Totuuden selvittäminen historian- ja oikeustutkimuksessa

Alustus Vaasan yliopistossa 8.11.2016

Onko historiantutkimuksella ja oikeustutkimuksella tekemistä toistensa kanssa? Ensi katsannolla otaksuisi, ettei paljonkaan. Oikeustutkimuksen tavoitteena on saattaa oikeusjärjestelmä sekä mahdollisimman toimivaksi että mahdollisimman eheäksi ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Niinpä tutkijan kuuluu tai hänen on sallittua silloin, kun hän havaitsee laissa tai lain soveltamisessa edellä mainituissa suhteissa puutteita, esittää tutkimuksensa lopputuloksena suositus (de lege ferenda) siitä, millaiseen muotoon laki tai oikeuskäytäntö tulisi vastaisuudessa saattaa.
Miten nämä valitut oikeustutkimusta luonnehtivat piirteet suhtautuvat historiantutkimukseen? Lähtökohta näyttää perin juurin erilaiselta. Historian kulku on toki tulosta ihmisen toiminnasta siinä kuin lainsäädäntökin, mutta se tulos, jonka historia on eri vaiheissa tuottanut, on rikkonainen, koska se vastaa vain suhteellisen harvojen ihmisten pyrkimyksiä. Kaikkien tavoitteita tulos ei vastaa, ei voi vastata, ne pyrkimykset kun käyvät ristiin toisiinsa nähden. Talvisodan aattona Suomi halusi pitää hallintopiirissään Karjalan, Neuvostoliitto taas saada haltuunsa siitä osan. Molemmat näistä tavoitteista eivät voineet toteutua. Ne olivat toisensa poissulkevia. Näin ollen vaikuttaisi ainoalta järkevältä tehtävältä, joka historiantutkimukselle voidaan antaa, on vaatia kuvausta siitä, mitä on tapahtunut, ja vastata vielä kysymykseen, miksi on tapahtunut, niin kuin on tapahtunut.
Miksi – kysymykseenkin vastaaminen on syvimmältä olemukseltaan ainoastaan kuvausta. Konkreettisten tapahtumien tasolla talvisota syttyi, kun venäläiset tulivat yli Suomen rajan ja pommittivat Suomen kaupunkeja, mutta miksi-kysymysten tasolla se oli seurausta niistä päätöksistä, jotka poliittinen johto kummassakin maassa teki. Luodessaan tulkinnan, kuinka nuo päätökset tehtiin, tutkija itse asiassa kuvaa niiden päätösten syntyä.
Historiantutkimukselle ei voida edes kuvitella mitään jonkin järjestelmän eheyttä palvelevaa tehtävää de lege ferenda- periaatteen tyyliin. Tavoitteena voi olla vain tietämyksen lisääminen menneestä. Jos historiantutkija esittää suosituksia siitä, kuinka pitää vastaisuudessa menetellä, hän toimii kansalaisen, ei tutkijan roolissa. Populaarikirjoitukset historiasta ovat asia erikseen.
Vertailun ansaitsevia piirteitä puheena olevien tutkimusalojen kesken olisi enemmänkin, mutta jo nämä esille otetut puolet tuntuisivat perustelevan johtopäätökseen, jonka mukaan oikeus- ja historiantutkimus ovat eri tutkimusaloja, eroavat varsin selkeästi toisistaan. Päätelmä on kuitenkin virheellinen.
On nimittäin otettava huomioon kolmaskin taho, tuomioistuintaho. Ei tosin tunnu kovinkaan tarpeelliselta, että sekin taho tässä yhteydessä noteerataan. Eihän tuomari ole tutkija. Hän on tuomari, jonka kuuluu tuomita ennen muuta lain, ei ensi kädessä jonkin toisen kriteerin mukaan, oli tuo toinen kriteeri kuinka asianmukainen tahansa. Mitenkä asia kuitenkin on? Oikeudenkäymiskaareen säädettiin vuonna 1948 muutos, joka kuuluu näin: ”Oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiintulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena.” Tämän kuluvan vuoden alussa asianomaista lainkohtaa on täsmennetty, mutta sitä ei ole periaatetasolla muutettu. Asiallisesti se on entisellään.
