(Esipuhe Heikki Ylikankaan lokakuussa 2017 julkaistuun kirjaan ”Aina sitä jokin naula vetää. Erityispiirteet Etelä-Pohjanmaan historiassa”)
Historiallinen Pohjanmaa (Österbotten) kattoi muinoin Ruotsin kruunun alaisuudessa valtaisan alueen. Se ulottui – eri tavoin eri aikoina hallinnollisesti lohkottuna – Satakunnan rajoilta etelässä kauas pohjan perille. Aluetta kutsuttiin maakunnaksi (land) vuoteen 1634, sen jälkeen lääniksi, jossa keskushallintoa edusti maaherra. Vuonna 1775 Pohjanmaan lääni jaettiin (1500-luvun rovastikuntien jakoa seuraten) valtion hallinnossa kahtia siten, että eteläisen puoliskon hallinto sijoitettiin Vaasaan, pohjoisen Ouluun.
Etelä-Pohjanmaa ei ole nimenä kovin vanha. Ennen sen vakiintumista kutsuttiin samaa aluetta Suupohjaksi. Suupohja-nimi sisältää yhä ajatuksen koko Pohjanmaasta. Etelä-Pohjanmaa on rajoiltaan Suupohjaa selkeämpi. Se esiintyy ensimmäisen kerran virallisluonteisena aluenimenä vuonna 1882 perustetun Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran nimessä. Seura kattoi muinaisen Kyrön suurpitäjän suomenkieliset osat eli juuri sen aluekokonaisuuden, joka on tämän kirjan kohteena.
Alue käsittää kaksi murrevyöhykettä: varsinaisen eteläpohjalaismurteen (siinä on pieniä paikallisia eroja) valtakaistan Isojoelta etelässä Alahärmään pohjoisessa sekä savolaismurteen hallitseman Pohjanmaan Järviseudun eli Lappajärven lähimpine ympäristökuntineen. Myös rannikko luettiin aikaisemmin Etelä-Pohjanmaahan, ja tätä laajempaa aluetta nimellä edempänä toisinaan tarkoitetaankin. Meren partaat olivat ja ovat kaventuneina vieläkin ruotsinkielisen väestön asuttamia. Ranta-aluetta tässä kirjassa kosketellaan vain ohimennen. Sanaa maakunta käytetään edempänä varsinaisen kohdealueen – siis suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan – synonyyminä.
Mitä yhdyssanan Etelä-Pohjanmaa saattaisi otaksua tuovan etenkin muiden kuin alueelta kotoisin olevien nykysuomalaisten mieleen? Jotakin se tuo, niin kuin luonnollisesti tuovat kaikki maakuntanimet. Muutamat tietävät ainakin vähäsen yli neljä vuosisataa sitten käydystä nuijasodasta ja sen sankarista (tai antisankarista) Jaakko Ilkasta. Ehkä hiukan useampi yhdistää seutukunnan vaikkapa noitauskoon, körttikansaan, käryäviin tervahautoihin, kytösavuihin tai avariin peltolakeuksiin. Viimeksi mainittu – avarat peltoaukeat – lienee mielleyhtymistä se tavallisin. Itsenäisyyden ajalta on jäänyt ihmisten tietoisuuteen lähinnä kaksi asiaa, molemmat eteläpohjalaisiin (yli kielirajan) liittyviä, nimittäin hallituksen eli valkoisten puoli vuoden 1918 sisällissodassa ja Lapuan liike.
Siinäpä ne keskeiset mielikuvat sitten ovatkin – lukuun ottamatta monien mittarien mukaan kaikkein yleisintä. Se yleisin saa sisältönsä pahimmasta kohtalosta, joka saattaa ihmisen osaksi ylipäätään tulla, nimittäin kuolemasta nuorella iällä, vieläpä poismenosta toisen käden kautta. Puukkojunkkariaika kattaa 1800-luvun ja koko Etelä-Pohjanmaan ruotsalaisrannikko mukaan luettuna. Kolkosta yleisleimasta huolimatta – tai luultavasti juuri sen vuoksi – tälle kaudelle Etelä-Pohjanmaan historiassa on omistettu suurempaa huomiota kuin kaikille muille erityispiirteille yhteensä. Väkivallan saattomiehistä on kirjoitettu romaaneja, tehty tutkimuksia, laadittu näytelmiä, sävelletty oopperoita ja ohjattu elokuvia enemmän kuin mistään toisesta ilmiöstä tai tapahtumasta alueen menneisyydessä. Puukkoväen valtakautta ei tänäkään päivänä yksistään tuomita. Jotkut onnistuvat yhä ulosmittaamaan siitä »Härmän lumon ja voiman» (elokuva 2014). Positiiviselle jälkimuistolle antaa elinvoiman ilmiön kaupallinen arvo. Taannoiset junkkarit on suuren lännen revolverisankarien tapaan pantu tavallaan maksamaan siitä, mitä he ovat aikanaan elämän pyhyyttä, kanssaihmisten rauhaa ja silloista lakia vastaan rikkoneet.
Tässä teoksessa keskitytään siis suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan (maakunnan) historiallisiin erityispiirteisiin. Erityispiirteillä tarkoitetaan tuolla alueella eli entisen Kyrön suurpitäjän suomenkielisissä osissa sattuneita merkityksellisiä tapahtumia tai sitten (ja ennen kaikkea) vaiheita, menettelytapoja, asenteita ja kehityskulkuja, jotka ovat olleet alueelle tai sen asukkaille jotenkin luonteenomaisia ja leimaa antavia tai joita on pidetty sellaisina. Konkreettisimpana esimerkkinä erityispiirteistä voi mainita puukkojunkkariajan ja epämääräisimpänä yritteliäisyyden, joka ominaisuus on yleisesti liitetty ja liitetään vieläkin eteläpohjalaisiin.
Kirjassa ei siis ole kyse Etelä-Pohjanmaan historian tiivistelmästä. Tiivistelmällä ymmärretään koostetta, joka sulkee sisäänsä kaiken senkin, mikä ei mitenkään poikkea Suomen muiden osien kehityksestä. Tähän teokseen ei ole hyväksytty mukaan kaikkea tapahtunutta. On päinvastoin kartettu sitä, minkä suhteen Etelä-Pohjanmaa ei olennaisesti erotu maan muiden osien vaiheista. Etelä-Pohjanmaata laajempia alueita koskettavia ilmiöitä on otettu tarkasteluun siinä tapauksessa, että ne ovat näytelleet erityisen merkityksellistä osaa seudun historiassa.
Teksti perustuu pääosin allekirjoittaneen eri aikoina ja monissa eri yhteyksissä julkaisemaan, tässä kuitenkin perusteellisesti muokattuun materiaaliin. Joiltakin osin (esihistoria) on esitys laadittu nimenomaan tätä teosta varten. Apuna on suuressa mitassa kautta linjan käytetty kirjoitettua maakuntahistoriaa sekä vähän pienemmässä mitassa seudun paikallishistorioita. Myös näihin kuulumatonta tutkimustietoa on hyödynnetty. Suorien lainausten yhteydessä on viitattu lähteeseen suppeasti. Tavallisin on sulkeisiin sijoitettu merkintä ”m I 150”. Se tarkoittaa maakuntahistorian (Etelä-Pohjanmaan historia) osaa I ja sivua 150.
Kirja ei ole väljä historiallinen yleisesitys, saati sitten ankaran tieteen ehdot täyttävä perustutkimus. Käsillä on yhden lajin – sinänsä varsin harvinaisen lajin – tietokirja.