Tuomareita omassa asiassaan

(Oheinen keskustelunalustus on esitetty yliopistoväestä koostuvalle pienryhmälle elokuun lopulla 2020.)

Silloin tällöin näkee siteerattavan lentäviä lauseita, joiden mukaan ”historia on aina aikansa lapsi” ja ”jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa”. Historiantutkimusta pitempään seuranneiden silmissä lausahdukset vaikuttavat melkoisen uskottavilta. Olipa niin tai näin, sanotut maksimit jäävät ristiriitaan sen käsityksen kanssa, jonka mukaan historiankirjoitus on kovaa tiedettä, ”tieteellistä historiankirjoitusta”. Luonnontieteissä asia onkin toisin. Tosin niissäkin kiistellään tulkinnoista mutta niissä myös rakennetaan koneita, jotka toimivat täsmällisesti ja edellyttävät siten luonnonlakien tarkkaa tuntemusta. Luonnontieteissä tutkimus on tai kumminkin saattaa olla kumulatiivista, siis aikaisempien tutkimustulosten päälle rakentuvaa. Humanistisissa tieteissä tulkintojen vaihtelu on verrattomasti yleisempää ja siten kumulatiivisuus vähäisempää kuin luonnontieteissä.

Miten sitten historiantutkimuksessa perustellaan tulkintojen suhteellisen voimakasta horjumista? Vedotaan ensinnäkin uusiin lähteisiin. Niitä todella löytyy, vieläpä runsaasti, jos kohteena on nykyaikaa lähelle sijoittuva teema. Sen sijaan liikuttaessa kauempana menneisyydessä kirjalliset tiedonannot ylipäätään harventuvat, puhumattakaan sellaisista asiakirjoista, joita tutkijat eivät ole aikaisemmin hyödyntäneet ja jotka niin muodoin sisältävät tutkimukselle entuudestaan tuntematonta informaatiota. Lyhyesti todeten uudet lähdetiedot tuskin riittävät selittämään tulkintojen vaihtelua etenkään vanhojen aikojen osalta.

Jolleivat lähdetiedot selitä samasta teemasta muotoiltujen tulkintojen alituista uudistumista, muuttuvaisuuden täytyy johtua historioitsijoista. Tutkija on yksinkertaisesti tulkinnut lähdetiedot toisin kuin edeltäjänsä. Kyse ei välttämättä ole psyykkisistä tai sosiaalisista eroista tutkijoiden välillä. On nimittäin tarjolla toinenkin selitysmahdollisuus. Kun ihmiskunta siirtyy tilaan, jota aikaisemmin ei ole eletty, havaitaan asioita ja yhteyksiä, joita varhemmin ei ole osattu panna riittävästi merkille. Näin kulloinenkin nykyhetki vaikuttaa myös käsitykseen menneestä.

Olemmeko tämän kaiken huomioon ottaen löytäneet vihdoin selityksen siihen, miksi historiatulkinnat menneisyyden alkuhämärästä kirkkaimpaan nykypäivään alituiseen muuttuvat? Kysymykseen on vaikeampi vastata myönteisesti kuin kielteisesti. Täysin yhdenmukaista historia on kaikilta osin vain diktatuurimaissa. Myöskään ns. vapaissa maissa tulkinnat eivät ole juuri koskaan tarkalleen yhteneväisiä, vaikka enemmistö tutkijoista olisikin pääkysymyksistä keskenään samalla kannalla. Aina esiintyy joitakin poikkeuksia huolimatta siitä, että kaikki tutkijat vannovat puolueettomuuden ja objektiivisuuden nimeen ja jokaisella on mahdollisuus käydä arkistossa tarkistamassa, että lähteitä on käytetty ”oikein”. (Se mahdollisuus on joskus ymmärretty vastikkeeksi sille, että luonnontieteissä pidetään selvänä vaatimusta kyetä aina toistamaan tehty koe.)

Erot historiatulkinnoissa liittyvät varsin säännöllisesti kysymykseen miksi. Menneisyyttä valaisevista asiakirjoista ja kertovista lähteistä käy yleensä enemmän tai vähemmän selkeästi ilmi, mitä tehtiin ja mitä saatiin aikaan. Huomattavasti harvemmin niissä paljastetaan ylipäätään saati sitten edes osapuilleen luotettavaksi arvioitavalla tavalla syy siihen, miksi tehtiin se, mikä tehtiin. Mahdollista on jopa todellisten motiivien ja tavoitteiden suoranainen peittely. Myös järeämpiä keinoja joskus käytetään. Asiakirjat julistetaan salaisiksi tai sitten vaaralliseksi koettu aineisto tuhotaan. Arkaluonteisimmista päätöksistä ei jätetä jälkiä arkistoihin lainkaan.

Näiden ongelmien herraksi tieteelliseksi luokiteltu historiantutkimus on ponnistellut eri keinoin. Yleisesti lähdetään siitä, että yksittäisen tutkijan tulkinta sinällään ei vielä ratkaise mitään. Tarvitaan tutkijayhteisön keskustelu aiheesta. Se tarkoittaa julkista arviointia poikkeavasta tutkimustuloksesta. Jos siinä arvioinnissa uusi tulkinta suurella yksimielisyydellä hylätään, se jää hylätyksi. Torjuttua näkemystä ei tietenkään voida ottaa sen enempää oppikirjoihin kuin historian yleisesityksiinkään. Sellaisena samainen selitys sille, miksi tehtiin se mikä tehtiin, pian tykkänään unohtuu.

Jos uusi selitys sitä vastoin julkisissa arvioinneissa hyväksytään, asia saa toisen luonteen. Uuden selityksen rakentajalle ovat ovet avoinna. Hän voi luoda uran ja hänestä voi kehittyä merkittävä auktoriteetti alalle. Itsestään selvää on, että hänen tulkintansa hyväksytään sekä historian yleisteoksiin että oppikirjoihin peruskoulusta lukioihin ja yliopistoihin.

Historioitsijoiden jälkikäteiskeskustelu on siis todella merkittävä. Sen ratkaisu sitoo ja päästää paljon ja usein vielä tutkimuksen kannalta suurissa asioissa. On aiheellista kysyä, ketkä tutkijoista hyväksytään näin keskeisen forumin jäseniksi? Vastaus tähän tärkeään kysymykseen on yllättävän helppo, itsestään selvä. Jokainen historioitsija – puhumattakaan tieteellisen aikakauslehden toimittajista – on perillä siitä, millaisia periaatteita tässä suhteessa noudatetaan. Arvostelijan tulee ennen kaikkea muuta tuntea alaa. Mitä enemmän hän on kyseiseen aihepiiriin perehtynyt, sen paremmin hän soveltuu poikkeavia tulkintoja sisältävän teoksen arvostelijaksi. Parasta on, jos hänellä on oma tutkimus samasta aiheesta tai ainakin samasta aihepiiristä. Kokoavasti todeten alan tunnetuimmista ja arvostetuimmista asiantuntijoista koostuu se forum, joka ratkaisee uuden tulkinnan lopullisen kohtalon.

Vaikuttaa kaikin puolin aiheelliselta. Jokaisessa paratiisissa on kuitenkin käärme. Ratkaisusta päättävä forum ei ole anglosaksisen juryn kaltainen, siis mahdollisimman puolueeton ja ennakkokäsityksistä vapaa ryhmä (valamiehistö, joka tuomioistuimessa ratkaisee syytetyn syyllisyyden). Senkaltainen ryhmän kylläkin täytyisi olla, jotta se kykenisi niin tärkeään ja niin objektiiviseen päätökseen kuin tässä asiassa tarvittaisiin. Sellainen se ei ole. Käy toisin.

Uuden poikkeavan historiantulkinnan kohtalosta ovat määränneet ja yhä määräävät tutkijat, jotka ovat itse asiassa asianosaisia, puolensa valinneita. He ovat enemmän tai vähemmän sidottuja siihen tulkintaan, jonka he ovat itse muokanneet ja jonka he (ennen arviointiaan poikkeavasta tulkinnasta) ovat saattaneet julkisuuteen. Sitä – omaa kantaansa – he tietysti puolustavat, mikä sinänsä on perin juurin ymmärrettävää. Kaikki heistä tuskin edes osaavat tarkastella tutkimuskysymystä muusta näkökulmasta. Lopputulos on siten selvä. Mitä paremmista asiantuntijoista on kysymys eli mitä täydellisemmin he alaa tuntevat ja hallitsevat, sitä torjuvammin ja kielteisemmin he suhtautuvat tulkintoihin, jotka poikkeavat heidän näkemyksistään. Niin he tekevät, koska heidät on asetettu tuomareiksi omassa asiassaan.

Mikä neuvoksi? Tämän tapaisissa ongelmissa avun tuo yleensä aika. Auktoriteetit kuolevat pois, paradigmat vaihtuvat. Käykö tässä tapauksessa niin? Voi olla, että joskus harvoin sellainenkin ihme tapahtuu, mutta äärimmäisen poikkeuksellista se on. Muistutetaan, että tämän kirjoituksen alussa siteeratut lentävät lausumat eivät ole nekään aikasidonnaisia. Jos historia on aina aikansa lapsi ja jos jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa, niin tulee tapahtumaan myös vastaisuudessa. Ei ole mitään takeita siitä, että aikanaan hylätyksi tullut tulkinta joskus vielä poimittaisiin ”historian roskatynnyristä” (huomaa ilmaisu) ja nostettaisiin malliesimerkiksi alan tutkijoille.

Päädymme näin umpikujaan. Onko dilemma ylipäätään korjattavissa? Tämä retorinen kysymys ei koske sosiaalista mediaa eikä edes Wikipediaa, jonka henkilöartikkelit voittavat joskus kielteisyydessä ja kielenkäytössä sosiaalisen median. Wikipedian tiedot ja kannanotot saattavat perustua pelkkiin poliittisiin kannanottoihin ja jäädä sellaisina kauaksi siitä neutraalisuudesta, joita entiset tietosanakirjat edustivat. Myös poleemisten suhteiden toinen osapuoli pääsee niissä usein käyttämään kätensä. (Siinä konkreettinen kuva tutkimuksen vapaudesta Suomessa.)

Tässä tarkoitetaan ns. varsinaista historiantutkimusta kysymyksenasetteluineen, lähdeviitteineen, johtopäätöksineen kaikkineen. Sen suhteen ei ole helppo nähdä keinoa, jolla pulma voitaisiin ratkaista. On luonnollista, että arvostelijoina käytetään asiantuntijoita. Yhtä luonnollista on, että asiantuntijat puolustavat omaa (aikaisempaa) tulkintaansa. Esiintyvätkö he tuomareina omassa asiassaan asemansa tiedostaen vai sitä tiedostamatta on yhdentekevää. Se ei uuden (poikkeavan) tulkinnan kohtaloon oleellisesti vaikuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.