Mitä tuosta lainkohdasta on pääteltävä? Siitä on todettava, että pääasian suhteen, todellisuuden hahmottamisen suhteen, tuomari istuu oikeustutkijan ja historioitsijan kanssa samassa veneessä. Tuomarin on muodostettava kuva siitä, miten kaikki on todistusten ja näyttöjen nojalla todennäköisesti mennyt. Vasta tämän jälkeen eli onnistuttuaan luomaan kokonaiskuvan tapahtuneesta hän voi ratkaista, onko rikottu lakia tai loukattu tehtyä sopimusta. Niiltä osin kuin kyse on siitä, mitä on tapahtunut, oikeudenkäymiskaaren muotoilu kelpaisi metodioppaiden tiivistykseksi sekä historioitsijalle että oikeustutkijalle. Siis myös oikeustutkijalle, koska sen joka esittää suosituksen siitä, millainen lain tai käytännön tulisi vastaisuudessa olla, täytyy tuntea voimassa oleva laki ja sen soveltamiskäytäntö. Päästäkseen näistä perille oikeustutkija on saman tehtävän edessä kuin historioitsija taikka tuomari. Tapahtuneen todellisuuden etsimisessä molemmat alat ja vielä tuomarikin näyttävät sittenkin olevan samojen sääntöjen alaisia.
Vaikka miksi puhua säännöistä? Kyseinen lainkohtahan korostaa näkemystä. jonka mukaan mitään sääntöjä ei tarvita. Se mitä tarvitaan, on uskottavuus eli vakuuttuneisuus siitä, että niin ja niin tässä on käynyt. Tulee miettineeksi, onko siinä tosiaan kyllin? Tutkimus on harvoin kenellekään kohtalokas, mutta oikeudenkäynnin päätteeksi annettu tuomio voi sitä olla. Se saattaa tuottaa toiselle osapuolelle miljoonavahingot tai vuosien vankeuden. Tulee kysyneeksi, riittääkö tuomioistuimen päätöksen perusteeksi ja perusteluksi jokin niin ylimalkainen velvoitus kuin ”harkita huolellisesti” kaikkia esille tulleita seikkoja?
Eihän tutkijaksikaan synnytä; tutkimuksen tekemistä opetetaan yliopistoissa ja siitä laaditaan metodioppaita, joiden ohjeita tutkijaksi aikovan tulee noudattaa. Näin ollen luulisi sen, joka tuomarin tavoin päättää ihmisten tulevaisuudesta, olevan vielä tiukempien ohjeiden puristuksessa kuin konsanaan tutkija. Eikö laissa sentään pitäisi edellyttää jotakin täsmällisempää, jotakin hiukan konkreettisempaa määrittelyä siitä, mihin tuomio tulee tukea.
Tämän tapaiset kysymykset alkavat askarruttaa vallankin, kun ottaa huomioon, että ennen vuotta 1948 tällaisia lähempiä sääntöjä laissa todella oli. Vuoden 1734 lain mukaan edellytettiin täyteen näyttöön joko kahden jäävittömän silminnäkijätodistajan yhdenmukainen langettava lausunto tai syytetyn tunnustus. Jolleivat nämä ehdot täyttyneet, ankarinta rangaistusta ei voitu antaa. Vuonna 1948 ei siis muuttunut vain tärkeän lainkohdan sanonnallinen sisältö, vaan silloin muuttui se periaate, jolla totuutta – tai sanotaan vaatimattomammin – todellisuutta etsittiin.
Miten siis lainkohta periaatetasolla muuttui. Vuoden 1734 vuoden laissa noudatettiin lakisääntöistä todistelua, vuoden 1948 reformissa vapaata harkintaa.
Myös historiantutkimuksessa ennen vuotta 1948 nostettiin vuoden 1734 lain kanta esikuvaksi. Pentti Renvallin, myöhemmän Suomen ja Skandinavian historian professorin, teoksessa ”Historiantutkimuksen työmenetelmät” vuodelta 1947 lähdettiin siitä, että jos kaksi toisistaan riippumatonta lähdettä kuvaa jonkin asian samoin, kuvausta on pidettävä totena. Vuonna 1965 julkaistussa Renvallin teoksessa ”Nykyajan historiantutkimus” ei enää tätä ehtoa mainita. Siinäkin siis hyväksytään vapaan harkinnan periaate.
Näin tulemme pääongelmaan eli kysymykseen siitä, miksi vuonna 1948 legaalinen todistelusta luovuttiin ja siirryttiin vapaaharkintaiseen todisteluun. Otettiinko näin askel kohden mielivaltaa? Sitä on aiheellista kysyä yksistään siksi, että juristien kesken toistellaan periaatetta: ’Laki on aina heikomman turva’? Tapahtuiko niin, että vuonna 1948 heikompi menetti tuon lainturvan?
Niin ei käynyt, kävi aivan päinvastoin. Tähdättiin siihen, että rikolliset joutuisivat teoistaan entistä varmemmin vastaamaan ja että todellisten tekijäin selviytyminen todistajiin vaikuttamalla tulisi hankalammaksi kuin aikaisemmin. Todistajiin on näet voitu aina vaikuttaa ja näin on joko kepillä tai porkkanalla myös tehty. Kepin käyttö terrorin muodossa oli erityisen ominaista täällä Etelä-Pohjanmaalla riehuneille puukkojunkkareille 1800-luvulla. Yli 40 prosenttia tappajista pääsi ilman mitään rangaistusta verityöstä, jolla oli monta silminnäkijää, surmateot kun tapahtuivat yleensä väenkokouksissa. Häiriköt eivät tunnustaneet ja terrori tukki todistajien suut. Tappajat kärsivät vain sen kiusan, minkä tutkintovankeus tuotti.
Juuri tämä oli vuoden 1948 lainmuutoksessa olennaista. (Lievemmissä rikoksissa vapaata harkintaa oli käytetty jo kauan.) Tuomiovallan haltijat saattoivat havaita, milloin todistajia oli lahjottu tai peloteltu, ja antaa langettavan tuomion, vaikka legaalisen todistelun edellyttämät täyden näytön ehdot eivät olisi täyttyneet.
Näin jää niin oikeudenkäytön kuin oikeus- ja historiantutkimuksen keskeiseksi tavoitteeksi uskottavuus. Mitä se – siis uskottavuus – itse asiassa tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että tutkijan on pyrittävä luomaan eheä kuva tutkimastaan aiheesta. Hänen on tultava vakuuttuneeksi siitä, että niin ja niin kaikki on tapahtunut tai – teoreettisessa aiheessa – niin ja niin käsitettyinä osaset loksahtavat paikoilleen. Eheys ei salli olennaisten kysymysten jäävän vaille vastausta. Toisaalta kaikki lähdekritiikin läpäisseet lähdetiedot on otettava huomioon ja mahdutettava tulkintaan.
Eheyden vaatiminen on helppoa, sen toteuttaminen käytännön tutkimuksessa hankalaa. Otetaan esimerkiksi puukkojunkkariaika. Se aika ja se ilmiö koskivat ainoastaan Etelä-Pohjanmaata, seutukunnan eri kieli- ja murrealueet siihen lukien. Henkirikollisuuden taso vuotta ja 100 000 asukasta kohden laskien nousi tuon pitkän ajan, sadan vuoden – 1800-luvun – aikana yli yhdeksän surmatun, kun vastaava suhdeluku koko maassa liikkui Etelä-Pohjanmaan luvut mukaan laskien kahden kolmen tienoilla. Etelä-Pohjanmaan maakunnan pahimmilla alueilla todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi oli yli kaksikymmenkertainen muuhun Suomeen verrattuna. Kun etsitään selitystä maakunnan väkivaltaisuuteen, syy – siis se selittävä tulkinta – on löydettävä tai rakennettava maakunnan muista erityispiirteistä. Alueellisesti poikkeavaa ilmiötä ei koskaan voida selittää yleisillä – koko Suomea koskevilla – syillä. Poikkeava piirre selittyy aina toisilla poikkeavilla piirteillä.
Täsmälleen sama koskee oikeudellisia ilmiöitä. Jos ja kun vertailukelpoisten oikeudellisten ilmiöiden kehitys Suomessa poikkeaa kansainvälisestä taikka vain eurooppalaisesta kehityksestä, selitys on löydettävä muista suomalaisista erityispiirteistä. Vankiluku oli Suomessa 1960-luvulle saakka korkeampi, huomattavasti korkeampi, kuin toisissa Pohjoismaissa. Tuolle korkealle tasolle se singahti vuoden 1918 sisällissodan jälkeen. Sisällissota – sellaista ei ole vastaavana ajanjaksona käyty muissa Pohjoismaissa – oli siis hyvin todennäköisesti tärkeimpänä syynä Suomen vankiluvun korkeuteen suhteessa toisiin Pohjoismaihin. Erityisilmiö siis selittyi erityissyyllä.
Toisinaan historioitsija joutuu kohtaamaan ilmiön, jolle on äärimmäisen vaikea löytää selitystä. Tämä koskee esimerkiksi sakkoluetteloiden kertomaa 1500-luvulta. Kruunun tileissä on niukkoja tietoja kihlakunnan käräjien langettamista sakoista, joista kolmannes lankesi kruunulle. Luettelojen tyyppirikos on kolmen markan mustelma. Tuo yhden mustelman käsittävä oikeustapaus oli silloin suhteessa väkilukuun vähintään yhtä yleinen kuin liikennerikos meidän aikanamme. Niukkasisältöisistä luetteloista ei selviä syy siihen, miksi mustelma lyötiin, yhtä vähän kuin siihenkään, minkä tähden ihmiset vaivautuivat noin vähäisen teon vuoksi käräjille usein kymmeniä kilometrejä käsittävien taipaleitten takaa. Reissu edellytti tai saattoi hyvin edellyttää yöpymistä jossakin ja eväiden ottamista mukaan. Miksei asiaa sovittu käräjien ulkopuolella?
Ei ole tarjolla muuta tietä kuin etsiä avainlähteitä, se on sellaisia lähdetietoja, joissa väkivallan syy on kerrottu. Sellaisia tietoja ei löydy 1500-luvulta. Silloin kyllä henkirikoksia käsiteltiin käräjillä, mutta käsittelyn tarkoituksena ei ollut tekijän rankaiseminen vaan teon sovittaminen sukujen tai perheiden kesken. Ajan lähteissä ei ilmoiteta niin toisarvoista seikkaa kuin syytä tekoon. Sopimuksen itsessään vaihteleva sisältö sen sijaan kerrotaan tarkasti. Vasta 1600-luvulla siirryttiin nykyisen tyyppiseen systeemiin esimodernissa valtiossa. Tuomioistuimessa langetettiin tuomio valtakunnallisen lain mukaan ja tuomiosta oli oikeus vedota ylempään asteeseen. Tämä edellytti kirjallista menettelyä. (Sopimiskauden aikana oli tärkeää vain, että sopimus tuli käräjäväen tietoon.) On säilynyt tuomiokirjoja, joissa kerrotaan myös teon motiivi. Se motiivi oli useimmiten raja, rajan kulku eri omistajien pelto- tai metsämaiden välillä. Epämääräisen raivion rajaa ei ollut maastossa helppo todeta. Sen vuoksi siitä kiisteltiin. Vasta sitten, kun Turkuun saatiin hovioikeus 1623 ja koulutetut maanmittarit alkoivat piirtää tiluskarttoja, väkivalta talollisten keskuudessa loppui. Siihen saakka kunnian mies oli puolustanut omistustaan kunnialla eli raa’alla voimalla, kun esivallalla ja sen viranomaisilla ei tätä voimaa ollut. Tämän asiaintilan saattoi havaita siitä, että taposta syytetyt istuivat 1500-luvulla lautamiehinä samoilla käräjillä, joilla heidän veritekoaan käsiteltiin.
Miksi sitten 1500-luvun sakkoluettelot vilisevät yhden mustelman juttuja? Siksi että oikeuteen tuotu riita oli itse asiassa koskenut tilusrajaa, sen ylittämistä. Kiistely oli johtanut käsirysyyn, joka oli saanut aikaan mustan silmän. Sen vahingon vuoksi ei käräjille lähdetty. Sinne mentiin maariidan vuoksi, mutta siitä riidasta ei ole jäänyt todisteita, kun käräjäpöytäkirjoja ei silloin pidetty. Näin saavat yksi mustelma ja pitkä käräjämatka uskottavan selityksensä avainlähteiden kautta.
Lopuksi esitän kaksi kokoavaa kysymystä, joihin myös vastaan.
Onko siis nykyinen kannanotto, jossa tähdätään uskottavuuteen, katsottava riittäväksi? Kyllä on, oikeudenkäyttöä tuomioistuimissa, oikeustieteellistä tutkimusta ja historiallista tutkimusta on harrastettu niin kauan, että jos olisi tapahtuneen selvittämiseen olemassa jokin parempi keino kuin nyt sovellettu, se olisi vuosien ja vuosisatojen kuluessa löydetty ja otettu käyttöön.
Jääkö näin ollen lopputulokseksi se, että oikeustutkimus tähtää pohjimmiltaan oikeusjärjestelmän eheyteen, kun taas historiantutkimus tyytyy vain kuvaamiseen. Tähän on heti vastattava, että eheyden etsiminen historiasta on sittenkin perusteltua, on sitä kaikesta pintakuohusta huolimatta. Pentti Renvallin mukaan todellisuus ei ole koskaan ristiriitainen, vain tulkinnat todellisuudesta saattavat sitä olla. Pohjimmiltaan historialliset tapahtumat ja ilmiöt liittyvät jotakin kautta aina toisiinsa. Ne eivät ole tapahtuneet irrallisessa tilassa, toisistaan täysin riippumatta. Näin päädymme siihen, että myös historioitsija rakentaa eheää kuvaa. Hän rakentaa sitä menneisyyden ilmiöistä ja tapahtumista, joiden kaikkien täytyy mahtua samaan, kunkin hetkiseen maailmaan. Niillä on siis jokin yhteys – mikä yhteys, sen tutkimuksen tulee paljastaa.

Heikki Ylikangas

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *