkimus laajoja kansalaispiirejä? Sen se tekee. Jokaisella tutkimusalalla on jonkinasteinen sovellusarvo oppi- ja käsikirjoista yleisteoksiin. Järjestyneet tahot käyttävät tutkittua tietoa tavalla tai toisella hyväkseen. Samoin menettelevät kansalaiset, jos se mahdollisuus heille suodaan. Heilläkin on aito tiedon intressi jo sikäli, että he haluavat täydentää kuvaansa todellisuudesta. Kaiken tämän vuoksi on yleiseltäkin kannalta tärkeää, että tutkittu tieto saatetaan mahdollisimman monien ulottuville.
Valtiovalta Suomessa on katsonut aiheelliseksi edistää tutkitun tiedon leviämistä. Käsillä olevat tiedonjulkistamispalkinnot ovat konkreettinen osoitus tästä pyrkimyksestä, joka sinällään vaikuttaa vahvan kannustavasti tutkijoihin. Haluan omasta ja kaikkien palkinnon saaneiden puolesta esittää palkinnon myöntäjälle sulimman kiitokseni ja kiitoksemme.
Heikki Ylikangas