(Juhlapuhe valtiopäivätoiminnan 150-vuotisjuhlassa Vaasan kaupungintalolla 12.4.2014.)
Mitä olivat ne syyt, jotka saivat valtiopäivätoiminnan alkamaan Suomessa uudelleen 1863? Edellisistä valtiopäivistä Venäjän vallan alussa oli silloin tullut kuluneeksi 54 vuotta. Väliaikaa kuvataan tyytymättömyyttä ilmentävällä nimityksellä ”valtiollinen yö”. Jotta voisi tietää, miksi valtiopäivät taas sallittiin, tulisi tietää, mikä synnytti valtiollisen yön. Se puolestaan johtaa kysymään, millainen ylipäätään oli Suomen asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä.
I historien är sanningen en sak och tolkningarna om sanningen en annan. Sanningen kan vara endast en, men ingen forskare kan bevisa att just han har uppnått den slutliga sanningen – om detta vore möjligt skulle historieforskningen ha upphört för länge sedan. Därför förfaller det sig så, att vi om samma historiska skeende eller händelser erbjuds flera olika tolkningar.
Tämä pätee mitä täydellisimmin Suomen valtio-oikeudelliseen asemaan Venäjän vallan aikana. Varhaisempi suomalainen tutkimus lähti siitä, että Suomi sai 1809 autonomian. Keisarin, Suomenmaan suuriruhtinaan, valta oli perustuslaein rajattu. Venäläinen tutkimus tähdensi, että keisari oli itsevaltias myös Suomessa. Muun väittäminen oli venäläistutkijain katsannossa suomalaisten keksintöä, tulkintaa vailla perusteita. Uusin suomalaistutkimus on osittain kallistunut venäläistulkinnan kannalle. Suomen historian yleisesityksissä puhutaan tänään usein – ei toki aina – suuriruhtinaskunnan ajasta autonomian ajan sijasta.
Saiko Suomi autonomian vai ei, mikä on kanta tässä esityksessä? Vastauksen rakentelu on aloitettava kaukaa Euroopasta. – Vuoteen 1807 mennessä keisari Napoleon I:n armeijat olivat lyöneet kaikki Ranskan vastaiset liittokunnat ja pakottaneet vihollismaat rauhaan suurin alueluovutuksin – lukuun ottamatta Englantia, joka jatkoi sotaa ylivoimaiseen laivastoonsa luottaen. Britit vaativat Ranskaa luopumaan valloituksistaan rauhan ennakkoehtona. Napoleonin kaltainen vallankumouksen esille seuloma valtias ei voinut asemaansa vaarantamatta ehtoa hyväksyä. Hän turvautui kauppasaartoon. Satamat suljettiin Englannin kaupalta. . Napoleon velvoitti Venäjän keisarin Aleksanteri I taivuttamaan vastaan hangoitteleva Ruotsi tähän järjestelyyn. Kentällä murskatappion kokeneen tsaarin oli nöyrästi suostuttava. Helmikuussa 1808 venäläiset hyökkäsivät Ruotsin itärajan yli Suomeen.
Sota sujui Venäjän kannalta hyvin. Vastarinta oli heikkoa ja Suomen säätyläistön valmius liittyä Venäjään ilmeistä. Aluksi Aleksanteri ei aikonut pitää Suomea, mutta muutti sitten mielensä syystä, jonka aihetta ei ole liiemmin pohdittu mutta johon tässä kohta palataan. Suomalaisille taattiin näiden nauttimat vanhat edut ja oikeudet myös Venäjän alaisuudessa. Vakuutettiin, ettei maaorjuutta ulotettaisi Suomeen eikä uskontoon kajottaisi. Kun nämä vakuutukset vahvistettiin kesken sodan Porvoon valtiopäivillä 1809, syntyi kuva, että vanhojen oikeuksien takaaminen tarkoitti myös valtiopäivien jatkumista Ruotsin ajan perustuslakien mukaisesti. Samaan suuntaan viittoi vahvasti se, että Suomeen todella ryhdyttiin rakentamaan omaa valtiollista hallintoa Ruotsin mallin mukaan. Luotiin keskusvirastot ja niiden johtoon senaatti, jonka päätökset esiteltiin suuriruhtinaan ratkaistavaksi suoraan, siis ohi Venäjän ministerineuvoston. Suomessa kootut verovarat käytettiin toisin kuin Ruotsin aikana Suomen tarpeisiin. Jos kaikki tämä ei merkinnyt autonomiaa, niin mitä se sitten oli?
Det förefaller som om man hade krävt alltför mycket av begreppet autonomi, när man har förkastat den. Det är ju klart att Finland inte kunde beviljas självständighet. Generalguvernören hade stora maktbefogenheter och de ryska trupperna tryggade kejsardömets strategiska fördelar. Det självstyre Finland beviljades var i alla fall så omfattande, att det är motiverat att tala om autonomi.
Pääkysymys kuuluu: miksi Aleksanteri teki Suomesta autonomisen valtion? Selitykseksi on tarjottu maan rauhoittamista, asukkaiden saattamista siinä määrin tyytyväisiksi uuteen asemaansa, etteivät he haikailisi paluusta pikku valtioksi valahtaneen Ruotsin yhteyteen. Tulkinta jättää avoimeksi, minkä vuoksi valtiopäiviä ei Porvoon jälkeen sallittu. Valtiollinen yö produsoi nimensä mukaisesti tyytymättömyyttä, näin etenkin tavallisen kansan keskuudessa. Syntyy epäily, että Suomen aseman järjestämisessä oli mukana muitakin kuin strategisia syitä. Siis mitä muita syitä?
Vallanhaltijat eivät tapaa ottaa mittaa toisistaan vain sotakentillä. He tavoittelevat myös kansansuosiota, kiitosta siitä, että ovat toteuttaneet reformeja, joita yleinen mielipide vaatii. Mitä yleinen mielipide tuolloin vaati? Elettiin Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden tunnukset sisällyttivät valistuksen ajan yleistä mielipidettä, nousevan keskiluokkaisen sivistyneistön maailmankuvaa. Monet hallitsijat tarttuivat tähän mahdollisuuteen, ryhtyivät hankkimaan yleisen mielipiteen suosiota liepeilleen. Venäjän keisarinna Katariina II propagoi itseään eurooppalaisessa julkisuudessa merkittävänä valistushallitsijana, mm. maaorjatalonpoikien aseman parantajana, vaikkei sitä todellisuudessa ollut. Ruotsin kuningas Kustaa III otti kaiken julkisuusarvon irti siitä, että perusti Vaasaan hovioikeuden 1775. Juhlavaksi rakennellusta tapahtumasta laadittiin ranskankielisiä selontekoja, joita lähetystöjen välityksellä levitettiin ympäri Eurooppaa. Kustaa III pyrki lain ja oikeuden edistäjänä liberaalin lehdistön suosioon. Ja entä sitten itse Napoleon, Ranskan voittoisa keisari? Hän esittäytyi vallankumouksen parhaitten saavutusten airuena, kansojen vapauttajana eikä suinkaan niiden alistajana. Hänen tehokkain aseensa oli Ranskan siviililaki vuodelta 1804. Ensimmäisenä lakina maailmassa se toteutti kansalaisten yhdenvertaisuuden lain edessä. Säädös ei tuntenut maaorjuutta eikä aatelin erioikeuksia ja on siksi ydinosiltaan yhä voimassa sekä Ranskassa että laajalti sen ulkopuolella.
Oliko Venäjän keisari Aleksanteri I täysin vapaa tämän tyyppisistä paineista? Ei ollut. Hän ja hänen lähipiirinsä ihailivat alun perin Napoleonia ja tämän uudistuksia. Venäjällä otettiin käyttöön Ranskan mallin mukainen ministerihallinto ja kaavailtiin muitakin reformeja, joita Napoleon oli toteuttanut. Baltian maissa kiellettiin henkilöön ulottuva maaorjuus. Venäjään liitetty osa Puolaa sai vielä laajemmat erioikeudet kuin Suomi. On kovin lähellä ajatus, että Puolan lempeä kohtelu ja Suomen saama autonomia olivat seurausta samasta perussyystä: Aleksanterin halusta hankkia positiivista mainetta ajan julkisuudessa. Hän saapui itse näyttävään spektaakkeliin Porvooseen 1809 ja teki sen nähtävästi varmistaakseen, että tieto Suomen asemasta leviäisi tehokkaasti paitsi kautta Suomen myös eurooppalaiseen julkisuuteen. Tässä valossa se oli viime kädessä Napoleon ja tämän kautta Ranskan suuri vallankumous, joita Suomi sai kiittää autonomiastaan.
I varje fall överraskades samtidens finländare grundligt av det sätt på vilket landets förhållanden ordnades. Man kunde förutse att Sverige skulle lida nederlag i kriget, och man förväntade också att Finland skulle bli en rysk provins med ryska ämbetsmän. Däremot kunde man inte förutse – och inte hoppas, en liten krets officerare undantagen – att Finland skulle upphöjas till ”en nation bland nationerna”, att det skulle bli storfurstendöme med självstyrelse och inhemska styrelseorgan och tjänstemän.
Mikä sitten synnytti valtiollisen yön? Kaikki muuttui vuonna 1812. Englannin vastainen kauppasaarto rakoili, Venäjä rohkeni luopua siitä, koska se oli maan kaupalle ylettömän vahingollinen. Napoleon laski brittien taipuvan rauhaan vasta, kun olisivat kadottaneet kaiken toivon vahvasta liittolaisesta mantereella. Sen vuoksi hän hyökkäsi Venäjälle, mikä vei hänet, erinäisten mutkien jälkeen, lopullisen tuhon tielle.
Napoleonin kukistuttua voittajat valitsivat Wienin kongressin päätöksin toisen kurssin. Seurasi restauraation eli taantumuksen aika. Entiset kruunupäät palasivat takaisin ja ottivat vallan, jota monin tavoin palkittu virkakunta toteutti. Liberaali lehdistö tukahdutettiin, valtiopäiviä kavahdettiin kaiken pahan tyyssijana, niistä kun Ranskan vallankumous oli käynnistynyt. Aleksanteri I seurasi yleistä linjaa. Hän ei kutsunut valtiopäiviä koolle Suomessa, kun niitä kaikkialla muuallakin karsastettiin. Vähiten sijaa löytyi noissa oloissa senkaltaisille säätykokouksille, joilla Ruotsin tapaan olivat edustettuina myös talonpojat, siis rahvas. Aatelisten dominoimia maapäiviä Baltian maissa ja Puolassa saatettiin helpommin sietää. Yhtä kielteisesti suhtautui valtiopäiviin Aleksanteri I:n seuraaja vuodesta 1825 Nikolai I.
Miten tästä sitten tultiin vaiheeseen, jossa valtiopäivät taas sallittiin? Siihen tultiin Euroopassa esiintyneiden levottomuuksien ja vallankumousyritysten kautta. Restauraatio ei sittenkään kyennyt viemään kansoilta niissä herännyttä vapauden kaipuuta. Pinnan alla kuohui, paine kasvoi. Koitti vuosi 1848, helmikuun vallankumouksen vuosi. Levottomuuksien aalto vyöryi maasta toiseen ja tuotti käänteen, joka suuntasi kehityksen jälleen kohden perustuslaillisuutta ja valtiopäiviä. Suomessa tosin edettiin – Euroopan tapahtumien pelossa – aluksi juuri päinvastaiseen suuntaan. Sensuuria kiristettiin, virkamiesten valtuuksia entisestään lisättiin. Vuonna 1850 annettiin ulos asetus, joka salli suomeksi julkaistavan vain taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta. Asetuksen takana ei seissyt ainoastaan taantumuksen lujin tukipylväs: Venäjän keisari Nikolai I. Säädöksen itse asiassa muotoili Suomen oma virkamieseliitti. Suomen kieli oli korkealle byrokratialle vaaralliseksi koetun alaluokan kieli.
Se muutos Suomessa, mikä sen lopulta tuotti? Sen tuottivat Krimin sota 1853 – 1856 ja keisarin vaihtuminen. Venäjän valtaistuimelle nousi 1855 edesmenneen Nikolai I:n poika Aleksanteri II. Krimin sodan alussa Venäjä löi Turkin ja raivasi tien Välimerelle. Se havahdutti Ranskan ja Englannin. Pysäyttääkseen itäisen suurvallan mahtavuuden kasvun ne hyökkäsivät Venäjää vastaan Suomen- ja Pohjanlahden rannikoilla sekä Krimillä, jossa sota lopulta ratkesi, päättyi Venäjän häviöksi. Suomalaiset tuomitsivat sekä Ruotsissa varttuvan halun valloittaa Suomi takaisin että länsivaltain hyökkäykset Suomen rannikoilla. Vertailtiin Suomen asemaa Ruotsin vallan ja Venäjän vallan alla ja päädyttiin tukemaan jälkimmäistä olotilaa.
Pietari arvosti suomalaisten valintaa. Lojaalisuus ansaitsi palkinnon. Aleksanteri II saapui maaliskuussa 1855 Helsinkiin ja saneli senaatin pöytäkirjaan uudistusohjelman. Siihen sisältyivät sotavahinkojen korvaaminen, kaupan, merenkulun ja teollisuuden edistäminen, koululaitoksen ulottaminen maaseudulle sekä liikenneyhteyksien parantaminen kanavia ja rautateitä rakentamalla. Viimeisenä tuli virkamiesten palkkojen korottaminen. Lopuksi hallitsija ilmoitti odottavansa, että suomalaiset jatkossakin olisivat paitsi hyviä suomalaisia myös suuren Venäjänmaan uskollisia alamaisia. Hän tahtoi korostaa, että tappio sodassa, joka jo silloin oli käsillä, ei ollut vähentänyt keisarikunnan voimaa. Näin oli kuitenkin käynyt. Se tosiasia pakotti keisarin ajan oloon myönnytyksiin ja kompromisseihin.
Keisarin sanelemasta ohjelmasta tuli vipusin, jonka avulla voimallisesti kammettiin valtiopäiviä takaisin. Hallitsija itse ei sitä tarkoittanut. Hän odotti senaatin – siis virkamiesten – toimenpiteitä asiassa. Sen vuoksi hän niitä palkitsikin. Reformit vaativat kuitenkin rahaa, paljon rahaa. Itse asiassa ohjelman toteuttaminen edellytti verojen korottamista. Ruotsilta perityn valtiollisen järjestelmän ydin oli siinä, että kansa päätti veroista. Niitä ei voitu korottaa ilman valtiopäivien suostumusta. Syntyi pattitilanne.
Den här situationen gladde inte kejsaren. Alexander den andra var en mera flexibel och tolerant person än sin far. Han var också förhållandevis liberal men någon stor demokrat var han inte. Han höll fast vid en sak: enavälde. Det var inte endast maktbegär som drev honom till detta, utan med hans egna ord en mycket mera tungt vägande orsak. Man kunde tala om en grundlag och representation också i Ryssland, men det var helt omöjligt att förverkliga dem. De skulle nämligen på ett ögonblick ha upplöst det Ryska riket i sina delar. Detta var vad kejsaren tänkte.
Hallitsija turvautui viivyttelyyn. Osa ongelmista hoideltiin vanhaan tapaan hallinnollisin asetuksin, toinen osa lykättiin komiteoihin, jotka pyysivät loputtomasti lausuntoja eri tahoilta. Näin vuodet kuluivat. Suomen oma korkea byrokratia vastusti aluksi avoimia valtiopäiviä, mutta vähitellen yhä useampi ylemmistäkin virkamiehistä taipui kansan ja lehdistön painostuksesta niitä kannattamaan. Tässä ahdingossa keisari suostui 1861 ratkaisuun, jossa asetettiin säätypohjainen, ns. tammikuun valiokunta käsittelemään asiaa. Elimen tehtävänä oli poimia esille ne reformit, jotka voitaisiin kiireellisinä hoidella asetuksin.
Tammikuun valiokunta herätti kansassa pelkoja. Sitä epäiltiin järjestelyksi, jonka avulla jälleen kerran syrjäytettäisiin valtiopäivät tai lykättäisiin ne hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Jopa Suomessa harvinaisia mielenosoituksia järjestettiin. Keisari taipui. Hän julkaisi selvennyksen, jossa tammikuun valiokunta ilmoitettiin valtiopäiviä valmistelevaksi elimeksi, ei niiden korvaukseksi.
Näin oli tultu vaaksan päähän valtiopäivistä. Silti vieläkään ei tiedetty, milloin säädyt kutsuttaisiin koolle vai jatkuisiko vitkastelu eri tekosyin edelleen. Tammikuussa 1863 tapahtui maailmalla sellaista, joka mursi pattitilanteen. Puolassa syttyi kapina venäläisvaltaa vastaan. Se oli puolalaisten osalta jo toinen kansannousu, sillä vuonna 1830 he olivat niin ikään tarttuneet aseisiin. Se kapina oli kovakouraisesti kukistettu ja Puola oli menettänyt erioikeutensa. Ruotsin oikeisto ja siihen liittyneet Suomesta tulleet emigrantit alkoivat taas kuten ensimmäisenkin kapinan aikana elätellä toiveita levottomuuksien leviämisestä Suomeen ja niiden tuottamista muutoksista Suomen asemaan. Tässä vaiheessa ulkovallat puuttuivat asiaan. Ranska, Englanti ja Itävalta lähettivät 17. kesäkuuta 1863 Venäjälle nootin, jossa puolustettiin puolalaisten vaatimuksia. Pietari torjui nootin jyrkästi, mutta seuraavana päivänä Aleksanteri II antoi käskykirjeen, jossa Suomen valtiosäädyt kutsuttiin koolle 15. syyskuuta 1863 Helsinkiin. Siinä vastaus sekä ulkovalloille että Ruotsin oikeistolle.
Valtiopäivät todella ajallaan tulivat ja alkoivat pian kokoontua säännöllisesti. Ne saivat anomisoikeuden, joka käytännössä merkitsi aloiteoikeutta. Perimmältään tosin Suomen valtiopäivillä oli vain neuvoa antava luonne. Keisari päätti lakien vahvistamisesta. Äänioikeutettujen piiri oli, varsinkin maaseudulla, varsin rajoitettu. Puutteistaan huolimatta valtiopäivistä tuli uudistuspolitiikan ponnin. Niille lankesi ansio monista tärkeistä reformeista, kuten markkinatalouden toteuttamisesta, kunnallishallinnon ajanmukaistamisesta ja – ja ehkä ennen kaikkea – toimivasta kansalaisyhteiskunnasta lehdistöineen, yhdistyksineen, kokoontumisvapauksineen kaikkineen – muista merkittävistä reformeista kuten rautateiden rakentamisesta puhumatta. Käytännössä Suomessa tehtiin päätöksiä Ruotsin aikaisten perustuslakien hengessä.
Valtiopäivät toivat esille myös puolueet, kielipuolueet. Harvoin on kiinnitetty huomiota siihen, että silmiin pistävän monet fennomaanien johtohahmoista olivat nimenomaan Etelä-Pohjanmaahan tavalla tai toisella kiinnittyneitä. Näin oli laita J.V. Snellmanin, J.L. Runebergin, Zacharias Topeliuksen, Yrjö Koskisen, Jaakko Forsmanin ja Lauri Kivekkään vain muutamia huippunimiä mainitakseni. Kuvattu alueellinen painottuminen hämmentää, kun ottaa huomioon, että juuri Pohjanmaalla asui eniten ruotsinkielisiä. Kaikki edellä mainitut merkkimiehet puhuivat äidinkielenään ruotsia. Mikä tämän kummallisuuden selittää?
Sen selittää pohjimmiltaan valta, tarkemmin sanoen kiistely vallasta. Kielikysymyksellä ei ollut vain itseisarvoa; sillä oli myös huomattava välineellinen arvo. Valtaa, suurta valtaa, käytteli valtiollisen yön aikana ylin, Etelä-Suomen kartanoista tai pääkaupungin mahtisuvuista peräisin oleva, pääosin aatelinen virkakunta. Kun korkeat virat täytettiin suositusten pohjalta – noudatettiin suosikkijärjestelmää –, säilyi byrokratian kärki läpi vuosien sosiaaliselta rakenteeltaan muuttumattomana.
Toinen osa virkakunnasta, sen alempi osa, koostui maaseudun pikku virkamiehistä ja papistosta, erityisesti näiden koulutetusta jälkikasvusta. Sillä jälkikasvulla ei yliopisto-opinnoistakaan huolimatta ollut pääsyä ylemmän vallan käyttelijäksi. Kielitaistelun varhaisimmat kierrokset käytiin ruotsiksi – ei siis suomeksi – näiden kahden lohkon kesken. Kamppailu sai kielitaistelun muodon, mutta varsinaisen kantovoimansa se ammensi kritiikistä, joka alemmilta virkaportailta suunnattiin ylitä porrasta miehittävää byrokratiaa vastaan. Suomen kielen syrjitty asema tarjosi arvostelulle kelvollisen perustan. Se kouriintuntuvasti osoitti, kuinka kelvottomasti korkea byrokratia maata hallitsi.
Mitä tällä kaikella oli tekemistä Pohjanmaan kanssa? Paljonkin. Tervanpolton, laivanrakennuksen ja laajamittaisen raivaustoiminnan vaurastuttama alue siirtyi ensimmäisenä Suomen maakunnista markkinatalouteen. Vaasa ja Kokkola olivat vuonna 1800 Suomen äveriäimmät kaupungit. Myös henkisen sivistyksen alueella Etelä-Pohjanmaa kulki kehityksen kärjessä. Vaasassa näki 1794 päivänvalon Suomen ensimmäinen lainakirjasto ja Vähässäkyrössä 1858 Manner-Suomen varhaisin kansakoulu. Valtiokirkkoa arvostelevien herätysliikkeiden tummin tihentymä sijoittui Pohjanmaalle. Alueella oli sekä aineellista että henkistä kapasiteettia osallistua maan asioiden hoitoon, mutta byrokratian ylin kerros esti sen. Tästä syystä nimenomaan Pohjanmaalla kasvoi varteenotettavin poliittinen oppositio. Siellä jos missä toivottiin, kaivattiin ja jopa vaadittiin valtiopäiviä.
Kun valtiopäivät sitten tulivat, ne tekivät sen, mitä niiltä odotettiin. Niihin kytkeytyvä vallankäyttö otti maan eri osat suhteellisen kattavasti huomioon. Lisäksi valtiopäivät osoittivat, että uusia kelvollisia ideoita ei voida tehokkaimmin kehitellä virkamiesten kirjoituspöytien takana. Ne ideat ovat jo syntyessään vanhentuneita. Epäkohdat tunnetaan parhaiten siellä, missä niitä esiintyy, samoin sopivimmat ratkaisut niihin. Uudet ajatukset tehokkaimmin tuottaa kenttä, kun se saa äänensä kuuluviin. Vuoden 1863 jälkeen näin tapahtui.
Arvoisat kuulijat – ärade åhörare.
Edellä tehty tarkastelu osoittaa jälleen kerran, että Suomen historia ei ole pelkkää Suomen historiaa. Varsinkin olennaisilta käänteiltään Suomen historia on osa Euroopan historiaa. Sanottu koskee myös ja nimenomaan tässä käsiteltyä aihetta. Ranskan suuri vallankumous, Napoleonin menestys ja häviö, Krimin sota ja Puolan kapina 1863 ovat jättäneet Suomen valtiolliseen kehitykseen yleensä ja maan parlamentaariseen kehitykseen erityisesti näkyvät, itsessään myönteisiksi koetut jälkensä.
Heikki Ylikangas
