(Esitelmä luokkatapaamisessa Härmän Kuntokeskuksessa 6.8.2017)
Suomen itsenäistymiseen vuonna 1917 eli täysi vuosisata sitten johtanut poliittinen kehitys tunnetaan melko hyvin. Se mikä tunnetaan huonommin, on selitys siihen, miksi me ylipäätään puhumme suomea. Oikeastaan meidän kaikkien pitäisi käytellä ruotsia, tehdä se kahdestakin keskeisestä syystä. Ensinnäkin Suomi kuului Ruotsiin kuutisensataa vuotta. Toisekseen silloin, kun Suomi liitettiin autonomisena ruhtinaskuntana Venäjään eli vuonna 1809 koko säätyläistö – sivistyneistö mukaan lukien – puhui joko äidinkielenään tai ainakin koulukielenään ruotsia. Suomea puhui vain kansa, tosin enemmistö siitä, kahdeksan kymmenestä. Suomen alueen ainoa virallinen kieli oli vuonna 1809 ruotsi.
Kuinka siitä tilanteesta sitten päädyttiin suomen kielen ylivaltaan ja syrjäytettiin ruotsi vähemmistön kieleksi? Se on todella mielenkiintoinen kysymys nimenomaan Etelä-Pohjanmaan kannalta. Etelä-Pohjanmaa oli silloin Suomen lääneistä se, jossa ruotsin kielen asema oli vahvin. Koko Vaasan ympäristön rannikkomaailma oli ja on ohentuneena vieläkin lännestä meren yli tulleitten hallitsemaa ja vallitsemaa. Kuitenkin kun 1800-luvulla syntyi suomen kieltä suosiva liike, josta kehittyi ajan myötä fennomaaninen eli suomenmielisten puolue, sen varhaiset kärkihahmot olivat järkiään joko eteläpohjalaisia tai Etelä-Pohjanmaahan jotenkin muuten kiinteästi sidoksissa. Näin oli laita J.V. Snellmanin, suomenmielisten pitkäaikaisen johtajan, joka kävi Kokkolasta käsin koulun Oulussa ja jonka merikapteeni-isällä oli Palon tila Alahärmässä. Veljeksien Jaakko Forsman ja nimensä suomentaneen Yrjö Koskinen isoisä oli Vähänkyrön kirkkoherra Zachris Forsman, isä opettaja Vaasan triviaalikoulussa. Toinen varhaisista nimensä suomentaneista, Lauri Kivekäs alias Gustaf Laurentius Stenbäck, Alavuden kirkkoherran poika, kuului fennomaanien johtoportaaseen hänkin ja oli muuten se henkilö, josta kirjailija Artturi Järviluoma teki pääsankarin – Harrin Jussin – näytelmäänsä ”Pohjalaisia”. Niin ikään suomenmielisten johtokerrokseen kuuluivat vielä kansallisrunoilijamme J.L. Runeberg Pietarsaaresta ja mm. Maamme-kirjan kirjoittanut populaarihistorioitsija Zacharias Topelius Uudestakaarlepyystä. Näiden varhaisten fennomaaniliikkeen keskeisten vaikuttajien joukosta puuttuu vain Elias Lönnrot, Sammatin poika. Muu johtokerros koostuu joko ensimmäisen tai ainakin toisen polven eteläpohjalaisia.
Miksi näin oli? Suomen kielen voittokulkuun on tarjolla koulukirjoista historian yleisteoksiin yksikertainen vastaus, se tavallisin. Runoilija Eino Leinon sanoin kyseessä oli ”aatteen ankara laulu”. Snellman oli – näin kuuluu yleinen selitys – omaksunut Keski-Euroopassa leviävän kansallisuusaatteen, nationalismin. Hän oli kyseisen aatteen varhaisin soihdunkantaja Suomessa. Nationalismissa kieli on tärkein kansallisuuden määrittäjä. Niinpä Snellman päätti, että enemmistön kieli – siis suomi – olkoon koko suuriruhtinaskunnan kieli, sen tunnusmerkki. Siinä se.
Uskottavaa, vaikka muutama seikka jää vaivaamaan. Joutuu kysymään mikseivät kouluja käyneet nuorukaiset Pohjanmaasta Suomenmaata etelään ottaneet ensimmäisinä vastaan yli meren sinkoavaa aatteen kipinää ja ruvenneet puhaltamaan sitä roihuksi. Etelä-Suomi on toki lähempänä Manner-Eurooppaa kuin Pohjanmaa. Minkä vuoksi Etelä-Pohjanmaa ohitti tässä asiassa Etelä-Suomen?
Selitys ei ole niin mysteerinen kuin ensi katsannolla otaksuisi. Itse asiassa 1800-luvun Etelä-Pohjanmaa oli maan taloudellisesti vaurain tai ainakin kaikkiin vauraimpiin lukeutuva maakunta. Vaurauden sinne olivat tuoneet ennen muuta tervanpoltto ja laivanrakennus, ja vaikka niiden molempien taloudenlohkojen kultakausi alkoi olla 1800-luvun puolella takanapäin, ei lääni vielä ollut menettänyt äveriäisyyttään, ei ainakaan, mitä tuli talollisväestöön. Aika oli 1800-luvun lopulle saakka upeitten kaksifooninkisten tuparatien kukoistusaikaa. Kaksifooninkiset puulinnat eivät todista köyhyydestä; ne kertovat menestyksestä. Menestyksen toi kydönpolton välityksellä toteutettu soiden raivaaminen pelloksi. Vuosisadan lopulla oli Etelä-Pohjanmaalla peltoa henkeä kohti laskien vähintään yhtä paljon kuin Varsinais-Suomessa eli puolentoista hehtaaria, Alahärmässä jopa 2,2 hehtaaria.
Pohjanmaalla oli siis varallisuutta siinä kuin etelämpänäkin lähettää poikia koulutielle ja hankkia heille yliopistotutkinto. Näin tehtiinkin, mutta juuri siinä avautui ylipääsemättömältä vaikuttava kuilu. Vaikka eteläpohjalaiset nuorukaiset olisivat kuinka käyneet koulua ja suorittaneet yliopistollisia tutkintoja, korkeimmat virkapaikat olivat ja pysyivät heiltä suljettuina. Ne täytettiin suositusperiaatteella – siis sopivuuslausunnoin, ei todellisin ansioin – ja näin ne päätyivät aina saman sosiaaliryhmän haltuun. Se ryhmä oli aatelisvoittoinen Etelä-Suomen kartanoista lähtenyt ryhmä. Sen jäsenet kirjoittelivat suosituskirjeitä toisilleen ja ystävilleen, ja siinä suppeassa piirissä todella käytännössä jaettiin esimerkiksi senaattoreiden, maaherrojen, kenraalien, piispojen ja professoreiden postit eli ylipäätään kaikki Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimmat virat.
Fennomaanipoliitikot sitä vastoin saivat tyytyä alkujaan sangen vaatimattomiin tehtäviin. J.V. Snellman oli tohtorintutkinnostaan ja dosentin arvostaan huolimatta välillä sanomalehtimies, pankkivirkailija ja Kuopion yläalkeiskoulun rehtori, J.L. Runeberg ja Zacharias Topelius köyhänlasia sanomalehtimiehiä ja opettajia, Lauri Kivekäs lehtimies ja asianajaja sekä suomen kielellä historiassa väitellyt Yrjö Koskinen Vaasan triviaalikoulun opettaja niin kuin oli isänsäkin.
Mitä merkitsi suomen kieli näille varhaisimmille fennomaaneille? Se oli heille ”keppihevonen”, väline, ei kohde sinänsä. Eteläpohjalaiset oppineet halusivat suomen kielen surkealla asemalla kouriintuntuvasti kaikille osoittaa, kuinka kehnosti korkea byrokratia hallitsi maata. Fennomaanit kurkottivat valtaan hekin, ja Topeliuksesta tuli se mies, joka avasi puolueen kannattajille tien menestykseen. Hänet palkittiin jo 1854 henkilökohtaisen ylimääräisen historianprosessorin viralla Helsingin yliopistossa. Näin tapahtui siitä syystä, että Topelius asettui julkisesti Krimin sodan aikana torjuvalle kannalle Ruotsin vallan palauttamisaikeeseen nähden. Topelius puolusti Suomen asemaa Venäjän yhteydessä. Siitä virka.
Muut fennomaanit johtajat tekivät ”topeliukset” hekin. Snellman julkaisi artikkelin, jossa tuomitsi Ruotsin ajan verrattuna niihin etuihin, joita Venäjän aika oli Suomelle tuonut. Vuonna 1855 valtaistuimelle noussut Aleksanteri II kehitti fennomaaneista suorastaan tukijapuolueen itselleen ja politiikalleen. . Syrjään sysätystä J.V. Snellmanista tehtiin ensiksi vuonna 1856 filosofian professori, sitten 1863 senaattori. Yrjö Koskinen sai osakseen täsmälleen saman kohtelun, minkä lisäksi keisari Snellmanin esityksestä allekirjoitti vuonna 1863 eli vähän ennen kuin hän salli valtiopäivien uudestaan kokoontua, ns. kieliasetuksen, joka teki suomen kielestä tasavertaisen kielen ruotsin rinnalla 20 vuoden odotusajalla.
Näin fennomania tunkeutui ylimmän vallan kammareihin. Se puolestaan johti siihen, että ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomea ja suomentaa sukunimiään. Sukunimen muuttaminen ja kielen vaihtaminen eivät tapahtuneet suinkaan pelkästä mielihalustaaltruismista tai aatteen voimasta. Näiden vaivalloisten tavoitteiden takana häämötti tärkeä voittopalkinto: korkea virka. Se oli viime kädessä kamppailu korkeista viroista, joka saatteli suomen kielitaistelussa voittoon ja vei ruotsin häviöön. Siinä on syy siihen, miksi me puhumme suomea.
Heikki Ylikangas