Tampere sisällissodassa 1918

(Esitelmä Puolustusvoimien logistiikkalaitoksella Tampereella 1.6.2015)

Otsikkonani on Tampere sisällissodassa 1918. Sen alle mahtuu kolme suuren mittaluokan kysymystä. Ensimmäinen näistä käsittää vastauksen siihen, miksi juuri Tampereesta tuli hallituksen joukkojen eli valkoisten vastahyökkäyksen pääkohde. Toinen pääkysymyksistä koskee kaupungin valtausta, siis sitä, miten valkoisten onnistui kukistaa kumouksellisten eli punaisten hallitsema Tampere. Kolmanneksi on aihetta ainakin lyhyesti pohtia, mitä sota Tampereelle merkitsi.

Harkittiinko valkoisten päämajassa ylipäätään mitään muuta vaihtoehtoa kuin Tampere? Kyllä harkittiin. Vaihtoehtona oli pitkään Viipuri. Viipuri vastasi kooltaan Tamperetta – molemmat olivat tuohon aikaan noin 50 000 asukkaan kaupunkeja – ja Viipurin puolesta puhui sen strateginen asema. Viipurin kautta kulki rantarata Pietariin ja sitä tietä tapahtui punaisen Suomen huolto. Pietarista, entisen emämaan pääkaupungista, kapinalliset saivat paitsi sotatarvikkeensa myös tärkeimmän poliittisen tukensa, minkä lisäksi viitisen prosenttia Suomessa olleesta venäläisestä sotaväestä liittyi vapaaehtoisina punaisiin. Miksi siis Suomen sisällissodan ratkaisutaistelu käytiin Tampereella? Minkä vuoksi sitä ei käyty Viipurissa?

Punaisille painopisteen sijoittaminen Tampereesta pohjoiseen oli alun alkaen selviö. Kumousmielisten piirissä laskeskeltiin jo ennen sotaa, että Pohjanmaa torjuisi punavallan ja että siitä niin ollen muodostuisi hallituksen tukialue. Niinpä kapinalliset keskittivät voimansa hyökkäilyihin Pohjanmaata kohden tavoitteinaan Seinäjoki ja Vaasa. Kapinalliset hakivat siis ratkaisua lännessä; Karjalassa he tyytyivät toistaiseksi aktiiviseen puolustukseen.

Punaisten suunnanvalinta sodan alussa ei anna selitystä siihen, miksi valkoisten vastahyökkäys tähtäsi Tampereen valtaamiseen. Kyseinen ylipäällikkö kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin johtama operaatio alkoi vasta 15. maaliskuuta eli runsaat puolitoista kuukautta sodan puhkeamisen jälkeen. Siinä vaiheessa punaisten offensiivit olivat tyrehtyneet valkoisten puolustukseen. Koska Haapamäen rataristeys pysyi valkoisilla, olisi hallituksen joukot voitu keskittää Karjalaan ja ratkaisutaistelu käydä siellä. Niin ei kuitenkaan tehty. Miksi ei tehty – siksi, että Tampereen puolesta puhuivat sotilaallisten syiden lisäksi merkittävät poliittiset syyt.

Ajallisesti varhaisin näistä syistä oli kysymys ulkomaisesta avusta, sen tarpeellisuudesta. Mannerheim oli asettanut ylipäällikkyytensä ehdoksi sen, ettei ulkomaista apua pyydettäisi. Vaasaan pelastautunut senaatin osa asettui varapuheenjohtajansa senaattori Heikki Renvallin johdolla toiselle kannalle. Se tiedusti ensin apua Ruotsista, ja kun Ruotsi kieltäytyi, se valtuutti 7.2. Suomen Berliinin lähettilään Edvard Hjeltin pyytämään Saksan apua, mikäli lähettiläs sen hyväksi katsoisi. Vastuu lykättiin näin Hjeltille.

