Tampere sisällissodassa 1918

(Esitelmä Puolustusvoimien logistiikkalaitoksella Tampereella 1.6.2015)

Otsikkonani on Tampere sisällissodassa 1918. Sen alle mahtuu kolme suuren mittaluokan kysymystä. Ensimmäinen näistä käsittää vastauksen siihen, miksi juuri Tampereesta tuli hallituksen joukkojen eli valkoisten vastahyökkäyksen pääkohde. Toinen pääkysymyksistä koskee kaupungin valtausta, siis sitä, miten valkoisten onnistui kukistaa kumouksellisten eli punaisten hallitsema Tampere. Kolmanneksi on aihetta ainakin lyhyesti pohtia, mitä sota Tampereelle merkitsi.

Harkittiinko valkoisten päämajassa ylipäätään mitään muuta vaihtoehtoa kuin Tampere? Kyllä harkittiin. Vaihtoehtona oli pitkään Viipuri. Viipuri vastasi kooltaan Tamperetta – molemmat olivat tuohon aikaan noin 50 000 asukkaan kaupunkeja – ja Viipurin puolesta puhui sen strateginen asema. Viipurin kautta kulki rantarata Pietariin ja sitä tietä tapahtui punaisen Suomen huolto. Pietarista, entisen emämaan pääkaupungista, kapinalliset saivat paitsi sotatarvikkeensa myös tärkeimmän poliittisen tukensa, minkä lisäksi viitisen prosenttia Suomessa olleesta venäläisestä sotaväestä liittyi vapaaehtoisina punaisiin. Miksi siis Suomen sisällissodan ratkaisutaistelu käytiin Tampereella? Minkä vuoksi sitä ei käyty Viipurissa?

Punaisille painopisteen sijoittaminen Tampereesta pohjoiseen oli alun alkaen selviö. Kumousmielisten piirissä laskeskeltiin jo ennen sotaa, että Pohjanmaa torjuisi punavallan ja että siitä niin ollen muodostuisi hallituksen tukialue. Niinpä kapinalliset keskittivät voimansa hyökkäilyihin Pohjanmaata kohden tavoitteinaan Seinäjoki ja Vaasa. Kapinalliset hakivat siis ratkaisua lännessä; Karjalassa he tyytyivät toistaiseksi aktiiviseen puolustukseen.

Punaisten suunnanvalinta sodan alussa ei anna selitystä siihen, miksi valkoisten vastahyökkäys tähtäsi Tampereen valtaamiseen. Kyseinen ylipäällikkö kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin johtama operaatio alkoi vasta 15. maaliskuuta eli runsaat puolitoista kuukautta sodan puhkeamisen jälkeen. Siinä vaiheessa punaisten offensiivit olivat tyrehtyneet valkoisten puolustukseen. Koska Haapamäen rataristeys pysyi valkoisilla, olisi hallituksen joukot voitu keskittää Karjalaan ja ratkaisutaistelu käydä siellä. Niin ei kuitenkaan tehty. Miksi ei tehty – siksi, että Tampereen puolesta puhuivat sotilaallisten syiden lisäksi merkittävät poliittiset syyt.

Ajallisesti varhaisin näistä syistä oli kysymys ulkomaisesta avusta, sen tarpeellisuudesta. Mannerheim oli asettanut ylipäällikkyytensä ehdoksi sen, ettei ulkomaista apua pyydettäisi. Vaasaan pelastautunut senaatin osa asettui varapuheenjohtajansa senaattori Heikki Renvallin johdolla toiselle kannalle. Se tiedusti ensin apua Ruotsista, ja kun Ruotsi kieltäytyi, se valtuutti 7.2. Suomen Berliinin lähettilään Edvard Hjeltin pyytämään Saksan apua, mikäli lähettiläs sen hyväksi katsoisi. Vastuu lykättiin näin Hjeltille.

Ainakaan vielä viikkoa myöhemmin Hjelt ei ollut valtuutusta noudattanut, koska silloin Saksan armeijaa komentanut kenraali Erich Ludendorff tiedusteli Hjeltiltä Suomen virallista avunpyyntöä. Koska saksalaiskenraali sai haluamansa seuraavana päivänä, valtuutuskirje lienee ollut Hjeltin hallussa. Ludendorffin kysymys johtui siitä, että Saksa valmistautui uuteen hyökkäykseen itärintamallaan, kun rauhanneuvottelut bolsevikkien kanssa olivat jääneet tuloksettomiksi. Saksan valtiopäiviä harhauttaakseen – niillä sosialidemokraatit halusivat mahdollisimman pikaista sisällöltään siedettävää rauhaa – maan sodanjohto vetosi Suomesta, Baltiasta ja Ukrainasta hankkimalla hankkimiinsa avunpyyntöihin. Pyyntöjä oli satoja. Saksan hyökkäys ”roistoja vastaan” johti heti alkamispäivänään venäläiset katastrofiin. Sadat tuhannet sotilaat yksikertaisesti lähtivät kotiin. Pelästynyt Pietari tarjosi rauhaa saksalaisten ehdoilla. Rauhaa ei hyväksytty, koska menestys houkutteli hyökkääjää tavoittelemaan vielä parempia ehtoja. Offensiivi jatkui kohden Pietaria.

Kokeneena sotilaana Mannerheim pani merkille Venäjän sotilaallisen luhistumisen. Bolsevikkijohdolla ei yksinkertaisesti ollut käytössään toimintakelpoista armeijaa. Niinpä Mannerheim luetutti 23. helmikuuta Antrean asemalla kuuluisan julistuksen, jossa ilmoitti valkoisen Suomen kykenevän omin voimin paitsi kukistamaan kapinan myös karkottamaan bolsevikit Itä-Karjalasta, luomaan Suur-Suomen. Julistuksen pääkohteena oli punainen Suomi, jolle Lenin lupaili Itä-Karjalaa. Sanoma voitiin käsittää myös viestiksi Saksalle, ettei Suomi tarvinnut ulkomaista sotilaallista asioihin puuttumista.

Jos Suomi ei sitä puuttumista tarvinnut, Saksa tarvitsi. Tampere siirtyi lopullisesti Viipurin edelle, kun Seinäjoelle saatiin tieto Saksan sotilaallisesta avustusretkikunnasta. Ludendorff ilmoitti 21. helmikuuta Hjeltille, että Saksa oli päättänyt auttaa Suomen laillista hallitusta ja että operaatio aloitettaisiin Ahvenanmaan miehittämisellä. Hjelt lähetti heti tiedon asiasta Vaasan senaatille olettaen viestin saapuneen perille ”viimeistään” 27. helmikuuta. Mahdollisesti näin todella tapahtui, jos on lupa päätellä jotakin siitä, että Mannerheim teki juuri tuona päivänä päätöksen Tampereen valloittamisesta.

Mitään käskyjä ei Mannerheimin päätökseen ei kuitenkaan liittynyt. Nähtävästi Vaasassa asia ymmärrettiinniin, että kyseessä oli Saksan tarjous, josta Suomi saattoi myös kieltäytyä. Vaasan senaatti kannatti apuun suostumista, Mannerheim sen epäämistä. Huhut linjaeroista sinkoilivat Berliiniin ja Saksan sodanjohto kysyi 1. maaliskuuta Hjeltiltä, pitivätkö lehtikirjoitukset riitaisuuksista paikkansa. Hjelt torjui epäilyt perustelulla, ettei ollut mistään kiistoista kuullut.

Erimielisyyttä kuitenkin oli, ja sen poistamiseksi järjestettiin Seinäjoella Mannerheimin päämajassa tuona samana päivänä eli 1.3. kokous. Ylipäällikkö ilmoitti eroavansa, mikäli apu otettaisiin vastaan. Mannerheimin kasvojen edessä senaattorit taipuivat, mutta muuttivat junamatkalla takaisin Vaasaan everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin ylipuhumana kantansa. Aktivistina, vakaumuksellisena keisarillisen Saksan kannattajana, Thesleff puolsi interventiota, koska valkoiset eivät hänen mukaansa olisi kykeneviä vapauttamaan Helsinkiä eivätkä valtaamaan Itä-Karjalaa saati pitämään Ahvenanmaata hallussaan. Mannerheimille ilmoitettiin Vaasasta 3. maaliskuuta puhelimitse, että Saksan apu otettaisiin vastaan. Jos Mannerheim ei tähän suostuisi, Thesleff tulisi hänen tilalleen.

Neljäs maaliskuuta tuli ja meni ilman, että senaatti sai ylipäällikön eroanomusta. Ilmeisesti Mannerheim epäröi, mitä tehdä. Epäröintiä varmaankin lisäsi näihin aikoihin Vaasan saavuttanut tieto 3. maaliskuuta solmitusta Brest-Litovskin rauhasta Saksan ja Venäjän kesken. Viides maaliskuuta tapahtui sellaista, mikä pakotti ylipäällikön välittömiin valintoihin. Saksalaisjoukot suorittivat ensimmäisen vaiheen ilmoittamastaan interventiosta: nousivat maihin Ahvenanmaalla. Menettely paljasti, ettei Suomella todellisuudessa ollutkaan mitään valinnanvaraa. Saksalaiset saapuivat Suomeen lupia odottelematta omista sotilaallisista syistään. Heidän tavoitteena oli luoda länsivaltojen valtamerisaarron vastapainoksi tukikohdin vahvistettu vyöhyke Mustaltamereltä Jäämerelle teollisuutensa raaka-ainevarastoksi ja markkina-alueeksi. Suomi muodosti tämän vyöhykkeen uloimman pohjoisen osion.

Tapahtumat Ahvenanmaalla (5.3.) tyrmistyttivät Mannerheimia. Hän antoi käskyn käynnistää kolmen päivän kuluttua hyökkäys Tampereelle. Kun komentajat torjuivat käskyn mahdottomana täyttää, Mannerheim käsitti pelin pelatuksi. Aktivistit, Vaasan senaatti ja saksalaiset olivat kävelleet hänen ylitseen. Suomesta oli tehty suurvallan pelinappula maailmansodassa, joka Mannerheimin käsityksen mukaan saattoi hyvinkin päättyä Saksan häviöön. Mannerheim teki sen, mitä tehtävissä oli. Hän ja sähkötti seuraavana päivänä (6.3.) suopean kohteliaan kiitoskirjeen kenraali Ludendorffille ja tämän kautta Saksan keisarille. Hän alistui väistämättömään, mutta ei luopunut asemastaan.

Saksan mukaantulo muutti paljon. Se teki valkoisten voitosta varman, mutta jätti avoimeksi, kenelle lankeaisi ansio kapinan kukistamisesta. Mannerheimin katsannossa tarvittiin vähintään näyttävä osavoitto ennen saksalaisten saapumista, jotta voitaisiin katsoa vieraan sotavoiman vain jouduttaneen sodan päättymistä, ei vaikuttaneen sen lopputulokseen. Tampere täytti parhaiten tämän ehdon. Muistelmissaan ylipäällikkö perustelee Tampereen valtauksen ensisijaisuutta vielä sillä, että haluttiin ”lopullisesti” torjua paine Haapamäen rataristeystä vastaan. Se syy oli strategisessa katsannossa toissijainen rantaradan katkaisuun verrattuna. Haapamäki ei sitä paitsi ollut missään vaiheessa punaisten vakavasti uhkaama.

Kun valkoisten vastahyökkäys Mannerheimin kiirehtimänä vihdoin 15.3. käynnistyi, se johti ällistyttävän helppoon ja nopeaan menestykseen. Kapinalliset pakenivat saarrostusta ja vangiksi joutumista peläten massamitassa asemistaan ja etsiytyivät kohden Tamperetta. Jo runsasta viikkoa myöhemmin, 24. maaliskuuta Tampere, oli joka suunnalta hallituksen joukkojen saartama. Messukylä oli valkoisten, samoin Lempäälän kirkonkylä. Porin rata länteen oli katkaistu, kuten myös rata etelään. Valkojohdolle syntyi käsitys, että punaiset eivät taistelisi. Niinpä Mannerheim päätti valloittaa kaupungin suoraan liikkeestä, siis ryhmittämättä joukkoja uudelleen. Hän antoi 24. maaliskuuta käskyn hyökkäyksestä omille joukoilleen sekä Tampereen puolustajille antautumiskehotuksen. Punajohto kieltäytyi antautumasta päättäen pikateloitusten pelossa jatkaa taistelua ”viimeiseen mieheen”. Hyökkäys käynnistyi 25. maaliskuuta ja pääsi täyteen voimaansa seuraavana päivänä. Mannerheim seurasi kiikarilla rynnistystä Vehmaisten kalliolta. Tulos oli hänelle karvas pettymys. Valtausyritys johti pahimpiin henkilömenetyksiin molemmin puolin sitten sodan alun, mutta maastossa rintama ei juuri muuttunut. Kaupunki jäi valloittamatta.

Miksi varhaisin valtausyritys epäonnistui? Niin kävi lähinnä siksi, että punaisten taistelutahto nousi. Kapinallisilla ei ollut enää paikkaa, mihin paeta, ja toisekseen suuri kaupunki vähensi kavahdettua selustauhkaa. Punaisten suurimmat puutteet liikuntasodassa maastossa katosivat tai ainakin heikentyivät. Mannerheim ei näy täysin tajunneen, miksi punaisten vastarinta jäykkeni. Hän totesi vain, että liikkeestä käsin tavoitetta ei saavutettu, ja arvioi, että menestymien edellytti lujaa, musertavaa iskua kapealla kaistalla. Sitä varten mobilisoitiin kolmisen viikkoa koulutettu asevelvollisista koostuva noin 1700 miestä käsittävä jääkärirykmentti. Se päätettiin heittää kiirastorstaina 28. maaliskuuta kapinallisia vastaan. Operointialueeksi valittiin Messukylästä Tampereelle kulkeva Kalevankankaan harju. Yksi pataljoona sai käskyn edetä harjun lakea, kaksi muuta sen kumpaakin vierrettä. Äärimmäiseksi oikealle siivelle sijoitettiin 350-miehen ruotsalainen prikaati. Hyökkäyskaista oli vain noin puoli kilometriä leveä.

Päämäärä jäi jälleen saavuttamatta. Punaiset olivat arvanneet valkoisten hyökkäysuran ja varautuneet torjuntaan hyvin. Kiirastorstaista 28.3. muodostui verilöyly nimenomaan valkoisille. Riittämättömästi koulutetut asevelvollisyksiköt sekaantuivat toisiinsa eivätkä osanneen asianmukaisesti suojautua kuularuiskutulelta. Vähintään 200 hyökkääjää kaatui, minkä lisäksi haavoittuneina poistui rivistä kuutisen sataa. Kun vielä otetaan karkurit huomioon, läpimurtoon pyrkivä sotavoima kadotti tuon kohtalokkaan iltapäivän tunteina noin puolet vahvuudestaan, se on tuhannen miestä. Upseeritappiot kohosivat hälyttävän suuriksi. Miesten puutteellinen valmennus pakotti päällystön johtamaan väkeä edestä, mikä tuotti raskaita menetyksiä. Kaikkiaan 28 Saksan jääkäriä kaatui. Punaisilta päivä söi suunnilleen neljänneksen siitä mitä valkoisilta. Rintama siirtyi Kalevankankaan hautausmaan kaupungin puoleiselle laidalle. Se ei ollut maastollisesti paljon mitään. Punaiset olivat saavuttaneet torjuntavoiton.

Taistelun lopputulos ja sen vaatimat uhrit järkyttivät ja jäytivät valkoisten puolta. Tapahtui tavanomainen sopeutumisreaktio: syyllisten etsintä. Päävastuulliseksi asetettiin ylipäällikkö Mannerheim. Erityisen katkeria olivat Saksan jääkärit. Heidän vaatimuksestaan Tampereen valtauksen loppuun saattaminen annettiin saksalaiselle upseerille, eversti Eduard Ausfeldille, joka oli toiminut suomalaisten vapaaehtoisten kouluttajana Lockstedtin leirillä Saksassa ja tullut jääkärien pääjoukon mukana 25.2. Suomeen. Ausfeld otti lähtökohdakseen belgialaisen, saksalaiselta nimeltään Lüttichin kaupungin valtauksen maailmansodan alussa. Tarkoitus oli tunkeutua monesta kohdin Tampereen kaupungin sisälle ja levittäytyä siellä sitten niin, että saataisiin kosketus muihin osastoihin. Käskyt laadittiin ja pantiin levitykseen saksaksi, koska Ausfeld ei suomea osannut, vaikka hänelle vuonna 1920 myönnettiin Suomen kansalaisuus. Saksalaisella tarkkuudella ja yksityiskohtaisuudella määriteltiin kunkin osaston hyökkäyskaistat sekä asetettiin vielä oppaita saattelemaan joukot valmiusasemiin. Se sekaannus, johon oli kiirastorstaina ajauduttu, haluttiin ehdottomasti välttää.

Aamuyöllä 3.4. aloitettiin tunnin kestänyt tykistötuli. Sitten hyökättiin. Vastarinta osoittautui jälleen kovaksi. Jopa suuremmin tappioin kuin kiirastorstaina päästiin sinä päivänä Tammerkoskelle asti, ei edemmäksi. Kosken onnistui tosin sattumoisin neulapatoa pitkin ylittämään kapteeni Gunnar Melinin johtama Pohjanmaan ruotsinkielisistä asevelvollisista koottu komppania. Se valtasi Näsilinnan ja piti sitä iltaan saakka hallussaan. Tällä kertaa myös punaisten menetykset kasvoivat suuriksi. Sotasurmaprojektissa ne lasketaan 3.4. osalta yli 160 kaatuneeksi.

Hyökkäys jatkui 4. huhtikuuta Ensin pitkin Porin radan rautatiesiltaa, sitten pitkin Hämeensiltaa tunkeuduttiin Tammerkosken yli. Kahtena seuraavana päivänä valkoisten tappiot jyrkästi laskivat, punaisten pysyivät edelleen huomattavina. Paikoittaista vastarintaa jatkui 6.4. saakka. Vasta silloin punaiset vihdoin lopullisesti antautuivat.

Missä oli ylipäällikkö Mannerheim näinä ratkaisun hetkinä? Hän oli kaukana poissa; kenraali otti Pieksämäellä vastaan tiedon punaisen Tampereen antautumisesta. Muistelmiensa mukaan Mannerheim oli matkustanut 4. huhtikuuta itään sen takia, että Tampereen lopullinen valloitus ei enää vaatinut hänen läsnäoloaan ja että hänen ylipäällikkönä täytyi ryhtyä valmistelemaan Viipurin valtaamista. Kysyä kuitenkin voi, miksi ylipäällikkö ei halunnut henkilökohtaisesti ottaa kunniaa kaupungin valtauksesta. On mahdollista, että hänet Kalevankankaan verilöylyn jälkeen käytännössä syrjäytettiin päällikkyydestä. Katko – mikäli siitä oli todella kyse – oli joka tapauksessa vain tilapäinen. Ylipäällikön vaihtaminen kesken sotaa ei voinut tulla kuuloon.

Keskustorille kerättiin 11 000 vankia. Seuraavana päivänä heitä siirrettiin entisiin venäläisen sotaväen kasarmeihin. Jälkeenpäin laskettiin, että Kalevankankaan hautausmaalle oli peitelty noin 2800 punaisten ruumista, liki 800 näistä vankileirillä kuolleita. Tässä laskussa punaisten henkilötappiot Tampereen valtauksessa kohosivat likimain kahteen tuhanteen. Valkoiset menettivät (23. 3 – 6.4.1918) kaatuneina noin 800 miestä, suuri määrä sekin.

Edellä esitetyt luvut jättävät avoimeksi tai ainakin epävarmaksi monta kysymystä. Valkoisten menetykset tunnetaan suhteellisen hyvin, punaisten huomattavasti heikommin. Sotasurmaprojektin mukaan punaisia kuoli vain runsaat tuhat, mikä ei sovi lainkaan yhteen Kalevankankaalle haudattujen lukumäärän kanssa. Haudattujen lukumäärässä tuskin paljoakaan erehdyttiin, haudattujen nimiä oli sitä vastoin vaikea koota. Tietymätöntä on myös, kuinka moni kapinallisista kohtasi matkansa pään antautumisen jälkeisissä teloituksissa. Yksittäisten kaartilaisten tai pienten kapinallisryhmien antautumisia ei läheskään aina hyväksytty, vaan asianomaiset ammuttiin. Teloitettujen todellisen määrän täytyy nousta vähimmäislaskussakin useisiin satoihin.

Yhtä epäselvä on sotaan liittyneiden venäläissotilaiden kohtalo. Valkoisten julistusten mukaan taisteluihin osallistuneet venäläiset tuli ampua. Paljonko heitä antautuneista oli, jää tarkempaa vastausta vaille. Sotasurmaprojektissa arvioidaan venäläisiä kuolleen Tampereen valtauksessa liki 500. Tätä arviota ei julkaisussa mitenkään perustella. Luultavasti määrä oli pienempi, koska venäläisiä arvioidaan osallistuneen sotatoimiin keskimääräisesti laskien 1000 – 2000 miestä. Kreikkalaiskatolisen kirkon hautausmaahan saatettujen luku ei myöskään tue 500:aan nousevaa arviota.

Aineelliset tuhot paisuivat tuntuviksi. Voittajien arvioissa myönnettiin runsaasti toiselle sadalle kohoavan määrän taloja tuhoutuneen pommituksissa ja tulipaloissa. Luku kuvaa todellisten tuhojen alinta tasoa. Kertovissa lähteissä todetaan kokonaisten kaupunginosien palaneen.

Tampereen taistelu muodosti todella sisällissodan ratkaisutaistelun. Se käytiin oloissa, joissa saksalaisten osallistuminen sotaan ei vielä konkreettisesti vaikuttanut puoleen eikä toiseen. Miksi siis valkoiset voittivat? Aseistuksen suhteen ei osapuolten kesken vallinnut eroavuutta. Molemmat saivat sotakalustoa ulkomaisilta tukijoiltaan auliisti. Se missä valkoinen puoli erottui punaisesta, oli sodan johto. Hallituksen joukkoja komensivat kokeneet kotimaiset ja ruotsalaiset upseerit sekä Saksassa koulutetut jääkärit. Mitään tähän verrattavaa ei punaisilla ollut heittää peliin.

Kun kaikki käydään ympäri, Suomen sisällissota, sen synty ja sen lopputulos, olivat pitkälti heijastumaa Saksan ja Venäjän keskinäissuhteesta. Saksa oli tuossa vaiheessa Venäjää sotilaallisesti vahvempi. Edelleen Venäjän vallankumoukset peilautuivat Suomeen, jossa kapinaan nousi nimenomaan kaupunkien järjestäytynyt teollisuustyöväki, ei samassa määrin maaseudun tilaton väestö. Sodassa olivat perimältään vastakkain Etelä-Suomen kartanoitten ja tehtaiden omistajat yhtäältä ja näitten työväki toisaalta. Tampere, koskivoiman tuottamana tehtaitten kaupunki suistui kumouksen pyörteeseen täydemmin kuin Suomen muut kaupungit.

Tästä seurasi sotakin. Punaisessa Suomessa Tampere muodosti merkittävän, jollei suorastaan merkittävimmän kaupungin. Sodan loputtua yhtäältä Vaasan toisaalta tietenkin Helsingin painoarvo nousi. Tampere kadotti paljon tärkeydestään. Tehtaitten kaupunkina se edelleen pysyi, mutta aikaisempaan asemaansa se ei enää kohonnut. Sisällissota aiheutti käänteen sekä Suomen että Tampereen kaupungin historiassa.

 

 

 

Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen

             (Julkistamistilaisuus 26.1.2015/Heikki Ylikangas)

 

Tämä kirja kantaa nimeä ”Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen”. Miksi olen sellaisesta aiheesta kirjan kirjoittanut? Eikö ole aika yleisesti tiedossa, mitä on historia, ja ihmisillä on myös melko vankka käsitys siitä, millaista on sen tutkiminen? Miksi siis mennä kertaamaan, mitä sadasti ennenkin on sanottu?

Vaan onko kaikki tullut jo sanotuksi? Tuskin on. Tunnettuja ovat maksiimit, joiden mukaan ”jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa” ja ”historia on aina aikansa lapsi”. Näiden lausumien valossa se, millainen kuva menneestä luodaan, ei ole riippuvaista yksistään kirjallisista lähteistä. Dokumentit pysyvät muuttumattomina ajasta toiseen, kun taas kuva menneestä muuttuu silloinkin, kun saatavissa ei ole uusia lähteitä. Mikä kuvaa muuttaa? Kukapa muu kuin tutkija, historioitsija. Historioitsija on se, joka on aikansa lapsi ja tulkitsee lähteitä sen mukaisesti. Näin ollen on mielekästä yhä uudelleen pohtia sitä, mitä on historia ja millaista sen tutkiminen.

Käsillä olevassa kirjassa tarkastellaan eri kannoilta viime kädessä kahta pääkysymystä. Yhtäältä haetaan vastausta siihen, miten on ja miten saattaa olla ylipäätään mahdollista, että korkeasti koulutetut tutkijat, yliopistotason historioitsijat, voivat samana aikana, samoilla lähteillä ja samassa aiheessa päätyä toisistaan täysin poikkeaviin tuloksiin. Näin on laita koskien esimerkiksi yhtä pisimpään ja perusteellisimmin tutkittua Suomen historian aihetta, nimittäin nuijasotaa. Tutkijain osalta se sota jatkuu yhä.

Miksi jatkuu? Eihän kukaan enää pidä maata sen enempää kuin aurinkoakaan avaruuden keskuksena. Onko historiantutkimus ylipäätään tiedettä, kun siinä puidaan jatkuvasti moneen kertaan tutkittuja aiheita? Mistä toistuvuus johtuu – poliittisesta orientaatiostako? Sehän tietysti vaihtelee tutkijasta toiseen. Vai onko kyseessä alueellinen nurkkakuntaisuus, kuten pohjalaisuus, hämäläisyys, savolaisuus jne. ja sen läpi nähty menneisyys? Mahdollinen on eroavuus koulukuntasidonnaisuudessa. Siinä joukko kysymyksiä, varsin olennaisia kysymyksiä, sanoisin. Erilaisia selityshypoteeseja nostetaan kirjassa testattaviksi; useimmat vaihtoehdoista hylätään, joitakin harvoja ainakin osaksi hyväksytään.

Toinen pääkysymyksistä koskee Suomessa harjoitettua historiantutkimusta. Etsitään sille tyypillisiä luonteenomaisia piirteitä. Niitä myös löydetään, mutta kirjan siitä puolesta tässä ei sen enempää. Lukekaa sanotuista piirteistä ja niille annetuista selityksistä kirjasta. Yhteen olennaiseen seikkaan on kuitenkin syytä erikseen viitata. Suuri hajonta nuijasotaa koskevissa tulkinnoissa poikkeaa suomalaisen historiantutkimuksen kokovartalokuvasta. Se ei ole tyypillistä; todellisuus on juuri päinvastainen. Suomalainen historiantutkimus on selityksissään hämmästyttävän yhteneväistä, samalinjaista, yksituumaista. Suomessa annetaan pitkään vaikuttava paino aikalaispäättäjien selityksille, sanokaamme esikerkiksi Mannerheimin, Rytin ja Tannerin muistelmille. Ne ovat Suomessa suuremmassa mitassa myös tutkimuksellisesti suuntaa antavia, kuin ovat muistelmat muissa läntisissä maissa.

Miksi niin on laita? Syy on ilmeinen. Aikalaispäättäjien lausunnoissa eletylle kriisivaiheelle – vaikkapa hävitylle sodalle – muovaillaan niin hyväksyttävä selitys kuin suinkin kyetään. Sitä ei tehdä yksistään asianomaisten johtajien maineen puhdistamiseksi vaan niin menetellään myös tarkoituksella helpottaa kansalaisten sopeutumista väistämättömään ja välttämättömään. Suomen kaltaisen pienen maan geopoliittisesti vaaranalainen sijainti kasvattaa painetta yhdenmukaisuuteen. Seuraus näkyy historiankirjoituksessa ja kumma olisi, jollei näkyisi.

Nämä ovat, kuten sanottu, pääkysymyksiä käsillä olevassa kirjassa. Pääkysymykset jakaantuvat lukuisiin niille alisteisiin osaongelmiin. Muuatta näkökohtaa haluan lopuksi tähdentää. Historiantutkimuksessa lähdetään siitä, että on olemassa yksi muuttumaton totuus. Muutenhan ei historian tutkiminen olisi ylipäätään mielekästä. Ongelmana on se, että kukaan vain ei voi koskaan todistaa, että olisi tuon totuuden saavuttanut. Niinpä tutkimuksen tuloksena on joukko tulkintoja totuudesta. Sen mikä tulkinnoista on kelvollisin eli käytännössä uskottavin ja vakuuttavin, ratkaisevat tutkimusten lukijat. He ratkaisevat sen keskustelussa, joka voi jatkua pitkäänkin. Itse asiassa sille keskustelulle ei loppua ole. Alku kuitenkin on. Se on tämän kirjan osalta tässä ja nyt. Keskustelu voi minun puolestani alkaa.

 

 

Vaasa 1918

 

(Esitelmä tapahtumista Vaasassa 1918, pidetty 1.12.2014.)

Vaasan kaupunki oli vuoteen 1918 saakka voi sanoa tavallinen pohjoissuomalainen läänin pääkaupunki. Vaasassa oli asukkaita noin 21 000, runsaasti vähemmän kuin puolet siitä, mitä esimerkiksi Tampereella, Turussa ja vaikkapa Viipurissa. Suomen julistautuminen itsenäiseksi kuudes joulukuuta 1917 ei mitenkään erityisesti muuttanut juuri Vaasan asemaa. Se jatkui entisellään, mutta ei jatkunut kauan.

Tammikuussa 1918 Vaasan nimi sai äkisti kokonaan uudenlaisen kaiun. Sieltä käsin ryhdyttiin kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin johtamin vapaaehtoisista kootuin suojeluskuntajoukoin riisumaan yöllä 28.1. vasten maakunnassa olevia venäläisvaruskuntia aseista. Toisekseen neljä senaattoria matkusti samana päivänä eli 28.1. Helsingistä Vaasaan ja muodosti sinne väliaikaisen hallituksen.

Miksi näin kävi? Mikä teki nimenomaan Vaasasta näin tärkeän kaupungin? Syitä oli monia, tärkeimpänä ja välittömimpänä näistä Suomen itsenäistyminen Venäjästä ja toisekseen vallankumous ensin Venäjällä, sitten Suomessa. Tsaarin kukistumisesta lähtien Venäjä vähensi joukkojaan Suomessa, mutta ei vetänyt niitä kokonaan pois vedoten siihen, että maailmansota yhä jatkui; Venäjän ja Saksan välillä oli tehty vain aselepo bolsevikkien päästyä marraskuussa 1917 valtaan, rauhasta vasta neuvoteltiin. Niinpä Suomessa oli tammikuun lopulla 1918 vielä noin 40 000 venäläistä sotilasta.

Tähän poliittiseen ja sotilaalliseen asiaintilaan oli tietynlaisessa yhteydessä se, että Suomen sosialidemokraattisen puolueen radikaali siipi päätti hankkia asevoimin käsiinsä vallan maassa. Punakaarteiksi kutsutut aseistetut työväenkaartit miehittivät 28.1. koko eteläisen Suomen aina Porin, Tampereen, Lahden ja Viipurin pohjoispuolta myöten. Pohjanmaa pysyi punavallan ulkopuolella, minkä vallankumouksen johtajat olivat ottaneet jo kapinaa suunniteltaessa huomioon. Yleistäen sanoen eteläinen teollistunut Kartano – Suomi jäi vasemmiston eli punaisten, pohjoinen Talonpoikais – Suomi oikeiston eli valkoisten käsiin.

Sanottu selittää sen, miksi neljä senaattoria pakeni Helsingistä, mutta ei anna vastausta siihen, miksi heidän kohteenaan oli juuri Vaasa. Avoimeksi jää niin ikään, minkä vuoksi Mannerheimin päämaja perustettiin nimenomaan Vaasaan. Miksei valkoisen Suomen sotilaallista ja hallinnollista keskusta tullut esimerkiksi Jyväskylään, joka sekin jäi valkoiselle puolelle, jonne sinnekin meni rautatie ja joka kaiken lisäksi sijaitsi keskellä maata?

Tällä kohden on suuri houkutus hakea vastaukselle pohjaa kaukaisestakin menneisyydestä. Aloitettakoon kuitenkin siitä, että SDP:llä oli toki äänestäjiä myös Etelä-Pohjanmaalla. Merkityksellisintä oli puolueen kannatuksen laatu Etelä-Pohjanmaalla. Puolue oli siellä reformistinen, rauhanomaisiin uudistuksiin tähtäävä, ei radikaali. Tämä asiaintila on tulkittu seuraukseksi siitä, että sosialismi tuli maakuntaan Amerikasta palaavien siirtolaisten mukana.

Juuri tuo mainittu siirtolaisuus muodosti yhden syyn siihen, miksi sosialismi Etelä-Pohjanmaalla muodostui sisällöltään lauhkeaksi. Siirtolaisuus paisui koko historiallisella Pohjanmaalla yli kolme kertaa suhteessa suuremmaksi kuin maassa keskimäärin. Voi jopa kärjistäen tulkita asian niin, että Pohjanmaa purki valtameren taakse sen sosiaalisen ongelman, joka Etelä-Suomessa synnytti kapinan. Toisekseen eteläpohjalaiset maatilat olivat peltoalaltaan kookkaampia kuin tilat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla, joista molemmista niistäkin lähti paljon siirtolaisia valtameren yli.

Mikä tilojen kokoeron selittää, on vaikea ongelma. Nähtävästi se seikka, että isojako aloitettiin Etelä-Pohjanmaalta, ehkäisi päätilojen jakamista. Tapana nimittäin oli, että kaksi vanhinta poikaa jakoivat päätilan keskenään ja nuoremmille pojille annettiin tilan metsämaita raivattaviksi verouudistiloiksi. Tilojen pilkkomista jarruttivat osaltaan myös maatalouden kukoistavat sivuelinkeinot: tervanpoltto, laivanrakennus ja talonpoikaispurjehdus. Viimeksi mainittuun liittyi elävän karjan kuljettaminen teurastettavaksi ja myytäväksi Tukholmaan. Yksistään sen vuoksi, että Etelä-Pohjanmaalta oli lyhyempi matka Tukholman ja Tallinnan kaltaisiin kulutuskeskuksiin, teki maatalouden sivuelinkeinoista kannattavampia Etelä- kuin Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla.

Lyhyesti luonnehtien Pohjanmaa, eritoten Etelä-Pohjanmaa, siirtyi ensimmäisenä Suomen maakunnista markkinatalouteen. Väestöä leimasi alhaalta, ruohonjuuritasolta kumpuava kotiteollisuushakuinen yritteliäisyys, joka eteläisemmässä Suomessa suotiin vain kartanoille. Pohjanmaalla ”naapuri naapurin asumhan opetti” eli oli täysin sallittua ja luvallista matkia naapurin keksintöä ja ryhtyä kaupittelemaan ja kehittelemään samaa artikkelia. Senlaatuinen väestö ei ole altis kapinoimaan. On katsottava, että ajan eteläpohjalaiset olivat periaatteessa ja valtaosaltaan tyytyväisiä elinehtoihinsa.

Ottaen kaiken tämän huomioon ei ollut ihme, että senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud valtuutti suullisesti 16. tammikuuta 1918 Venäjältä palanneen ja siellä upseerinuransa tehneen kenraaliluutnantti C.G.E. Mannerheimin matkustamaan Vaasaan ja ottamaan johtoonsa maakunnan suojeluskuntajoukot. Näiden joukkojen avulla kenraalin piti palauttaa järkkynyt järjestys maahan. Mannerheim saapui kolmea päivää myöhemmin Vaasaan ja sai asunnon lääninhallituksen tiloista. Kenraali päätti 25.1.1918 aloittaa tehtävänsä toteuttamisen riisumalla Pohjanmaan venäläisvaruskunnat aseista ja vangitsemalla niiden sotilaat.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Etelä-Pohjanmaalla oli 5 500 venäläistä sotilasta ja parisen tuhatta varuskunnissa siitä pohjoiseen aina Ouluun saakka. Suojeluskuntien vapaaehtoisten määrä oli ainakin paperilla lähes kaksi kertaa suurempi, mutta ne miehet olivat kouluttamattomia ja huonosti aseistettuja. Silti operaatioon – uhkapeliin monien upseerien mielestä – Mannerheimin päätöksellä lähdettiin.

Vaasaan oli sijoitettu venäläisiä eniten – n. 2000 miestä – mutta Mannerheim piti Seinäjoen seutua vaarallisempana, koska etelästä saatettiin rautateitse tuoda apua Vaasaan. Niinpä Seinäjoen suuntaa komensi ylipäällikön ”paras mies”, eversti Paul von Gerich, joka sitä ennen oli johtanut Vaasan seudun suojeluskuntia toimistostaan Haartmanin talosta käsin. Johdon Vaasassa Mannerheim uskoi eversti Martin Wetzerille. Itse hän matkusti Ylihärmään valvoakseen sieltä käsin operaatiota ja voidakseen sen epäonnistuessa pelastua pohjoiseen tai meren yli Ruotsiin.

