Suojeluskunnan synty

(Seinäjoella 18.8.2021 pidetty alustus Suojeluskunta- ja lottamuseossa koskien maanpuolustuskurssilaisten, Semper Prudens, vuosipäivää.)

Suojeluskunnan nimellä ja osittain tehtävälläkin on katkelmallista varhaishistoriaa suuriruhtinaskunnan eli Venäjän vallan kautena ennen Suomen itsenäistymistä ja vuotta 1917. Aina kun valtakoneisto ylhäällä syystä tai toisesta huojui, palattiin alaspäin kuntatasoon saakka perusvoiman löytämiseksi. Levottomuuksien ehkäisemiseksi turvauduttiin eri nimillä kulkeviin kunnallisiin järjestyskaarteihin, kuten tapahtui erityisesti ensimmäisen sortokauden ja toisen sortokauden taitekohdassa vuosina 1905-1906. Järjestyskaartit eivät tavoitelleet varsinaista poliittista valtaa, koska Suomi oli suuriruhtinaanmaana autonominen osa Venäjän keisarikuntaa. Vapaaehtoiskaartien tarkoituksena oli yleisen järjestyksen turvaaminen ja asukkaiden hengen ja omaisuuden suojeleminen.
Suomessa vuonna 1944 kielletyn suojeluskuntalaitoksen juuret ovat vuodessa 1917, siis ajassa ennen itsenäistymistä. Kun Venäjän keisari katsoi olevansa pakotettu eroamaan 15. maaliskuuta 1917, syntyi myös Suomen suuriruhtinaanmaan vallankäyttöön ja sen myötä järjestyksenpitoon valtaisa aukko. Sitä aukkoa ei ollut helppo sulkea. Keisari Nikolai II oli nimittäin ollut itsevaltias, joten kaikki korkeimmat virkamiehet ja viranomaistahot kaatuivat keisarin mukana. Ei enää ollut sitä kättä, johon ne olisivat turvanneet. Seurasi vakavaa levottomuutta ja epäjärjestystä, joita vielä osaltaan lietsoi Suomessa oleva osa demoralisoitunutta Venäjän armeijaa, syksyllä 1917 noin 125 000 miestä. Kuitenkin kyseisen armeijanosan olisi tullut muodostaa poliisivoimien reservi Suomeen.
Korkein valta Suomessa luisui aluksi vuoden 1916 eduskuntavaalien seurauksena niukasti sosialistienemmistöiselle (103 edustajaa) eduskunnalle, jonka vaali oli sortotoimista huolimatta järjestetty, mutta jota ei ollut sotatilan vuoksi kutsuttu koolle. Nyt kutsuttiin. Venäjän väliaikainen hallitus jakoi senaattorien paikat tasan oikeiston ja vasemmiston kesken. Kun asiallisesti pääministerin paikalle tuli Oskari Tokoi, joka edusti SDP:tä, vastasi senaatin jakautuminen eduskunnan voimasuhteita. Suomen kansaneduskunta pyrki korjaamaan haltuunsa tsaarinvallan perinnön säätämällä heinäkuussa 1917 nopeutetussa järjestyksessä ja siten vasemmiston ja oikeiston yhtynein voimin valtalain, joka siirsi korkeimman vallan sotilasasioita ja ulkopolitiikkaa lukuun ottamatta Suomen eduskunnalle. Tavoitteena oli siis ”sisäinen itsenäisyys” Suomelle. Valtalaista päätettiin eduskunnassa suoritetun äänestyksen jälkeen vain tiedottaa Venäjän väliaikaiselle hallitukselle, ei hakea sen vahvistusta laille.
Operaatio kariutui. Venäjän väliaikainen hallitus tarttui konservatiivisen ministerivaltiosihteeri Carl Enckellin neuvosta valtalakiin, jätti sen vahvistamatta, hajotti Suomen eduskunnan ja määräsi lokakuuksi 1917 uudet eduskuntavaalit. Sosialidemokraattinen puolue ensin boikotoi hajotuspäätöstä ja uusia vaaleja, mutta alistui sitten ja ryhtyi vaalikampanjaan. SDP kuitenkin luopui senaattorien paikoistaan vastalauseena valtalain syrjäyttämiseen. Vaaleissa lokakuun alussa oikeisto voitti äänin 108 – 92 ja voittonsa seurauksena miehitti koko senaatin, josta sosialidemokraattiset senaattorit olivat jo eronneet. Voimakas fraktio SDP:n piirissä jäi edustamaan kantaa, jonka mukaan valtalaki oli edelleen voimassa, koska sille ei ollut edes haettu Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistusta. Vaalit olivat siis kyseisen fraktion puntarissa laittomat ja valtalain kumoaminen Venäjän väliaikaisen hallituksen toimesta yhtä laiton.
Sekamelska ylhäällä heijastui lisääntyvänä levottomuutena ja jopa rikollisuutena alhaalla. Kun järjestyksestä vastaava viranomaistaho oli kadonnut ja Venäjän armeija sortunut kurittomuuteen, ei auttanut muu kuin perustaa kunnallisia järjestyskaarteja olojen turvaamiseksi. Tähän tilanteeseen päädyttiin jo keväällä 1917. Aluksi kaarteissa ei ollut aseita eikä niissä esiintynyt poliittista jakautumaakaan, mutta kesän mittaan politikka alkoi niissä näkyä ja syksyllä kiihtyä. Kaartit lohkoutuivat oikeistolaisiksi suojeluskunniksi ja vasemmistolaisiksi työväen järjestyskaarteiksi eli käytännössä punakaarteiksi poliittista jakoa kunnissa seuraten. Samalla kaartien lukumäärä räjähdysmäisesti kasvoi. Valta jalkautui hetkeksi pitäjien tasolle.
Bolsevikkien vallankaappaus 7. marraskuuta 1917 Venäjällä muutti tilanteen Suomessa entistä vakavammaksi. Viikkoa myöhemmin eli 14.11. alkoi Suomessa viisi päiväinen yleislakko. Lakon kestäessä punakaartit ja suojeluskunnat ajautuivat väkivaltaisiin yhteenottoihin. Niissä menehtyi kummankin leirin jäseniä ja ulkopuolisia, yhteensä 22 henkilöä. Venäläisen sotaväen miehistö sekoitti pakkaa eritoten punakaartien eduksi. Kumpikin leiri aseistautui. Punakaartit saivat sotimisen välineitä Venäjältä, suojeluskunnat Saksasta, Venäjän vihollismaasta I maailmansodassa. Saksa myös neuvoi Suomea itsenäistymään Saksan suojeluksessa. Venäjän bolsevikkien johtomiehet kehottivat Suomen sosialisteja kaappaamaan vallan. Suomi kulki näin jättiläisaskelin kohden sisällissotaa.
Tärkeimpään asemaan nousi tässä vaiheessa senaatti huolimatta siitä, että eduskunta julistautui korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta1917. Senaatin keskeisin henkilö oli sen puheenjohtaja, nuorsuomalaisia edustanut Lappeen kihlakunnan tuomari ja kalterijääkäri P.E. Svinhufvud, josta oli tehty huhtikuussa 1917 prokuraattori, korkein lainvalvoja Suomeen. Eduskunnassa valta oli lokakuun vaalien seurauksena oikeistolla ja sitä valtaa käytteli senaatti, jossa olivat jäseninä eri oikeistopuolueitten johtomiehet.
Senaatista ulossulkeutuneet sosialidemokraatit alkoivat – varsinkin bolsevikkien noustua Venäjällä valtaan – hakea näiden tukea,yhtenä syynä se, että bolsevikkien vaaliohjelmaan kuului oikeus erota Venäjästä. Oikeistolle yhteistyö Venäjän bolsevikkisten vallanpitäjien kanssa oli äärimmäisen epämieluisaa. Niinpä sitten Suomen itsenäisyysjulistuksessa 6. joulukuuta 1917 sosialistit eivät olleet menettelytapasyistä mukana. Svinhufvudin johtama valtuuskunta haki kuitenkin Saksan kehotuksesta Venäjän – emämaan – tunnustusta Suomen itsenäisyydelle ja sai sen vuoden viimeisenä päivänä 1917. Muunlainen ratkaisu ei ollut mahdollinen paitsi vaaliohjelman vuoksi myös siksi, että bolsevikkien johdolla ei ollut toimivaa armeijaa ja suomalaisen valtuuskunnan taustalla häämöttivät yhä taisteluja käyvät Saksan sotavoimat.
Samalla sisäinen valtataistelu Suomessa syventyi. Entinen senaatti, sittemmin itsenäisen Suomen hallitus sai 12. tammikuuta 1918 eduskunnalta velvoituksen luoda luja järjestysvalta maahan. Tähän liittyen senaatti julisti 25. tammikuuta 1918 suojeluskuntien joukot hallituksen joukoiksi. Seuraavana päivänä eli 26.1.1918 sytytettiin punainen lyhty Helsingin Työväentalon katolle symbolisoimaan vallankumousta. Sotatoimet alkoivat 27-28. tammikuuta 1918. Senaatin siunaamalla, 27. tammikuuta alkaneella operaatiolla Pohjanmaan suojeluskuntajoukot, joita johti ylipäälliköksi valittu Venäjän armeijassa palvellut kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheim, riisuivat Pohjois-Suomessa yhä olevat venäläisjoukot aseista. Helsingissä oikeiston johtomiehet painuivat maan alle välttyäkseen pidätetyksi joutumiselta. Helsinki oli punaisten käsissä illalla 28. tammikuuta 1918, Etelä-Suomen suurimmat kaupungit samana tai seuraavana päivänä. Pohjanmaa, jota punaiset eivät edes yrittäneet miehittää, jäi valkoisille. Osa hallituksen jäsenistä onnistui pakenemaan Vaasaan, jossa ministerit aloittivat Suomen väliaikaiseksi hallitukseksi kutsutun toimintansa.
Luulisi, että varsinainen sota käytiin suojeluskunniksi ja punakaarteiksi lohkoutuneitten vapaehtoisuuteen perustuvien entisten järjestyskaartien kesken. Näin tapahtuikin aluksi, mutta ei tapahtunut lopuksi. Punakaarti taipui monilla paikkakunnilla yleisiin pakko-ottoihin, kun vapaaehtoiset (keskimäärin vajaa 2000 venäläistä sotilasta tuki aktiivisesti punaisia) eivät riittäneet kaartien miehistöksi. Hallituksen puolella kokeiltiin ensiksi värväystä, mutta kun se ei tuonut kylliksi tulosta, säädettiin 18. helmikuuta 1918 yleinen asevelvollisuuslaki. Myös ne 21 ja 40 ikävuoden välissä olevat kuntalaiset, joiden kotipaikalla ei ollut suojeluskuntaa, joutuivat valkoisten hallitsemilla alueilla kutsuntoihin ja sitä tietä rintamalle. Tampere, punaisten vahva pohjoinen tukikohta, antautui 6.4.1918. Saksalaisen sotajohdon päätöksellä n. 13 000 sikäläisen armeijan joukkoja hyökkäsi 3.4.1918 alkaen Suomessa punaisten selustaan.
Suojeluskuntaorganisaatio väistyi sodassa taustalle asevelvollisuuteen perustuvan rykmenttijaon tieltä. Kuitenkin vapaaehtoisuus säilyi jonkinmoisena elementtinä suojeluskuntajoukoissa koko sodan ajan. Vapaaehtoisuus johti useihin luvattomiin poissaoloihin rintamalta. Muun muassa lapualaiset suojeluskuntalaiset lähtivät omin luvin Lapualle saunomaan ja hautaamaan kaatuneensa. Lopulta yhtenäinen kuri päti; se päti ainakin paljon paremmin valkoisiksi kutsuttujen hallituksen joukoissa kuin punaisiksi nimitettyjen vastustajien eli kapinallisten puolella. Punakaarteissa olivat kuri ja järjestys yksiköissä toimeenpantujen vaalien varassa ja jo siitä syystä horjuvalla perustalla.
Kun sota toukokuun alussa 1918 päättyi hallituksen joukkojen voittoon, suojeluskuntien asema muodostui ongelmalliseksi. Voitollaan ne olivat tavallaan tehneet itsensä tarpeettomiksi. Joitakin suojeluskuntia ehdittiinkin turhina ja kalliina kunnallisina organisaatioina lakkauttaa. Hallitus asetti kiireesti komitean pohtimaan suojeluskuntien kohtaloa.
Ennen komitean työn valmistumista kenttä lähti liikkeelle. Yleislinjana oli kiinnipitäminen suojeluskunnista. Muodostettiin maakunnallisia organisaatioita suojeluskuntien säilyttämiseksi ja niiden työn jatkamiseksi. Valkoisen Suomen kansalaiset olivat voimakkaasti sitä mieltä, että suojeluskunnat piti säilyttää ja niillä oli tehtävää.
Monien mutkien jälkeen hallitus antoi 2. elokuuta 1918 asetuksen, jossa myönnyttiin kentän vaatimuksiin. Suojeluskuntajärjestön tehtäväksi tuli edistää kansan puolustustahtoa sekä ulkoista että sisäistä vihollista vastaan. Jäseniksi voitiin valita 17 vuotta täyttäneitä järjestön tehtävät hyväksyneitä kansalaisia. Valtiovallan mukana olo näkyi siinä, että suojeluskuntapiirit vastasivat kutsuntapiirejä. Suojeluskuntajärjestöä johti sotaministeriön määräämä upseeri.
Näistä periaatteista poikettiin myöhemmin vain vähän, vaikka uusia asetuksia annettiin ja lakikin laadittiin. Järjestössä yhtyi kolme olennaista ainesosaa, nimittäin vapaaehtoisuus, kurinalaisuus ja maan sotilaallinen etu. Jatkossa nämä ainekset saivat vaihtelevia ilmenemismuotoja ja painotuksia, mutta olennaisina sisältöinä ne suojeluskuntajärjestössä pysyivät aina syksyyn 1944, jolloin suojeluskunnat lakkautettiin. Lakkautus tapahtui Neuvostoliiton vaatimuksena seurauksena Suomen tappiosta II maailmansodassa.
Suojeluskunnat syntyivät siis vuonna 1917 ennen sisällissotaa. Ilman sisällissotaa ei siis olisi ollut suojeluskuntia. Näin ollen pohdittaessa suojeluskuntien syntymistä on otettava jokin kanta siihen, miksi Suomi ajautui sisällissotaan.
Suomen sisällissotaan on tarjottu ja tarjolla monta erilaista selitystä: on viitattu mm. bolsevikkien valtaannousuun Venäjällä ja heidän johtajiensa kehotuksiin suomalaisille sosialisteille kaapata valta, on vedottu vallankumouksen leviämiseen Suomeen Venäjältä, on puhuttu I maailmansodan heijastusvaikutuksista Suomessa, on muistutettu Saksan jääkärien ja ulkomaisten upseerien paremmuudesta hallituksen joukkojen johtamisessa, on vedottu tulonjaon epäoikeudenmukaisuuteen jne. Kuitenkaan yhteen olennaiseen seikkaan en ole havainnut kiinnitettävän erityisempää huomiota.
Mikä se seikka on? Sen jäljille pääsemme kysymällä, missä muualla kuin Suomessa kansa kävi kansaa vastaan vuosina 1918-1919? Olettaisi, että niin olisi tapahtunut erityisesti I maailmansodan keskusvalloissa, Saksassa ja Itävalta-Unkarissa, jotka kokivat siinä sodassa häviön. Se hyvin tiedetäänkin, että Saksasta ja Itävallasta hävisivät keisarikunnat ja että Itävallan alueesta syntyi useita itsenäisiä maita. Hengenmenoihin yltäneitä levottomuuksia entisissä keskusvalloissa kyllä esiintyi, mutta aseelliset konfliktit näissä maissa olivat kuitenkin vähäisiä verrattuna esimerkiksi Suomen sisällissotaan, jossa meni liki 40 000 suomalaista noin kolmeen miljoonaan nousevasta asukasluvusta. Etsittäessä suuren luokan alueellisia sisäisiä konflikteja on katse suunnattava kokonaan toisaalle. Sieltä toisaalta niitä löytyykin. Niitä löytyy Virosta, Latviasta ja Liettuasta sekä Puolasta, joka kuului Venäjään, ja vielä tietenkin Venäjältä, jossa sisällissota sisäisiä ja ulkomaisia voimia vastaan jatkui vuosia.
Mikä näitä sota-alueita yhdisti? Niitä yhdisti – hämmästyttävää kyllä – valtiomuoto, itsevaltius. Venäjän viimeinen tsaari oli itsevaltias niin kuin jo edellä painokkaasti todettiin. Kaikki valta oli hänen käsissään niin Venäjän keisarikunnan armeijassa kuin siviilipuolellakin. Kun Nikolai II 15. maaliskuuta 1917 erosi, se kaikki valta kaatui hänen eronsa myötä. Sen sijaan Itävalta-Unkarissa ja Saksassa oli myös keisarivallan aikana ja maailman sodan aikana toimiva parlamentti. Kansalla oli oikeuksia, toisin kuin Venäjällä, jossa hallitsijan tahto oli ylin laki ja joka oli viimeinen itsevaltaisesti hallittu maa Euroopassa.
Tätä tietä tulemme siihen, että Saksassa ja Itävalta-Unkarissa valtajärjestelmään syntynyt aukko ei ollut läheskään niin suuri kuin Venäjällä. Lyhyesti todeten keisarin itsevalta Venäjällä oli yksi ja eikä suinkaan vähäisin syy sisällissotiin Venäjän keisarikunnan entisellä alueella.
Tietysti voidaan kysyä ja pitääkin pohtia, miten Suomen sisällissota sopii tähän kuvioon. Hiljattain edesmenneen professori Osmo Jussilan, meidän sukupolvemme parhaan Venäjän tuntijan mukaan keisari (tsaari) oli yhtäläinen itsevaltias Suomessa kuin hän oli sitä Venäjällä. Ensimmäinen ja toinen sortokausi Suomen historiassa puhuvat puolestaan ja samalla Osmo Jussilan tulkinnan puolesta. Itsevaltius kattoi siis koko keisarikunnan sen laidasta laitaan.
Samaa päättelypolkua seuraten päädymme siihen, että sisällissota Suomessa vuonna 1918 ei ollut niin ainoalaatuinen kuin monilla tahoilla on katsottu. Verrannollinen tapahtumiin Suomessa 1918 on siirtomaavallan purkaminen Aasiassa ja Afrikassa II maailmansodan jälkeen. Myös niissä itsenäistyneissä valtioissa oli syntynyt siirtomaaisännän jäljiltä valtatyhjiö, jonka haltuun saamisesta on usein kilpailtu aina sisällissotaan saakka.

Heikki Ylikangas

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.