Ainakaan vielä viikkoa myöhemmin Hjelt ei ollut valtuutusta noudattanut, koska silloin Saksan armeijaa komentanut kenraali Erich Ludendorff tiedusteli Hjeltiltä Suomen virallista avunpyyntöä. Koska saksalaiskenraali sai haluamansa seuraavana päivänä, valtuutuskirje lienee ollut Hjeltin hallussa. Ludendorffin kysymys johtui siitä, että Saksa valmistautui uuteen hyökkäykseen itärintamallaan, kun rauhanneuvottelut bolsevikkien kanssa olivat jääneet tuloksettomiksi. Saksan valtiopäiviä harhauttaakseen – niillä sosialidemokraatit halusivat mahdollisimman pikaista sisällöltään siedettävää rauhaa – maan sodanjohto vetosi Suomesta, Baltiasta ja Ukrainasta hankkimalla hankkimiinsa avunpyyntöihin. Pyyntöjä oli satoja. Saksan hyökkäys ”roistoja vastaan” johti heti alkamispäivänään venäläiset katastrofiin. Sadat tuhannet sotilaat yksikertaisesti lähtivät kotiin. Pelästynyt Pietari tarjosi rauhaa saksalaisten ehdoilla. Rauhaa ei hyväksytty, koska menestys houkutteli hyökkääjää tavoittelemaan vielä parempia ehtoja. Offensiivi jatkui kohden Pietaria.

Kokeneena sotilaana Mannerheim pani merkille Venäjän sotilaallisen luhistumisen. Bolsevikkijohdolla ei yksinkertaisesti ollut käytössään toimintakelpoista armeijaa. Niinpä Mannerheim luetutti 23. helmikuuta Antrean asemalla kuuluisan julistuksen, jossa ilmoitti valkoisen Suomen kykenevän omin voimin paitsi kukistamaan kapinan myös karkottamaan bolsevikit Itä-Karjalasta, luomaan Suur-Suomen. Julistuksen pääkohteena oli punainen Suomi, jolle Lenin lupaili Itä-Karjalaa. Sanoma voitiin käsittää myös viestiksi Saksalle, ettei Suomi tarvinnut ulkomaista sotilaallista asioihin puuttumista.

Jos Suomi ei sitä puuttumista tarvinnut, Saksa tarvitsi. Tampere siirtyi lopullisesti Viipurin edelle, kun Seinäjoelle saatiin tieto Saksan sotilaallisesta avustusretkikunnasta. Ludendorff ilmoitti 21. helmikuuta Hjeltille, että Saksa oli päättänyt auttaa Suomen laillista hallitusta ja että operaatio aloitettaisiin Ahvenanmaan miehittämisellä. Hjelt lähetti heti tiedon asiasta Vaasan senaatille olettaen viestin saapuneen perille ”viimeistään” 27. helmikuuta. Mahdollisesti näin todella tapahtui, jos on lupa päätellä jotakin siitä, että Mannerheim teki juuri tuona päivänä päätöksen Tampereen valloittamisesta.

Mitään käskyjä ei Mannerheimin päätökseen ei kuitenkaan liittynyt. Nähtävästi Vaasassa asia ymmärrettiinniin, että kyseessä oli Saksan tarjous, josta Suomi saattoi myös kieltäytyä. Vaasan senaatti kannatti apuun suostumista, Mannerheim sen epäämistä. Huhut linjaeroista sinkoilivat Berliiniin ja Saksan sodanjohto kysyi 1. maaliskuuta Hjeltiltä, pitivätkö lehtikirjoitukset riitaisuuksista paikkansa. Hjelt torjui epäilyt perustelulla, ettei ollut mistään kiistoista kuullut.

Erimielisyyttä kuitenkin oli, ja sen poistamiseksi järjestettiin Seinäjoella Mannerheimin päämajassa tuona samana päivänä eli 1.3. kokous. Ylipäällikkö ilmoitti eroavansa, mikäli apu otettaisiin vastaan. Mannerheimin kasvojen edessä senaattorit taipuivat, mutta muuttivat junamatkalla takaisin Vaasaan everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin ylipuhumana kantansa. Aktivistina, vakaumuksellisena keisarillisen Saksan kannattajana, Thesleff puolsi interventiota, koska valkoiset eivät hänen mukaansa olisi kykeneviä vapauttamaan Helsinkiä eivätkä valtaamaan Itä-Karjalaa saati pitämään Ahvenanmaata hallussaan. Mannerheimille ilmoitettiin Vaasasta 3. maaliskuuta puhelimitse, että Saksan apu otettaisiin vastaan. Jos Mannerheim ei tähän suostuisi, Thesleff tulisi hänen tilalleen.