Hyökkäyksen piti tapahtuman kaikkialla keskiyöllä tammikuun 28. päivää vasten, mutta Laihialla ja ruotsinkielisissä Pohjanmaan kunnissa operaatio lähti vyörymään jo iltapäivällä 27.1.1918. Vaasassa tilanne muodostui arveluttavaksi valkoisille aivan poikkeuksellisen epäedullisen voimasuhteen vuoksi. Eversti Wetzerin vastuualue käsitti Laihian, Isonkyrön, Vähänkyrön ja Ylistaron radanvarsivaruskunnat Vaasan ison varuskunnan lisäksi ynnä vielä muutamia pieniä yksiköitä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Tällä alueella olevien venäläisten yhteismäärä nousi 2700 mieheen. Näitä vastaan Wetzerillä oli käytettävissään vain 1600 osaksi aseetonta suojeluskuntalaista. Jos venäläiset olisivat tosissaan panneet vastaan, Wetzer olisi kokenut tappion. Näin ei käynyt. Demoralisoituneet venäläiset sotilaat eivät halunneet taistella. Vain Laihian Hulmilla ratsusotilaat avasivat tulen ja viisi suojeluskuntalaista menetti henkensä. Loput Hulmin kasarmien ratsuosastosta pakeni Vaasaan.

Vaasan kaupungissa oli venäläisiä useissa paikoissa, ei vain pääkasarmissa kreikkalaiskatolista kirkkoa vastapäätä. Palosaarella sijaitsi kaksi kasarmia, Rantakadulla merisotilaiden miehityksellä yksi ja Raastuvankadun kansakoululla toinen. Tykistökasarmi oli Vaskiluodossa. Eri tahoilta mobilisoidut suojeluskuntajoukot saivat kaikki muut paitsi pääkasarmin haltuunsa jo yöllä, minkä lisäksi puhelinkeskus ja sähkölaitos niin ikään vallattiin. Pääkasarmia, jossa venäläisiä oli 400 – 500, alettiin piirittää aamuyöllä, mutta rynnäköstä pidättäydyttiin. Klo 8.50 eversti Wetzer kutsui venäläisupseerit neuvotteluun. Neuvottelut epäonnistuivat ja sotilaat avasivat – tieto on epävarma – kasarmin ikkunoista tulen. Wetzer kielsi miehiään vastaamasta tulitukseen. Tilanne jähmettyi useiksi tunneiksi paikoilleen.

Päivän aikana venäläisten asema huonontui, kun suojeluskuntalaisten kolonnia Vanhasta Vaasasta, Gerbystä ja Sepänkylästä virtasi paikalle. Wetzer ilmoitti venäläisille piirittäjien siirtävän rynnäkköään klo 2:een iltapäivällä, ei kauemmaksi. Ennen määräaikaa venäläiset pyysivät uusia neuvotteluja. Niihin suostuttiin ja neuvottelut johtivat myönteiseen tulokseen. Upseerit saivat pitää miekkansa ja käsiaseensa sekä liikkua kaupungilla vapaasti suojeluskunnan antamalla passilla. Rivisotilaat internoitiin kasarmeihin ja kouluille.

Kokonaisarvioissa otaksutaan venäläisiä kaatuneen Vaasaan liittyvissä valtausoperaatiossa parisenkymmentä. Suojeluskuntalaisia meni Vaasassa vain kaksi. Pääosa uhreista tuli Rantakadun merikasarmin valtauksessa. Haavoittuneita oli tietysti jonkin verran enemmän. Kokonaisuudessaan Vaasan varuskuntien aseistariisuminen oli niin veretön ja helpolla läpiviety operaatio, että on esitetty epäily, jonka mukaan valkoisten johto ja venäläiset upseerit olisivat pelanneet yhteen. Se on teoriassa mahdollista, koska syksyn 1917 upseerimurhien jälkeen venäläinen päällystö pelkäsi miehistön poliittisesti radikaaleinta osaa. (Tämän pelon kanssa sopisi yhteen se, että upseerit saivat pitää käsiaseensa.) Aikalaisarvion mukaan Vaasan venäläisistä noin 200 eli kymmenisen prosenttia kävi enää tammikuun lopulla 1918 sotilaista. Muut olivat ryhtyneet kannattamaan bolsevikkeja tai halusivat vain mahdollisimman pian päästä kotimaahansa. Luotettavia ensi käden tietoja senaatin joukkojen johdon ja venäläisupseerien neuvotteluista ei ole saatavilla.

Venäläisvankeja kuljetettiin rautateitse kotimaahansa määriä, joiden suuruutta ei tarkemmin tiedetä. Kaikkiaan arvioidaan venäläisiä kuolleen sotatoimissa ja teloituksissa n. 90 henkeä. Huomattavasti tätä lukua enemmän venäläisiä menehtyi vankileireillä ja kuljetuksissa.

* * *

Toinen asia, josta vuoden 1918 Vaasa historiakirjoissa muistetaan, on Vaasan senaatti, valkoisen puolen ylin hallinnollinen ja miksei myös poliittinen elin. Vaasaan saapuivat 28.1. senaattori Heikki Renvallin johtamina senaattorit Juhani Arajärvi, Alexander Frey ja E.Y. Pehkonen. Väliaikaiselle senaatille myönnettiin työtilat Vaasan kaupungintalolta. Hallituksen pääosa, mm. senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud, oli painunut maan alle Helsingissä, jonka punaiset olivat miehittäneet 28.1. Maaliskuun lopulla Vaasaan onnistuivat vielä saapumaan Helsingistä Baltian kautta paenneet senaattorit P.E. Svinhufvud ja Jonas Castrén.

Vaasan senaatti muistutti Helsingin senaattia pienoiskoossa. Sen ehkä kaikkein merkittävin ratkaisu oli kannan ottaminen kysymykseen, pyydetäänkö ulkomailta sotilaallista apua vai ei. Vaikka tiedossa oli, että Mannerheim vastusti interventioita, Vaasan senaatti kääntyi heti avunpyynnöin Ruotsin puoleen. Ruotsi vastasi kieltävästi 6.2. Maa ei halunnut omien poliittisten jännitteittensä vuoksi sekaantua Suomessa puhjenneeseen sotaan eikä leimautua maailmansodassa keskusvaltojen tukijaksi. Päivää myöhemmin (7.2.) Vaasan senaatti lähetti Suomen edustajalle Edvard Hjeltille Berliiniin valtuutuksen pyytää harkintansa mukaan (”jos se näyttää oleelliselta”) Saksalta sotilaallista apua. Hjelt ilmeisesti sai kirjeen vasta viimeistään 14.2., koskapa tuolloin Saksan sotavoimia käytännössä johtava kenraali Ludendorff tiedusteli Suomelta virallista avunpyyntöä. Sitä ei siis ollut ennen sanottua päivää Saksan johdolle annettu.

Nyt annettiin. Hjelt toimi niin ripeästi, että esitti Suomen virallisen pyynnön Ludendorffille seuraavana päivänä eli 15. helmikuuta. Kun sitten Ludendorff ilmoitti vajaata viikkoa myöhemmin (21.2.) Hjeltille pyyntöön suostutun, Hjelt lähetti siitä heti tiedon Vaasaan. Hän oletti Vaasan senaatin vastaanottaneen kirjeen ”viimeistään” 27.2. Muistelmissaan Mannerheim kuitenkin ilmoittaa viestin tulleen kuriiripostina Vaasaan vasta toisena maaliskuuta, siis useita päiviä myöhemmin.

Kumpi aikamäärä on oikea? Mannerheimin ajoitus ei voi pitää sellaisenaan paikkaansa. Päämajassa Seinäjoella järjestettiin nimittäin jo 1. maaliskuuta Vaasan väliaikaisen hallituksen ja sotilasjohdon yhteinen kokous. Ylipäällikkö ilmoitti eroavansa, mikäli Saksan sotilasapu otettaisiin vastaan. Mannerheimin kasvojen edessä senaattorit taipuivat, mutta muuttivat junamatkalla takaisin Vaasaan everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin ylipuhumana kantansa. Aktivistina Thesleff puolsi interventiota, koska valkoiset eivät hänen mielestään ilman saksalaisten apua kykenisi vapauttamaan Helsinkiä eivätkä valtaamaan Itä-Karjalaa saati pitämään Ahvenanmaata hallussaan. Senaattorit päättivät hyväksyä Saksan tarjouksen, kiinnittää toivonsa keskusvaltoihin, ja nimittää Thesleffin ylipäälliköksi, jos Mannerheim ei suostuisi jatkamaan. Ilmeisesti tämänsisältöinen päätös välitettiin Vaasasta puhelimitse Mannerheimille tiedoksi 3.3.

Kävi vielä niin, että saksalaiset pääsivät lehtien välityksellä jo ennen maaliskuun ensimmäistä päivää perille kiistoista Vaasassa ja kysyivät asiaa Hjeltiltä. Lähettiläs vakuutti sähkeellä Saksan johdolle 1. maaliskuuta eli samana päivänä, jona kokous Seinäjoella pidettiin, saaneensa selkeät valtuudet esittää Saksalle avustuspyyntö. Lehtitiedot kiistoista Vaasan senaatin ja Mannerheimin kesken Hjelt jyrkästi kiisti, koska ei ollut mistään riidoista saanut tietoja.

Riitaa kuitenkin Vaasassa oli. Mannerheimia närkästytti kovin Vaasan senaatin menettely. Hänestä suomalaisten olisi pitänyt itse ”siivota takapihansa” ja siihen he olisivat hänen mielestään hyvin yksinäänkin kyenneet. Kokeneena sotilaana hän jos kuka pani merkille bolsevistisen Venäjän sotilaallisen heikkouden. Toisekseen valkoisten asema oli entisestään vahvistunut, kun Saksassa koulutettujen jääkärien pääjoukko – noin tuhat miestä – saapui 25.2. Vaasaan ja tarjoutui omana rykmenttinään valtaamaan Tampereen ja ratkaisemaan sodan. Kolmantena maaliskuuta Venäjä ja Saksa solmivat rauhan. Sen ehtona oli, että Venäjä ei sekaantuisi sotaan Suomessa ja vetäisi loputkin joukoistaan eli 6000 miestä Suomesta pois. Kahta päivää myöhemmin eli 5. maaliskuuta saksalaiset nousivat maihin Ahvenanmaalla. Yleisesti ymmärrettiin, että tämä operaatio varmisti punaisten tappion. Tiedossa oli, että Ahvenanmaan miehitys edeltäisi saksalaisjoukkojen maihinnousua Suomen mantereelle.

Erouhkauksestaan huolimatta Mannerheim päätti jäädä paikalleen eli ajan hengessä formuloituna ”vakuuttui siitä, että olisi vaikea tai mahdoton korvata häntä kenelläkään muulla”. Ylipäällikön vaihtaminen kesken sotaa ei hänestä voinut tulla vakavasti harkittavaksi. Kuultuaan Saksan maihinnoususta Ahvenanmaalle (5.3.) Mannerheim käsitti pelin osaltaan pelatuksi. Aktivistit, Vaasan senaatti ja saksalaiset olivat kävelleet hänen ylitseen. Suomesta oli tehty suurvallan pelinappula maailmansodassa, joka hyvinkin saattoi päättyä Saksan häviöksi. Mannerheim teki sen, mitä tehtävissä enää oli. Hän teki välttämättömyydestä hyveen. Hän sähkötti seuraavana päivänä (6.3.) suopean kohteliaan kiitoskirjeen Saksan jo antamasta ja toisekseen luvassa olevasta avusta kenraali Ludendorffille ja tämän kautta Saksan keisarille.

Tässä vaiheessa Vaasassa tapahtui jotakin, joka kannattaa erikseen noteerata. Mannerheim ryhtyi kiirehtimään valkoisten hyökkäystä, jotta saavutettaisiin yksi merkittävä voitto ennen saksalaisten tuloa. Tampere muodosti valkoisten lähitavoitteen. Päävastuullinen Ruotsiin ja Saksaan suunnatuista interventiopyynnöistä, senaattori Heikki Renvall, rupesi hamuilemaan toista tuolia alleen. Renvall ei halunnut jälkimaailman silmissä leimautua siksi henkilöksi, joka oli kutsunut saksalaiset maahan. Hän lähetti Berliiniin valkoisten hyökkäyksen alkamispäivänä eli 15. maaliskuuta päivätyn kirjeen tähdentäen, ettei Vaasan senaatti ollut koskaan pyytänyt Saksalta sotilaallista interventiota. Näin muodollisesti oli laita; Vaasan senaatti oli lykännyt vastuun päätöksestä Hjeltille. Renvall kirjoitti (sanoin, joiden takaa erottuu Mannerheimin ääni): ”Ulkolainen apu tulee riistämään vapaustaistelultamme sen ylevän luonteen ja viemään luokkavihan kulon syvälle kansan sieluun kytemään.” Vielä Renvall valitti, että pohjoismainen yhteys oli rikottu ja että saksalaisten kutsuminen leimattaisiin Skandinaviassa ”jopa petokseksi”. Lähettiläs Hjelt kirjoitti tuohtuneena Renvallille kirpeän vastauksen. Hjelt vetosi pätevään valtuutukseen Vaasan senaatin asianomaista, myös Renvallin allekirjoittamaa asiakirjaa päivänmäärältä 7. helmikuuta sanasta sanaan siteeraten. Sen valtakirjan mukaisesti hän ilmoitti myös toimineensa.

Hjeltiin nähden Renvallin katumusharjoitus epäonnistui, jälkimaailman suhteen onnistui. Erik Heinrichs kiittää Mannerheim-elämäkerrassaan Heikki Renvallia yhtenä niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, jotka joutuivat käymään ”vaikean sisäisen kamppailun” ennen kuin saattoivat hyväksyä Saksan avun. Renvall oli siis pannut kopion valheellisesta kirjeestään levitykseen ja Heinrichs oli ottanut sen sisällön todesta.

Näin suuria ratkaisuja Vaasan senaatti teki. Mannerheimin mukaan Saksan sodanjohto arvioi retken Suomeen perustelluksi omista sotilaallis-poliittisista intresseistään käsin. Näin epäilemättä oli laita, mutta oman kansan ja ympärysvaltojen kannalta oli Saksalle edullista, että maan johto saattoi vedota viralliseen, Suomen lailliselta hallitukselta tulleeseen avunpyyntöön. Se teki retkestä Suomeen muodollisesti moraalisesti ja juridisesti oikeutetun.

Sotilaallinen johto Vaasasta siirtyi ensin Seinäjoelle, sitten etelämmäksi sitä mukaa, kun valkoinen armeija eteni. Siviilipuolen johto säilyi Vaasassa kauemmin. Vasta 3. toukokuuta 1918 senaatti saattoi kokoontua täysilukuisena Helsingissä. Koska kansakoulu tuli Suomessa vasta myöhemmin pakolliseksi, moni suomalainen ei vielä Suomen itsenäistymisen aikaan tiennyt edes Vaasan kaupungin nimeä. Vuonna 1918 sen nimen tiesivät kaikki suomalaiset. Vaasan merkitystä vuoden 1918 tapahtumat korottivat monta astetta vuosiksi eteenpäin.

Heikki Ylikangas

Tutkimustiedon tarpeellisuus

(Kiitospuhe kaikkien palkinnonsaajien puolesta tiedonjulkistamisen valtionpalkintojen jakotilaisuudessa Tieteiden talolla 24.9.2014.)

Tällä ikää on luvallista muistella vähän vanhojakin, kun sattuu olemaan historioitsija ja vielä elämäntyöstä palkittu. Joskus 1960-luvun alkutaitteessa tulin lähemmin tekemisiin oman alani ja lähialojen tutkimuksen kanssa. Tuolloin painotettiin tieteellisyyttä. Tieteen ehdon täytti tutkimus, joka oli kirjoitettu toisille tutkijoille. Yleistajuiseksi saatettu teksti koettiin tieteellisyydestä tinkimiseksi. Tasokkaan tieteen tärkeimpänä edellytyksenä pidettiin tutkimuksen vapautta, vapautta eritoten valtion otteesta. Tämä on ymmärrettävää, koska tutkimus tuon ajan sosialistimaissa oli tiukassa valtiollisessa ohjauksessa ja näin oli ollut sodan aikana laita myös läntisessä maailmassa. Tutkijoilla oli teetetty sodanpäämääriä palvelevia, propagandaksi soveltuvia tilaustöitä. Tämän vuoksi myös lännessä kavahdettiin poliittisen vallan holhousta ja pyrittiin siitä irti.

Päästiinkö holhouksesta irti? Onko tutkimus tänään vapaa kaikkinaisesta valtiollisesta vaikuttamisesta? Sitä se ei ole, ei ole yksin siitä syystä, että moderni tutkimus vaatii rahaa. Muuten ei vähänkään isompia projekteja voida toteuttaa. Niinpä tutkijat ovat hakeneet ja saaneet varoja myös ja erityisesti valtiolta, eivät pelkästään yksityisiltä säätiöiltä. Näin kohdataan kysymys: onko valtiovalta riistänyt tutkimukselta sen edistymiselle välttämättömän vapauden?

Niin ei ole käynyt. Suomessa kuten monissa muissakin demokratioissa julkinen valta on tukenut tutkimusta puuttumatta tutkimuksen sisältöön. Johonkin valtiovalta on kyllä näkyvästi puuttunut. Kun osoitetaan julkisia varoja tiettyyn tarkoitukseen, tulee kansalaisille perustella, miksi uhraus on tarpeen. On siis oletettava tutkimuksen tuottavan jotakin hyötyä, mitataan se hyöty sitten, miten mitataan. Jos tutkijat kirjoittelevat vain toisilleen, hyväksyttävää perustelua valtion varojen käytölle on työläs muotoilla. Helpompi on perustella tuki tutkimukselle, joka koskettaa laajoja kansalaispiirejä. Näin on myös tehty.  

Vaan koskettaako humanistis-yhteiskuntatieteellinen tutkimus laajoja kansalaispiirejä? Sen se tekee. Jokaisella tutkimusalalla on jonkinasteinen sovellusarvo oppi- ja käsikirjoista yleisteoksiin. Järjestyneet tahot käyttävät tutkittua tietoa tavalla tai toisella hyväkseen. Samoin menettelevät kansalaiset, jos se mahdollisuus heille suodaan. Heilläkin on aito tiedon intressi jo sikäli, että he haluavat täydentää kuvaansa todellisuudesta. Kaiken tämän vuoksi on yleiseltäkin kannalta tärkeää, että tutkittu tieto saatetaan mahdollisimman monien ulottuville.

Valtiovalta Suomessa on katsonut aiheelliseksi edistää tutkitun tiedon leviämistä. Käsillä olevat tiedonjulkistamispalkinnot ovat konkreettinen osoitus tästä pyrkimyksestä, joka sinällään vaikuttaa vahvan kannustavasti tutkijoihin. Haluan omasta ja kaikkien palkinnon saaneiden puolesta esittää palkinnon myöntäjälle sulimman kiitokseni ja kiitoksemme.

Heikki Ylikangas

Nuijasodan syyt

(Juhlapuhe yleisötilaisuudessa Ilmajoella 10.8.2014)

Ilmajoki tunnetaan tämän päivän Suomessa erityisesti valtakunnallista merkitystä saaneista musiikkijuhlistaan. Historiallisessa katsannossa Ilmajoki on nykymainettaan kuuluisampi. Nimi liitetään kiinteästi 1500-luvun loppuvuosina käytyyn talonpoikaissotaan: nuijasotaan. Näin tehdään kahdesta syystä. Toinen niistä on paikallinen ratsutilallinen Jaakko Ilkka, nuijasodan alkuvaiheen päällikkö, toinen sodan päättänyt Santavuoren taistelu, joka käytiin 24. helmikuuta 1597 Piirtolankankaalla, Ilmajoen silloiseen suurpitäjään kuuluvassa Kurikan kylässä.   

Nuijasota oli todella sota, ei mikään vähäinen kahakka. Se vei hengen vähintään kolmelta tuhannelta kapinaan nousseelta talonpojalta. Sotilaita, kapinan kukistajia, meni vain muutamia kymmeniä. Suhteessa Suomen alueen silloiseen väkilukuun menetykset kohosivat suuremmiksi kuin talvisodassa. Kaiken lisäksi kuolonuhrit – kuten edellä esille tuotu tappiolukujen huikea epäsuhta osoittaa – koskettivat lähes yksinomaan sodan toista osapuolta: talonpoikia. Lukuun ottamatta vähäistä Tarharannan kahakkaa Kokkolassa yhteenotot muodostuivat talonpojille – voi sanoa – äärimmäisen tappiollisiksi, osaksi suoranaisiksi verilöylyiksi. Eniten sortui kentälle pohjalaisia, etenkin eteläpohjalaisia, mutta paljon meni myös keski- ja pohjoispohjalaisia. Savolaisia vieri surmilleen seitsemisen-, keskisuomalaisia sekä hämäläisiä nelisensataa. Alueellisesti talonpoikien rynnistys murentui Turusta Hämeen linnan kautta Savon linnaan ja sieltä Viipurin linnaan johtavan linnoitusketjun etumaastoon. Linnoitukset olivat nimittäin lujasti ratsu- ja jalkamiesten käsissä.

Esitetyt kylmät, itsessään kovin epäsuhtaiset luvut avaavat tämän esityksen pääongelman. Kuinka on mahdollista, että sotataitoon perehtymättömät, huonosti aseistautuneet siviilimiehet kävivät päin koulutettua, sen ajan oloissa modernein asein varustettua, taisteluissa karaistunutta sotaväkeä, joka saattoi tuketua vahvoihin linnoituksiin? Miten vähäisintäkään uskoa menestykseen saattoi kapinoivilla näillä ehdoin olla – vallankin kun sotilaat ohittivat talonpojat paitsi taidossa että aseistuksessa, myös suojauksessa. Ratsumiehiä varjeli iskuilta vähintäänkin rintapanssari ja aatelisia upseereita täydellinen rautahaarniska. Aseitten suhteen oli talonpoikien asema vielä surkeampi. Heillä oli joitakin ruutiaseita – hakapyssyjä ja lunttumusketteja – mutta heidän pääasiallinen taisteluvälineensä oli sotavarsta eli nuija. Nuijaa käytettiin lähitaistelussa panssaria murtavana aseena, koska siinä tavallisimmin painava metallikuula kiinnittyi ketjulla puiseen varteen. Ase vastasi tekniikaltaan viljan puinnissa käytettyä varstaa eli klupua ja sen vuoksi sotaa kutsutaankin ruotsiksi nimellä klubbekrig. Jotta isku kantaisi kohteeseensa, nuijamiehen tuli päästä riittävän lähelle ratsumiestä eli huovia. Se ei helpolla onnistunut, kun huoveilla oli turvanaan pitkä teroitettu ota eli peitsi. Ota piti nuijasoturin loitolla.

Kaikki mahdollinen, minkä ylipäätään saattoi ottaa huomioon, puhui kapinoitsijoita vastaan ja ennusti sotilaille varmaa, itse asiassa vuorenvarmaa voittoa. Silti sodan tielle lähdettiin. Miksi?

Mysteeri on muutaman kerran avattu sangen yksinkertaisella konstilla. On katsottu, että kapinoitsijat toimivat raa’an yllytyksen ja kiihotuksen sokaisemina. Agiteerauksen paisuttamassa kiihkossa he eivät kriittisesti punninneet realiteetteja vaan toimivat tahdottomina yllyttäjänsä tavoitteiden mukaan.

Yleensä vetoaminen yllytykseen tuottaa kehnon vastauksen kysymykseen, minkä vuoksi tehtiin se, mikä tehtiin. Tässä tapauksessa kiihotuksen painottaminen vaikuttaa ainakin ensi alkuun perustellulta. Kuningas Juhana III kuoltua marraskuussa 1592 hänen poikansa Sigismund peri sekä Ruotsin että Puolan kruunun. Taatakseen valtansa säilymisen Ruotsissa Sigismund sivuutti Ruotsin valtioelimet – valtaneuvoston ja valtiopäivät – ja asetti suoraan itsestään riippuvaisia käskynhaltijoita eri puolille Ruotsin valtakuntaa. Merkittävin näistä vahvoista vallan tukipylväistä ja lujatahtoisista kuninkaanmiehistä oli Suomen ja Viron käskynhaltija, marski eli valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö Klaus Fleming, valtaneuvos, Viikin vapaaherra, Suitian ja Kuitian kartanoitten herra.

Flemingiä raastoi epäily siitä, että kuningas Sigismundin setä, herttua Kaarle, havittelisi Ruotsin kruunua. Täysin aiheettomaksi Flemingin pelkoa ei voida leimata. Vähintäänkin Kaarle halusi alusta alkaen kasvattaa vaikutusvaltaansa Ruotsissa –näin etenkin niinä aikoina, joina kuningas Sigismund oleskeli päämaassaan Puolassa. Sekin on lähtein osoitettavissa, että herttua todella toimi Flemingiä vastaan; pyrki murskaamaan tämän diktatorisen erillishallinnon Suomessa. Asevoiman käyttöön eriseuraista Flemingiä vastaan Ruotsin valtioelimet eivät suostuneet. Myöhäissyksyllä 1596 Kaarle antoi voimattomuudessaan pohjalaisille valtuutetuille suullisesti sen neuvon, että nämä yksinkertaisesti kieltäytyisivät linnaleirin – siitä kohta enemmän – maksamisesta ja puolustaisivat päätöstään asein. Siinä yllytys kapinointiin!

Kaikesta tästä huolimatta on näytettävissä toteen, että herttua Kaarlen yllytys ei nuijasotaa sytyttänyt. Sen synnytti toinen syy. Nuijasota muodosti näet vain suurimman renkaan liikehdinnässä ja kuohahtelussa, jotka olivat saaneet alkunsa runsaat parikymmentä vuotta aikaisemmin ja koskettaneet eritoten Etelä-Suomea, minne sotilaat silloin taistelujen välikausina sijoitettiin.. Välillä oli liikkeellä useaan sataan mieheen nousseita kapinallisosastoja, jotka linnoituksista hälytetyt sotilaat helposti nujersivat. Yksi asia on kumminkin varma. Herttua Kaarlella ei voinut olla näihin 1570- ja 1580-luvulla tapahtuneisiin mellakointeihin mitään osuutta. Talonpojat tuntuivat osaavan kapinoida ilman herttuan yllytystäkin. Sitä paitsi myös syksyllä 1596 herttua kehotti pohjalaisisa vain passiiviseen vastarintaan omassa maakunnassaan. Hän ei kannustanut heitä hyökkäykseen kohden etelää ja yrittämään linnoitusketjun puhkaisemista, niin kuin Jaakko Ilkan johtamat talonpojat tosiasiassa tekivät.

Jos ei siis yllytys, niin mikä sitten?  Uskokaamme vahvaa dokumenttia. Santavuoren ratkaisutaistelun edellä Klaus Fleming pyysi airueen välityksellä talonpoikia luopumaan mielettömästä yrityksestään. Luotettavimman tiedon mukaan nämä vastasivat, että he tekisivät mitä muuta tahansa kuin sietäisivät pitempään linnaleiriä.

Mikä siis oli edellä jo ohimennen mainittu linnaleiri? Se oli talonpojilta peritty ja sotaväelle suoritettu maksu, joka käsitti rahaa ja elintarpeita ja jota luonnehdittiin sotilaiden ylläpidoksi. Niin kauan kuin sotilaat kyettiin mahduttamaan linnoihin ja kuninkaankartanoihin, voudit ja verokuntamiehet  kantoivat linnaleirimaksun ja luovuttivat sen sotilaille. Siihen aikaan luovutukset saatettiin myös merkitä kruunun tileihin veroihin rinnastettuna ulostekona. Vuodesta 1574 käytäntöä muutettiin. Sotilaat saivat vallan kantaa maksun itse samalla, kun sen merkitsemisestä kruunun tilikirjoihin luovuttiin. On helppo arvata, mitä seurasi silloin ja mitä vallan hyvin saattaisi seurata nytkin, jos palkansaajat oikeutettaisiin kantamaan aseistettuina aseita vailla olevilta ihmisiltä palkkansa itse.

Ajan myötä linnaleiri muuttui yhä selkeämmin sotilaiden palkaksi, vieläpä sellaiseksi palkaksi, jonka määrä kaiken aikaa kohosi. Miten maksu saattoi kohota? Eikö ollut laadittu valtakunnallisia taksoja? Niitä oli kyllä laadittu. Viimeisin taksa ole peräisin vuodelta 1593. Silloin Kaarlen johtama valtaneuvosto eli nykyistä hallitusta vastaava elin antoi ulos valtakunnallisen taksan, jonka mukaan ratsusotilas eli huovi oli oikeutettu paitsi nauttimaan verovapautta tilansa osalta myös saamaan linnaleirinä 6 taaleria rahaa, 8 tynnyriä viljaa ja 24 parmasta heiniä vuodessa. Jalkamies eli nihti hyötyi vähemmän, mutta taksassa ei nihdin määrää ole mainittu. Maksu oli jo tällaisena saajien kannalta varsin huomattava tuloerä, sillä yhden ihmisen laskettiin kuluttavan 2 tynnyriä viljaa vuodessa.

Sitten alkoi kehitys, joka johti nuijasotaan. Luovutusmäärät kasvoivat nopeaan tahtiin, vaikka itärajalla vallitsi kahdeksi vuodeksi sovittu aselepo ja rauhasta neuvoteltiin. Tultaessa vuoteen 1595 yhden huovin vuotta kohden kantama linnaleirin määrä oli yksin viljan osalta kohonnut vähintään 2,5-kertaiseksi vuoden 1593 viralliseen taksaan verrattuna. Linnaleirimaksu muodostui tuossa vaiheessa kiistatta suuremmaksi menoeräksi talonpitäjälle kuin vakinaiset ja ylimääräiset verot yhteensä.

Maksu siis kaiken aikaa paisui, suurentui. Mikä sitä suurensi? Muodollinen syy tiedetään. Korotuksia perusteltiin sillä, että Suomessa oli luvallista koota palkka ’suomalaisen maantavan’ mukaan. Suomen aatelisto oli vaatinut jo kauan suurempia etuja kuin Ruotsin aateli vedoten siihen, että Suomi oli Venäjän sodan sytyttyä eli vuodesta 1570 alkaen sotatoimialuetta. Vaadittuja etuja ei kuningas Juhana III ollut myöntänyt. Marski Klaus Fleming sen sijaan ei ainoastaan sallinut maantavan käyttöä vaan suoraan siunasi kantoperusteen, koska hänelle oli ensisijaista pitää sotaväki hallinnassaan herttuan aikeitten torjumiseksi, toissijaista se, miten sotilaat käyttäytyivät talonpoikia kohtaan.

Käytännössä linnaleirin kannolta katosi yläraja. Kun yhtäällä kuultiin, että jossakin toisaalla oli peritty enemmän kuin ennen, määrää välittömästi korotettiin.  Aina voitiin väittää, että vaaditut luovutukset, olivat ne millaisia hyvänsä, mahtuivat senkaltaisen epämääräisen käsitteen kuin maantavan raameihin.

Kaikkinaiset keskiarvot ovat perustutkimuksen puuttuessa epävarmoja, mutta näyttää kuitenkin jotenkin kohtuulliselta tulkita asia niin, että että suunnilleen puolet talonpoikaistilojen peltomaiden viljatuotosta meni nuijasodan aattona linnaleirimaksuna sotilaille. Voidaan kysyä, mitä sitten sotilaat tekivät niin suurilla omaisuuserillä? Ylläpidokseen ja toimeen tullakseen he eivät sellaisia määriä tarvinneet. Ongelmasta selvittiin siten, että ylijäämä myytiin. Saalis keinoteltiin rannikkokaupunkeihin tai niityä vastaaviin masrkkinapaikkoihin ja muutettiin siellä rahaksi. Kuljetusvelvollisuus sälytettiin maksajille. Jokaista 10 viljatynnyrin erää varten sotilaat pakottivat talonpojat luovuttamaan hevosen vetopeleineen. Perillä myös hevonen myytiin ja jälkeenpäin väitettiin, että eläin oli sortunut tielle tai että talonpojat olivat hevosen vapaaehtoisesti hyvästä tahdosta sotilaille lahjoittaneet. Näin asia selitettiin Flemingin määräämässä virallisessa tutkinnassa jo 1592.

Maksajat, tavalliset talonpojat, kestivät, kuten arvata saattaa, linnaleirin kaltaisen taloudellisen suoneniskun huonosti. Ensin he myivät omaisuuttaan varakkaammille, sitten luopuivat tiloistaan. Tultaessa vuoteen 1593 talonpoikaistilojen lukumäärä Suomen alueella oli vähentynyt parisenkymmentä prosenttia 1570-luvun alkuun eli Venäjän sodan syttymisaikaan verrattuna. Säilyneistäkin n. 29 000 maatalosta liki viidennes oli autioita eli kruunun viranomaisten katsannossa veronmaksukyvyttömiä. Linnaleiri ei tietenkään yksin tätä tilojen katoa aiheuttanut, mutta merkittävä tai itse asiassa merkittävin tekijä se sota-ajan kurimuksessa oli, koska aatelin ja sen omistamien kartanoiden alustalaistilojen luku samaan aikaan huomattavasti kasvoivat ja säterien peltoala lisääntyi. Omaisuutta siirtyi nopeassa tempossa yhdelta ryhmältä toisille ryhmille.

Näissä oloissa talonpoikien asenteet muotoutuivat vallitsevan, heille nurjan asiaintilan mukaisiksi. Hämäläiset talonpojat ilmoittivat joulukuun lopulla 1596 Olavinlinnan päällikölle Gödick Finckelle näin: ”Jos kainuulaiset tahtovat nostaa kapinaan heidätkin, ei heillä hämäläisillä olisi mitään sitä vastaan, koska heillä ei ole muuta kuin nälkä ja kuolema ovella.” Fincken puhuttelemat talonpojattarkoittivat, että vyörynomaisesti paisuva linnaleirimaksu veisi heidät joka tapauksessa ennen pitkää taloudelliseen tuhoon.

Linnaleiri olikin kiistatta kapinan tärkein syy, mutta huomattakoon, että väkivaltaan ei turvauduttu missään heti. Oikosulunomaista vimmaista aseille käyntiä ei, niin kuin on väitetty, sodanomaisessa mitassa tapahtunut. Maksajat yrittivät vuosia rauhanomaista korjausta vetoamalla hallintoviranomaisiin, tuomioistuimiin ja lopulta valituin valtuutetuin valtaneuvostoon ja valtiopäiviin Ruotsissa. Kaikki oli turhaa, koska suomalaiset hallintoviranomaiset ja lainlukijat tuomioistuimissa kuuluivat linnaleirimaksun kantajiin, eivät sen suorittajiin, ja koska ylhäisaatelinen valtaneuvosto Ruotsissa kielsi herttuaa käyttämästä sotilaallista voimaa Flemingiä vastaan. Valtaneuvokset otaksuivat, että Puolan aatelin nauttimat suuret etuoikeudet tulisivat ajan myötä sovellettavaksi myös Ruotsissa.  Sen vuoksi ylhäisaateliset valtaneuvokset eivät halunneet ”veristä sisällissotaa”  Flemingiä vastaan. 

Täyssinän rauha Ruotsin ja Venäjän välillä toukokuussa 1595 katkaisi kamelin selän. Fleming piti armeijan koossa rauhasta huolimatta kuin konsanaan sodan aikana ja salli sotilaiden kantaa mielivaltaiseksi ulosteoksi muuttunutta linnaleiriä. Eräät Suomen johtavista aatelismiehistä vaativat Flemingiä laskemaan armeijan hajalle ja lopettamaan maata raunioittavan linnaleirin. Marski ei siihen suostunut. Hän kehitteli tekosyyksi väitteen, jonka mukaan Venäjää piti edelleen pelätä, koska rajankäynti oli kesken ja koska venäläiset eivät olleet vahvistaneet rauhaa ristiä suutelemalla. Todellisuudessa rajoilla vallitsi rauha – oli aselevot huomioon ottaen vallinnut jo yli kaksi vuotta – ja jos joku rajankäyntiä pitkitti, se joku oli Fleming, joka haki siitä perustetta pitää Suomessa oleva armeija koossa. Varsinainen syy hänen menettelyynsä oli herttuan aikeitten pelko, minkä aikalaiset ilmoittivat hyvin tietävänsä. Ajan ihmiset eivät ole yhtä kritiikittömästi kuin muutamat myöhemmät tutkijat ja alan harrastajat uskoneet Flemingin propagandaa. Ei uskonut Jaakko Ilkkakaan.  Hän aloitti kapinoitsijan tien keräämällä rantaruotsalaisten johtajana joulun tienoilla 1595 ratsusotilailta pois sen viljan, jonka nämä olivat linnaleirimaksuna sitten puolen vuoden takaisen rauhanteon perineet. Ilkan mielestä kannolle ei ollut enää minkäänlaista perustetta, koska pysyvä rauha Venäjän kanssa oli solmittu. Yleistäen todettakoon, että itse asiassa varsinaisen valtakuntien välisen sodan ajan sen tuottamat rasitukset sittenkin nurkuen kestettiin. Vasta sisäpoliittisten syiden motivoima linnaleirin kanto rauhan jälkeen ylitti maksajien sietorajan.

Santavuoren taistelun jälkeen Ruotsiin virtasi massamitassa tietoja Suomessa tapahtuneista verilöylyistä ja ryöstelyistä. Nämä tiedot saattoivat valtiopäivät kallistumaan Kaarlen taakse. Se ratkaisi pelin. Kaarlen asema vahvistui niin, että hän kykeni lyömään Etelä-Ruotsissa maihin nousseet puolalaisjoukot. Vuonna 1599 hän vihdoin valloitti lopullisesti Suomen.

Joskus näkee korostettavan, että Kaarlen pääsy valtaan ei suomalaisten talonpoikien asemaa mitenkään kohentanut. Esimerkiksi linnaleiriäsysteemiä noudatettiin yhä. Niin tapahtui, mutta tällä kertaa maksu kannettiin valtakunnallisten virallisten taksojen mukaisesti, ei enää mielivaltaisesti suomalaiseen maantapaan vedoten.

Kaarlen kukistettua Suomen aatelisherrat talonpojat saattoivat tuoda vapaasti ja kostoa pelkäämättä esille todellisen kantansa. Tapaninpäivänä 1599 koko Pohjanmaata edustavat valtuutetut kokoontuivat Pietarsaareen ja lähettivät herttualle kirjeen, jonka yksi kohta kuului näin:

”Koska korkeasyntyisillä herroilla ritaristossa ja aatelistossa on omaisuuttansa kaikkialla valtakunnassa eikä kruunulla ole vapaina muita kuin pohjalaiset, anottakoon täten nöyrimmästi, että me tästä lähtien niin kuin tähänkin saakka voisimme säästyä ja olla vapautettuja aatelin alustalaisuudesta ja aatelin asettamisesta tänne ja ettei mihinkään aatelin vaatimuksiin saada meidät lampuodeikseen [vuokralaisikseen] suostuttaisi.”

Talonpoikien taaimmaisena pelkona oli siis maaorjuuden toteutuminen. Niin oli hiljakkoin tapahtunut Virossa ja maaorjuus oli vahvistunut kautta Euroopan moniaalla esiintyneiden talonpoikaiskapinoiden tultua palkkasoturiarmeijoin kukistetuksi. Itse asiassa Suomessa kapinoitiin samasta syystä kuin muuallakin. Euroopassa kapinallisten tavoitteena oli maaorjuuden lopettaminen tai sen lieventäminen. Suomessa pyrittiin estämään kavahdetun maaorjuuden tulo. Linnaleiri nähtiin viime kädessä välineeksi, joka edisti ja suuresti nopeutti tuon pelätyn alistamisjärjestelmän toteutumista.

Loppujen lopuksi ei ole pakko edellyttää, että kapinaan noustiin vahvassa uskossa sotilaalliseen voittoon. On hyvin mahdollista, että aseille käynti käsitti itsessään epätoivoisen keinon saattaa sietämätön tilanne Suomessa Ruotsissa kokoontuvien valtiopäivien tietoon. Kuulun ranskalaisen feodaaliajan tutkijan Marc Blochin mukaan kapinointi oli maaorjatalonpoikien tavanomainen keino käydä dialogia ruhtinaiden kanssa. Rauhanomaisia kanavia väkivallattomaan sopimiseen ei Manner-Euroopassa ollut. Suomessa niitä teoriassa oli, käytännössä ei kuitenkaan ollut. Puolueeton virallinen ratkaisutaso puuttui tai sitten siltä tasolta puuttuivat valta ja voima, jotka olisivat taanneet päätöksen toimeenpanon. Juhana III antoi pohjalaisille vapauden linnaleiristä sitä vastaan, että nämä pitäisivät yllä kahta nihtilippukuntaa Pohjois-Suomessa. Kaarle herttua vahvisti tuon vapauden yhtä monta kertaa kuin Fleming sen Sigismundin jälkikäteissuostunnalla kumosi. Herttuan päätöksiltä puuttui sotilaallinen kate,  Flemingin päätösten takana sitä katetta oli.  

Hyvät kuulijat

Nuijasodalla on viestinsä, joka kantaa nykyhetkeen saakka. Talonpojat sotivat viime kädessä kahden arvon puolesta: yksilön vapauden ja laillisen menon puolesta. Vapaus ja laillinen meno ovat olennaisia ihmisille yhä. Aika ei ole haurastuttanut niiden merkitystä. Milloin ”oikeus on pilkka”, kaikki muukin on enemmän tai vähemmän pilkkaa. On olemassa joukko ajasta riippumattomia luovuttamattomia arvoja, joista ei voida eikä pidä tinkiä.

Heikki Ylikangas

Karjalaisten penseys lähteä sisällissotaan 1918

 

(Juhlapuhe Rautulaisten Pitäjäjuhlassa Mikkelissä 26.7.2014 Rata Rautuun – kirjan pohjalta.)

 

Sotien välisenä aikana Raudun pitäjä Karjalan kannaksella oli suomalaisessa tietoisuudessa varsin tunnettu paikka. Tunnettuisuus liittyi tosin tapahtumasarjaan, joka ei kovin hyvin sovellu kesäjuhlien juhlapuheen teemaksi, nimittäin Raudun taisteluun vuoden 1918 moninimisessä sodassa. Aiheen käsittely on kuitenkin sinänsä tarpeellista. On perehdyttävä historian ikäviinkin käänteisiin, jotta voisi antaa arvon sille myönteiselle, mikä taakse on jäänyt. Saksalaiset puhuvat ”menneisyyden hallinnasta” kaikki puolet kadonneessa maailmassa siihen sisällyttäen. Niin on tehtävä meidänkin.

Rautuun muodostui 20. helmikuuta 1918 rintama, joka kesti huhtikuun viidenteen 1918, siis puolitoista kuukautta.  Siinä sodassa oli kuitenkin useita merkittäviä yhteenottoja, kuten Tampereen ja Viipurin kaltaisten ajan oloissa suurten 50 000 asukkaan kaupunkien valtaaminen.  Mikä teki nimenomaan Raudusta, 6000 asukaan tyypillisestä kannakselaisesta maaseutupitäjästä, jotenkin erityisen huomattavan sotatapahtumien näyttämön?

Yleensä sotahistoriassa mitoitetaan taisteluiden merkitys sen mukaan, kuinka paljon uhreja ne vaativat. Raudun rintama nieli runsaasti elävää voimaa, joskin vain senaatin joukkojen eli valkoisten menetykset tiedetään tarkasti. Valkoisia kaatui kaikkiaan 270. Se on suuri luku, kun vertailukohdaksi otetaan esimerkiksi Viipurin valtaus. Siinä meni valkoisia 300 eli vain 30 enemmän kuin Raudussa.  Vastapuolen, siis kansanvaltuuskunnan joukkojen eli punaisten  menetykset Raudussa olivat verrattomasti mittavammat. Joukkohautaan peiteltiin runsaat 800 kuollutta, mikä määrä muodostaa punaisten puolen menetysten (venäläiset mukaan lukien) varman alarajan. Lyhyesti todeten Raudun taistelu, varsinkin sen kaksi viimeistä päivää, on luettava koko sodan ankarimpiin yhteenottoihin.

Raudun rintaman vaatima uhrimäärä ei kuitenkaan tuottanut sitä mainetta, jota nimi Rautu sotien välisenä aikana nautti. Syy oli toinen, itsessään ainutlaatuinen. Raudussa oli mukana enemmän venäläisiä suhteessa suomalaisiin kapinallisiin kuin millään muulla lähimainkaan vastaavankokoisella rintamanosalla Suomessa. Rajantakaisia puna-armeijalaisia oli enimmillään 1450, yli puolet Raudun rautatieasemalle linnoittautuneiden kokonaisvahvuudesta. Jostakin syystä juuri Rautu nähtiin Pietarissa paikaksi, jossa tarvittiin erityisen voimakas venäläispanos. Minkä vuoksi?

Sen vuoksi ensinnäkin, että Saksan ja Neuvosto-Venäjän välinen aselepo oli päättynyt 18. helmikuuta eli vain kaksi päivää ennen kuin venäläiset tulivat yli valtaskunnan rajaksi muuttuneen entisen tullirajan ja miehittivät rakenteilla olevan Raudun asemanseudun. Puna-armeija koki päärintamallaan Saksaa vastaan välittömästi (osin jo ensimmäisenä päivänä) valtaisan murskatappion. Joukot pakenivat massamitassa kentältä, mistä sitten seurasi, että Pietari joutui päälle kaatuvaan valtausvaaraan.  Tässä tilanteessa ja tietäen Suomen valkoisten ja saksalaisten läheiset suhteet neuvostojohto päätti sulkea Raudun poikittaisradan, asettaa sille niin lujan järein tuliasein tuetun tulpan, että ainakaan sitä kautta Pietaria ei voitaisi uhata. Suomalaisille kapinallisille annettiin epämääräisiä lupauksia hyökkäystoimista Raudusta käsin Vuoksen yli, mutta venäläisten itsensä ilmeinen päätarkoitus oli pitää Raudun kautta kulkeva poikkirata katkaistuna ja huoltaa suomalaiset punaiset rantaradan kautta. Koska venäläiset eivät tyytyneet ainoastaan riittävästi rikkomaan Raudun rataa omalta puoleltaan, heidän tavoitteenaan oli suojata Raudun linnoituksen avulla myös rantarataa. Kolmas ja ehkä tärkein syy oli se, että he halusivat saada suomalaiset punakaartilaiset mukaansa puolustamaan Pietaria. Se päämäärä ei olisi toteutunut, jos tulppa olisi rakennettu Venäjän puolelle rajaa. Se ei olisi motivoinut kaartilaisia, jotka sotivat voittaakseen valkoiset Suomessa. Pietarin suojaaminen oli heille sen rinnalla toisarvoista.

Venäläisten runsas läsnäolo Raudussa muodosti yhden perusteen sille nimelle, jota sodasta virallisissa yhteyksissä lähivuosikymmeninä käytettiin. Sotaa ei kutsuttu sisällissodaksi, jota se uhrilukujen valossa oli, sillä surmansa saaaneet olivat suurelta valtaosaltaan suomalaisia, eivät sotaan sekaantuneita venäläisiä tai saksalaisia. Sota nimettiin vapaussodaksi, siis taisteluksi entistä emämaata – Venäjää – vastaan. Vapaussota-nimityksen puolesta oli heittää vaakaan – muiden perusteiden lisäksi – painava punnus: Rautu. Ennen muuta juuri tämän syyn vuoksi Raudusta kirjoitettiin 1920- ja 1930-luvulla paljon.

Se kirjoittelu ei jäänyt vaille kauaskantoisia seurauksia. Huolimatta venäläisten paljoudesta heidän sotilaallinen panoksensa jäi vähäiseksi. Suomalaiset punakaartilaiset syyttivät rajantakaisia vihaisen katkerina haluttomuudesta taistella, pitivät venäläisiä ylen määrin kehnoina sotilaina. Perää näissä syytöksissä oli, sillä yli puolet tulokkaista oli vailla minkäänlaista sotilaskoulutusta. He saapuivat Rautuun vain palkan vuoksi tai komennettuina puolustamaan Pietaria. Kun he totesivat, että ryöstely eli heidän suosimaa ilmaisua käyttäen sotasaaliin keruu ei onnistunutkaan, he viskasivat sotakalut käsistään ja yksinkertaisesti lähtivät kielloista piittaamatta omavaltaisesti takaisin. Venäläisjohdolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin toimittaa uudet joukot karanneiden sijaan. Tulijat käyttäytyivät säännöllisesti edeltäjiensä tavoin. Tiedot tästä upposivat valkoisten ja punaisten henkiseen selkärankaan ja säilyivät tuoreina pitkään. Suomessa toistellut lentävät lausumat Neuvostoliitosta savijaloilla seisovana jättiläisenä ja sotilaina, joista kymmentä vastaan pärjäsi yksi suomalainen, olivat osaltaan perua juuri Raudusta. Tällä käsityskannalla oli merkitystä suomalaisten jäykkyyteen talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa Stalinin esittämistä aluevaihtovaatimuksista. Ei pidetty mahdottomana, että suomalaisten puolutus kestäisi myös sodan sattuessa. Näin on todettava, niin huonosti  kuin tämä asiaintila Nyky-Suomessa enää tunnetaankin.   

Jatkosodan jälkeen Rautu taisteluineen alkoi painua unhon yöhön. Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää muistutuksilla puna-armeijan Raudussa 1918 kokemasta raskaasta tappiosta. Vapaussota-nimikin hiljalleen väistyi ja antoi sijaa vapaus- kansalaissota nimelle. Oppikirjoissa ja yleisteoksissa vuoden 1918 sodasta mainittiin taistelupaikkoina suuret kaupungit, Tampere ja Viipuri. Rautu putosi pois, vaikka siellä käyty kamppailu todisti vakuuttavasti ylijohdolle ainakin sen, ettei puna-armeijan mahdollisesta tiiviimmästä sotilaallisesta puuttumisesta taisteluihin ollut huolta. Venäläiset eivät yksinkertaisesti sotineet, kaikkein vähiten suostuivat hyökkäämään. Niinpä kaiken tämän vuoksi Nyky-Suomessa vain harva tietää, mistä Rautu sotien välisenä aikana parhaiten tunnettiin.

Nimestään huolimatta Raudun taistelu liittyy vain ohuella kosketuspinnalla varsinaiseen Raudun pitäjään ja sen vakituisiin asukkaisiin. Rintaman toi Rautuun Pietariin johtava rautatie, pohjoinen poikkirata halki Suomen. Itse asiassa into tarttua aseisiin ja käydä sisällissotaan oli varsinaisten rautulaisten osalta suhteellisen laimeaa, oli sitä molemmin puolin, sekä valkoisten että punaisten osalta. Sama koski koko Viipurin lääniä, erityisesti läänin maaseutua. Havainto vaikuttaa ensikatsannolla hämmästyttävältä. Olisihan luullut, että maakunnassa, joka sijaitsi lähimpänä bolsevikkivallan ydintä, asenteet olisivat alun alkaen muodostuneet jyrkiksi sosialistien ja porvarien kesken sekä johtaneet molemmissa leireissä kiivaaseen aseiden hankintaan, mikä Pietarin läheisyyden vuoksi olisi ollut karjalaisille kaikkein helpointa maassa. Näin ei käynyt siitä huolimatta, että venäläisvaruskuntien aseista riisunnat saivat alkunsa Karjalasta. On huomattava, että ne yhteenotot eivät suuntautuneet toisia karjalaisia, vaan maahan jääneitä venäläisiä vastaan. Itsenäisyystahtoa siis oli, huomattavasti vähemmän halua käydä ase kädessä päin toisia suomalaisia.

Olkoon näin, lähtekäämme siitä, mistä sinänsä on kirjallisuudessa ja lähteistössä runsaasti todisdteita, että halu lähteä sisäiseen sotaan ja sen siivittämä pyrkimys hankkia aseita olivat Karjalassa sekä valkoisten että punaisten puolella oli innotonta ja verkkaista, kun asiaintilaa verrataan Tampereen, Turun ja Helsingin seutuihin tai vaikkapa teollistuneeseen Kymenlaaksoon. Joka näin asian tulkitsee, on velvollinen esittämään syyn karjalaisten passiivisuuteen. Mikä siis se syy voisi olla, millainen selitys täyttäisi parhaiten historiallisen tulkinnan tärkeimmän kriteerin – uskottavuuden – vaatimuksen?

Aloitan syyn etsimisen pienellä viivähdyksellä omakohtaisesti koettuun historiaan. – Kahdeksan vanha poikani kohtasi jolloinkin 1970-luvun alkuvuosina koulussa yllättäen pistokokeet uskontokirjan läksystä. Opettajan asettama kysymys kuului: ”Mikä häiritsee rukoilemista?” Poika oli unohtanut lukea opettavaisen kohdan oppikirjasta, mutta arveli noin yksinkertaisen asian selviävän pelkällä maalaisjärjellä. Niinpä hän vastasi: ”Juopot, sota ja yleinen meteli.” Näiden syiden hän otaksui eniten häiritsevän rukoilemista. Harhaan osui; nolla pistettä vastauksesta tuli.

Juopot ja yleinen meteli voidaan tässä yhteydessä sivuuttaa, ei sotaa. Sota selittää pitkälti karjalaisten vähäistä intoa lähteä sisäiseen kamppailuun. Käytiinpä sotaa venäläisiä tai toisia suomalaisia vastaan se kummassakin tapauksessa häiritsi Karjalan väestön toimeentulon elinhermoa: kaupankäyntiä, tavaranvaihtoa, Pietarin miljoonakaupungin kanssa. Raudusta kulki maantie Pietariin, ja se tie pursuili ennen sotaa ja suuressa mitassa sodan aikanakin ajopelejä, joilla kuljetettiin elintarvikkeita ja mitä erilaisimpia artikkeleita myytäväksi Pietariin. Etelämpänä rantarata palveli samaa tarkoitusta.  Kaikki meni Pietarissa kaupaksi, ja sieltä saattoi myös hankkia, mitä kotona tarvittiin. Pietarin kauppa muodosti Karjalassa tavallisille pientiloille todella merkittävän sivuelinkeinon, piti vähäistenkin pinta-alojen viljelijät leivässä.

Ei kauppamies halua sotaa. Sota monin tavoin vaikeuttaa kaupantekoa, tuo sille ylivoimaisia esteitä. Teollisuus, jonka työntekijät mobilisoituivat herkimmin sotaan, näytteli Karjalassa pienempää osaa kuin monissa muissa osissa maata. Raudussa aktiivisimpia ja poliittisesti radikaaleimpia olivat pitäjään majoittuneet, valtaosin muualta tulleet ratatyöläiset, joilla ei luonnollisesti ollut tekemistä Pietarin kaupan kanssa.

Jos Karjala osoittautui sodan alussa haluttomaksi käymään sotaa toisia karjalaisia vastaan, asenne muuttui myöhemmin. Sodan alkuaikoina näyttäytyvä penseys ryhtyä sisällissotaan haihtui aikaa myöten hiljalleen pois. Mitä kauemmin sota jatkui, sitä jyrkemmiksi asenteet myös Karjalassa osapuolten kesken muuttuivat. Näyttää siltä, että sisällissota pyyhkii pois paikalliset eroavuudet ja muodostuu vähitellen suurin piirtein samanlaiseksi kaikilla rintamanosilla. Ei sen lajin sotaa voida käydä eri tavoin eri paikoissa. Karjalan osaa pahensi vielä se, että sodan loppu koettiin siellä. Merkittävä osa Viipurin valtaajista ja suuri osa sen puolustajistakin (eritoten helsinkiläiset)  tulivat maan muista osista eikä heidän tarvinnut ajatella elävänsä Karjalassa sodan jälkeen. Sisällissodissa vallitsee se karmea sääntö, että ulkopaikkakuntalaiset kohtelevat vastustajiaan kovakouraisemmin kuin lähellä pysyvästi asuvat.

Arvoisat kuulijat       

On vaikuttavaa ja kunnioitusta herättävää, että on edelleen olemassa seura, joka vaalii Raudun pitäjän muistoa ja menneisyyttä. Karjala on Suomelta poissa mutta Karjalan historia vuoteen 1944 saakka on Suomen historiaa, tavoitettavissa arkistoissa siinä kuin maan muidenkin osien historiat. Toisin sanoen lähimenneisyyttä lukuun ottamatta Karjala historiallisessa katsannossa kuuluu yhä Suomeen, on osa Suomen ja suomalaisten menneisyyttä. Arkistot sisältävät sittemmin luovutettua aluetta koskevaa aineistoa, historiallisia lähteitä, dokumentteja ja asiakirjoja. Sitä osaa Karjalan menneisyydestä on vaalittava, tutkittava ja muistettava suomalaisten. Ketkään muut eivät sitä tee.

Heikki Ylikangas, emeritusprofessori     

Mikä päätti valtiollisen yön?

 

(Juhlapuhe valtiopäivätoiminnan 150-vuotisjuhlassa Vaasan kaupungintalolla 12.4.2014.)

Mitä olivat ne syyt, jotka saivat valtiopäivätoiminnan alkamaan Suomessa uudelleen 1863?  Edellisistä valtiopäivistä Venäjän vallan alussa oli silloin tullut kuluneeksi 54 vuotta. Väliaikaa kuvataan tyytymättömyyttä ilmentävällä nimityksellä ”valtiollinen yö”. Jotta voisi tietää, miksi valtiopäivät taas sallittiin, tulisi tietää, mikä synnytti valtiollisen yön. Se puolestaan johtaa kysymään, millainen ylipäätään oli Suomen asema Venäjän keisarikunnan yhteydessä.

I historien är sanningen en sak och tolkningarna om sanningen en annan. Sanningen kan vara endast en, men ingen forskare kan bevisa att just han har uppnått den slutliga sanningen – om detta vore möjligt skulle historieforskningen ha upphört för länge sedan. Därför förfaller det sig så, att vi om samma historiska skeende eller händelser erbjuds flera olika tolkningar.

Tämä pätee mitä täydellisimmin Suomen valtio-oikeudelliseen asemaan Venäjän vallan aikana. Varhaisempi suomalainen tutkimus lähti siitä, että Suomi sai 1809 autonomian. Keisarin, Suomenmaan suuriruhtinaan, valta oli perustuslaein rajattu. Venäläinen tutkimus tähdensi, että keisari oli itsevaltias myös Suomessa. Muun väittäminen oli venäläistutkijain katsannossa suomalaisten keksintöä, tulkintaa vailla perusteita. Uusin suomalaistutkimus on osittain kallistunut venäläistulkinnan kannalle. Suomen historian yleisesityksissä puhutaan tänään usein – ei toki aina – suuriruhtinaskunnan ajasta autonomian ajan sijasta.

Saiko Suomi autonomian vai ei, mikä on kanta tässä esityksessä? Vastauksen rakentelu on aloitettava kaukaa Euroopasta. – Vuoteen 1807 mennessä keisari Napoleon I:n armeijat olivat lyöneet kaikki Ranskan vastaiset liittokunnat ja pakottaneet vihollismaat rauhaan suurin alueluovutuksin – lukuun ottamatta Englantia, joka jatkoi sotaa ylivoimaiseen laivastoonsa luottaen. Britit vaativat Ranskaa luopumaan valloituksistaan rauhan ennakkoehtona. Napoleonin kaltainen vallankumouksen esille seuloma valtias ei voinut asemaansa vaarantamatta ehtoa hyväksyä. Hän turvautui kauppasaartoon. Satamat suljettiin Englannin kaupalta. . Napoleon velvoitti Venäjän keisarin Aleksanteri I taivuttamaan vastaan hangoitteleva Ruotsi tähän järjestelyyn. Kentällä murskatappion kokeneen tsaarin oli nöyrästi suostuttava. Helmikuussa 1808 venäläiset hyökkäsivät Ruotsin itärajan yli Suomeen.

Sota sujui Venäjän kannalta hyvin. Vastarinta oli heikkoa ja Suomen säätyläistön valmius liittyä Venäjään ilmeistä. Aluksi Aleksanteri ei aikonut pitää Suomea, mutta muutti sitten mielensä syystä, jonka aihetta ei ole liiemmin pohdittu mutta johon tässä kohta palataan. Suomalaisille taattiin näiden nauttimat vanhat edut ja oikeudet myös Venäjän alaisuudessa. Vakuutettiin, ettei maaorjuutta ulotettaisi Suomeen eikä uskontoon kajottaisi. Kun nämä vakuutukset vahvistettiin kesken sodan Porvoon valtiopäivillä 1809, syntyi kuva, että vanhojen oikeuksien takaaminen tarkoitti myös valtiopäivien jatkumista Ruotsin ajan perustuslakien mukaisesti. Samaan suuntaan viittoi vahvasti se, että Suomeen todella ryhdyttiin rakentamaan omaa valtiollista hallintoa Ruotsin mallin mukaan. Luotiin keskusvirastot ja niiden johtoon senaatti, jonka päätökset esiteltiin suuriruhtinaan ratkaistavaksi suoraan, siis ohi Venäjän ministerineuvoston. Suomessa kootut verovarat käytettiin toisin kuin Ruotsin aikana Suomen tarpeisiin.  Jos kaikki tämä ei merkinnyt autonomiaa, niin mitä se sitten oli?

Det förefaller som om man hade krävt alltför mycket av begreppet autonomi, när man har förkastat den. Det är ju klart att Finland inte kunde beviljas självständighet. Generalguvernören hade stora maktbefogenheter och de ryska trupperna tryggade kejsardömets strategiska fördelar. Det självstyre Finland beviljades var i alla fall så omfattande, att det är motiverat att tala om autonomi.

Pääkysymys kuuluu: miksi Aleksanteri teki Suomesta autonomisen valtion? Selitykseksi on tarjottu maan rauhoittamista, asukkaiden saattamista siinä määrin tyytyväisiksi uuteen asemaansa, etteivät he haikailisi paluusta pikku valtioksi valahtaneen Ruotsin yhteyteen. Tulkinta jättää avoimeksi, minkä vuoksi valtiopäiviä ei Porvoon jälkeen sallittu. Valtiollinen yö produsoi nimensä mukaisesti tyytymättömyyttä, näin etenkin tavallisen kansan keskuudessa. Syntyy epäily, että Suomen aseman järjestämisessä oli mukana muitakin kuin strategisia syitä. Siis mitä muita syitä?

Vallanhaltijat eivät tapaa ottaa mittaa toisistaan vain sotakentillä. He tavoittelevat myös kansansuosiota, kiitosta siitä, että ovat toteuttaneet reformeja, joita yleinen mielipide vaatii. Mitä yleinen mielipide tuolloin vaati? Elettiin Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden tunnukset sisällyttivät valistuksen ajan yleistä mielipidettä, nousevan keskiluokkaisen sivistyneistön maailmankuvaa. Monet hallitsijat tarttuivat tähän mahdollisuuteen, ryhtyivät hankkimaan yleisen mielipiteen suosiota liepeilleen. Venäjän keisarinna Katariina II propagoi itseään eurooppalaisessa julkisuudessa merkittävänä valistushallitsijana, mm. maaorjatalonpoikien aseman parantajana, vaikkei sitä todellisuudessa ollut. Ruotsin kuningas Kustaa III otti kaiken julkisuusarvon irti siitä, että perusti Vaasaan hovioikeuden 1775. Juhlavaksi rakennellusta tapahtumasta laadittiin ranskankielisiä selontekoja, joita lähetystöjen välityksellä levitettiin ympäri Eurooppaa. Kustaa III pyrki lain ja oikeuden edistäjänä liberaalin lehdistön suosioon. Ja entä sitten itse Napoleon, Ranskan voittoisa keisari? Hän esittäytyi vallankumouksen parhaitten saavutusten airuena, kansojen vapauttajana eikä suinkaan niiden alistajana. Hänen tehokkain aseensa oli Ranskan siviililaki vuodelta 1804. Ensimmäisenä lakina maailmassa se toteutti kansalaisten yhdenvertaisuuden lain edessä. Säädös ei tuntenut maaorjuutta eikä aatelin erioikeuksia ja on siksi ydinosiltaan yhä voimassa sekä Ranskassa että laajalti sen ulkopuolella.

Oliko Venäjän keisari Aleksanteri I täysin vapaa tämän tyyppisistä paineista? Ei ollut. Hän ja hänen lähipiirinsä ihailivat alun perin Napoleonia ja tämän uudistuksia. Venäjällä otettiin käyttöön Ranskan mallin mukainen ministerihallinto ja kaavailtiin muitakin reformeja, joita Napoleon oli toteuttanut. Baltian maissa kiellettiin henkilöön ulottuva maaorjuus. Venäjään liitetty osa Puolaa sai vielä laajemmat erioikeudet kuin Suomi. On kovin lähellä ajatus, että Puolan lempeä kohtelu ja Suomen saama autonomia olivat seurausta samasta perussyystä: Aleksanterin halusta hankkia positiivista mainetta ajan julkisuudessa. Hän saapui itse näyttävään spektaakkeliin Porvooseen 1809 ja teki sen nähtävästi varmistaakseen, että tieto Suomen asemasta leviäisi tehokkaasti paitsi kautta Suomen myös eurooppalaiseen julkisuuteen. Tässä valossa se oli viime kädessä Napoleon ja tämän kautta Ranskan suuri vallankumous, joita Suomi sai kiittää autonomiastaan.

I varje fall överraskades samtidens finländare grundligt av det sätt på vilket landets förhållanden ordnades. Man kunde förutse att Sverige skulle lida nederlag i kriget, och man förväntade också att Finland skulle bli en rysk provins med ryska ämbetsmän. Däremot kunde man inte förutse – och inte hoppas, en liten krets officerare undantagen – att Finland skulle upphöjas till ”en nation bland nationerna”, att det skulle bli storfurstendöme med självstyrelse och inhemska styrelseorgan och tjänstemän.

Mikä sitten synnytti valtiollisen yön? Kaikki muuttui vuonna 1812. Englannin vastainen kauppasaarto rakoili, Venäjä rohkeni luopua siitä, koska se oli maan kaupalle ylettömän vahingollinen. Napoleon laski brittien taipuvan rauhaan vasta, kun olisivat kadottaneet kaiken toivon vahvasta liittolaisesta mantereella. Sen vuoksi hän hyökkäsi Venäjälle, mikä vei hänet, erinäisten mutkien jälkeen, lopullisen tuhon tielle.

Napoleonin kukistuttua voittajat valitsivat Wienin kongressin päätöksin toisen kurssin. Seurasi restauraation eli taantumuksen aika. Entiset kruunupäät palasivat takaisin ja ottivat vallan, jota monin tavoin palkittu virkakunta toteutti. Liberaali lehdistö tukahdutettiin, valtiopäiviä kavahdettiin kaiken pahan tyyssijana, niistä kun Ranskan vallankumous oli käynnistynyt. Aleksanteri I seurasi yleistä linjaa. Hän ei kutsunut valtiopäiviä koolle Suomessa, kun niitä kaikkialla muuallakin karsastettiin. Vähiten sijaa löytyi noissa oloissa senkaltaisille säätykokouksille, joilla Ruotsin tapaan olivat edustettuina myös talonpojat, siis rahvas. Aatelisten dominoimia maapäiviä Baltian maissa ja Puolassa saatettiin helpommin sietää. Yhtä kielteisesti suhtautui valtiopäiviin Aleksanteri I:n seuraaja vuodesta 1825 Nikolai I.

Miten tästä sitten tultiin vaiheeseen, jossa valtiopäivät taas sallittiin? Siihen tultiin Euroopassa esiintyneiden levottomuuksien ja vallankumousyritysten kautta.  Restauraatio ei sittenkään kyennyt viemään kansoilta niissä herännyttä vapauden kaipuuta. Pinnan alla kuohui, paine kasvoi. Koitti vuosi 1848, helmikuun vallankumouksen vuosi. Levottomuuksien aalto vyöryi maasta toiseen ja tuotti käänteen, joka suuntasi kehityksen jälleen kohden perustuslaillisuutta ja valtiopäiviä. Suomessa tosin edettiin – Euroopan tapahtumien pelossa – aluksi juuri päinvastaiseen suuntaan. Sensuuria kiristettiin, virkamiesten valtuuksia entisestään lisättiin. Vuonna 1850 annettiin ulos asetus, joka salli suomeksi julkaistavan vain taloudellista ja uskonnollista kirjallisuutta.  Asetuksen takana ei seissyt ainoastaan taantumuksen lujin tukipylväs: Venäjän keisari Nikolai I. Säädöksen itse asiassa muotoili Suomen oma virkamieseliitti. Suomen kieli oli korkealle byrokratialle vaaralliseksi koetun alaluokan kieli.

Se muutos Suomessa, mikä sen lopulta tuotti? Sen tuottivat Krimin sota 1853 – 1856 ja keisarin vaihtuminen. Venäjän valtaistuimelle nousi 1855 edesmenneen Nikolai I:n poika Aleksanteri II. Krimin sodan alussa Venäjä löi Turkin ja raivasi tien Välimerelle. Se havahdutti Ranskan ja Englannin. Pysäyttääkseen itäisen suurvallan mahtavuuden kasvun ne hyökkäsivät Venäjää vastaan Suomen- ja Pohjanlahden rannikoilla sekä Krimillä, jossa sota lopulta ratkesi, päättyi Venäjän häviöksi. Suomalaiset tuomitsivat sekä Ruotsissa varttuvan halun valloittaa Suomi takaisin että länsivaltain hyökkäykset Suomen rannikoilla. Vertailtiin Suomen asemaa Ruotsin vallan ja Venäjän vallan alla ja päädyttiin tukemaan jälkimmäistä olotilaa.

Pietari arvosti suomalaisten valintaa. Lojaalisuus ansaitsi palkinnon. Aleksanteri II saapui maaliskuussa 1855 Helsinkiin ja saneli senaatin pöytäkirjaan uudistusohjelman. Siihen sisältyivät sotavahinkojen korvaaminen, kaupan, merenkulun ja teollisuuden edistäminen, koululaitoksen ulottaminen maaseudulle sekä liikenneyhteyksien parantaminen kanavia ja rautateitä rakentamalla. Viimeisenä tuli virkamiesten palkkojen korottaminen. Lopuksi hallitsija ilmoitti odottavansa, että suomalaiset jatkossakin olisivat paitsi hyviä suomalaisia myös suuren Venäjänmaan uskollisia alamaisia. Hän tahtoi korostaa, että tappio sodassa, joka jo silloin oli käsillä, ei ollut vähentänyt keisarikunnan voimaa. Näin oli kuitenkin käynyt. Se tosiasia pakotti keisarin ajan oloon myönnytyksiin ja kompromisseihin.

Keisarin sanelemasta ohjelmasta tuli vipusin, jonka avulla voimallisesti kammettiin valtiopäiviä takaisin. Hallitsija itse ei sitä tarkoittanut. Hän odotti senaatin – siis virkamiesten – toimenpiteitä asiassa. Sen vuoksi hän niitä palkitsikin. Reformit vaativat kuitenkin rahaa, paljon rahaa. Itse asiassa ohjelman toteuttaminen edellytti verojen korottamista. Ruotsilta perityn valtiollisen järjestelmän ydin oli siinä, että kansa päätti veroista. Niitä ei voitu korottaa ilman valtiopäivien suostumusta. Syntyi pattitilanne.

Den här situationen gladde inte kejsaren. Alexander den andra var en mera flexibel och tolerant person än sin far. Han var också förhållandevis liberal men någon stor demokrat var han inte.  Han höll fast vid en sak: enavälde. Det var inte endast maktbegär som drev honom till detta, utan med hans egna ord en mycket mera tungt vägande orsak. Man kunde tala om en grundlag och representation också i Ryssland, men det var helt omöjligt att förverkliga dem. De skulle nämligen på ett ögonblick ha upplöst det Ryska riket i sina delar. Detta var vad kejsaren tänkte.

Hallitsija turvautui viivyttelyyn. Osa ongelmista hoideltiin vanhaan tapaan hallinnollisin asetuksin, toinen osa lykättiin komiteoihin, jotka pyysivät loputtomasti lausuntoja eri tahoilta. Näin vuodet kuluivat. Suomen oma korkea byrokratia vastusti aluksi avoimia valtiopäiviä, mutta vähitellen yhä useampi ylemmistäkin virkamiehistä taipui kansan ja lehdistön painostuksesta niitä kannattamaan. Tässä ahdingossa keisari suostui 1861 ratkaisuun, jossa asetettiin säätypohjainen, ns. tammikuun valiokunta käsittelemään asiaa. Elimen tehtävänä oli poimia esille ne reformit, jotka voitaisiin kiireellisinä hoidella asetuksin.

Tammikuun valiokunta herätti kansassa pelkoja. Sitä epäiltiin järjestelyksi, jonka avulla jälleen kerran syrjäytettäisiin valtiopäivät tai lykättäisiin ne hamaan epämääräiseen tulevaisuuteen. Jopa Suomessa harvinaisia mielenosoituksia järjestettiin. Keisari taipui. Hän julkaisi selvennyksen, jossa tammikuun valiokunta ilmoitettiin valtiopäiviä valmistelevaksi elimeksi, ei niiden korvaukseksi.

Näin oli tultu vaaksan päähän valtiopäivistä. Silti vieläkään ei tiedetty, milloin säädyt kutsuttaisiin koolle vai jatkuisiko vitkastelu eri tekosyin edelleen. Tammikuussa 1863 tapahtui maailmalla sellaista, joka mursi pattitilanteen. Puolassa syttyi kapina venäläisvaltaa vastaan. Se oli puolalaisten osalta jo toinen kansannousu, sillä vuonna 1830 he olivat niin ikään tarttuneet aseisiin. Se kapina oli kovakouraisesti kukistettu ja Puola oli menettänyt erioikeutensa. Ruotsin oikeisto ja siihen liittyneet Suomesta tulleet emigrantit alkoivat taas kuten ensimmäisenkin kapinan aikana elätellä toiveita levottomuuksien leviämisestä Suomeen ja niiden tuottamista muutoksista Suomen asemaan. Tässä vaiheessa ulkovallat puuttuivat asiaan. Ranska, Englanti ja Itävalta lähettivät 17. kesäkuuta 1863 Venäjälle nootin, jossa puolustettiin puolalaisten vaatimuksia. Pietari torjui nootin jyrkästi, mutta seuraavana päivänä Aleksanteri II antoi käskykirjeen, jossa Suomen valtiosäädyt kutsuttiin koolle 15. syyskuuta 1863 Helsinkiin. Siinä vastaus sekä ulkovalloille että Ruotsin oikeistolle.

Valtiopäivät todella ajallaan tulivat ja alkoivat pian kokoontua säännöllisesti. Ne saivat anomisoikeuden, joka käytännössä merkitsi aloiteoikeutta. Perimmältään tosin Suomen valtiopäivillä oli vain neuvoa antava luonne. Keisari päätti lakien vahvistamisesta.  Äänioikeutettujen piiri oli, varsinkin maaseudulla, varsin rajoitettu. Puutteistaan huolimatta valtiopäivistä tuli uudistuspolitiikan ponnin. Niille lankesi ansio monista tärkeistä reformeista, kuten markkinatalouden toteuttamisesta, kunnallishallinnon ajanmukaistamisesta ja – ja ehkä ennen kaikkea – toimivasta kansalaisyhteiskunnasta lehdistöineen, yhdistyksineen, kokoontumisvapauksineen kaikkineen – muista merkittävistä reformeista kuten rautateiden rakentamisesta puhumatta. Käytännössä Suomessa tehtiin päätöksiä Ruotsin aikaisten perustuslakien hengessä.

Valtiopäivät toivat esille myös puolueet, kielipuolueet. Harvoin on kiinnitetty huomiota siihen, että silmiin pistävän monet fennomaanien johtohahmoista olivat nimenomaan Etelä-Pohjanmaahan tavalla tai toisella kiinnittyneitä. Näin oli laita J.V. Snellmanin, J.L. Runebergin, Zacharias Topeliuksen, Yrjö Koskisen, Jaakko Forsmanin ja Lauri Kivekkään vain muutamia huippunimiä mainitakseni. Kuvattu alueellinen painottuminen hämmentää, kun ottaa huomioon, että juuri Pohjanmaalla asui eniten ruotsinkielisiä. Kaikki edellä mainitut merkkimiehet puhuivat äidinkielenään ruotsia. Mikä tämän kummallisuuden selittää?

Sen selittää pohjimmiltaan valta, tarkemmin sanoen kiistely vallasta. Kielikysymyksellä ei ollut vain itseisarvoa; sillä oli myös huomattava välineellinen arvo. Valtaa, suurta valtaa, käytteli valtiollisen yön aikana ylin, Etelä-Suomen kartanoista tai pääkaupungin mahtisuvuista peräisin oleva, pääosin aatelinen virkakunta. Kun korkeat virat täytettiin suositusten pohjalta – noudatettiin suosikkijärjestelmää –, säilyi byrokratian kärki läpi vuosien sosiaaliselta rakenteeltaan muuttumattomana.

Toinen osa virkakunnasta, sen alempi osa, koostui maaseudun pikku virkamiehistä ja papistosta, erityisesti näiden koulutetusta jälkikasvusta. Sillä jälkikasvulla ei yliopisto-opinnoistakaan huolimatta ollut pääsyä ylemmän vallan käyttelijäksi. Kielitaistelun varhaisimmat kierrokset käytiin ruotsiksi – ei siis suomeksi – näiden kahden lohkon kesken. Kamppailu sai kielitaistelun muodon, mutta varsinaisen kantovoimansa se ammensi kritiikistä, joka alemmilta virkaportailta suunnattiin ylitä porrasta miehittävää byrokratiaa vastaan. Suomen kielen syrjitty asema tarjosi arvostelulle kelvollisen perustan. Se kouriintuntuvasti osoitti, kuinka kelvottomasti korkea byrokratia maata hallitsi.

Mitä tällä kaikella oli tekemistä Pohjanmaan kanssa? Paljonkin. Tervanpolton, laivanrakennuksen ja laajamittaisen raivaustoiminnan vaurastuttama alue siirtyi ensimmäisenä Suomen maakunnista markkinatalouteen. Vaasa ja Kokkola olivat vuonna 1800 Suomen äveriäimmät kaupungit.  Myös henkisen sivistyksen alueella Etelä-Pohjanmaa kulki kehityksen kärjessä. Vaasassa näki 1794 päivänvalon Suomen ensimmäinen lainakirjasto ja Vähässäkyrössä 1858 Manner-Suomen varhaisin kansakoulu. Valtiokirkkoa arvostelevien herätysliikkeiden tummin tihentymä sijoittui Pohjanmaalle. Alueella oli sekä aineellista että henkistä kapasiteettia osallistua maan asioiden hoitoon, mutta byrokratian ylin kerros esti sen. Tästä syystä nimenomaan Pohjanmaalla kasvoi varteenotettavin poliittinen oppositio. Siellä jos missä toivottiin, kaivattiin ja jopa vaadittiin valtiopäiviä.

Kun valtiopäivät sitten tulivat, ne tekivät sen, mitä niiltä odotettiin. Niihin kytkeytyvä vallankäyttö otti maan eri osat suhteellisen kattavasti huomioon. Lisäksi valtiopäivät osoittivat, että uusia kelvollisia ideoita ei voida tehokkaimmin kehitellä virkamiesten kirjoituspöytien takana. Ne ideat ovat jo syntyessään vanhentuneita.  Epäkohdat tunnetaan parhaiten siellä, missä niitä esiintyy, samoin sopivimmat ratkaisut niihin. Uudet ajatukset tehokkaimmin tuottaa kenttä, kun se saa äänensä kuuluviin. Vuoden 1863 jälkeen näin tapahtui.

Arvoisat kuulijat  – ärade åhörare.

Edellä tehty tarkastelu osoittaa jälleen kerran, että Suomen historia ei ole pelkkää Suomen historiaa. Varsinkin olennaisilta käänteiltään Suomen historia on osa Euroopan historiaa. Sanottu koskee myös ja nimenomaan tässä käsiteltyä aihetta. Ranskan suuri vallankumous, Napoleonin menestys ja häviö, Krimin sota ja Puolan kapina 1863 ovat jättäneet Suomen valtiolliseen kehitykseen yleensä ja maan parlamentaariseen kehitykseen erityisesti näkyvät, itsessään myönteisiksi koetut jälkensä.

Heikki Ylikangas

Isoviha Kyrönmaalla

Heikki Ylikankaan esitelmä Vähässäkyrössä 9.2.2014 Napuen taistelun 300-vuotismuistojuhlassa.

Isonvihan nimellä tunnetun ajanjakson alkamisesta tulee näinä päivinä kuluneeksi kolmesataa vuotta. Isoviha – sanalla on edelleen paha, pysähdyttävä kaiku suomalaisten, eritoten pohjalaisten mielissä. Se synnyttää kuvan hirveyksistä, jotka ylittävät kaikki muut historiasta tunnetut kohtaloniskut, niin ennen kuin jälkeenkin tuon kauden. Näin meistä moni, ehkä useimmat, tuon nimen kokevat.

Onko mielikuva totta? Ylittääkö isonviha todella kaikki muut tunnetut onnettomuudet menneessä? Tuo kysymys pitää asettaa yksistään siksi, että kyettäisiin jotenkin mitoittamaan isonvihan kausi historiassa. Sitä on siis jotenkin verrattava muihin kohtaloniskuihin menneessä, jos sitten sen kokoluokan onnettomuuksia menneisyydestä löytyy.

Kyllä niitä valitettavasti löytyy, jopa useampia.  Varhaisin katastrofi, josta on edes jonkinlaisia tietoja säilynyt, sijoituu jonnekin 800-luvun lopulle. Onnettomuus kohtasi silloisia kyröläisiä yllättäen. Housulanmäeltä on löydetty kalliokoloon hätäisesti tuikattuna parisenkymmentä arabialaista hopearahaa, joita niiden kätkijät eivät kyenneet noutamaan pois. Vaara tuli mereltä ja osoittautui pysyväksi. Noihin aikoihin asutus Pohjanmaan rannikkoseudulta hävisi. Voimme arvata uhkan aiheuttajan. Käärmekeulaiset viikinkilaivat etsiytyivät silloin kaikkialle sinne, minne vesitse pääsi ja missä löytyi ryöstettävää. Vähänkyrön keskusseutu täytti molemmat ehdot. Takaisku oli kehityksellisesti merkittävimpiä, mitä Kyrönjoen tienoo on kuunaan kokenut.

Alue asutettiin uudestaan vasta aivan 1100-luvun lopulta ja 1200-luvun alusta lähtien. Lappalaiset vetäytyivät Lapuanjoen varsille ja jättivät Kyrönjoen partaat Satakunnasta ja Hämeestä tulleille uudisasukkaille sekä merenrannan ruotsalaisille. Ei tiedetä, mitä rutto – Musta surma – Pohjanmaalla 1300-luvun puolimaissa aiheutti. Kun se muualla Euroopassa vei kolmanneksen väestöstä, niin tapahtui varmaan myös täällä.  Tietoja asiasta ei kuitenkaan ole. Sen sijaan nuijasodan tuottamat menetykset 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä tunnetaan jotenkin, ei tarkkaan niitäkään. Sota koetteli nimenomaan eteläpohjalaista suomenkielistä väestöä. Tavallisesti lasketaan, että konflikti koitui kuolemaksi 3000 talonpojalle, kolmannes heistä eteläpohjalaisia. Vastapuolen väkeä – sotilaita – meni vain muutamia kymmeniä. Maakunnassa tuskin löytyi maataloa, jota kuolema ei olisi koskettanut. Vähässäkyröstä, joka käsitti tuolloin 170 savua, sota vei lähemmäs 200 miestä. Se oli paljon, mutta historiallisessa vertailussa menetys ei kuulu suurimpiin. Se vastasi 15 prosentin osuutta pitäjän silloisesta väkiluvusta.

Nuijasodan jälkeen asutus polki paikallaan. Ruotsin suurvaltasodat sen sijaan jatkuivat ja nielivät miehiä. Väenotot seurasivat toistaan. Vähänkyrön asukasluku pysytteli miltei koko 1600-luvun 1200 hengen seutuvilla. Vasta sotimisen loputtua 1690-luvun alussa se kohosi 1400:an. Silloin oli kuitenkin tultu uuden katastrofin kynnyspuille. 

Meneillään oli ns. pikku jääkausi, ilmaston kylmenemisen kausi. Kesähallat tuhosivat vuoden 1696 sadon. Siitä aiheutunut nälänhätä vei hengen 35 prosentilta eteläpohjalaista väestöä, tuhansilta ihmisiltä. Se oli megaluokan suonenisku. Vähässäkyrössä menehtyi 380 ihmistä, 27 prosenttia pitäjän asukkaista. Vastaavaa kuolemanniittoa ei ollut sitä ennen tunnetun historian aikana koettu.

Vaan koettiinko heti sen jälkeen – siinä tämän esitelmän olennainen kysymys? Kävi niin, että mihin luonto tuhotyönsä lopetti, siitä jatkoivat ihmiset. Tanska, Puola ja Venäjä hyökkäsivät vuonna 1700 Ruotsin kimppuun. Kaikki ne olivat menettäneet alueitaan Ruotsille ja halusivat nyt menetyksensä takaisin korkojen kanssa. Alkoi 21 vuotta kestänyt suuri Pohjan sota.

Vaikka sodan alku oli Ruotsin aseille myönteinen, väestölle se tuotti ahdinkoa heti.  Sota on aina sotaa. Se vaatii paitsi miehiä myös kaikentasoista huoltoa varusteista elintarvikkeisiin ja kuljetuksiin. Verot, maksut ja työvelvoitteet lisääntyivät. Pohjamaan osalle lankesi Pohjanmaan rykmentin täydentäminen ja huoltaminen. Jo ensimmäisenä sotavuonna rekrytoitiin yksin Vähästäkyröstä 17 nuorukaista paikkaamaan tyhjentyneitä ruotuja. Sitä mukaa kun sota kääntyi Ruotsille tappiolliseksi, luovutetut miesmäärät kasvoivat. Kolmena vuotena 1709 – 1711 otettiin Vähästäkyröstä kaikkiaan 72 rekryyttiä. Mieshukan seuraukset yhdistettynä muihin rasituksiin alkoivat näkyä. Väkiluku väheni Vähässäkyrössä liki 13 prosenttia vuosien 1700 ja 1712 välillä. Vähennys vertautui nuijasodan tuottamiin menetyksiin.

Vuonna 1710 venäläiset valloittivat Viipurin ja kolmea vuotta myöhemmin koko Etelä-Suomen. Helmikuussa 1714 tsaari Pietari I antoi ruhtinas Golytsinille käskyn eliminoida pohjoinen sivustauhka, venäläisten armeijan pääosalla kun aiottiin iskeä Ahvenanmeren kautta suoraan Tukholmaan. Golytsin lähti 11 000 miestä mukanaan Hämeenkyröstä, kulki Hämeen- ja Pohjankankaan metsän läpi ja leiriytyi Ylistaroon. Venäläisten äkillinen ilmaantuminen maakuntaan yllätti kenraali C.G. Armfeltin, joka piti päämajaansa Komsilan nimismiehentalossa Isossakyrössä. Armfelt oli saanut käskyn käydä ratkaisutaisteluun ja hän totteli käskyä, vaikka Ruotsin väki käsitti vain 1500 ratsumiestä ja 3000 jalkamiestä, yhteensäkin vähemmän kuin puolet Golytsinin väestä. Näiden lisäksi ehdittiin lähipitäjistä koota 900 talonpoikaista nostomiestä armeijan tueksi. Nostomiehet olivat tavanomaista siviiliväkeä. Heille oli jaettu aseita ja annettu hiukan sotilaallista koulutusta. Ratkaisu tapahtui, kuten tunnettua, Napuen kylän aukeilla 19. helmikuuta 1714 ja tuotti ruotsalaisille musertavan tappion. Venäläisten kaksinkertainen ylivoima koitui puolustajien tuhoksi. Armfeltin väki saarrettiin. Se menetti yksin kaatuneina yli puolet vahvuudestaan.

Napuen taistelusta alkoi isonvihan nimellä tunnettu aika.  Venäläisille sotilaille oli luvattu kannustavana voittopalkintona neljän vuorokauden mittainen vapaa ryöstövalta. Ryöstöä ryyditti tsaarin käsky, jonka mukaan seutu piti hävittää kymmenen peninkulman mitalta, jotta se ei tarjoaisi tukialuetta ruotsalaisten vastahyökkäyksille. Vielä mainitaan venäläisiä raivostuttaneen sen, että siviilejä taisteli Armfeltin sotilaiden mukana. Se ei sopinut ajan sääntöihin.

Suojattomiin pitäjiin levittäytyivät verileikin ryvettämät venäläissotilaat. Näitä ei mikään ei pidätellyt, ei edes ajatus siitä, että seutu lopullisessa rauhanteossa jäisi Venäjän kruunun haltuun ja että sitä pitäisi sen vuoksi säästää. Syntyi karmeaa jälkeä. Naisia raiskattiin nuorista tytöistä ruveten. Kaikkialta etsittiin arvotavaraa: kulta- ja hopeaesineitä.  Otaksuen ihmisten piilottaneen aarteitaan sotilaat koettivat terroriteoin pelottaa ja kiduttamalla pakottaa asujaimet paljastamaan kätkönsä. Vähässäkyrössä kuoli tästä syystä 18 henkilöä, Isossakyrössä 13. Vähänkyrön kappalaisen J. Mulloviuksen vaimo ja seurakunnan lukkari hirtettiin Kirkonmäellä. Kappalainen itse kuoli myöhemmin kidutuksessa saamiinsa palovammoihin. Jotkut selviytyivät rääkkäyksestä hengissä, mutta menettivät terveytensä. Rakennuksia tuhottiin järjestelmällisesti poltetun maan taktiikalla. Isonkyrön kirkolla rovastin ja kahden kappalaisen talot annettiin ensimmäisinä lieskojen saaliiksi. Tulella hävitettiin heti perään toistakymmentä lähikylää. Vähässäkyrössä 121 savun rakennukset kärsivät suurempia tai pienempiä vaurioita. 

Ehkä kaikkein tuskallisinta ja itsessään vaikeinta käsittää oli lasten raastaminen Venäjälle. Enimmät viedyistä olivat 10 ja 20 ikävuoden väliltä, nuorimmat nelivuotiaita. Upseerit myivät saaliinsa orjiksi eli sieluiksi venäläisiin kartanoihin. Määrät olivat todella suuria. Isostakyröstä koottiin 154 poikaa ja tyttöä ja vielä Ylistarosta, Isonkyrön kappelista, 80, muista lähipitäjistä hiukan vähemmän. Kaikkiaan ryöstettiin Etelä-Pohjanmaalta noin 1700 lasta ja nuorta. Vain ani harvat viedyistä tulivat takaisin. Topeliuksen Koivu ja tähti – tarinat jäivät äärimmäisiksi poikkeuksiksi.

Isonvihan loppuvuosina hauras siviilihallinto helpotti hiukan oloja. Paljon riippui siitä, osuiko paikalle joku humaani upseeri, ja toisekseen siitä, millaisia miehiä valikoitui venäläisten asettamiksi nimismiehiksi eri pitäjiin. Vähääkyröä kohtasi miehitysvuosina se onni, että pappilaan asettui – tosin vain joksikin aikaa – venäläinen eversti Jusupov. Eversti piti sotilaansa tiukassa kurissa. Hyvä jälkimaine jäi myös Vähänkyrön nimismiehestä Juho Heikkilästä Tervajoelta sekä Isonkyrön nimismiehestä Henrik Haqverista. Kummastakaan ei tehty valituksia rauhan palattua. Ylin määräysvalta ja sen sallima mielivalta säilyivät silti Venäjän armeijalla. Se asiaintila takasi turvattomuuden ja pahimmassa tapauksessa terrorin jatkumisen. 

Pohjanmaan lääni koki isonvihan kauhut raskaampana kuin mikään muu osa Suomea. Suomen alueen arviolta 5000 murhatusta ja 8000 vankina poisviedystä joka toinen oli kotoisin Pohjanmaan läänistä. Väkiluku, joka paljastaa kehityksen suunnan varmimmin, laski Etelä-Pohjanmaalla viidenneksellä, 20 prosentilla, vieläpä vuoden 1724 tilanteen pohjalta laskien. Normaalioloissa väkiluvun olisi pitänyt nousta vähintään saman verran. Likimain vastaavanlainen romahdus havaitaan tilaluvussa, rakennuksissa ja viljelyalassa. Tulelta säästyneitä rakennuksia ei korjattu. Uusista raivauksista ei ollut puhettakaan, kun ihmistyövoiman ja vetojuhtien puuttuessa ei kyetty viljelemään edes kaikkia vanhoja peltomaita.

Aineelliset vahingot voidaan aina aikaa myöten korvata. Menetettyjä ihmishenkiä ei saada takaisin.  Tuhossa ja menetyksissä oli selkeitä alueellisia eroja. Otettakoon lähemmin tarkasteltavaksi vaikkapa Vähäkyrö. Katovuodet saattoivat surmilleen, kuten edellä jo todettiin, 380 vähäkyröläistä, isonvihan aika siviilien osalta lähemmäs 300, siis liki neljänneksen vähemmän kuin nälkävuodet. Isonvihan surmanluvuista puuttuvat kuitenkin tiedot niistä sotilaista, jotka oli ennen Napuen taistelua otettu pitäjästä Ruotsin armeijaan ja jotka kokivat Napuella tai jo sitä aikaisemmin sotilaan sankarikuoleman. Näitä oli useita kymmeniä, ehkä lähemmäs sata. Tässä laskussa suuri Pohjan sota koitui kuolemaksi suunnilleen samalle määrälle pitäjäläisiä kuin koituivat nälkävuodet. Molemmissa tapauksissa puhutaan 400 lähentelevästä ihmismäärästä. Lukua havainnollistaa ja konkretisoi tieto siitä, että kaikki itsenäisen Suomen 1900-luvun sodat vaativat yhteen laskien 140 vähäkyröläisen hengen – se on neljä vähemmän kuin vähäkyröläisiä nostomiehiä meni kahden tunnin sisällä Napuella helmikuussa 1714.

Lähteistä ja alan kirjallisuudesta saa kuvan, että ajan kovat kolhut riipoivat Vähääkyröä pahemmin ja syvemmälti kuin maakuntaa yleensä, näin jopa verrattuna lähipitäjiin. Tämä tuli näkyville jo Napuella. Suunnilleen puolet (457) taisteluun osallistuneista kaikkiaan 900 eteläpohjalaisesta nostomiehestä kaatui, neljännes (223) otettiin vangiksi ja toinen vajaa neljännes (200) pääsi pakoon. Kaatuneista oli vähäkyröläisiä 144, isokyröläisiä 141 ja laihialaisia 113 miestä. Suhteellisesti laskien nämä määrät merkitsivät Vähänkyrön osalta 70, Laihian osalta 60 ja Isonkyrön osalta 45 prosentin osuutta pitäjien hengille kirjoitettujen aikuisten miesten määrästä.  Isonkyrön prosenttiluku jäi muita pienemmäksi siksi, että Ylistaro luettiin silloin hallinnollisesti Isoonkyröön ja Ylistarosta ei nostomiehiä saatu, koska venäläiset olivat miehittäneet seudun.  Vangituista nostomiehistä vähäkyröläisiä oli 30 eli 13 prosenttia. Vähäkyröläisiä siis kaatui eniten ja vangittiin vähiten. Myöskään pakoon päässeiden 200 nostomiehen joukossa ei liene ollut kovin monta vähäkyröläistä, koska jälkeenpäin kerrottiin, että Vähästäkyröstä löytyi vain kolme aikuista miestä ukkojen ja poikasten lisäksi.

Johtuivatko vähäkyröläisten poikkeuksellisen suuret menetykset pelkästä onnettomasta sattumasta? Osaksi todella johtuivat. Nostomiesten kohtalo Napuella oli riippuvainen paikasta, johon asianomaiset oli taisteluryhmityksessä sijoitettu. Niistä, jotka vartioivat Isonkyrön kirkolla kuormastoa, onnistui pakenemaan suhteellisen moni. Ne taas, jotka oli määrätty jalkaväen taakse kentälle ja joiden kimppuun Jaurinnevan kautta kiertäneet kasakat ensimmäisenä rynnistivät, ei ollut juuri mahdollisuuksia selvitä hengissä. Nähtävästi vähäkyröläiset kuuluivat näihin.

Kaikkea ei voi kuitenkaan panna sattumien tiliin. Vähänkyrön asukasluku vähentyi vainovuosina puolella, kun väkiluku maakunnassa kokonaisuudessaan vähentyi – kuten jo todettiin – viidenneksellä. Merkitystä oli siis muillakin syillä kuin kohtalokkailla sattumilla. Asutus Vähässäkyrössä oli maakunnan vanhinta ja tiheintä ja nähtävästi myös varallisuudeltaan keskimäärän ylittävää. Kidutuksiin oli siten poikkeuksellisen vahva motiivi. Syistä kolmas oli tärkein ja selittää kattavimmin Vähänkyrön kovaa kohtaloa. Voidaan ja pitää kysyä, mihin Vähässäkyrössä olisi paennut, mihin etsiytynyt suojaan? Kylät sijasitsivat jokivarressa; niihin oli helppo päästä, vaikea hakeutua niistä mihinkään turvaan. Metsiä ja soita oli toki silloin enemmän kuin nykyisin, mutta suhteellisen vähän silloinkin, ainakin niukemmin kuin muissa pitäjissä. Piti lähteä Vähästäkyröstä pois, jos halusi löytää jotenkin turvallisen piilopaikan. Nähtävästi aika moni sen teki.

Kumpi koettiin tunnetasolla, ihmisen sisällä, piinallisempana koettelemuksena, nälkävuodet vai isoviha. Pelkästään menetettyjen ihmishenkien osalta nälkävuodet ehkä niukasti voittavat tämän synkän kilvan. Kun mitataan kärsimysten kestoa ja raskautta sekä aineellisten tuhojen laajuutta tulos on toinen. Nälkävuosina ei ollut ketä syyttää, ketä pelätä, ketä paeta ja ketä vihata. Isonvihan aikana näitä kohteita ei totisesti puuttunut. Isostavihasta tekivät ahdistavan ja äärimmäisen vaikeasti kestettävän se raakuus ja julmuus, jonka kohteiksi ja jonka alituiseen uhkaamiksi ajan ihmiset joutuivat. Ja sitä jatkui vuodesta toiseen, seitsemän varmaan loputtoman pitkältä tuntuvaa vuotta. Lyhyesti todeten sille pahalle kaiulle, jonka sana isoviha edelleen mielissämme synnyttää, on kaikesta päätellen vankka historiallinen perusta. Todellisuus ja perimätieto osuvat tämän ajanjakson osalta harvinaisen pitkälti yksiin.

Ajan suomalaisille isonvihan aika kouriintuntuvana todisti, että Venäjän mahti oli kasvanut ohi Ruotsin ja että Ruotsi ei enää kykenisi estämään vihollisen työntymistä maahan. Suomen asema muuttui uhanalaiseksi. Tietyssä katsannossa ja määrätyssä mielessä juuri tuo havainto antoi ensimmäisen sysäyksen ajatuskuluille, jotka aikanaan, monien mutkien kautta, johtivat Suomen itsenäistymiseen. Toteutui vanha sääntö: hyvässä pysytään, huonosta pyrkivät eroon kaikki.

Eräs kysymys, sanoisin pääkysymys välittömien tapahtumien tasolla, jää askarruttamaan. Kuinka oli ylipäätään mahdollista, että siitäkin vaiheesta – siis isostavihasta – jotenkin selvittiin, selviytymisen ehdot ja edellytykset kun olivat huonot, suorastaan toivottomat. Valtaosa Kyrönmaan työkykyisistä miehistä kohtasi matkansa pään Napuella. Kun venäläiset vielä riistivät maakunnasta lapset ja nuoret ihmiset, kaatui kaikki naisten ja vanhusten harteille. Työikäiset naiset, käytännössä leskivaimot, joutuivat kantamaan raskaimman taakan. Silti täydelliseltä tuholta vältyttiin. Naiset ja vanhukset kiskoivat elämän vankkurit läpi väki- ja mielivallan ja vielä nälkäkuolemankin. Siinä on viesti, tärkeä ja vielä myönteinen viesti kaikille aikakausille, myös meidän ajallemme. Se viesti valaa uskoa tulevaisuuteen, synnyttää luottamusta ihmisen kykyyn voittaa vaikeudet. Jos ja kun isonvihankin ajasta jotenkin selviydyttiin, mitä ovat sen rinnalla nykyajan haasteet.

Eivät paljon mitään.

Tietoja ja kuvia Raudun taistelusta 1918

Olen kirjoittamassa kirjaa Raudun taistelusta 1918 Karjalan rintamalla. Tutkimus, joka kattaa ajallisesti jakson sodan alusta huhtikuun loppuun, laaditaan samalla tekniikalla kuin teokseni Tie Tampereelle (1993) eli siinä kuvataan sotaa molempien osapuolten kannalta sekä ylhäältä komentajatasolta että alhaalta miehistötasolta nähtynä.  Pienetkin tiedonsirpaleet ovat tärkeitä. Kirjoittaessani Tampereen valloituksesta julkaisin lehdissä pyynnön saada kopioina tai lainaksi yksityisten hallussa olevaa aineistoa aiheesta. Pyyntöni täytettiin erittäin merkittävässä mitassa. Esitän samanlaisen pyynnön tässä ja nyt. Aineisto voisi käsittää esim. kirjeitä, päiväkirjoja, muisteluita, haastatteluja jne. sekä valokuvia mukana olleista henkilöistä, joukoista, ympäristöstä ja tapahtumista. Myös sotaan liittymättömät kuvaukset tuon ajan Raudusta ovat merkityksellisiä. Pyynnöstä palautan aineiston, kun olen sen kopioinut ja arkistoinut. Kokoan aineiston numeroituna ja sisällysluettelolla varustettuna kansioihin, jotka luovutan osaksi kokoelmaani Kansallisarkistossa. Siellä se on sitten tutkijain vapaasti käytettävissä.

Osoitteeni on Liisankatu 19 A 4, 00170 Helsinki ja sähköpostiosoitteeni: heikki.ylikangas@helsinki.fi. Puhelinnumeroni on 040 550 8998.

Välitä tieto tästä pyynnöstä henkilöille, joilla tiedät olevan kyseistä materiaalia hallussaan. Tämän pyynnön saa julkaista myös muissa blogeissa ja lehdissä.

Heikki Ylikangas

”Ajoist’ ankarin” Pohjanmaan historiassa

(Julkaistu Pohjalaisessa 26.9.2011)

           Tulevaa pelätään aina. Vahva vastaisen pelko hallitsi Suomea 300 vuotta sitten. Ruotsin suurvalta romahti 1709 Pultavassa, Etelä-Venäjällä, kun tsaari Pietari I:n armeija tuotti perusteellisen tappion Ruotsin armeijalle. Kaarle XII pakeni Turkkiin jättäen maansa vaille riittävää puolustusta ja yhtenäistä johtoa.  

  Venäläiset etenivät Ruotsin Liivinmaalle ja kaakosta Suomeen. Viipuri menetettiin 1710. Etenemistä viivyttivät sota Turkkia vastaan ja huolto-ongelmat. Köyhästä Suomesta ei uskottu irtoavan elintarpeita kahdelle armeijalle: puolustavalle ja hyökkäävälle. Venäläiset ratkaisivat huollon rakentamalla kaleerilaivaston, joka operoi maa-armeijan tuntumassa merellä. Uusimaa joutui viholliselle kesällä 1713. Suomesta koottu Ruotsin armeija vetäytyi kenraaliluutnantti Lybeckerin johdossa taistelutta Hämeenlinnaan.

   Neuvosto Tukholmassa keskittyi torjumaan tanskalaishyökkäystä etelästä ja venäläisiskua Ahvenanmaan kautta idästä. Miehistöapua tai verovaroja ei Suomeen liiennyt. Laivastokin pidettiin Ruotsin rannikolla. Lybecker sentään vaihdettiin kenraalimajuri C. G. Armfeltiin velvoittaen tämä aktiiviseen sodankäyntiin.

   Siihen kenraalin täytyi ryhtyä, kun tsaari antoi amiraali Apraksinille käskyn eliminoida sivustavaara. Amiraali lähti etelästä 14 000 miestä mukanaan ja kohtasi puolustajan 6.10.1713 Pälkäneen Kostianvirralla. Venäläiset löivät vesitse tehdyllä kiertoliikkeellä 3 400 miestä käsittävän suomalaisvoiman tuottaen sille 600 kaatuneen menetykset. Maa Turkua ja Poria myöten miehitettiin. Yksin huollon vuoksi Armfeltin täytyi vetäytyä Pohjanmaalle.

   Itsevaltias Kaarle XII jatkoi taipumatta jo hävittyä sotaa jaellen käskyjä Turkista käsin. Pietari Suuri määräsi ruhtinas Golytsinin poistamaan tyystin pohjoisen uhan ja tuhoamaan poltetun maan taktiikalla Pohjanmaan, jotta se ei tarjoaisi tukialuetta Ruotsin sotatoimille. Armfelt perääntyi Isoonkyröön, Golytsin eteni Ylistaroon.

  Ratkaisu tapahtui Napuen kylän aukeilla 19.2.1714. Armfeltilla oli komennossaan 3 000 jalka- ja 1 500 ratsumiestä sekä tuhatkunta lähipitäjistä koottua pääosin keihäin varustettua nostomiestä, jotka sijoitettiin rykmenttien taakse ja kuormaston suojaksi. Armfelt ryhmitti 16.2.1714 väkensä poikki jäätyneen Kyrönjoen. Golitsyn harkitsi kolme päivää ja kävi sitten yli 9 000 miehellä ryhmitystä päin.  

  Venäläiset iskivät oikealta koukaten suomalaisten vasempaan siipeen ja tukivat rynnistystä ratsuosastolla, jonka toivat kentälle näkösuojassa jäätynyttä Jaurinnevaa pitkin. Tajuttuaan vihollisen aikeet Armfelt käänsi väkensä rintamasuuntaa ja komensi joukot hyökkäykseen. Suomalaisten oikea sivusta, jota pääosa ratsuväestä suojasi, menestyi hyvin ja pakotti venäläiset perääntymään. Vasen sivusta joutui ahdinkoon vihollisen saarrostuksen edetessä. Kun ratsuväki ja osa nostomiehistä pakenivat, saarrosta tuli täydellinen ja taistelusta verilöyly. Suomalaiset menettivät kaatuneina 2 645 miestä. Venäläislähteet myöntävät kaatuneitten luvuksi vain 421, haavoittuneiden sentään 1057. Vangiksi jääneet huomioiden Armfeltin armeijasta pelastui jalka- ja nostomiehiä muutama sata.

  Seutua kohtasi ennen kokematon perikato. Venäläissotilaat saivat palkkiona ryöstöoikeuden, ja saalistusvimmaa lisäsi se, että voittaja tähtäsi hävitykseen, ei miehitykseen. Naiset, lapset ja vanhukset jäivät alttiiksi vihollisen raivolle, sillä suuri osa kenttäkelpoisesta miesväestä menehtyi Napuella tai joutunut vangiksi. Papiston tietojen mukaan ”suuressa Kyrön pellon taistelussa” kaatui Vähästäkyröstä 144, Isostakyröstä 141 ja Laihialta 113 nostomiestä eli 70, 45 ja 60 prosenttia pitäjien hengille kirjoitetuista aikuisista miehistä. ­

   Kansaa surmattiin, omaisuutta ryöstettiin ja taloja poltettiin. Naisia raiskattiin; Isonkyrön emäseurakunnassa 1715 syntyneistä 36 lapsesta 24 oli ”väkivaltaisten vieraitten” tuotosta. Monet kuolivat tai iäksi vammautuivat kidutuksissa, joilla heitä pakotettiin paljastamaan arvotavaran kätköjä. Maaliskuussa 1714 venäläiset vetäytyivät etelään, mutta palasivat syksyllä takaisin ulottaen tuhotyönsä siihen asti säästyneisiin osiin Pohjanmaata. Isoviha alkoi kaikkialla.    

  Tuskallisinta oli lasten raastaminen Venäjälle. Enimmät viedyistä olivat 10 ja 20 ikävuoden väliltä, nuorimmat nelivuotiaita. Upseerit myivät saaliinsa mm. orjiksi eli sieluiksi kartanoihin. Isostakyröstä koottiin vainovuosina 154 poikaa ja tyttöä, nykyisestä Yli- ja Alahärmästä suhteessa väkilukuun eniten: 77. Vastaavat määrät olivat Ylistaron, Vähänkyrön ja Laihian osalta 80, 91 ja 67. Kaikkiaan ryöstettiin suomenkieliseltä Etelä-Pohjanmaalta 689 ja ruotsinkieliseltä yli 1000 lasta.

 Vain ani harvat tulivat takaisin. Topeliuksen Koivu ja tähti – tarinat jäivät äärimmäisiksi poikkeuksiksi. Muutamat uskalikot palanneista käyttivät hyväkseen vanhempien yhä hiipuvaa kaipuuta ja ilmoittautuivat näiden kadonneiksi lapsiksi. ”Vales-Jaakooksi” kutsuttu mies sai näin haltuunsa Jouppilan talon Seinäjoelta. Oikeustutkinnassa hänet todettiin huijarina menettämään talo.

  Isonvihan loppuvuosina hauras siviilihallinto helpotti oloja. Ylin määräysvalta säilyi silti armeijalle, mikä takasi mielivallan jatkumisen. Vasta kun Ruotsiin palannut kuningas kaatui Norjassa ja valta siirtyi valtiopäiville, kävi rauha mahdolliseksi. Se solmittiin Uudessakaupungissa 1721 liki nykyisin rajoin.

  Isonvihan jälkilaskuja maksettiin Pohjanmaalla pitkään. Arviolta noin 5000 murhatusta ja 8000 vankina poisviedystä joka toinen oli maakunnasta peräisin. Vähänkyrön väkiluku aleni henkikirjojen mukaan vuosien 1713 ja 1719 välillä peräti puolella. Myös keskimäärin väkiluku Etelä-Pohjanmaalla taantui, vielä vuoden 1724 tilanteen pohjalta laskien, viidenneksellä. Likimain sama päti tilalukuun ja viljelyalaan. Kansan sieluun viha jätti sukupolvia kestäneen jäljen.  

   Kaarlo Kramsun Jaakko Ilkka – runon mukaan nuijasodan aika oli ”ajoist’ ankarin ja itkun aika varmaan”. Ankara aika se Etelä-Pohjanmaalle olikin, sillä lähes jokaisesta perhekunnasta se sota vei vähintään yhden miehen. Ajoista ankarin nuijasota ei ollut. Nälkävuodet runtelivat maakuntaa kahdesti kovin kolhuin. Kuitenkin isoviha kestossaan, oikeudettomuudessaan ja raakuuksissaan käy ohi muiden koettelemusten. Se oli Pohjanmaalle sittenkin se ”ajoist’ ankarin”.

                                                                        Heikki Ylikangas