Puhe perinteisessä ”Virsisunnuntai” – tilaisuudessa Ylistaron kirkossa 15.11.2015
Totuuden etsiminen
Vuonna 1869 syntynyt isoisäni Matti Edvard Takala asui loppupuoliskon pitkästä elämästään täällä Ylistarossa. Erityisesti paapan pienen maatilan töiden vuoksi myös minä olin Ylihärmästä käsin kohtalaisen paljon isoisäni luona ja opin siinä ohessa tuntemaan hänen ajan oloissa suhteellisen erikoislaatuista uskonnollista ajatteluaan. Otan sen ajattelun tässä esitykseni – en pohjaksi vaan – tietynlaiseksi taustajuonteeksi.
Matti Takala omaksui nuoruusvuosinaan tolstoilaisen filosofian. Se valinta johti hänet erilaisiin hankaluuksiin. Isoisälläni oli vakiovastaus kaikille kriitikoilleen, keitä he sitten ikinä olivatkin. Hän toisteli lausahdusta: ”Totuutta minäkin ettin”.
Matti Takala siis sanoi etsivänsä totuutta. Mitä totuutta – ilmeisesti sitä samaa kuin tutussa virressä, joka alkaa sanoilla ”Totuuden henki johda sinä meitä”. Teksti jatkuu näin: etsiessämme valkeuden teitä/ työtämme ohjaa/ meitä älä heitä./ Tietomme siunaa.”
Säkeistö on eräässä mielessä kovin erikoinen. Siinä ei puhuta mitään uskosta, niin kuin virsissä yleensä. Siinä puhutaan totuuden etsimisestä, katsotaan sen etsiminen työksi ja pyydetään lopuksi siunausta tiedoillemme. Sellaisena nuo säkeet kelpaajat ohjeeksi ja oppaaksi myös sille, joka harjoittaa tutkimusta, ainakin sitä tutkimuksen haaraa, jota itse edustan, eli historiantutkimusta. Historiantutkimuksessa etsitään juuri sitä valkeuden tietä, joka osoittaa, kuinka ja mitä uraa usein kirjavat ja levottomat menneisyyteen vajonneet tapahtumat ovat oikein edenneet.
Onko oletus yhtäläisyydestä sittenkin perusteetonta. Luulisi, että on, koska uskonnollinen etsijä ja ammattihistorioitsija näyttäisivät kulkevan perin juurin eri polkuja ja vielä eri suuntiinkin. Poikkeavathan heidän tavoitteensa varsin jyrkästi toisistaan. Kun isoisäni sanoi etsivänsä totuutta, hän tarkoitti uskonnollista totuutta, se on oikeaa tai sanokaamme hänet vakuuttavaa käsitystä jumaluudesta, sen näkyvästä ja näkymättömästä ilmenemisestä. Historiantutkija sitä vastoin rajoittuu näkyvään konkreettiseen maailmaan, tyytyy tämänpuoleiseen. Siinä on ero, iso ero. Kysyä silti voi, onko ero niin suuri ja perustavanlaatuinen, ettei näissä kahden tahon totuuden etsiskelyissä ole rahtuakaan samaa, yhtään mitään yhdenmukaista.
Kuinkahan lienee. – Mitä tulee ensinnäkin historioitsijoihin, he katsovat tekevänsä harjoittavansa tiedettä, kun heidän kuvauksensa perustuu kirjallisiin dokumentteihin. Viittaan esimerkkinä vaikkapa 1940-luvulla paljastuneeseen asekätkentään ja sitä koskevaan yhä vielä laajimpaan Suomessa koskaan toimeen pantuun oikeudenkäyntiin. Jotta historiantutkija voisi puolustaa käsitystä, jonka mukaan sotakalua piilotettiin kommunistien vallankaappauksen pelossa eikä suinkaan venäläisten hyökkäyksen varalta, hänellä pitää olla mustaa valkoisella – lujia asiakirjatodisteita – tukenaan. Ei tule kuuloon, että moinen käsitys esitettäisiin tutkimustuloksena pelkän mielikuvituksen varassa.
Kysymys kuuluu, voiko kukaan uskonnollinen ajattelija heittää vaakaan jotakin tätä vaatimusta vastaavaa?
Kyllä voi. Se on itse asiassa tehty jo aikoja sitten. Vuonna 1517 tohtori Martin Luther naulasi 95 teesiä Wittenbergin linnankirkon oveen. Katolinen kirkko piti teesejä harhaoppisina ja vaati Lutheria luopumaan niistä julkisesti. Wormsin valtiopäivillä 1521 Luther lupasi perua teesinsä, jos selvillä Raamatun todisteilla ja järkisyillä osoitetaan hänen olevan väärässä. Muussa tapauksessa hän ilmoitti jatkavansa, seisovansa kannallaan. Luther piti siis Raamattua auktoriteettina edellyttäen kuitenkin, että sitä tulkittiin järkevin perustein.
Isoisäni Matti Takala perusti oppinsa paitsi Raamattuun myös omasta mielestään päteviin järkisyihin. Juuri näiden järkisyiden kautta hän päätyi eri käsitykseen kuin Luther. Sen käsityksen me lastenlapset tulimme tietämään. Usein iltaisin paappa kokosi meidät syystä tai toisesta paikalla olevat yhteen ja pani pitkähköksi tuokioksi kuuntelemaan, kun hän luki sanaa ääneen. Esillä oli aina Vanha Testamentti, ei koskaan Uusi. Tolstoilaisena Matti Takala piti Jeesusta ainoastaan suurena opettajana, ei Jumalan poikana. Joskus harvoin me rohkaistuimme esittämään jonkin kysymyksen. Näin kävi kerran, kun paappa oli ohittanut raamatunkohdan, jossa kerrotaan, kuinka Jumala paadutti faaraon sydämen, niin että tämä perui lupauksensa päästää israelilaiset vapaaksi. Veljeni sanoi: ”Jumalahan se siinä syyllinen oli.” ”Kuinka niin”, kysyi paappa äreän epäluuloisena. Velipoika vastasi: ”No kun hän paadutti sen faaraon sydämen”.
Tapahtui sellainen harvinaisuus, ettei isoisä kyennyt suoralta kädeltä vastaamaan. Hän mumisi jotakin epäselvää partaansa ja tokaisi sitten: ”Ei saa takertua pikkuseikkoihin!” Sen jälkeen hän jatkoi lukemistaan hivenen kovemmalla äänellä kuin siihen asti. Pikkuseikoilla hän tarkoitti, että hänen käsityksensä perustui Raamatun kokonaisvaltaiseen tulkintaan. Irralliset yksityiskohdat olivat asia erikseen. Niillä ei ollut painoa.
Itse asiassa isoisäni seurasi Lutherin opetusta. Kun Luther asetti Raamatun ja järkisyyt uskonkäsityksen perustaksi, hän ei ajatellut vain itseään vaan kaikkia kristittyjä. Sen vuoksi hän käänsi Raamatun saksaksi. Jokaisen lukutaitoisen piti voida suureen kirjaan perehtyä. Lutherin ratkaisu sai valtaisat seuraukset. Raamattua käännettiin monissa maissa kansankielelle. Kääntäminen oli pääsyynä siihen, että syntyi miltei loputon määrä kristillisiä lahkoja ja suuntauksia, tolstoilaisuus näistä yhtenä pienimmistä. Kaikkien näiden suuntausten kannattajat lähtivät siitä, että kyseessä olevan lahkon tai suunnan opit perustuivat Raamattuun.
Kuinka ymmärtää tuo käsitys? Suuntausten ja lahkojen kesken oli ja on edelleen suurempia tai pienempiä opillisia eroja. Siitä tosiasiasta ei päästä yli eikä ympäri. Mikä selittää ne erot – ei kumminkaan Raamatun teksti, joka oli ollut toista tuhatta vuotta ennen uskonpuhdistusta täysin muuttumatonta. Näin ollen ei jää jäljelle muita kuin yksi vaihtoehto: erot johtuvat Raamatun lukijoista, meistä ihmisistä. Ihmiset ovat syystä tai toisesta päätyneet erilaisiin, toisistaan poikkeaviin käsityksiin.
Raamattu ei siis olekaan uskon ylin auktoriteetti. Siinä asemassa onkin Raamatun lukija. Hämmentävää. Tiedekö tässä jää ainoaksi, jossa materiaali määrää lopputuloksen? Vai määrääkö aineisto tulosta tieteessäkään? Otaksuisi, että määrää, näin ainakin historiantutkimuksessa. Eivät kai yhdenmukaisen ammatillisen koulutuksen saaneet itseään puolueettomina pitävät tutkijat voi saman lähdeaineiston pohjalta päätyä erilaisiin tuloksiin?
Kuinkahan tämänkin ongelman kanssa on? Ajatellaan vaikkapa nuijasotaa, yli neljäsataa vuotta sitten käytyä Suomen ”sisällissotaa”, joka täällä Etelä-Pohjanmaalla muistetaan hyvästä syystä paremmin kuin maan muissa osissa. Sitä sotaa on tutkittu likimain saman lähdeaineiston pohjalta ja niin kutsutusti modernin historiantutkimuksen menetelmin eteläpohjalaisesta professorista Yrjö Koskisesta lähtien, se on liki 140 vuoden eli suunnilleen viiden sukupolven mittainen aika. Tuona pitkänä ajanjaksona on julkaistu todella suuri määrä aihetta käsitteleviä tutkimuksia.
Ja minkälaisia tutkimuksia? Huolimatta aineiston ja menetelmien yhdenmukaisuudesta tutkijain tulkinnat kyseisestä sodasta ovat vaihdelleet – voi melkein sanoa – laidasta laitaan. Yhdet ovat nähneet sodan nousuna oikeuden puolesta vääryyttä ja laittomuutta vastaan, toiset takamaaseutujen tuomittavana reaktiona koko Suomen parasta ajaneiden pyyteettömiä pyrkimyksiä vastaan. Nämä linjaukset ja paljon siltä väliltä ovat nähtävissä aiheen tutkimuksessa yhä.
Eikä nuijasota ole ainoa aihe, jossa tutkijain käsitykset hajoavat. Toisin sanoen historiantutkimusta hajottavat ne samat paineet, jotka ovat saaneet aikaan herätysliikkeitä uskonnollisen ajattelun piirissä. Erona on vain se, että uskonnon puolella puhutaan jyrkimmillään lahkoista, tutkimuksen puolella niin ikään jyrkimmillään koulukunnista.
Palaan vielä Lutherin lausumaan Wormsin valtiopäivillä. Hän lupasi luopua kannastaan, mikäli Raamatun todistuksilla ja järkisyillä osoitettaisiin hänen olevan väärässä. Sitä todistelua järkisyillä epäilemättä yritettiin, mutta se ei onnistunut. Luther pysyi käsityksessään. Tässä – tai sanotaan tässäkään – suhteessa Luther ei muodosta poikkeusta verrattuna toisiin uskonpuhdistajiin, muihin protestantteihin. Kantansa ovat pitäneet lähestulkoon kaikki eri uskonsuuntien perustajat. Ei heitä ole saatu muuttamaan käsityksiään, ei millään keinoin.
Entä tutkijat? Kai he sentään käyttäytyvät toisin. Ainakin metodioppaissa vakuutetaan, että tulkintaa muutetaan, kun pätevin todistein osoitetaan tarjolla olevan kuvan puutteellisuudet. Vaan kuka on koskaan nähnyt jonkun nimenomaisen elossa olevan aktiivi tutkijan toimivan tämän perusteen mukaisesti? Milloin joku historioitsija on myöntänyt, että kritiikki on täysin oikeutettua ja että tulipa osuttua perin juurin harhaan? Ehkä niin on joskus käynyt, ja käynyt jonkin yksityiskohdan suhteen, mutta harvinaista se on ollut detaljienkin osalta. Pääsäännön mukaan arvostelua osakseen saanut ryhtyy puolustamaan kantaansa, etsii perusteita tulkintansa tueksi. Kun sanon näin, en suinkaan unohda itseäni. Sama koskee minua niin kuin koskee kaikkia muitakin tutkijoita. Uuden tulkinnan kohtalon ratkaisevat vasta tulevat ajat ja niiden aikojen tutkijapolvet, jos sitten ratkaisevat nekään. Jokainen aika, niin kuin sanotaan, kirjoittaa oman historiansa
Olemmeko päätymässä umpikujaan? Pelkään pahoin, että olemme. Sekä uskonnollisen ajattelun että historiantutkimuksen piirissä aineisto – kirjalliset lähteet tai Raamattu – näyttävät painavan vähemmän kuin tulkitsijan oma persoona, hänen saamansa subjektiivinen käsitys? Erot ovat eroja ihmisten tekemien tulkintojen kesken, eivät eroja aineistojen kesken.
Miten etsijät sitten päätyvät tuloksiinsa, niihin toisista poikkeaviin käsityksiin ja kantoihin? Se tapahtuu siten, että tietynlainen selitys vakuuttaa heidät, tuntuu järkisyin uskottavalta, sopii kattavana tosiasioihin, vastaa kysymyksiin, asettaa palaset kohdalleen. Etsijä saa varman tunnun siitä, että noin, juuri noin, kaikki on. Toisin sanoen etsijä kokee löytäneensä totuuden. Koska totuus on aina yksi ja jakamaton, muuttumaton ja ikuinen, he – siis etsijät henkitieteellisen tutkimuksen ja uskonnollisen ajattelun piirissä – pitävät löytämästään tiukasti kiinni. Eihän totuudesta voi luopua.
Mikä tässä oikein yhä mättää?
Tässä mättää se, että ihmiset sekoittavat totuuden (sen yhden, ikuisen ja muuttumattoman) ja tulkinnat totuudesta toisiinsa. Kun joku uskonnollinen ajattelija, vaikkapa Leo Tolstoi, oli esittänyt käsityksensä ja se oli levinnyt yleiseen tietoisuuteen, niin mitä tapahtui. Osa ihmisistä uskoi häntä, katsoi Tolstoin löytäneen totuuden. Toinen osa ei uskonut vaan se osa katsoi, että Tolstoi oli ainoastaan esittänyt tulkinnan totuudesta, sellaisen tulkinnan, joka vertautui muiden herätysliikkeiden sanoman kanssa.
Aivan sama pätee tutkimukseen ihmistieteissä. Joku tutkija antaa selityksen, jota osa pitää oikeana ja totena, toinen osa ei näistä kumpanakaan vaan pelkästään tulkintana monien toisten tulkintojen joukossa. Niitä – tulkintoja siis – on monia, totuuksia – niitä oletettuja – vain yksi. Kukaan ei voi koskaan varmuudella todistaa, että hän on löytänyt totuuden. Sen vuoksi historiassa palataan yhä uudelleen vanhoihin aiheisiin. Se jos mikä on syytä muistaa ja käsittää.
Isoisäni oli niin sanotusti totinen Herran viinamäen mies. Hän pysyi elämänsä loppuun tolstoilaisena. Kuitenkin hänen vanhempansa olivat kuuluneet heränneisiin ja hän itse sanoi: ”Jos minä liittyysin takaasin kirkhon, körttilääseksi minä rupiaasin.” Hän siis käsitti, että asioista voitiin ajatella toisinkin kuin hän ajatteli. Matti Takalassa oli siten ainakin pieni annos suvaitsevaisuutta.
Suvaitsevaisuus on tärkeimpiä asioita maailmassa. Se paha, joka maapallon ihmisiä yhä tänä päivänä piinaa ja turmelee, johtuu hyvin suuressa mitassa suvaitsevaisuuden puutteesta. Pidetään totuutena tulkintaa totuutena. Se on virhe, suuri virhe. Totuus on ikuinen, esitetyt tulkinnat totuudesta eivät sitä ole. Ne muuttuvat ajan mukana.
Asian voi nähdä niin, että totuuden jatkuva etsiminen on lopulta tärkeämpää ja merkityksellisempää kuin sen löytäminen. Suvaitsemattomuus nimittäin kukoistaa yleensä niiden joukossa, jotka kokevat totuuden löytäneensä, harvemmin niiden parissa, jotka eivät tyydy siihen, mitä ovat löytäneet, vaan jatkavat etsimistä.
Niin asiasta ajattelen.
Heikki Ylikangas