Kuukausi: elokuu 2017

(Esitelmä luokkatapaamisessa Härmän Kuntokeskuksessa 6.8.2017)

Suomen itsenäistymiseen vuonna 1917 eli täysi vuosisata sitten johtanut poliittinen kehitys tunnetaan melko hyvin. Se mikä tunnetaan huonommin, on selitys siihen, miksi me ylipäätään puhumme suomea. Oikeastaan meidän kaikkien pitäisi käytellä ruotsia, tehdä se kahdestakin keskeisestä syystä. Ensinnäkin Suomi kuului Ruotsiin kuutisensataa vuotta. Toisekseen silloin, kun Suomi liitettiin autonomisena ruhtinaskuntana Venäjään eli vuonna 1809 koko säätyläistö – sivistyneistö mukaan lukien – puhui joko äidinkielenään tai ainakin koulukielenään ruotsia. Suomea puhui vain kansa, tosin enemmistö siitä, kahdeksan kymmenestä. Suomen alueen ainoa virallinen kieli oli vuonna 1809 ruotsi.
Kuinka siitä tilanteesta sitten päädyttiin suomen kielen ylivaltaan ja syrjäytettiin ruotsi vähemmistön kieleksi? Se on todella mielenkiintoinen kysymys nimenomaan Etelä-Pohjanmaan kannalta. Etelä-Pohjanmaa oli silloin Suomen lääneistä se, jossa ruotsin kielen asema oli vahvin. Koko Vaasan ympäristön rannikkomaailma oli ja on ohentuneena vieläkin lännestä meren yli tulleitten hallitsemaa ja vallitsemaa. Kuitenkin kun 1800-luvulla syntyi suomen kieltä suosiva liike, josta kehittyi ajan myötä fennomaaninen eli suomenmielisten puolue, sen varhaiset kärkihahmot olivat järkiään joko eteläpohjalaisia tai Etelä-Pohjanmaahan jotenkin muuten kiinteästi sidoksissa. Näin oli laita J.V. Snellmanin, suomenmielisten pitkäaikaisen johtajan, joka kävi Kokkolasta käsin koulun Oulussa ja jonka merikapteeni-isällä oli Palon tila Alahärmässä. Veljeksien Jaakko Forsman ja nimensä suomentaneen Yrjö Koskinen isoisä oli Vähänkyrön kirkkoherra Zachris Forsman, isä opettaja Vaasan triviaalikoulussa. Toinen varhaisista nimensä suomentaneista, Lauri Kivekäs alias Gustaf Laurentius Stenbäck, Alavuden kirkkoherran poika, kuului fennomaanien johtoportaaseen hänkin ja oli muuten se henkilö, josta kirjailija Artturi Järviluoma teki pääsankarin – Harrin Jussin – näytelmäänsä ”Pohjalaisia”. Niin ikään suomenmielisten johtokerrokseen kuuluivat vielä kansallisrunoilijamme J.L. Runeberg Pietarsaaresta ja mm. Maamme-kirjan kirjoittanut populaarihistorioitsija Zacharias Topelius Uudestakaarlepyystä. Näiden varhaisten fennomaaniliikkeen keskeisten vaikuttajien joukosta puuttuu vain Elias Lönnrot, Sammatin poika. Muu johtokerros koostuu joko ensimmäisen tai ainakin toisen polven eteläpohjalaisia.
Miksi näin oli? Suomen kielen voittokulkuun on tarjolla koulukirjoista historian yleisteoksiin yksikertainen vastaus, se tavallisin. Runoilija Eino Leinon sanoin kyseessä oli ”aatteen ankara laulu”. Snellman oli – näin kuuluu yleinen selitys – omaksunut Keski-Euroopassa leviävän kansallisuusaatteen, nationalismin. Hän oli kyseisen aatteen varhaisin soihdunkantaja Suomessa. Nationalismissa kieli on tärkein kansallisuuden määrittäjä. Niinpä Snellman päätti, että enemmistön kieli – siis suomi – olkoon koko suuriruhtinaskunnan kieli, sen tunnusmerkki. Siinä se.
Uskottavaa, vaikka muutama seikka jää vaivaamaan. Joutuu kysymään mikseivät kouluja käyneet nuorukaiset Pohjanmaasta Suomenmaata etelään ottaneet ensimmäisinä vastaan yli meren sinkoavaa aatteen kipinää ja ruvenneet puhaltamaan sitä roihuksi. Etelä-Suomi on toki lähempänä Manner-Eurooppaa kuin Pohjanmaa. Minkä vuoksi Etelä-Pohjanmaa ohitti tässä asiassa Etelä-Suomen?
Selitys ei ole niin mysteerinen kuin ensi katsannolla otaksuisi. Itse asiassa 1800-luvun Etelä-Pohjanmaa oli maan taloudellisesti vaurain tai ainakin kaikkiin vauraimpiin lukeutuva maakunta. Vaurauden sinne olivat tuoneet ennen muuta tervanpoltto ja laivanrakennus, ja vaikka niiden molempien taloudenlohkojen kultakausi alkoi olla 1800-luvun puolella takanapäin, ei lääni vielä ollut menettänyt äveriäisyyttään, ei ainakaan, mitä tuli talollisväestöön. Aika oli 1800-luvun lopulle saakka upeitten kaksifooninkisten tuparatien kukoistusaikaa. Kaksifooninkiset puulinnat eivät todista köyhyydestä; ne kertovat menestyksestä. Menestyksen toi kydönpolton välityksellä toteutettu soiden raivaaminen pelloksi. Vuosisadan lopulla oli Etelä-Pohjanmaalla peltoa henkeä kohti laskien vähintään yhtä paljon kuin Varsinais-Suomessa eli puolentoista hehtaaria, Alahärmässä jopa 2,2 hehtaaria.
Pohjanmaalla oli siis varallisuutta siinä kuin etelämpänäkin lähettää poikia koulutielle ja hankkia heille yliopistotutkinto. Näin tehtiinkin, mutta juuri siinä avautui ylipääsemättömältä vaikuttava kuilu. Vaikka eteläpohjalaiset nuorukaiset olisivat kuinka käyneet koulua ja suorittaneet yliopistollisia tutkintoja, korkeimmat virkapaikat olivat ja pysyivät heiltä suljettuina. Ne täytettiin suositusperiaatteella – siis sopivuuslausunnoin, ei todellisin ansioin – ja näin ne päätyivät aina saman sosiaaliryhmän haltuun. Se ryhmä oli aatelisvoittoinen Etelä-Suomen kartanoista lähtenyt ryhmä. Sen jäsenet kirjoittelivat suosituskirjeitä toisilleen ja ystävilleen, ja siinä suppeassa piirissä todella käytännössä jaettiin esimerkiksi senaattoreiden, maaherrojen, kenraalien, piispojen ja professoreiden postit eli ylipäätään kaikki Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimmat virat.
Fennomaanipoliitikot sitä vastoin saivat tyytyä alkujaan sangen vaatimattomiin tehtäviin. J.V. Snellman oli tohtorintutkinnostaan ja dosentin arvostaan huolimatta välillä sanomalehtimies, pankkivirkailija ja Kuopion yläalkeiskoulun rehtori, J.L. Runeberg ja Zacharias Topelius köyhänlasia sanomalehtimiehiä ja opettajia, Lauri Kivekäs lehtimies ja asianajaja sekä suomen kielellä historiassa väitellyt Yrjö Koskinen Vaasan triviaalikoulun opettaja niin kuin oli isänsäkin.
Mitä merkitsi suomen kieli näille varhaisimmille fennomaaneille? Se oli heille ”keppihevonen”, väline, ei kohde sinänsä. Eteläpohjalaiset oppineet halusivat suomen kielen surkealla asemalla kouriintuntuvasti kaikille osoittaa, kuinka kehnosti korkea byrokratia hallitsi maata. Fennomaanit kurkottivat valtaan hekin, ja Topeliuksesta tuli se mies, joka avasi puolueen kannattajille tien menestykseen. Hänet palkittiin jo 1854 henkilökohtaisen ylimääräisen historianprosessorin viralla Helsingin yliopistossa. Näin tapahtui siitä syystä, että Topelius asettui julkisesti Krimin sodan aikana torjuvalle kannalle Ruotsin vallan palauttamisaikeeseen nähden. Topelius puolusti Suomen asemaa Venäjän yhteydessä. Siitä virka.
Muut fennomaanit johtajat tekivät ”topeliukset” hekin. Snellman julkaisi artikkelin, jossa tuomitsi Ruotsin ajan verrattuna niihin etuihin, joita Venäjän aika oli Suomelle tuonut. Vuonna 1855 valtaistuimelle noussut Aleksanteri II kehitti fennomaaneista suorastaan tukijapuolueen itselleen ja politiikalleen. . Syrjään sysätystä J.V. Snellmanista tehtiin ensiksi vuonna 1856 filosofian professori, sitten 1863 senaattori. Yrjö Koskinen sai osakseen täsmälleen saman kohtelun, minkä lisäksi keisari Snellmanin esityksestä allekirjoitti vuonna 1863 eli vähän ennen kuin hän salli valtiopäivien uudestaan kokoontua, ns. kieliasetuksen, joka teki suomen kielestä tasavertaisen kielen ruotsin rinnalla 20 vuoden odotusajalla.
Näin fennomania tunkeutui ylimmän vallan kammareihin. Se puolestaan johti siihen, että ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomea ja suomentaa sukunimiään. Sukunimen muuttaminen ja kielen vaihtaminen eivät tapahtuneet suinkaan pelkästä mielihalustaaltruismista tai aatteen voimasta. Näiden vaivalloisten tavoitteiden takana häämötti tärkeä voittopalkinto: korkea virka. Se oli viime kädessä kamppailu korkeista viroista, joka saatteli suomen kielitaistelussa voittoon ja vei ruotsin häviöön. Siinä on syy siihen, miksi me puhumme suomea.

Heikki Ylikangas

Kangas, pihaseurat 6.8.2017

Isoisäni Kristian Ylikangas, hyvänpäiväisen maatalon omistaja, syntynyt täällä Kankaan kylässä 1858, kuuluu vanhoilla päivillään, kun tunsi voimiensa vähenevän, aprikoineen lähimmilleen näin: ”Siitä tämä maailma on hyvin järjestetty, että kaikkien pitää kualla. Jos kualemasta pääsis rahalla, niin herrathan eivät kualisi koskaan.”
Meitä tuo lausuma hymyilyttää, niin kuin se varmaan huvitti paappaa itseäänkin. Vitsailu kuvattuun tyyliin on merkkinä siitä, että kyseinen asia sinänsä luettiin jo 1930-luvulla menneisyyteen. Siksi siitä voitiin laskea leikkiä.
Luulen silti, että joitakin tosiasiallistakin historiallista pohjaa lausumaan kätkeytyi. Juuri sen takia se aikalaisia huvitti. Meissäkin se herättää joitakin kysymyksiä, kuten esimerkiksi sen, että keitä Kristian mahtoi sisällyttää ”herroihinsa”. Aatelisia hän ei voinut näihin laskea, koska rälssisäätyisiä ei Pohjanmaalla Wasastjernojen ja Björkenheimien poikkeuksia lukuun ottamatta ollut. Eikä ollut rahakkaita liikemiehiäkään, ei ainakaan lähipaikoilla. Erilaisia oppineita tietysti jo silloin löytyi, kuten esim. pappeja, lääkäreitä, tuomareita ja opettajia ja nämä isoisäni epäilemättä luki herroihin, mutta pääroolia asianomaiset eivät hänen herra-luokituksessaan näytelleet. Merkittävintä osaa Kristianin puntarissa esittivät aivan toiset herrat, se on ennen muita vallesmannit, nimismiehet.
Siis nimismiehet, mikä hiukkasen yllättää. Syynä siihen, että nimismiehet olivat nousseet näin tärkeään osaan, ei johtunut siitä, että tavallisilla kansalaisilla olisi ollut jotakin tekemistä yleisen järjestyksen, saati rikollisuuden kanssa. Syynä oli se, että vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussakin vallesmanni joka syynäsi teiden kunnon. Sen talonpojan, jonka tiepalstan ohi nimismies kieseissä ajoi, kuului ottaa tarkastaja vastaan paljastetuin päin. Se pään paljastaminen söi miestä, kun kansantapaan kuului, että lakki otettiin päästä vain kirkossa ja lakituvassa.
Sanottu määrittely lakin päästä ottamisesta on lainattu kirjailija Artturi Järviluoman Näytelmästä ”Pohjalaisia”. Se tuli Kansallisteatterissa ensi-iltaan vuonna 1914. Näytelmässä kuvataan mielivaltaisesti käyttäytyvää tsaarinaikaista virkanyrkkiä, nimismiestä, jonka näytelmän päähenkilö, lautamiehen poika Harrin Jussi näytelmän loppukohtauksessa puukottaa hengiltä ja kuolee itse heti sen jälkeen samaisen nimismiehen ampumaan luotiin. Merkityksellistä tässä on, että molemmilla, niin nimismiehellä kuin Harrin Jussillakin ovat historialliset esikuvansa. Nimismiehen taustalla on Alavuden varanimismies Theodor Theofilus Westerstrandia ja Harrin Jussin taustalla Lauri Kivekäs alias Gustaf Laurenties Stenbäck, Alavuden kirkkoherran poika. Gustaf Laurentius oli niin tulisieluinen fennomaani, suomenmielinen, että suomensi nimensä (Yrjö Koskisen esimerkkiä seuraten) Lauri Kivekkääksi. Kivekäs kävi todellisuudessakin päin kyseistä Alavuden varanimismiestä, mutta ei tehnyt sitä väkivaltaan turvautuen vaan vedoten lakiin ja oikeuteen. Lainopin kandidaatiksi opiskellut Kivekäs nostatti 1870-luvun puolimaissa oikeudenkäynnin, jossa syytettynä oli sanottu varanimismies Westerstrand ja syytekohtina useita törkeitä pahoinpitelyjä sekä eräitä muunkinlaisia rikkomuksia. Vastoin odotuksia Westerstrand senaatissa eli senaikuisessa korkeimmassa oikeudessa todella tuomittiin joistakin – ei toki kaikista – syytekohdista. Varanimismiehen katsottiin käyttäneen tarpeettomasti väkivaltaa. Tuon pitkällisen oikeudenkäynnin myötä Lauri Kivekkäästä tuli fennomaanipuolueessa suuri sankari. Hänen nimensä tunnettiin ympäri maan.
Kuvatun prosessin pirstat kantoivat ajan saatossa tänne Lapuanjoen alajuoksun varsille saakka. Kauhavalla vaikutti kautta Suomen tunnettu kuuluisuus, nimismies Adolf Hägglund, Kauhavan herra. Hägglund nautti valtaisaa mainetta häjyjen kukistajana. Hän oli vuonna 1870 saattanut tuomiolle Härmien silloiset valtiaat – Isotalon Antin ja Rannanjärven – sekä kymmenkunta näiden käskyläistä. Ehkä maineensa sokaisemana Hägglund alkoi tämän jälkeen käytellä pamppua sekä kuulusteluissa että tavanomaisessa järjestyksenpidossa tavalla, joka silloinkin oli laissa kiellettyä. Hän ei tullut hakanneeksi vain otaksumiaan syyllisiä vaan joskus myös syyttömiä. Itse hän peri palkkajyviään kruunaamattomalla eli epävirallisella mitalla, mikä saattoi merkitä sitä, että perimiskappa oli virallista vetoisampi. Edelleen Hägglund ryhtyi osakkaaksi veljensä perustamaan oluttehtaaseen Lapualla ja löi laimin anniskeluoikeuksin varustetun kievarin valvonnan Kauhavalla edistääkseen alkoholin myyntiä kievarissa. Seurauksia valvonnan puuttumisesta ei tarvinnut kauan odottaa. Kauhavan kievarissa sananmukaisesti juotiin ja tapeltiin ja pidettiin muutenkin niin pahaa rähinää, että tavallisten matkustavaisten elämä kävi vallan sietämättömäksi.
Tämänlaatuinen asioiden tila kävi puolestaan kauhavalaisten luonnolle. Lehtiin ilmestyi nimimerkillä varustettuja kirjoituksia, joissa lueteltiin nimiä mainitsematta mutta Kauhavan suuntaan selkeästi vihjaten vallesmannin rikkeitä. Kun Hägglund ei korjannut käytöstään, kirjoitukset tihentyivät ja sisällöltään jyrkentyivät. 1890-luvun alkutaitteessa niitä julkaistiin Waasan lehdessä niin paljastavassa sävyssä, että Hägglundin oli suoranainen pakko reagoida. Hän veti Waasan lehden kunnianloukkauksista käräjille. Alkoi pitkällinen oikeudellinen ottelu, joka jatkui senaattiin saakka. Kantajien henkilöt tietysti heti paljastuivat ja sekin kävi välittömästi ilmi, että kantajien asiamiehenä toimi jälleen – kukas muu kuin – Lauri Kivekäs. Tällä kertaa syytetty eli nimismies Hägglund pärjäsi maineensa tukemana paremmin kuin Westerstrand aikaisemmin, mutta häntäkin rangaistiin sakoilla kruunaamattomien kappojen käytöstä veronkannossa. Hägglundin kilpeen tuli kuin tulikin ikävä tahra.
Merkityksellisintä tässä on se, että tämän laatuisia prosesseja käytiin vain Etelä-Pohjanmaalla. Muualla maassa vastaavia oikeudenkäyntejä ei tuohon aikaan esiintynyt. Miksi ei esiintynyt? Siksi, että se syy, joka nuo oikeudenkäynnit Etelä-Pohjanmaalla synnytti, aiheutui talonpojista, maanviljelijöistä, ei viranomaisista, jotka käyttäytyivät suunnilleen samalla tavoin kautta maan.
Viljelijät teki rohkeiksi se, että he olivat Etelä-Pohjanmaalla keskimäärin varakkaimpia ja äveriäämpiä kuin viljelijät muualla maassa.1800-luvun lopulla jokivarsien suot raivattiin pelloksi ja peltoa kertyi Etelä-Pohjanmaalla henkeä kohti laskien yhtä paljon tai jopa hiukan enemmän kuin Lounais-Suomessa, yli puolitoista hehtaaria, Alahärmässä peräti 2,2 hehtaaria. Rinnan viljelyalan lisääntymisen kanssa, kasvoi pellon tuotto. Kylvöheinän mukaantulo koitui suureksi hyödyksi viljelijöille eritoten Etelä-Pohjanmaalla, koska tavanomaiset kevättulvat eivät haitanneet heinänsiemensatoa. Lisääntyneet varansa talonpojat käyttivät maakunnassa usein komeisiin päärakennuksiin, kaksifooninkisiin tuparateihin. Sellaiset puulinnat eivät kerro köyhyydestä vaan päinvastoin joltisestakin vauraudesta. Äveriäitten viljelijäin oli yhtä vaikea taipua siihen nöyryyteen, jota tsaarin ajan virkamiehet alamaisilta vaativat, kuin hyväksyä niitä omavaltaisuuksia, joihin monet vallesmannit vallan täyteydessään sortuivat.
Arvoisat kuulijat
Ihminen on syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta ja tekee sellaisena joko hyvää taikka pahaa. Vaan kumpaa niistä ihminen tekee enemmän, kumpaa vähemmän? Nähtävästi sittenkin hyvää, koska sitä Suomea, joka meillä nyt on ja jonka tuottamia etuja ja jonka luomaa turvaa me tänä päivänä nautimme, ei saada aikaan tekemällä enemmän pahaa kuin hyvää. Toisinpäin sen pitää olla ja niin se onkin. Kuvatut, edellä suppeasti käsitellyt oikeudenkäynnit merkitsivät ehkä pientä mutta kuitenkin tärkeää askelta hyvän suuntaan. Ne koituivat virkanyrkkien omavaltaisuuden vähennykseksi ja sitä tietä viime kädessä – ei enemmistön vaan – oikeuden voitoksi. Oikeusvaltio on valtio, joka kohtelee kaikkia yhtä lailla.
Sitä yhdenmukaista kohtelua isoisäni Kristian loppujen lopuksi vitsailullaan peräsi.

Heikki Ylikangas