Neljäs maaliskuuta tuli ja meni ilman, että senaatti sai ylipäällikön eroanomusta. Ilmeisesti Mannerheim epäröi, mitä tehdä. Epäröintiä varmaankin lisäsi näihin aikoihin Vaasan saavuttanut tieto 3. maaliskuuta solmitusta Brest-Litovskin rauhasta Saksan ja Venäjän kesken. Viides maaliskuuta tapahtui sellaista, mikä pakotti ylipäällikön välittömiin valintoihin. Saksalaisjoukot suorittivat ensimmäisen vaiheen ilmoittamastaan interventiosta: nousivat maihin Ahvenanmaalla. Menettely paljasti, ettei Suomella todellisuudessa ollutkaan mitään valinnanvaraa. Saksalaiset saapuivat Suomeen lupia odottelematta omista sotilaallisista syistään. Heidän tavoitteena oli luoda länsivaltojen valtamerisaarron vastapainoksi tukikohdin vahvistettu vyöhyke Mustaltamereltä Jäämerelle teollisuutensa raaka-ainevarastoksi ja markkina-alueeksi. Suomi muodosti tämän vyöhykkeen uloimman pohjoisen osion.

Tapahtumat Ahvenanmaalla (5.3.) tyrmistyttivät Mannerheimia. Hän antoi käskyn käynnistää kolmen päivän kuluttua hyökkäys Tampereelle. Kun komentajat torjuivat käskyn mahdottomana täyttää, Mannerheim käsitti pelin pelatuksi. Aktivistit, Vaasan senaatti ja saksalaiset olivat kävelleet hänen ylitseen. Suomesta oli tehty suurvallan pelinappula maailmansodassa, joka Mannerheimin käsityksen mukaan saattoi hyvinkin päättyä Saksan häviöön. Mannerheim teki sen, mitä tehtävissä oli. Hän ja sähkötti seuraavana päivänä (6.3.) suopean kohteliaan kiitoskirjeen kenraali Ludendorffille ja tämän kautta Saksan keisarille. Hän alistui väistämättömään, mutta ei luopunut asemastaan.

Saksan mukaantulo muutti paljon. Se teki valkoisten voitosta varman, mutta jätti avoimeksi, kenelle lankeaisi ansio kapinan kukistamisesta. Mannerheimin katsannossa tarvittiin vähintään näyttävä osavoitto ennen saksalaisten saapumista, jotta voitaisiin katsoa vieraan sotavoiman vain jouduttaneen sodan päättymistä, ei vaikuttaneen sen lopputulokseen. Tampere täytti parhaiten tämän ehdon. Muistelmissaan ylipäällikkö perustelee Tampereen valtauksen ensisijaisuutta vielä sillä, että haluttiin ”lopullisesti” torjua paine Haapamäen rataristeystä vastaan. Se syy oli strategisessa katsannossa toissijainen rantaradan katkaisuun verrattuna. Haapamäki ei sitä paitsi ollut missään vaiheessa punaisten vakavasti uhkaama.

Kun valkoisten vastahyökkäys Mannerheimin kiirehtimänä vihdoin 15.3. käynnistyi, se johti ällistyttävän helppoon ja nopeaan menestykseen. Kapinalliset pakenivat saarrostusta ja vangiksi joutumista peläten massamitassa asemistaan ja etsiytyivät kohden Tamperetta. Jo runsasta viikkoa myöhemmin, 24. maaliskuuta Tampere, oli joka suunnalta hallituksen joukkojen saartama. Messukylä oli valkoisten, samoin Lempäälän kirkonkylä. Porin rata länteen oli katkaistu, kuten myös rata etelään. Valkojohdolle syntyi käsitys, että punaiset eivät taistelisi. Niinpä Mannerheim päätti valloittaa kaupungin suoraan liikkeestä, siis ryhmittämättä joukkoja uudelleen. Hän antoi 24. maaliskuuta käskyn hyökkäyksestä omille joukoilleen sekä Tampereen puolustajille antautumiskehotuksen. Punajohto kieltäytyi antautumasta päättäen pikateloitusten pelossa jatkaa taistelua ”viimeiseen mieheen”. Hyökkäys käynnistyi 25. maaliskuuta ja pääsi täyteen voimaansa seuraavana päivänä. Mannerheim seurasi kiikarilla rynnistystä Vehmaisten kalliolta. Tulos oli hänelle karvas pettymys. Valtausyritys johti pahimpiin henkilömenetyksiin molemmin puolin sitten sodan alun, mutta maastossa rintama ei juuri muuttunut. Kaupunki jäi valloittamatta.

