Vaasa 1918

 

(Esitelmä tapahtumista Vaasassa 1918, pidetty 1.12.2014.)

Vaasan kaupunki oli vuoteen 1918 saakka voi sanoa tavallinen pohjoissuomalainen läänin pääkaupunki. Vaasassa oli asukkaita noin 21 000, runsaasti vähemmän kuin puolet siitä, mitä esimerkiksi Tampereella, Turussa ja vaikkapa Viipurissa. Suomen julistautuminen itsenäiseksi kuudes joulukuuta 1917 ei mitenkään erityisesti muuttanut juuri Vaasan asemaa. Se jatkui entisellään, mutta ei jatkunut kauan.

Tammikuussa 1918 Vaasan nimi sai äkisti kokonaan uudenlaisen kaiun. Sieltä käsin ryhdyttiin kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin johtamin vapaaehtoisista kootuin suojeluskuntajoukoin riisumaan yöllä 28.1. vasten maakunnassa olevia venäläisvaruskuntia aseista. Toisekseen neljä senaattoria matkusti samana päivänä eli 28.1. Helsingistä Vaasaan ja muodosti sinne väliaikaisen hallituksen.

Miksi näin kävi? Mikä teki nimenomaan Vaasasta näin tärkeän kaupungin? Syitä oli monia, tärkeimpänä ja välittömimpänä näistä Suomen itsenäistyminen Venäjästä ja toisekseen vallankumous ensin Venäjällä, sitten Suomessa. Tsaarin kukistumisesta lähtien Venäjä vähensi joukkojaan Suomessa, mutta ei vetänyt niitä kokonaan pois vedoten siihen, että maailmansota yhä jatkui; Venäjän ja Saksan välillä oli tehty vain aselepo bolsevikkien päästyä marraskuussa 1917 valtaan, rauhasta vasta neuvoteltiin. Niinpä Suomessa oli tammikuun lopulla 1918 vielä noin 40 000 venäläistä sotilasta.

Tähän poliittiseen ja sotilaalliseen asiaintilaan oli tietynlaisessa yhteydessä se, että Suomen sosialidemokraattisen puolueen radikaali siipi päätti hankkia asevoimin käsiinsä vallan maassa. Punakaarteiksi kutsutut aseistetut työväenkaartit miehittivät 28.1. koko eteläisen Suomen aina Porin, Tampereen, Lahden ja Viipurin pohjoispuolta myöten. Pohjanmaa pysyi punavallan ulkopuolella, minkä vallankumouksen johtajat olivat ottaneet jo kapinaa suunniteltaessa huomioon. Yleistäen sanoen eteläinen teollistunut Kartano – Suomi jäi vasemmiston eli punaisten, pohjoinen Talonpoikais – Suomi oikeiston eli valkoisten käsiin.

Sanottu selittää sen, miksi neljä senaattoria pakeni Helsingistä, mutta ei anna vastausta siihen, miksi heidän kohteenaan oli juuri Vaasa. Avoimeksi jää niin ikään, minkä vuoksi Mannerheimin päämaja perustettiin nimenomaan Vaasaan. Miksei valkoisen Suomen sotilaallista ja hallinnollista keskusta tullut esimerkiksi Jyväskylään, joka sekin jäi valkoiselle puolelle, jonne sinnekin meni rautatie ja joka kaiken lisäksi sijaitsi keskellä maata?

Tällä kohden on suuri houkutus hakea vastaukselle pohjaa kaukaisestakin menneisyydestä. Aloitettakoon kuitenkin siitä, että SDP:llä oli toki äänestäjiä myös Etelä-Pohjanmaalla. Merkityksellisintä oli puolueen kannatuksen laatu Etelä-Pohjanmaalla. Puolue oli siellä reformistinen, rauhanomaisiin uudistuksiin tähtäävä, ei radikaali. Tämä asiaintila on tulkittu seuraukseksi siitä, että sosialismi tuli maakuntaan Amerikasta palaavien siirtolaisten mukana.

