Kangas, pihaseurat 6.8.2017
Isoisäni Kristian Ylikangas, hyvänpäiväisen maatalon omistaja, syntynyt täällä Kankaan kylässä 1858, kuuluu vanhoilla päivillään, kun tunsi voimiensa vähenevän, aprikoineen lähimmilleen näin: ”Siitä tämä maailma on hyvin järjestetty, että kaikkien pitää kualla. Jos kualemasta pääsis rahalla, niin herrathan eivät kualisi koskaan.”
Meitä tuo lausuma hymyilyttää, niin kuin se varmaan huvitti paappaa itseäänkin. Vitsailu kuvattuun tyyliin on merkkinä siitä, että kyseinen asia sinänsä luettiin jo 1930-luvulla menneisyyteen. Siksi siitä voitiin laskea leikkiä.
Luulen silti, että joitakin tosiasiallistakin historiallista pohjaa lausumaan kätkeytyi. Juuri sen takia se aikalaisia huvitti. Meissäkin se herättää joitakin kysymyksiä, kuten esimerkiksi sen, että keitä Kristian mahtoi sisällyttää ”herroihinsa”. Aatelisia hän ei voinut näihin laskea, koska rälssisäätyisiä ei Pohjanmaalla Wasastjernojen ja Björkenheimien poikkeuksia lukuun ottamatta ollut. Eikä ollut rahakkaita liikemiehiäkään, ei ainakaan lähipaikoilla. Erilaisia oppineita tietysti jo silloin löytyi, kuten esim. pappeja, lääkäreitä, tuomareita ja opettajia ja nämä isoisäni epäilemättä luki herroihin, mutta pääroolia asianomaiset eivät hänen herra-luokituksessaan näytelleet. Merkittävintä osaa Kristianin puntarissa esittivät aivan toiset herrat, se on ennen muita vallesmannit, nimismiehet.
Siis nimismiehet, mikä hiukkasen yllättää. Syynä siihen, että nimismiehet olivat nousseet näin tärkeään osaan, ei johtunut siitä, että tavallisilla kansalaisilla olisi ollut jotakin tekemistä yleisen järjestyksen, saati rikollisuuden kanssa. Syynä oli se, että vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussakin vallesmanni joka syynäsi teiden kunnon. Sen talonpojan, jonka tiepalstan ohi nimismies kieseissä ajoi, kuului ottaa tarkastaja vastaan paljastetuin päin. Se pään paljastaminen söi miestä, kun kansantapaan kuului, että lakki otettiin päästä vain kirkossa ja lakituvassa.
Sanottu määrittely lakin päästä ottamisesta on lainattu kirjailija Artturi Järviluoman Näytelmästä ”Pohjalaisia”. Se tuli Kansallisteatterissa ensi-iltaan vuonna 1914. Näytelmässä kuvataan mielivaltaisesti käyttäytyvää tsaarinaikaista virkanyrkkiä, nimismiestä, jonka näytelmän päähenkilö, lautamiehen poika Harrin Jussi näytelmän loppukohtauksessa puukottaa hengiltä ja kuolee itse heti sen jälkeen samaisen nimismiehen ampumaan luotiin. Merkityksellistä tässä on, että molemmilla, niin nimismiehellä kuin Harrin Jussillakin ovat historialliset esikuvansa. Nimismiehen taustalla on Alavuden varanimismies Theodor Theofilus Westerstrandia ja Harrin Jussin taustalla Lauri Kivekäs alias Gustaf Laurenties Stenbäck, Alavuden kirkkoherran poika. Gustaf Laurentius oli niin tulisieluinen fennomaani, suomenmielinen, että suomensi nimensä (Yrjö Koskisen esimerkkiä seuraten) Lauri Kivekkääksi. Kivekäs kävi todellisuudessakin päin kyseistä Alavuden varanimismiestä, mutta ei tehnyt sitä väkivaltaan turvautuen vaan vedoten lakiin ja oikeuteen. Lainopin kandidaatiksi opiskellut Kivekäs nostatti 1870-luvun puolimaissa oikeudenkäynnin, jossa syytettynä oli sanottu varanimismies Westerstrand ja syytekohtina useita törkeitä pahoinpitelyjä sekä eräitä muunkinlaisia rikkomuksia. Vastoin odotuksia Westerstrand senaatissa eli senaikuisessa korkeimmassa oikeudessa todella tuomittiin joistakin – ei toki kaikista – syytekohdista. Varanimismiehen katsottiin käyttäneen tarpeettomasti väkivaltaa. Tuon pitkällisen oikeudenkäynnin myötä Lauri Kivekkäästä tuli fennomaanipuolueessa suuri sankari. Hänen nimensä tunnettiin ympäri maan.
