(Alustus Ylihärmän kirkolla pidetyssä seminaarissa 5.8.2018)
Kuten tunnettua, Erkki Viitasalon kauppa Ylihärmän kirkolla näytteli tärkeää osaa yhden yönseudun Suomen historiassa, nimittäin ajan sunnuntai-illasta 27. tammikuuta maanantaiaamuun 28. tammikuuta 1918. Kauppa – tai oikeammin sen yläkerta – toimi silloin kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin päämajana. Kenraali Mannerheim oli saanut senaatilta eli sen aikaiselta hallitukselta tehtäväkseen riisua suojeluskuntajoukkojen avulla Etelä-Pohjanmaalla yhä majailevat venäläiset sotilaat aseista. Vaikka Suomi oli jo melkein kaksi kuukautta ollut itsenäinen maa, ei Venäjän bolsevikkihallitus ollut vetoomuksista huolimatta vetänyt joukkojaan pois Suomesta. Syyt hidasteluun olivat poliittisia – vallankumousta Suomessa suosivia – eivät sotilaallisia, vaikka vain niihin Pietari julkisuudessa vetosi. Pääministerin asemassa ollut Vladimir Lenin korosti, että Venäjän sodassa Saksaa vastaan oli tehty vain aselepo, ei solmittu rauhaa. Miten se seikka oikeutti pitämään joukot Suomessa, itsenäisessä maassa, jäi Leniniltä kertomatta. Aseistariisuntaoperaatio, jota eräät Mannerheimin tasoiset korkeat upseerit pitivät mielettömänä eli jokseenkin mahdottomana toteuttaa, vietiin kuitenkin läpi suurella menestyksellä. Noin 5000 venäläistä otettiin vangiksi mitättömin omin tappioin.
Millaisia menetykset sitten olivat? Sotasurmaprojektin mukaan venäläisiä kuoli koko operaatiossa Etelä-Pohjanmaalla noin 50 ja suojeluskuntalaisia 20. Siviilejä meni 9 ja punakaartilaisia niin ikään 9. Kun kyse oli 5000 venäläisestä ja vähintään 11 000 suojeluskuntalaisesta, henkensä menettäneiden luvut ovat vähäisiä. Ei voida puhua varsinaisesta sodasta. Täysimittainen sota tuottaa uhreja enemmän.
Kun hankkeen lopputulos oli aseista riisujille eli kokemattomille suojeluskuntajoukoille näin edullinen, joutuu ihmetellen kysymään, miksi operaatiota sitten ylipäätään kielteisesti etukäteen arvosteltiin? Minkä vuoksi sitä pidettiin tuhoon tuomittuna uhkayrityksenä?
Kritiikkiin olivat perusteensa, itse asiassa vahvat perusteet. Syynä oli ensinnäkin osapuolten koulutuksellinen epäsuhde, jyrkkä epäsuhde. Venäläiset olivat hyvin varustettuja maailmansodan koulimia ja karaisemia sotilaita, suojeluskuntalaiset taas harjaantumattomia vapaaehtoisia, jotka eivät häävin tunteneet edes kivääriä konekivääreistä ja järeämmistä aseista puhumattakaan. Sitä paitsi suojeluskuntalaisten joukossa oli monia, joilla ei ollut minkäänlaista asetta. Ylihärmästä lähti opettaja Artturi Leinosen johtamana 200 miestä riisumaan Lapuan venäläisvaruskuntaa aseista. Tiettävästi heistä vain 70 oli kivääri. Nähtävästi aseettomat otettiin riviin siinä optimistisessa odotuksessa, että heille voitaisiin luovuttaa venäläisiltä otettuja kiväärejä. Joka tapauksessa moraalisesti oli tärkeää, että joukkoa oli paljon.
Myös määrällisesti venäläisten vahvuus suhteessa suojeluskuntalaisiin oli huomattava. Näillä ehdoin operaation mielekkyys todella epäilytti. Venäläisillä oli kaikkea muuta yllin kyllin paitsi taistelutahtoa, jota taas suojeluskuntalaisilla oli ja heillä oli pätevää johtoakin muutamien Saksassa koulutettujen jääkärien ansiosta. Silti; jos venäläiset olisivat tehokkaasti käyttäneet aseitaan ja taitojaan, ei ole epäilystäkään siitä, että suojeluskuntalaisten olisi käynyt huonosti, todella huonosti.
Juuri tämä vaihtoehto ei toteutunut. Järjestäytynyttä vastarintaa ei tehty. Viiden tuhannen venäläissotilaan antautuminen aseisiinsa tarttumatta on herättänyt tutkimuksessa hämmennystä ja monenlaisia selityksiä asianomaisten käyttäytymiselle on annettu. On viitattu venäläisten sotaväsymykseen ja haluun palata kotimaahansa itsenäistyneestä Suomesta. Ristiriitaa aiheutti myös se, että venäläissotilaat Suomessa olivat osa vanhaa tsaarinarmeijaa ja Pietarissa pitivät valtaa bolsevikit, jotka olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden.
Yksi esitetyistä syistä venäläisten käyttäytymiseen ansaitsee tulla tässä erityisesti mainituksi. On esitetty arvelu, että Mannerheim Venäjällä uransa tehneenä upseerina olisi sopinut asiasta varuskuntien johtavien upseerien – entisten kollegojensa – kanssa. Toisin sanoen venäläiskasarmien komentajat olisivat pitäneet huolen siitä, että vastarintaa aseista riisujille ei tehtäisi.
Onko tällaisesta sopimuksesta näyttöä? Itse asiassa kelvollista asiakirjallista näyttöä tehdystä sopimuksesta ei ole. Sitä paitsi oletus sopimuksesta edellyttäisi, että venäläissotilaat olisivat totelleet upseereitaan, mitä taas ei voi pitää olevissa oloissa kovinkaan vahvana argumenttina. Niin sekaisin käskyvaltasuhteet varuskunnissa olivat. Tärkein peruste siihen, että arveltua sopimusta ei ollut, on kuitenkin vielä mainitsematta. Se on ylipäällikkö Mannerheimin päätös siirtyä esikuntineen Ylihärmään toteuttamaan aseistariisunta. Jos sopimus vastarinnasta luopumisesta todellakin olisi julkisuudelta salaa solmittu, silloin jäisi se, että Mannerheim esikuntineen matkasi toteuttamaan hanketta Ylihärmään, kovin kummalliseen valoon. Miksei kenraaliluutnantti pysytellyt Vaasassa, jossa hän alaisineen oli operaation suunnitellut ja antanut sen toimeenpanosta käskyn 25. tammikuuta? Vaasassa oli hänen pysyvä päämajansa niihin aikoihin.
Mutta miksi Vaasan ulkopuolelta juuri Ylihärmä? Luultavasti Ylihärmä valittiin aseistariisumisen aloituspaikaksi siksi tai siksikin, että pitäjässä ei ollut venäläisiä. Venäläisvaruskunnat oli sijoitettu rautatien varsille ympäri maakunnan, erityisesti tietenkin rantakaupunkeihin. Toisekseen aivan ilmeisesti Mannerheimin esikunnassa varauduttiin myös siihen mahdollisuuteen, että hanke sittenkin epäonnistuisi. Vaasassa oli 2000 venäläissotilaan varuskunta ja oli pelättävissä, että sen sotilaat, jos toimisivat tehokkaasti, ottaisivat vangeikseen varuskuntaa vastaan käyneet suomalaiset. Ylihärmässä oli asia ainakin osin toisin. Siellä oli aikaa painua maan alle ja etsiä sitten vaikkapa jääkärien etappiteitä hyväkseen käyttäen pelastusta Ruotsista.
Mutta niin kuin sanottu, kaikki kävi hyvin. Aamulla sen jälkeen, kun venäläisvaruskunnat Etelä-Pohjanmaalla olivat antautuneet, Mannerheim päämajoineen palasi Vaasaan. Ylihärmän vaihe muodosti siten lyhyen mutta tuloksiltaan merkittävän vaiheen venäläisten aseistariisunnassa. Sotaan Venäjää vastaan, saati sisällissotaan, venäläisten aseistariisunta ei johtanut. Jälkimmäiseen johti Suomen se, että sosialidemokraattien äärisiipi kaappasi aseellisesti käsiinsä vallan 27. – 28.tammikuuta 1918 likimain kaikilla niillä alueilla, joilla vasemmisto oli enemmistönä. Se toimenpide aloitti de fakto sodan, sisällissodan, ei vielä venäläisten aseistariisunta. Mannerheim suojeluskuntajoukkoineen oli eduskunnan päätöksellä senaatin alainen, joten luonnollista on, että hän sai aseistariisunnan jälkeen Vaasan väliaikaiselta hallitukselta tehtäväkseen kapinan kukistamisen. Kuitenkin huomattava on, että sota kapinallisia vastaan oli perin juurin toinen sota kuin venäläisten aseistariisunta Pohjanmaalla. Aseistariisunnalla ei ollut juuri mitään tekemistä kapinan kukistamisen kanssa.
(Niitä, joita kiinnostavat lähemmin tutkimukselliset tiedot ylihärmäläisten – ja muidenkin eteläpohjalaisten – vaiheista sisällissodassa 1918, kehotetaan lukemaan Heikki Ylikankaan kirjasta ”Aina sitä jokin naula vetää. Erityispiirteet Etelä-Pohjanmaan historiassa” (Art House, Tallinna 2017) luku ”Mihin sotaan eteläpohjalaiset lähtivät?” Luku löytyy ao. kirjasta sivulta 274 lähtien. )
Heikki Ylikangas