Juuri tuo mainittu siirtolaisuus muodosti yhden syyn siihen, miksi sosialismi Etelä-Pohjanmaalla muodostui sisällöltään lauhkeaksi. Siirtolaisuus paisui koko historiallisella Pohjanmaalla yli kolme kertaa suhteessa suuremmaksi kuin maassa keskimäärin. Voi jopa kärjistäen tulkita asian niin, että Pohjanmaa purki valtameren taakse sen sosiaalisen ongelman, joka Etelä-Suomessa synnytti kapinan. Toisekseen eteläpohjalaiset maatilat olivat peltoalaltaan kookkaampia kuin tilat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, joista molemmista niistäkin lähti paljon siirtolaisia valtameren yli.

Mikä tilojen kokoeron selittää, on vaikea ongelma. Nähtävästi se seikka, että isojako aloitettiin Etelä-Pohjanmaalta, ehkäisi päätilojen jakamista. Tapana nimittäin oli, että kaksi vanhinta poikaa jakoivat päätilan keskenään ja nuoremmille pojille annettiin tilan metsämaita raivattaviksi verouudistiloiksi. Tilojen pilkkomista jarruttivat osaltaan myös maatalouden kukoistavat sivuelinkeinot: tervanpoltto, laivanrakennus ja talonpoikaispurjehdus. Viimeksi mainittuun liittyi elävän karjan kuljettaminen teurastettavaksi ja myytäväksi Tukholmaan. Yksistään sen vuoksi, että Etelä-Pohjanmaalta oli lyhyempi matka Tukholman ja Tallinnan kaltaisiin kulutuskeskuksiin, teki maatalouden sivuelinkeinoista kannattavampia Etelä- kuin Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla.

Lyhyesti luonnehtien Pohjanmaa, eritoten Etelä-Pohjanmaa, siirtyi ensimmäisenä Suomen maakunnista markkinatalouteen. Väestöä leimasi alhaalta, ruohonjuuritasolta kumpuava kotiteollisuushakuinen yritteliäisyys, joka eteläisemmässä Suomessa suotiin vain kartanoille. Pohjanmaalla ”naapuri naapurin asumhan opetti” eli oli täysin sallittua ja luvallista matkia naapurin keksintöä ja ryhtyä kaupittelemaan ja kehittelemään samaa artikkelia. Senlaatuinen väestö ei ole altis kapinoimaan. On katsottava, että ajan eteläpohjalaiset olivat periaatteessa ja valtaosaltaan tyytyväisiä elinehtoihinsa.

Ottaen kaiken tämän huomioon ei ollut ihme, että senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud valtuutti suullisesti 16. tammikuuta 1918 Venäjältä palanneen ja siellä upseerinuransa tehneen kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin matkustamaan Vaasaan ja ottamaan johtoonsa maakunnan suojeluskuntajoukot. Näiden joukkojen avulla kenraalin piti palauttaa järkkynyt järjestys maahan. Mannerheim saapui kolmea päivää myöhemmin Vaasaan ja sai asunnon lääninhallituksen tiloista. Kenraali päätti 25.1.1918 aloittaa tehtävänsä toteuttamisen riisumalla Pohjanmaan venäläisvaruskunnat aseista ja vangitsemalla niiden sotilaat.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Etelä-Pohjanmaalla oli 5 500 venäläistä sotilasta ja parisen tuhatta varuskunnissa siitä pohjoiseen aina Ouluun saakka. Suojeluskuntien vapaaehtoisten määrä oli ainakin paperilla lähes kaksi kertaa suurempi, mutta ne miehet olivat kouluttamattomia ja huonosti aseistettuja. Silti operaatioon – uhkapeliin monien upseerien mielestä – Mannerheimin päätöksellä lähdettiin.

Vaasaan oli sijoitettu venäläisiä eniten – n. 2000 miestä – mutta Mannerheim piti Seinäjoen seutua vaarallisempana, koska etelästä saatettiin rautateitse tuoda apua Vaasaan. Niinpä Seinäjoen suuntaa komensi ylipäällikön ”paras mies”, eversti Paul von Gerich, joka sitä ennen oli johtanut Vaasan seudun suojeluskuntia toimistostaan Haartmanin talosta käsin. Johdon Vaasassa Mannerheim uskoi eversti Martin Wetzerille. Itse hän matkusti Ylihärmään valvoakseen sieltä käsin operaatiota ja voidakseen sen epäonnistuessa pelastua pohjoiseen tai meren yli Ruotsiin.

Hyökkäyksen piti tapahtuman kaikkialla keskiyöllä tammikuun 28. päivää vasten, mutta Laihialla ja ruotsinkielisissä Pohjanmaan kunnissa operaatio lähti vyörymään jo iltapäivällä 27.1.1918. Vaasassa tilanne muodostui arveluttavaksi valkoisille aivan poikkeuksellisen epäedullisen voimasuhteen vuoksi. Eversti Wetzerin vastuualue käsitti Laihian, Isonkyrön, Vähänkyrön ja Ylistaron radanvarsivaruskunnat Vaasan ison varuskunnan lisäksi ynnä vielä muutamia pieniä yksiköitä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Tällä alueella olevien venäläisten yhteismäärä nousi 2700 mieheen. Näitä vastaan Wetzerillä oli käytettävissään vain 1600 osaksi aseetonta suojeluskuntalaista. Jos venäläiset olisivat tosissaan panneet vastaan, Wetzer olisi kokenut tappion. Näin ei käynyt. Demoralisoituneet venäläiset sotilaat eivät halunneet taistella. Vain Laihian Hulmilla ratsusotilaat avasivat tulen ja viisi suojeluskuntalaista menetti henkensä. Loput Hulmin kasarmien ratsuosastosta pakeni Vaasaan.

Vaasan kaupungissa oli venäläisiä useissa paikoissa, ei vain pääkasarmissa kreikkalaiskatolista kirkkoa vastapäätä. Palosaarella sijaitsi kaksi kasarmia, Rantakadulla merisotilaiden miehityksellä yksi ja Raastuvankadun kansakoululla toinen. Tykistökasarmi oli Vaskiluodossa. Eri tahoilta mobilisoidut suojeluskuntajoukot saivat kaikki muut paitsi pääkasarmin haltuunsa jo yöllä, minkä lisäksi puhelinkeskus ja sähkölaitos niin ikään vallattiin. Pääkasarmia, jossa venäläisiä oli 400 – 500, alettiin piirittää aamuyöllä, mutta rynnäköstä pidättäydyttiin. Klo 8.50 eversti Wetzer kutsui venäläisupseerit neuvotteluun. Neuvottelut epäonnistuivat ja sotilaat avasivat – tieto on epävarma – kasarmin ikkunoista tulen. Wetzer kielsi miehiään vastaamasta tulitukseen. Tilanne jähmettyi useiksi tunneiksi paikoilleen.

Päivän aikana venäläisten asema huonontui, kun suojeluskuntalaisten kolonnia Vanhasta Vaasasta, Gerbystä ja Sepänkylästä virtasi paikalle. Wetzer ilmoitti venäläisille piirittäjien siirtävän rynnäkköään klo 2:een iltapäivällä, ei kauemmaksi. Ennen määräaikaa venäläiset pyysivät uusia neuvotteluja. Niihin suostuttiin ja neuvottelut johtivat myönteiseen tulokseen. Upseerit saivat pitää miekkansa ja käsiaseensa sekä liikkua kaupungilla vapaasti suojeluskunnan antamalla passilla. Rivisotilaat internoitiin kasarmeihin ja kouluille.

Kokonaisarvioissa otaksutaan venäläisiä kaatuneen Vaasaan liittyvissä valtausoperaatiossa parisenkymmentä. Suojeluskuntalaisia meni Vaasassa vain kaksi. Pääosa uhreista tuli Rantakadun merikasarmin valtauksessa. Haavoittuneita oli tietysti jonkin verran enemmän. Kokonaisuudessaan Vaasan varuskuntien aseistariisuminen oli niin veretön ja helpolla läpiviety operaatio, että on esitetty epäily, jonka mukaan valkoisten johto ja venäläiset upseerit olisivat pelanneet yhteen. Se on teoriassa mahdollista, koska syksyn 1917 upseerimurhien jälkeen venäläinen päällystö pelkäsi miehistön poliittisesti radikaaleinta osaa. (Tämän pelon kanssa sopisi yhteen se, että upseerit saivat pitää käsiaseensa.) Aikalaisarvion mukaan Vaasan venäläisistä noin 200 eli kymmenisen prosenttia kävi enää tammikuun lopulla 1918 sotilaista. Muut olivat ryhtyneet kannattamaan bolsevikkeja tai halusivat vain mahdollisimman pian päästä kotimaahansa. Luotettavia ensi käden tietoja senaatin joukkojen johdon ja venäläisupseerien neuvotteluista ei ole saatavilla.

Venäläisvankeja kuljetettiin rautateitse kotimaahansa määriä, joiden suuruutta ei tarkemmin tiedetä. Kaikkiaan arvioidaan venäläisiä kuolleen sotatoimissa ja teloituksissa n. 90 henkeä. Huomattavasti tätä lukua enemmän venäläisiä menehtyi vankileireillä ja kuljetuksissa.

* * *

Toinen asia, josta vuoden 1918 Vaasa historiakirjoissa muistetaan, on Vaasan senaatti, valkoisen puolen ylin hallinnollinen ja miksei myös poliittinen elin. Vaasaan saapuivat 28.1. senaattori Heikki Renvallin johtamina senaattorit Juhani Arajärvi, Alexander Frey ja E.Y. Pehkonen. Väliaikaiselle senaatille myönnettiin työtilat Vaasan kaupungintalolta. Hallituksen pääosa, mm. senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud, oli painunut maan alle Helsingissä, jonka punaiset olivat miehittäneet 28.1. Maaliskuun lopulla Vaasaan onnistuivat vielä saapumaan Helsingistä Baltian kautta paenneet senaattorit P.E. Svinhufvud ja Jonas Castrén.

Vaasan senaatti muistutti Helsingin senaattia pienoiskoossa. Sen ehkä kaikkein merkittävin ratkaisu oli kannan ottaminen kysymykseen, pyydetäänkö ulkomailta sotilaallista apua vai ei. Vaikka tiedossa oli, että Mannerheim vastusti interventioita, Vaasan senaatti kääntyi heti avunpyynnöin Ruotsin puoleen. Ruotsi vastasi kieltävästi 6.2. Maa ei halunnut omien poliittisten jännitteittensä vuoksi sekaantua Suomessa puhjenneeseen sotaan eikä leimautua maailmansodassa keskusvaltojen tukijaksi. Päivää myöhemmin (7.2.) Vaasan senaatti lähetti Suomen edustajalle Edvard Hjeltille Berliiniin valtuutuksen pyytää harkintansa mukaan (”jos se näyttää oleelliselta”) Saksalta sotilaallista apua. Hjelt ilmeisesti sai kirjeen vasta viimeistään 14.2., koskapa tuolloin Saksan sotavoimia käytännössä johtava kenraali Ludendorff tiedusteli Suomelta virallista avunpyyntöä. Sitä ei siis ollut ennen sanottua päivää Saksan johdolle annettu.

Nyt annettiin. Hjelt toimi niin ripeästi, että esitti Suomen virallisen pyynnön Ludendorffille seuraavana päivänä eli 15. helmikuuta. Kun sitten Ludendorff ilmoitti vajaata viikkoa myöhemmin (21.2.) Hjeltille pyyntöön suostutun, Hjelt lähetti siitä heti tiedon Vaasaan. Hän oletti Vaasan senaatin vastaanottaneen kirjeen ”viimeistään” 27.2. Muistelmissaan Mannerheim kuitenkin ilmoittaa viestin tulleen kuriiripostina Vaasaan vasta toisena maaliskuuta, siis useita päiviä myöhemmin.

Kumpi aikamäärä on oikea? Mannerheimin ajoitus ei voi pitää sellaisenaan paikkaansa. Päämajassa Seinäjoella järjestettiin nimittäin jo 1. maaliskuuta Vaasan väliaikaisen hallituksen ja sotilasjohdon yhteinen kokous. Ylipäällikkö ilmoitti eroavansa, mikäli Saksan sotilasapu otettaisiin vastaan. Mannerheimin kasvojen edessä senaattorit taipuivat, mutta muuttivat junamatkalla takaisin Vaasaan everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin ylipuhumana kantansa. Aktivistina Thesleff puolsi interventiota, koska valkoiset eivät hänen mielestään ilman saksalaisten apua kykenisi vapauttamaan Helsinkiä eivätkä valtaamaan Itä-Karjalaa saati pitämään Ahvenanmaata hallussaan. Senaattorit päättivät hyväksyä Saksan tarjouksen, kiinnittää toivonsa keskusvaltoihin, ja nimittää Thesleffin ylipäälliköksi, jos Mannerheim ei suostuisi jatkamaan. Ilmeisesti tämänsisältöinen päätös välitettiin Vaasasta puhelimitse Mannerheimille tiedoksi 3.3.

Kävi vielä niin, että saksalaiset pääsivät lehtien välityksellä jo ennen maaliskuun ensimmäistä päivää perille kiistoista Vaasassa ja kysyivät asiaa Hjeltiltä. Lähettiläs vakuutti sähkeellä Saksan johdolle 1. maaliskuuta eli samana päivänä, jona kokous Seinäjoella pidettiin, saaneensa selkeät valtuudet esittää Saksalle avustuspyyntö. Lehtitiedot kiistoista Vaasan senaatin ja Mannerheimin kesken Hjelt jyrkästi kiisti, koska ei ollut mistään riidoista saanut tietoja.

Riitaa kuitenkin Vaasassa oli. Mannerheimia närkästytti kovin Vaasan senaatin menettely. Hänestä suomalaisten olisi pitänyt itse ”siivota takapihansa” ja siihen he olisivat hänen mielestään hyvin yksinäänkin kyenneet. Kokeneena sotilaana hän jos kuka pani merkille bolsevistisen Venäjän sotilaallisen heikkouden. Toisekseen valkoisten asema oli entisestään vahvistunut, kun Saksassa koulutettujen jääkärien pääjoukko – noin tuhat miestä – saapui 25.2. Vaasaan ja tarjoutui omana rykmenttinään valtaamaan Tampereen ja ratkaisemaan sodan. Kolmantena maaliskuuta Venäjä ja Saksa solmivat rauhan. Sen ehtona oli, että Venäjä ei sekaantuisi sotaan Suomessa ja vetäisi loputkin joukoistaan eli 6000 miestä Suomesta pois. Kahta päivää myöhemmin eli 5. maaliskuuta saksalaiset nousivat maihin Ahvenanmaalla. Yleisesti ymmärrettiin, että tämä operaatio varmisti punaisten tappion. Tiedossa oli, että Ahvenanmaan miehitys edeltäisi saksalaisjoukkojen maihinnousua Suomen mantereelle.

Erouhkauksestaan huolimatta Mannerheim päätti jäädä paikalleen eli ajan hengessä formuloituna ”vakuuttui siitä, että olisi vaikea tai mahdoton korvata häntä kenelläkään muulla”. Ylipäällikön vaihtaminen kesken sotaa ei hänestä voinut tulla vakavasti harkittavaksi. Kuultuaan Saksan maihinnoususta Ahvenanmaalle (5.3.) Mannerheim käsitti pelin osaltaan pelatuksi. Aktivistit, Vaasan senaatti ja saksalaiset olivat kävelleet hänen ylitseen. Suomesta oli tehty suurvallan pelinappula maailmansodassa, joka hyvinkin saattoi päättyä Saksan häviöksi. Mannerheim teki sen, mitä tehtävissä enää oli. Hän teki välttämättömyydestä hyveen. Hän sähkötti seuraavana päivänä (6.3.) suopean kohteliaan kiitoskirjeen Saksan jo antamasta ja toisekseen luvassa olevasta avusta kenraali Ludendorffille ja tämän kautta Saksan keisarille.