Miksi varhaisin valtausyritys epäonnistui? Niin kävi lähinnä siksi, että punaisten taistelutahto nousi. Kapinallisilla ei ollut enää paikkaa, mihin paeta, ja toisekseen suuri kaupunki vähensi kavahdettua selustauhkaa. Punaisten suurimmat puutteet liikuntasodassa maastossa katosivat tai ainakin heikentyivät. Mannerheim ei näy täysin tajunneen, miksi punaisten vastarinta jäykkeni. Hän totesi vain, että liikkeestä käsin tavoitetta ei saavutettu, ja arvioi, että menestymien edellytti lujaa, musertavaa iskua kapealla kaistalla. Sitä varten mobilisoitiin kolmisen viikkoa koulutettu asevelvollisista koostuva noin 1700 miestä käsittävä jääkärirykmentti. Se päätettiin heittää kiirastorstaina 28. maaliskuuta kapinallisia vastaan. Operointialueeksi valittiin Messukylästä Tampereelle kulkeva Kalevankankaan harju. Yksi pataljoona sai käskyn edetä harjun lakea, kaksi muuta sen kumpaakin vierrettä. Äärimmäiseksi oikealle siivelle sijoitettiin 350-miehen ruotsalainen prikaati. Hyökkäyskaista oli vain noin puoli kilometriä leveä.

Päämäärä jäi jälleen saavuttamatta. Punaiset olivat arvanneet valkoisten hyökkäysuran ja varautuneet torjuntaan hyvin. Kiirastorstaista 28.3. muodostui verilöyly nimenomaan valkoisille. Riittämättömästi koulutetut asevelvollisyksiköt sekaantuivat toisiinsa eivätkä osanneen asianmukaisesti suojautua kuularuiskutulelta. Vähintään 200 hyökkääjää kaatui, minkä lisäksi haavoittuneina poistui rivistä kuutisen sataa. Kun vielä otetaan karkurit huomioon, läpimurtoon pyrkivä sotavoima kadotti tuon kohtalokkaan iltapäivän tunteina noin puolet vahvuudestaan, se on tuhannen miestä. Upseeritappiot kohosivat hälyttävän suuriksi. Miesten puutteellinen valmennus pakotti päällystön johtamaan väkeä edestä, mikä tuotti raskaita menetyksiä. Kaikkiaan 28 Saksan jääkäriä kaatui. Punaisilta päivä söi suunnilleen neljänneksen siitä mitä valkoisilta. Rintama siirtyi Kalevankankaan hautausmaan kaupungin puoleiselle laidalle. Se ei ollut maastollisesti paljon mitään. Punaiset olivat saavuttaneet torjuntavoiton.

Taistelun lopputulos ja sen vaatimat uhrit järkyttivät ja jäytivät valkoisten puolta. Tapahtui tavanomainen sopeutumisreaktio: syyllisten etsintä. Päävastuulliseksi asetettiin ylipäällikkö Mannerheim. Erityisen katkeria olivat Saksan jääkärit. Heidän vaatimuksestaan Tampereen valtauksen loppuun saattaminen annettiin saksalaiselle upseerille, eversti Eduard Ausfeldille, joka oli toiminut suomalaisten vapaaehtoisten kouluttajana Lockstedtin leirillä Saksassa ja tullut jääkärien pääjoukon mukana 25.2. Suomeen. Ausfeld otti lähtökohdakseen belgialaisen, saksalaiselta nimeltään Lüttichin kaupungin valtauksen maailmansodan alussa. Tarkoitus oli tunkeutua monesta kohdin Tampereen kaupungin sisälle ja levittäytyä siellä sitten niin, että saataisiin kosketus muihin osastoihin. Käskyt laadittiin ja pantiin levitykseen saksaksi, koska Ausfeld ei suomea osannut, vaikka hänelle vuonna 1920 myönnettiin Suomen kansalaisuus. Saksalaisella tarkkuudella ja yksityiskohtaisuudella määriteltiin kunkin osaston hyökkäyskaistat sekä asetettiin vielä oppaita saattelemaan joukot valmiusasemiin. Se sekaannus, johon oli kiirastorstaina ajauduttu, haluttiin ehdottomasti välttää.

Aamuyöllä 3.4. aloitettiin tunnin kestänyt tykistötuli. Sitten hyökättiin. Vastarinta osoittautui jälleen kovaksi. Jopa suuremmin tappioin kuin kiirastorstaina päästiin sinä päivänä Tammerkoskelle asti, ei edemmäksi. Kosken onnistui tosin sattumoisin neulapatoa pitkin ylittämään kapteeni Gunnar Melinin johtama Pohjanmaan ruotsinkielisistä asevelvollisista koottu komppania. Se valtasi Näsilinnan ja piti sitä iltaan saakka hallussaan. Tällä kertaa myös punaisten menetykset kasvoivat suuriksi. Sotasurmaprojektissa ne lasketaan 3.4. osalta yli 160 kaatuneeksi.

Hyökkäys jatkui 4. huhtikuuta Ensin pitkin Porin radan rautatiesiltaa, sitten pitkin Hämeensiltaa tunkeuduttiin Tammerkosken yli. Kahtena seuraavana päivänä valkoisten tappiot jyrkästi laskivat, punaisten pysyivät edelleen huomattavina. Paikoittaista vastarintaa jatkui 6.4. saakka. Vasta silloin punaiset vihdoin lopullisesti antautuivat.

Missä oli ylipäällikkö Mannerheim näinä ratkaisun hetkinä? Hän oli kaukana poissa; kenraali otti Pieksämäellä vastaan tiedon punaisen Tampereen antautumisesta. Muistelmiensa mukaan Mannerheim oli matkustanut 4. huhtikuuta itään sen takia, että Tampereen lopullinen valloitus ei enää vaatinut hänen läsnäoloaan ja että hänen ylipäällikkönä täytyi ryhtyä valmistelemaan Viipurin valtaamista. Kysyä kuitenkin voi, miksi ylipäällikkö ei halunnut henkilökohtaisesti ottaa kunniaa kaupungin valtauksesta. On mahdollista, että hänet Kalevankankaan verilöylyn jälkeen käytännössä syrjäytettiin päällikkyydestä. Katko – mikäli siitä oli todella kyse – oli joka tapauksessa vain tilapäinen. Ylipäällikön vaihtaminen kesken sotaa ei voinut tulla kuuloon.

Keskustorille kerättiin 11 000 vankia. Seuraavana päivänä heitä siirrettiin entisiin venäläisen sotaväen kasarmeihin. Jälkeenpäin laskettiin, että Kalevankankaan hautausmaalle oli peitelty noin 2800 punaisten ruumista, liki 800 näistä vankileirillä kuolleita. Tässä laskussa punaisten henkilötappiot Tampereen valtauksessa kohosivat likimain kahteen tuhanteen. Valkoiset menettivät (23. 3 – 6.4.1918) kaatuneina noin 800 miestä, suuri määrä sekin.

Edellä esitetyt luvut jättävät avoimeksi tai ainakin epävarmaksi monta kysymystä. Valkoisten menetykset tunnetaan suhteellisen hyvin, punaisten huomattavasti heikommin. Sotasurmaprojektin mukaan punaisia kuoli vain runsaat tuhat, mikä ei sovi lainkaan yhteen Kalevankankaalle haudattujen lukumäärän kanssa. Haudattujen lukumäärässä tuskin paljoakaan erehdyttiin, haudattujen nimiä oli sitä vastoin vaikea koota. Tietymätöntä on myös, kuinka moni kapinallisista kohtasi matkansa pään antautumisen jälkeisissä teloituksissa. Yksittäisten kaartilaisten tai pienten kapinallisryhmien antautumisia ei läheskään aina hyväksytty, vaan asianomaiset ammuttiin. Teloitettujen todellisen määrän täytyy nousta vähimmäislaskussakin useisiin satoihin.

Yhtä epäselvä on sotaan liittyneiden venäläissotilaiden kohtalo. Valkoisten julistusten mukaan taisteluihin osallistuneet venäläiset tuli ampua. Paljonko heitä antautuneista oli, jää tarkempaa vastausta vaille. Sotasurmaprojektissa arvioidaan venäläisiä kuolleen Tampereen valtauksessa liki 500. Tätä arviota ei julkaisussa mitenkään perustella. Luultavasti määrä oli pienempi, koska venäläisiä arvioidaan osallistuneen sotatoimiin keskimääräisesti laskien 1000 – 2000 miestä. Kreikkalaiskatolisen kirkon hautausmaahan saatettujen luku ei myöskään tue 500:aan nousevaa arviota.

Aineelliset tuhot paisuivat tuntuviksi. Voittajien arvioissa myönnettiin runsaasti toiselle sadalle kohoavan määrän taloja tuhoutuneen pommituksissa ja tulipaloissa. Luku kuvaa todellisten tuhojen alinta tasoa. Kertovissa lähteissä todetaan kokonaisten kaupunginosien palaneen.

Tampereen taistelu muodosti todella sisällissodan ratkaisutaistelun. Se käytiin oloissa, joissa saksalaisten osallistuminen sotaan ei vielä konkreettisesti vaikuttanut puoleen eikä toiseen. Miksi siis valkoiset voittivat? Aseistuksen suhteen ei osapuolten kesken vallinnut eroavuutta. Molemmat saivat sotakalustoa ulkomaisilta tukijoiltaan auliisti. Se missä valkoinen puoli erottui punaisesta, oli sodan johto. Hallituksen joukkoja komensivat kokeneet kotimaiset ja ruotsalaiset upseerit sekä Saksassa koulutetut jääkärit. Mitään tähän verrattavaa ei punaisilla ollut heittää peliin.

Kun kaikki käydään ympäri, Suomen sisällissota, sen synty ja sen lopputulos, olivat pitkälti heijastumaa Saksan ja Venäjän keskinäissuhteesta. Saksa oli tuossa vaiheessa Venäjää sotilaallisesti vahvempi. Edelleen Venäjän vallankumoukset peilautuivat Suomeen, jossa kapinaan nousi nimenomaan kaupunkien järjestäytynyt teollisuustyöväki, ei samassa määrin maaseudun tilaton väestö. Sodassa olivat perimältään vastakkain Etelä-Suomen kartanoitten ja tehtaiden omistajat yhtäältä ja näitten työväki toisaalta. Tampere, koskivoiman tuottamana tehtaitten kaupunki suistui kumouksen pyörteeseen täydemmin kuin Suomen muut kaupungit.

Tästä seurasi sotakin. Punaisessa Suomessa Tampere muodosti merkittävän, jollei suorastaan merkittävimmän kaupungin. Sodan loputtua yhtäältä Vaasan toisaalta tietenkin Helsingin painoarvo nousi. Tampere kadotti paljon tärkeydestään. Tehtaitten kaupunkina se edelleen pysyi, mutta aikaisempaan asemaansa se ei enää kohonnut. Sisällissota aiheutti käänteen sekä Suomen että Tampereen kaupungin historiassa.

 

 

 

2 vastausta artikkeliin “Tampere sisällissodassa 1918”

  1. ”Tampere siirtyi lopullisesti Viipurin edelle, kun Seinäjoelle saatiin tieto Saksan sotilaallisesta avustusretkikunnasta.”
    Miksi näin? Miksi ei…Turku, Lahti tai vielä paremmin Stadi(siis Helsinki), koska se oli Suomen pääkaupunki?

    11 000 punakaartilaista antautui. ISOO sotavoima siis. Miksi sellaanen antautui?

  2. Punakaartilla ei ollut edes valkokaartilaisten tasoista sodan johtoa.
    Intoa oli alussa ja vastaan pantiin, mutta tiukan paikan tullen sekin organisaatio mitä heillä oli, ei se toiminut. Venäläiset eivät oikein auttaneet muuten kuin aseita antamalla. Saksalaisista oli lopussa suuri apu mm. Helsingin valloituksessa. Venäläiset olivat jo siirretty liki kaikki pois taisteluista Venäjän puolelle. Siinä syitä syviä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *