Yrittäjyys eteläpohjalaisessa kulttuurissa

 

Puhe Kankaan pihaseuroissa 31.7.2016

Historiantutkija kun olen, puhun taas tämän kotikyläni menneisyydestä, tällä kertaa kuitenkin hiukan avarammasta näkökulmasta kuin ennen. Koskettelen yhtä pohjalaisuuteen ja eritoten eteläpohjalaisuuteen liitettyä ominaispiirrettä, nimittäin yrittäjyyttä. Käsittelen aihetta tietysti historian valossa aloittaen kysymyksestä, onko pohjalainen yritteliäisyys pelkkä myytti (niin kuin tämän laatuiset asiat usein ovat) vai onko sille lujaa konkreettista pohjaa?

Täällä Ylihärmässä jos missä ja nimenomaan näissä Kankaan ja Ikolan kylissä yrittäjyys on kouriintuntuvaa todellisuutta. Se on eilistä ja se on tätä päivää. Ylihärmän teollistuminen alkoi vuonna 1949 Ikolan kylässä olkilietsojen valmistuksella ja jatkui seuraavana vuonna saman artikkelin tuotannolla täällä Kankaalla. Siitä buumi nousi, valtaisa buumi. Yksistään teollisten työpaikkojen luku ottamatta huomioon alihankkijoita Suomessa ja edempänä kohosi tässä runsaan kolmen tuhannen asukaan pitäjässä ennen vuoden 2009 kuntaliittymää yli puolentoista tuhannen. Ylihärmä oli silloin Suomen ylivoimaisesti teollistunein maalaiskunta. Se että pitäjä lähti mukaan neljän kunnan liittymään, johtui veroäyristä. Se oli Ylihärmässä korkeampi kuin naapurikunnissa – näin siksi, että kunnallisvero maksetaan kuntaan, jossa ihminen asuu, eikä siihen kuntaan, josta hän saa työtä. Ylihärmä hävisi kilvan asuinpaikkana niille naapurikunnille, joissa toisin kuin Ylihärmässä oli yliopistoon johtava koulu.

Vuonna 1949 sai alkunsa moderni teollisuus, ei yrittäjyys, jolla oli takanaan pitkät perinteet. Vassin pajassa täällä Kankaalla valmistettiin autonomian ajan lopulla ja itsenäisyyden ajan alussa sepäntyönä patentin saaneita lapiorullaäkeitä. Äkeitä vietiin moniin maihin, mm. Venäjälle, Saksaan ja jopa meren yli Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloista puheen ollen yhden lajin yritteliäisyyttä oli näillä seuduin myös Amerikan-siirtolaisuus. Se paisui 1880-luvulla rautateiden tulon myötä  kansanliikkeeksi, joka vei vuoteen 1930 mennessä 120 000 eteläpohjalaista valtameren taakse. Vielä vuonna 1922 joka neljäs ylihärmäläinen oli (pääasiassa) Amerikassa. Kolmannes lähtijöistä palasi. Useimmat heistä toivat työllä ansaittuja varoja mukanaan käytettäväksi erilaisiin investointeihin.

Myös varhaisemmilta ajoilta on näyttöjä eteläpohjalaisten taloudellisesta aktiivisuudesta. 1600- ja 1700-luvuilla rakenneltiin laivoja ja poltettiin massamitassa tervaa. Tervakaudelta on peräisin Hautapakan nimi tuolla kylän pohjoiskulmalla. Eränkäynti kukoisti vielä 1400-luvulla siinä määrin merkityksellisenä, että kärpät saivat sijansa Pohjanmaan vaakunassa.

Siinä luetteloa, joka kertoo pohjalaisten ”merkilliseksikin” sanotusta yritteliäisyydestä. Tosin ilmaisu vaatii tärkeän täsmentävän tarkistuksen. Pelkästään ammattimaisia yrittäjiä pohjalaiset ovat olleet vasta modernin teollistumisen jälkeen. Sitä ennen oli kyse maatalouden sivuansioista. Mutta vaikka niin oli, silti eteläpohjalaisille oli ominaista poikkeuksellisen voimakas pyrkimys sivutuloihin. Mihin peltoaukeitten Pohjanmaalla kaivattiin niin kipeästi ylimääräisiä tienistejä? Eikö pelkkä peltotyö riittänyt?

Se ei riittänyt. Ylimääräisiä tienistejä tarvittiin yllättävään tarkoitukseen: tuontiviljan maksamiseen. Eteläpohjalaisilla oli 1870-luvulle saakka peltoa suhteessa väkilukuun liian vähän. Maakunta oli vuosisatoja viljan tuoja eikä sen viejä.

Vaikuttaa oudolta. Kuinka voidaan sanoa juuri Etelä-Pohjanmaata köyhäksi pelloista? Niin vain asia oli. Laakeita viljelyaukeita ei ollut nähtävissä vielä 150 vuotta sitten, kaukana siitä. Peltomaan niukkuuteen oli yksi syy ylitse muiden: maaperän tasaisuus. Se – siis pinnan loppumaton tasaisuus – aiheutti ongelman, suuren ongelman. Vesi on notkeaselkäinen elementti; se juoksee aina myötäiseen, ei koskaan vastamaahan. Vaan mihin vesi tasaisella maalla meni? Siinä olennainen kysymys. Jokeen se ei päässyt, koska ranta on joko korkeaa ja sen vuoksi rakennusten alustaksi kelpaavaa tai sitten sadan metrin matkalta suorastaan ulospäin viettävää, niin kuin on laita esimerkiksi tällä kohdin Lapuanjokea. Luomiin (pikku jokiin) sivustoilla veden piti hakeutua, ja sinne se pieniä puroja hakeutuikin, mutta kasvava määrä pisaroita uupui kesken matkan ja imeytyi maaperään. Kun vielä jääkauden jälkeinen maannousema on jokien suupuolessa metrin vuosisadassa ja jokien latvoilla vain 60 senttimetriä samana aikavälinä, jokien virtaama ajan saatossa heikentyi. Seuraus saattoi olla vain yhdenlainen. Maaperä soistui. Nevat kasvoivat korkeutta ja leveyttä, puusto harventui ja muuttui kituliaaksi.  Samuli Paulaharju muistuttaa kirjassaan Härmän aukeilta (1932) ajoista, jolloin Kankaalta Hellanmaahan kuljettiin pitkospuita pitkin.

Kylän nykyasujaimet eivät tuota vaihetta muista. Se mitä vanhimmat heistä muistavat, olivat viimeiset metsäiset tilkut Jokinevalla, se on kylän ja joen välisellä kaksikilometrisellä alueella. Ne tilkut katsoivat kunnon puuta, mutta se ei vastannut Jokinevan puustoa 250 vuotta sitten. Asiasta on luja näyttö: ensimmäinen kartta tästä Haarakankaan uudistilasta vuodelta 1777, vuosikymmen uudistilan virallisen perustamisen jälkeen. Kartan selityksineen laati arvostettu maanmittari Carl Fredrik Stierwald. Stierwald ilmoittaa kylän kooksi 450 hehtaaria ja pitää mahdollisena ­– mikä on perin juurin kummallista –, että pyykkien sisällä kyetään raivaamaan enää ainoastaan 15 hehtaaria peltoa lisää jo raivatun 8 hehtaarin jatkeeksi. Siis 23 hehtaaria kaikkiaan, ei enempää, ei koskaan. Minkä ihmeen vuoksi kokenut maanmittari rajoitti pelloksi perattavan alueen niin olemattomiin? Onhan tänä päivänä lähes koko ala Kankaan pyykkien sisällä pelkkää peltoa?

Selitys löytyy. Stierwald katsoi kaiken muun paitsi sen kapean kangasharjun, jolla kylän rakennukset ja lähipellot nyt sijaitsevat, nevaksi, suoksi tai rämeeksi, joka tapauksessa veden enemmän tai vähemmän vaivaamaksi korpimaaksi. Hän kyllä kertoo ja piirroksin osoittaa, että luomien varsilla suoritettiin raivausta, mutta hän arvioi niitten raivioitten tuottavan joskus korkeintaan niittymaata, ei kunnon peltoa, ei milloinkaan. Suosta revitty niittymaa kasvoi Stierwaldin katsannossa enintään karkeaa karjanrehua, ”renttaa”, niin kuin täälläpäin sanotaan. Jokivarren ulospäin viettävät lapualaisniityt olivat hänestä itse kylän kohdan lisäksi pelloksi kelpaavia, mutta ne olivat siihen aikaan lapualaisten, eivät kankaalaisten.

Aika osoitti Stierwaldin kannan vääräksi, osoitti sen tosin vasta sadan vuoden kuluttua. Jokineva – sen nimen tuntee vielä Paulaharjukin (1932) – eli kylän ja joen välinen alue raivattiin tehokkaalla otteella vasta 1870-luvulta alkaen. Jokinevan ripeään perkaukseen oli monta pientä mutta vain kaksi varsinaista pääsyytä. Ensinnäkin kehitettiin terän osalta kokorautaiset raivausvälineet, kuten raskaat ojapiilut, joilla murskattiin juurakoita, sekä lapiot ja kuokat, joilla avattiin syvät laskuojat. Kaivutyö oli aloitettava hyllyvällä suolla laudalla seisten. Kun sitten ojitettu osa oli kuivunut muutaman vuoden ja kytömaan sato korjattu, kaivettiin uudet ojat, jos tarvittiin. Jokinevalla ei tarvittu; metrin syvyyteen kerralla päästiin ja se riitti.

Toinen syy raivausten vilkastumiseen oli väestöllinen. Mäkitupalaisten runsaslukuisesta joukosta erottautui ojureiksi kutsuttujen ammattikunta. Ojurit olivat sekä miehiä että naisia. Harjoitus oli tehnyt heistä mestareita. He osasivat työnsä.

Paulaharjun mukaan Kankaalla ruokakuntien päämiehetkin rypivät muiden mukana ojankaivussa ja kytöjen poltoissa. Lapuan kirkonkylän isot isännät menettelivät toisin. He teettivät työn urakkapalkalla ojureilla ja maksoivat näiden työstä selvällä rahalla. Seuraavan polven lapualaisisännistä – Kustaa Tiitu – kertoi aikoinaan, miten urakan ottanut ojuri lähti viikkokuntaan työmaalleen riiputtaen piimäleilejä olkapäillä ja kantaen reikäleivillä täytettyä reppua selässään. Illalla auringon laskiessa ojuri leikkasi rahkasta leippoja, latoi niistä teltan muotoisen rakennelman ja ryömi sinne lämpimään yön tietämäksi lepäämään. Aamulla päivän valjettua hän kömpi ulos koijastaan ja jatkoi työtään.

Näin raivattiin Etelä-Pohjanmaan suurin peltoaukea, se Lapuan Alajoen lakia, johon Kangaskin kuuluu. Suosta on otettu ylös Etelä-Pohjanmaan muutkin peltoaukeat Kyrön- ja Lapuanjoen varsilla. Tästä syystä Tiitu olisi halunnut, että raivaajapatsaassa olisi kuvattu ojuri eikä seppä.

Yhteenvetona esitän seuraavaa:

Eteläpohjalaisuuteen liitetty yrittäjyys ei ole myytillinen uskomus. Se on todistettavaa todellisuutta. Siihen oli pitkään vahva konkreettinen syy: maaperän tasaisuudesta ja vähäisessä mitassa maannoususta aiheutuva soistuminen ja siitä seuraava peltomaan riittämättömyys. Soiden tehokkaaseen raivaamiseen ei ollut kelvollisia välineitä eikä riittävästi työvoimaa. Pellon niukkuus pakotti viljan ostamiseen ja se taas etsimään sivuansioita tuontiviljan maksamiseksi.  Sivutulojen alituinen etsiskely kaikkialta sieltä, mistä vain ansioita löydettiin, on yhdellä sanalla ilmaisten yritteliäisyyttä. Vasta 1870-luvulta lähtien saatiin soiden raivaustyöhön tehokkaita välineitä ja tarjolla oli myös urakkatyöhön halukasta ja ammattinsa osaavaa työvoimaa. Luonnonsuhteiden tuottama selviytymiskeino – yritteliäisyys – muuttui traditioksi, asenneilmastoksi, osaksi eteläpohjalaista arvomaailmaa. Yrittäjiä kiiteltiin ja yrittämisessä menestyneitä kunnioitettiin. Näin oli laita ennen ja näin on laita yhä. Siinä suhteessa mikään ei ole muuttunut.

 

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.