Kuvatun prosessin pirstat kantoivat ajan saatossa tänne Lapuanjoen alajuoksun varsille saakka. Kauhavalla vaikutti kautta Suomen tunnettu kuuluisuus, nimismies Adolf Hägglund, Kauhavan herra. Hägglund nautti valtaisaa mainetta häjyjen kukistajana. Hän oli vuonna 1870 saattanut tuomiolle Härmien silloiset valtiaat – Isotalon Antin ja Rannanjärven – sekä kymmenkunta näiden käskyläistä. Ehkä maineensa sokaisemana Hägglund alkoi tämän jälkeen käytellä pamppua sekä kuulusteluissa että tavanomaisessa järjestyksenpidossa tavalla, joka silloinkin oli laissa kiellettyä. Hän ei tullut hakanneeksi vain otaksumiaan syyllisiä vaan joskus myös syyttömiä. Itse hän peri palkkajyviään kruunaamattomalla eli epävirallisella mitalla, mikä saattoi merkitä sitä, että perimiskappa oli virallista vetoisampi. Edelleen Hägglund ryhtyi osakkaaksi veljensä perustamaan oluttehtaaseen Lapualla ja löi laimin anniskeluoikeuksin varustetun kievarin valvonnan Kauhavalla edistääkseen alkoholin myyntiä kievarissa. Seurauksia valvonnan puuttumisesta ei tarvinnut kauan odottaa. Kauhavan kievarissa sananmukaisesti juotiin ja tapeltiin ja pidettiin muutenkin niin pahaa rähinää, että tavallisten matkustavaisten elämä kävi vallan sietämättömäksi.
Tämänlaatuinen asioiden tila kävi puolestaan kauhavalaisten luonnolle. Lehtiin ilmestyi nimimerkillä varustettuja kirjoituksia, joissa lueteltiin nimiä mainitsematta mutta Kauhavan suuntaan selkeästi vihjaten vallesmannin rikkeitä. Kun Hägglund ei korjannut käytöstään, kirjoitukset tihentyivät ja sisällöltään jyrkentyivät. 1890-luvun alkutaitteessa niitä julkaistiin Waasan lehdessä niin paljastavassa sävyssä, että Hägglundin oli suoranainen pakko reagoida. Hän veti Waasan lehden kunnianloukkauksista käräjille. Alkoi pitkällinen oikeudellinen ottelu, joka jatkui senaattiin saakka. Kantajien henkilöt tietysti heti paljastuivat ja sekin kävi välittömästi ilmi, että kantajien asiamiehenä toimi jälleen – kukas muu kuin – Lauri Kivekäs. Tällä kertaa syytetty eli nimismies Hägglund pärjäsi maineensa tukemana paremmin kuin Westerstrand aikaisemmin, mutta häntäkin rangaistiin sakoilla kruunaamattomien kappojen käytöstä veronkannossa. Hägglundin kilpeen tuli kuin tulikin ikävä tahra.
Merkityksellisintä tässä on se, että tämän laatuisia prosesseja käytiin vain Etelä-Pohjanmaalla. Muualla maassa vastaavia oikeudenkäyntejä ei tuohon aikaan esiintynyt. Miksi ei esiintynyt? Siksi, että se syy, joka nuo oikeudenkäynnit Etelä-Pohjanmaalla synnytti, aiheutui talonpojista, maanviljelijöistä, ei viranomaisista, jotka käyttäytyivät suunnilleen samalla tavoin kautta maan.
Viljelijät teki rohkeiksi se, että he olivat Etelä-Pohjanmaalla keskimäärin varakkaimpia ja äveriäämpiä kuin viljelijät muualla maassa.1800-luvun lopulla jokivarsien suot raivattiin pelloksi ja peltoa kertyi Etelä-Pohjanmaalla henkeä kohti laskien yhtä paljon tai jopa hiukan enemmän kuin Lounais-Suomessa, yli puolitoista hehtaaria, Alahärmässä peräti 2,2 hehtaaria. Rinnan viljelyalan lisääntymisen kanssa, kasvoi pellon tuotto. Kylvöheinän mukaantulo koitui suureksi hyödyksi viljelijöille eritoten Etelä-Pohjanmaalla, koska tavanomaiset kevättulvat eivät haitanneet heinänsiemensatoa. Lisääntyneet varansa talonpojat käyttivät maakunnassa usein komeisiin päärakennuksiin, kaksifooninkisiin tuparateihin. Sellaiset puulinnat eivät kerro köyhyydestä vaan päinvastoin joltisestakin vauraudesta. Äveriäitten viljelijäin oli yhtä vaikea taipua siihen nöyryyteen, jota tsaarin ajan virkamiehet alamaisilta vaativat, kuin hyväksyä niitä omavaltaisuuksia, joihin monet vallesmannit vallan täyteydessään sortuivat.
Arvoisat kuulijat
Ihminen on syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta ja tekee sellaisena joko hyvää taikka pahaa. Vaan kumpaa niistä ihminen tekee enemmän, kumpaa vähemmän? Nähtävästi sittenkin hyvää, koska sitä Suomea, joka meillä nyt on ja jonka tuottamia etuja ja jonka luomaa turvaa me tänä päivänä nautimme, ei saada aikaan tekemällä enemmän pahaa kuin hyvää. Toisinpäin sen pitää olla ja niin se onkin. Kuvatut, edellä suppeasti käsitellyt oikeudenkäynnit merkitsivät ehkä pientä mutta kuitenkin tärkeää askelta hyvän suuntaan. Ne koituivat virkanyrkkien omavaltaisuuden vähennykseksi ja sitä tietä viime kädessä – ei enemmistön vaan – oikeuden voitoksi. Oikeusvaltio on valtio, joka kohtelee kaikkia yhtä lailla.
Sitä yhdenmukaista kohtelua isoisäni Kristian loppujen lopuksi vitsailullaan peräsi.
Heikki Ylikangas