Tässä vaiheessa Vaasassa tapahtui jotakin, joka kannattaa erikseen noteerata. Mannerheim ryhtyi kiirehtimään valkoisten hyökkäystä, jotta saavutettaisiin yksi merkittävä voitto ennen saksalaisten tuloa. Tampere muodosti valkoisten lähitavoitteen. Päävastuullinen Ruotsiin ja Saksaan suunnatuista interventiopyynnöistä, senaattori Heikki Renvall, rupesi hamuilemaan toista tuolia alleen. Renvall ei halunnut jälkimaailman silmissä leimautua siksi henkilöksi, joka oli kutsunut saksalaiset maahan. Hän lähetti Berliiniin valkoisten hyökkäyksen alkamispäivänä eli 15. maaliskuuta päivätyn kirjeen tähdentäen, ettei Vaasan senaatti ollut koskaan pyytänyt Saksalta sotilaallista interventiota. Näin muodollisesti oli laita; Vaasan senaatti oli lykännyt vastuun päätöksestä Hjeltille. Renvall kirjoitti (sanoin, joiden takaa erottuu Mannerheimin ääni): ”Ulkolainen apu tulee riistämään vapaustaistelultamme sen ylevän luonteen ja viemään luokkavihan kulon syvälle kansan sieluun kytemään.” Vielä Renvall valitti, että pohjoismainen yhteys oli rikottu ja että saksalaisten kutsuminen leimattaisiin Skandinaviassa ”jopa petokseksi”. Lähettiläs Hjelt kirjoitti tuohtuneena Renvallille kirpeän vastauksen. Hjelt vetosi pätevään valtuutukseen Vaasan senaatin asianomaista, myös Renvallin allekirjoittamaa asiakirjaa päivänmäärältä 7. helmikuuta sanasta sanaan siteeraten. Sen valtakirjan mukaisesti hän ilmoitti myös toimineensa.

Hjeltiin nähden Renvallin katumusharjoitus epäonnistui, jälkimaailman suhteen onnistui. Erik Heinrichs kiittää Mannerheim-elämäkerrassaan Heikki Renvallia yhtenä niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, jotka joutuivat käymään ”vaikean sisäisen kamppailun” ennen kuin saattoivat hyväksyä Saksan avun. Renvall oli siis pannut kopion valheellisesta kirjeestään levitykseen ja Heinrichs oli ottanut sen sisällön todesta.

Näin suuria ratkaisuja Vaasan senaatti teki. Mannerheimin mukaan Saksan sodanjohto arvioi retken Suomeen perustelluksi omista sotilaallis-poliittisista intresseistään käsin. Näin epäilemättä oli laita, mutta oman kansan ja ympärysvaltojen kannalta oli Saksalle edullista, että maan johto saattoi vedota viralliseen, Suomen lailliselta hallitukselta tulleeseen avunpyyntöön. Se teki retkestä Suomeen muodollisesti moraalisesti ja juridisesti oikeutetun.

Sotilaallinen johto Vaasasta siirtyi ensin Seinäjoelle, sitten etelämmäksi sitä mukaa, kun valkoinen armeija eteni. Siviilipuolen johto säilyi Vaasassa kauemmin. Vasta 3. toukokuuta 1918 senaatti saattoi kokoontua täysilukuisena Helsingissä. Koska kansakoulu tuli Suomessa vasta myöhemmin pakolliseksi, moni suomalainen ei vielä Suomen itsenäistymisen aikaan tiennyt edes Vaasan kaupungin nimeä. Vuonna 1918 sen nimen tiesivät kaikki suomalaiset. Vaasan merkitystä vuoden 1918 tapahtumat korottivat monta astetta vuosiksi eteenpäin.

Heikki Ylikangas

4 vastausta artikkeliin “Vaasa 1918”

  1. Kiitos paljon blogi-kirjoituksistanne. Niitä on mielenkiintoista lukea.

    Toivon teille kaikkea hyvää vuonna 2015.

  2. Kiinnostaisi tietää miten Suomi korvasi Saksan vuonna 1918 antaman sotilaallisen avun. Mitä avusta maksettiin, milloin, ja miten maksu tuolloin välitettiin?

  3. Onko tietoa Palosaarella kuolleista siviileistä? Minulla on sellainen käsitys, että isäni isoäiti olisi kuollut siellä harhalaukaukseen.
    Olisin vastauksesta kiitollinen.

  4. En tunne tapausta, mutta hyvin mahdollista on, että kuvaamanne perimätieto pitää paikkansa.
    Heikki Ylikangas

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *