Väkivaltainen radikalisoituminen ja ekstremismi ilmiönä

Opetushallituksen rahoittama ja HY+:n organisoima ”Väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisy kouluissa” koulutuksen toinen toteutus käynnistyi Siltavuorenpenkereellä perjantaina 16.2. Koulutuspäivän alussa ryhmäläiset tutustuivat toisiinsa ja tämän jälkeen Daniel Sallamaa luennoi otsikolla ”Mitä väkivaltainen ekstremismi on?” Lounaan jälkeen luennointivuorossa oli dosentti Leena Malkki, jonka luento kantoi nimeä ”Radikalisoituminen ilmiönä.” Päivän toisen luennon jälkeen oli vuorossa kurssilaisten ryhmäytyminen kehittämistehtäviä varten. Ryhmät valitsivat asiantuntijaohjaajan ja ideoivat tulevaa kehittämistehtäväänsä alustavasti. Kehittämistehtävistä ja niiden sisällöistä tarkemmin tämän blogin myöhemmissä kirjoituksissa. Tässä blogitekstissä kerrataan ensimmäisen koulutuspäivän luentojen antia, ja tuodaan esille lähteitä, joista omaa tietämystään aihealueesta voi syventää.

Väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisyä käsittelevän koulutusjakson alkuun, on tärkeää ymmärtää, mitä käytetyillä käsitteillä tarkoitetaan. Arkipuheessa radikalisoitumisen ja väkivaltaisen radikalisoitumisen välille ei useinkaan tehdä selkeää eroa. Laitisen ja Lumion (2009, 21) mukaan, radikalismi voidaan nähdä ajattelusuuntauksena, joka keskittyy ajamaan perustavanlaatuisia muutoksia yhteiskuntaan. Tällöin väkivallaton radikalisoituminen voidaan nähdä jopa yhteiskuntaa eteenpäin vievänä voimana ja kriittisiä kansalaisia demokratiaa muovaavina toimijoina (Barlett, Birdwell & King 2010, 7; van San et al. 2013, 277.) Esimerkkinä tällaisesta ääriajattelusta voidaan pitää esimerkiksi aikanaan radikaalia ajatusta naisten äänioikeudesta. Tämän koulutusjakson sisällöt tulevat kuitenkin keskittymään väkivaltaiseen radikalisoitumiseen ja sen ennaltaehkäisyyn suomalaisissa oppilaitoksissa.

Kun ero väkivaltaisen ja väkivallattoman radikalisoitumisen välille on tehty, on tärkeää tietää, millä määritelmillä väkivaltaista radikalisoitumista ja ekstremismiä käsitellään. Yleisesti käytetyt määritelmät mukailevat Sisäministeriön ”Kansallisen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennalta ehkäisyn toimenpideohjelman” (2016) määritelmiä, jonka mukaan:

”Väkivaltainen radikalisoituminen on prosessi, jonka myötä yksilöt päätyvät käyttämään väkivaltaa tai uhkaamaan sillä, kannustamaan siihen tai oikeuttamaan se aatemaailmalla perustellen.” (Sisäministeriö 2016, 11).

“Väkivaltaisella ekstremismillä tarkoitetaan tässä toimenpideohjelmassa sitä, että väkivaltaa käytetään, sillä uhataan, siihen kannustetaan tai se oikeutetaan aatemaailmalla perustellen. Väkivaltainen ekstremismi ei ole rikosoikeudellinen käsite.” (Sisäministeriö 2016, 11).

“Aatemaailmalla tarkoitetaan tässä toimenpideohjelmassa jaettuja ajatusrakennelmia, joiden lähtökohtina ovat tulkinnat ihmisryhmistä, maailmasta, uskonnosta, ihmisten ja valtioiden välisistä suhteista, ihmisarvosta, pyhästä sekä ei- pyhästä tai vastaavista sekä yksilön toimintaa ohjaavista uskomuksista.” (Sisäministeriö 2016, 11).

Sallamaa esitteli luennossaan väkivaltaisen ekstremismin taustaideologioita, joista tarkemmin käsiteltiin tässä yhteydessä: 1) Ääiroikeistolaisuus (kansallissosisalismi ja vastajihadismi) 2) (Vasemmisto)anarkismi sekä 3) Salafi-jihadismi.

Aini Linjakumpu (2014) on tutkinut islamilaisen ääritoiminnan emotionaalisia perustoja käyttäen aineistonaan taistelijoiden omaelämänkertoja. Yksi harvoista suomennetuista elämänkerroista on Omar Nasirin ”Jihadin sydämessä. Elämäni Al-Qaidan taistelijana ja sen vakoojana.” Linjakummun tutkimuksessa näitä henkilökohtaisia väkivaltaiseen ekstremismiin mukaan lähtemisen tekijöitä ovat olleet muun muassa pettymys vallitsevaan tilanteeseen, pyrkimys löytää parempaa ja mielekkäämpää tekemistä, sopeutumattomuus lähiympäristöön (koulu, perhe, työ, opiskelu), vierauden tunne, avautunut mahdollisuus toisin elämiseen, turhautuminen, kapina aikaisempaa elämää ja sen arvoja kohtaan, vahva tunne olemisesta yhteydessä samanmielisiin, koulutusleirit, joihin osallistumisen jälkeen vaikea irtautua toiminnasta, karismaattiset ja voimakkaat johtohenkilöt, tunteisiin vaikuttaminen sekä se, että tarjolla ei ole muita yhtä houkuttelevia näköaloja tulevaisuudelle. Viimeisestä teemasta lainauksena kyseisestä kirjasta seuraava kappale: ”Jokaisella pojalla on unelma – tulla palomieheksi tai astronautiksi tai presidentiksi, olla jotain mahtavaa. Tietenkään useimmat pojat eivät koskaan saavuta lapsuutensa unelmaa, mutta se ei ole oleellista. Kun poika varttuu ja tulee aikuiseksi, hän vähitellen luopuu unelmastaan, vaikka se saattaa yhä elää hänen muistoissaan. Mutta jos unelmat tuhoutuvat pojan ollessa hyvin nuori, hän joko tuhoutuu unelmansa mukana tai hänestä tulee vahva. Hänestä tulee vahva, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää. Hän luopuu tulevaisuudestaan. Poika vailla unelmaa on vaarallinen.” (Nasiri 2007.)

Salafi-jihadismista kiinnostuneille Juha Saarisen Twitter-tilin (@JP_Saarinen ja @NihilisticZeal) seuraaminen tuo esille tuoreimman aihetta koskevan tiedon. Lisäksi The Ulkopolitist on tammikuun 2018 alussa julkaissut sivuillaan Podcast tupajakon otsikoilla ”ISIS ja kaatunut kalifaatti” ja ”Jihadistinen liikehdintä Euroopassa.” Saarisen lisäksi mukana keskustelussa sotatieteiden tohtori Antti Paronen ja maailmanlaajuiseen poliittiseen väkivaltaan ja terrorismiin erikoistunut analyytikko Otso Iho. Myös Marko Juntusen, Karin Creutz-Sundblomin ja Juha Saarisen (2016) tutkimus ”Suomesta Syyriaan ja Irakin konfliktikentälle suuntautuva liikkuvuus” on mielenkiintoinen tutkimusraportti luettavaksi.

Äärioikeistolaisuuden jako kansallissosialistisiin ja vastajihadistisiin ajattelijoihin on olennainen esimerkiksi näiden ryhmien suhtautumisessa Israelin kysymykseen: kansallissosialistien antisemitistisyys kohtaa vastajihadistit, jotka kokevat israelilaiset liittolaisinaan taistelussa islamia vastaan. Kansallissosialistisesta äärioikeistolaisuudesta ja sen toiminnasta Suomessa voi lukea kokemusasiantuntijaksi nimetyn Esa Henrik Holapan kirjasta ”Minä perustin uusnatsijärjestön. Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat.” Tässä entinen natsijohtaja paljastaa tietonsa liikkeen sisältä ja kertoo varoittavan elämäntarinansa. Kirjan esipuheessa Holappa mainitsee: ”Mielestäni on tärkeää oppia tunnistamaan, miten ja milloin ääriajattelu alkaa, jotta siihen voitaisiin puuttua mahdollisimman pian.”

Vastajihadistisen äärioikeistolaisuuden yksi tunnetuimmista toimijoista on norjalainen Anders Behring Breivik. Aage Strom Borchegrevinkin kirja ”Norjalainen tragedia. Anders Behring Breivik ja tiet Utøyalle” kertoo Breivikin tarinan länsioslolaisesta nuoresta yhdeksi sodan jälkeisen Euroopan pahimmaksi terroristiksi. Kyseessä on taustoittava, selitystä etsivä ja perusteellinen teos. Moninaisista teemoista esiin nostettakoon tässä vaiheessa Breivikin Andrew Berwickin nimellä kirjoittaman ”2083. A European Declaration of Independence” manifestin herättämä pohdinta, ja myös viimeisen kontaktipäivän medialuentoonkin liittyvä lainaus: ”Informaatiovallankumouksen paradoksin voisi ilmaista seuraavalla tavalla: Miksi väärinkäsitykset jäävät elämään, vaikka ihmisillä on pääsy suurempaan tietomäärään? Euroopassa ja Yhdysvalloissa ihmiset etsivät enemmän uutisia kuin aiemmin, eikä vähiten Internetin ansiosta. Niin ollen voisi kuvitella, että huono informaatio katoaa luonnollisen valinnan kautta. (—) Selitys löytyy ilmiöstä, jota kutsutaan yleisön fragmentoitumiseksi. Ihmiset haluavat etsiä uutisläheteitä (sic), jotka ovat samalla poliittisella aallonpituudella heidän kanssaan. Sen seurauksena useita uutislokeroita ja mediatodellisuuksia syntyy ja alkaa elää rinnakkain.” (Borchgrevink 2014, 185-186.)

Edellisten teemojen lisäksi luennoilla käsiteltiin myös yksinäisiä toimijoita, joita toisinaan kutsutaan myös yksinäisiksi susiksi. Tämän ryhmän muodostavat esimerkiksi kouluampujat sekä muut joukkosurmien tekijät. Käsite yksinäinen susi tai yksinäinen toimija ei kuitenkaan tarkoita, etteikö henkilöllä olisi tekonsa takana aatemaailmaa jossain laajemmassa kontekstissa. Yksinäinen sana viittaa kuitenkin useimmiten vain siihen, etteivät nämä toimijat toimi minkään ryhmittymän alaisuudessa. Allekirjoittanut käyttää kouluampujista kuitenkin aina termiä koulumurhaajat, sillä kyseiset teot luokitellaan rikosoikeudellisesti murhiksi (ks. esim. Lauerma 2009, 147; Punamäki, Tirri, Nokelainen & Marttunen 2011, 22 ).

Sekä Sallamaan että Malkin luennoilla viitattiin Arto Halosen dokumenttielokuvaan ”Valkoinen raivo”. Elokuva kertoo kiusatusta valkoista raivoa kantavasta Laurista, joka voitti joukkomurhaajan mielen. Elokuva kuvaa Laurin elämänkaaren pienestä koulupojasta aikuisuuteen saakka. Laurin koulukiusaaminen alkoi jo nuorena, ja kotona Laurin äiti kehotti häntä kääntämään toisenkin poskensa. Kiusaamisen jatkuttua jotain tapahtui. Lauri kertoo: ”Mä olin se hyväntahtoinen kiltti poika, joka ei koskaan lyönyt takaisin. Mutta sisälläni tapahtui jotain.” Laurin sanojen mukaan kiusaaminen jatkui ja muuttui yhä vakavammaksi (kyseessä oli kuitenkin kouluväkivaltaa, jota ei saisi koskaan kutsua vähätellen koulukiusaamiseksi.) Tässä vaiheessa Lauri kertoo kuitenkin löytäneensä keinoja selviytyä: ”Luontokuvausharrastus ja muutama tärkeä ihmissuhde, itseäni vanhemman aikuisen ihmisen kanssa auttoivat elämässä eteenpäin.”

Lukioon siirryttyä väkivalta ja kiusaaminen jatkuivat ja Lauri kertoo, että: ”16-vuotiaana mieleeni alkoi nousta kuvia rankaisusta. Halusin hakea sovitusta tapahtuneelle.” Lauri jatkaa: ”Mieleeni tuli kidutusfantasioita. Halusin toteuttaa kipua niille, jotka ovat toimineet minua vastaan väärin. Väkivaltaisia ajatuksia. Mietin mitä päälle käy, kun sitä lyö umpimetallisella pesäpallomailalla.” Hieman tämän jälkeen Lauri kiinnostui aseista. ”Mielessäni alkoi pyöriä myös ajatuksia apokalyptisesta joukkotuhosta. Ajattelin että menisin johonkin paikkaan ja ampuisin kaikki. Tiesin, että se on eettisesti väärin, mutta se oli myös väärin, mitä minut oli pakotettu kokemaan. Aloin tehdä tarkkoja suunnitelmia. Aloin harrastaa ampumista. Mä haluan olla valmis iskuun.” Dokumenttielokuvan edetessä päähenkilö Lauri kiertää uutisoinnin ohessa Suomen suurimpien tragedioiden näyttämöillä: Myyrmannissa, Jokelassa ja Kauhajoella. Elokuvaa kuvataan myös Helsingin yliopiston päärakennuksessa, joka oli myös vähällä muotoutua murhenäyttämöksi, mikäli sinne suunnisteltuja iskuja ei olisi saatu estettyä.

Lauri alkoi kuitenkin saada myös positiivisia kokemuksia: ”Mulla oli matala kynnys hakea apua. Koulussa oli psykologi ja menin hänen luokseen. Se helpottikin tilannetta, mutta perustilannetta se ei korjannut. Löysin myös urheilun, josta tuli tärkeä henkireikä. Ja se työnsi lopulta joukkomurha-ajatukset mielestä. Astuin sitä kautta erilaiseen maailmaan, missä minua ei enää pilkattu eikä nöyryytetty. Vaikka mä olin oppinut olemaan yksinäinen susi muiden keskellä, niin joukkuelajeissa mä olinkin yksi siitä ryhmästä.” Merkityksellisyyden löytäminen ja sen tärkeyden korostaminen nouseekin Laurin elämäntarinassa suureen rooliin: ”Ne on olleet mun elämän parhaita kokemuksia, kun oon saanut olla mukana lentopallossa ja menestyä. Olla osa ihmisiä.” Pitkäkestoinen terapia aikuisiällä oli Laurille välttämättömyys hänen tunnistaessaan taas esimerkiksi armeijassa uusia väkivaltafantasioita.

Dokumentin lopussa Lauri kertoo kehittämästään teoriasta, valkoisesta raivosta: ”Valkoista raivoa ei tunnisteta. Osa hakee hoitoa. Heissä on jotain outoa, mutta ei tunnisteta mitä. Mä itse olen aina potentiaalinen surmaaja. Se elää minussa aina. Kun selviydyin, kokemukset ovat jalostuneet pääosin voimavaraksi. Sain elämän, mielenrauhan ja paikan ihmisenä ihmisten joukossa. Asioita voi työstää ja pitää teot loitolla. Niin minä olen tehnyt ja tullut toimeen valkoisen raivon kansa. Se pitää osata ensiksi tunnistaa ja ymmärtää. Sen jälkeen sen kanssa voi elää, ja toivoa että vie sen mukanaan hautaan.”

Malkki kertoo videoluennollaan Moodlessa tarkemmin koulusurmien alakulttuureista. Koulusurmiin liitetty niin sanottu koulusurmakultti tai kulttuurinen skripti nousee esille koulusurmia ihannoivien ja niitä toteuttaneiden toisiaan vastaavissa mieltymyksissä elokuviin ja musiikkiin. Kyseisestä aiheesta voi tarkemmin lukea Atte Oksasen ja Tomi Kiilakosken (2011) artikkelista ”Soundtrack of the School Shootings: Cultural Script, Music and Male Rage.” Esille nousseista elokuvista tai tietyistä yhtyeistä ja niiden vaikutuksesta koulumurhaajiin kirjoittajat huomauttavat seuraavaa: “Our analysis of the school shootings underlines that school shooters apparently do not belong to any specific subculture in the traditional sense. (—) Rather, school shooters should be loosely labelled as fans of industrial and metal music, but the logic of liking certain bands seems to be that they are liked because previous school shooters have liked similar bands. The school shooters of the 2000s have used the Internet to take part and to modify the cultural script. The Finnish school shooters of Jokela and Kauhajoki are examples of active Internet users who found like-minded people on the Internet although their offline friends were trying to make them understand the severity of violent acts.” (Oksanen & Kiilakoski 2011, 265.)

Lähteet:

Barlett, J., Birdwell, J. & King, M. (2010). The edge of violence. A Radical Approach to Extremism. London: Demos.

Borchgrevink, A. S. (2014). Norjalainen tragedia. Anders Behring Breivik ja tiet Utøyalle. Keuruu: Otava.

Halonen, Arto. (2015). Valkoinen raivo. Kiusattu, joka voitti joukkomurhaajan mielen. Dokumenttielokuva. VL-Media Oy.

Holappa, H. (2016). Minä perustin uusnatsijärjestön. Suomen Vastarintaliikkeen ex-johtajan muistelmat. Helsinki: Into.

Juntunen, M., Creutz-Sundblom, K. & Saarinen, J. (2016). Suomesta Syyrian ja Irakin konfliktikentälle suuntautuva liikkuvuus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 43/2016.

Kiilakoski, T. (2011). Soundtrack of the School Shootings: Cultural Script, Music and Male Rage. Young, 19(3), pp. 247-269.. Also in web: https://people.uta.fi/~atte.oksanen/Kiilakoski&Oksanen_2011_Soundtrack.pdf

Laitinen, K. & Lumio, M. (2009). Terroristin synty ja terrorismin torjunta. Näkökulmia väkvaltaiseen radikalistoitumiseen. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

Lauerma, H. (2009). Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Helsinki: Edita.

Linjakumpu, A. (2014). Islamilaisen ääritoiminnan emotionaaliset perustat: omaelämänkerrat tunteiden tulkkina. Teoksessa Kullberg, A. (toim). Poliittisen väkivallan poluilla. Turku: Turun yliopisto. 139-155.

Nasiri, O. (2007). Jihadin sydämessä. Elämäni Al-Qaidan tasitelijana ja sen vakoojana. Helsinki: Tammi.

Punamäki, R.-L., Tirri, K., Nokelainen, P. & Marttunen, M. (2011). Koulusurmat. Suomalaisen tiedeakatemian kannanottoja 2/2011. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.

Sisäministeriö. (2016). Kansallinen väkivaltaisen radikalisoitumisen ja ekstremismin ennalta ehkäisyn toimenpideohjelma. Sisäministeriön julkaisu 15/2016. Sisäinen turvallisuus.

The Ulkopolitist (2018). Podcast-jaksot: ”ISIS ja kaatunut kalifaatti” ja ”Jihadistinen liikehdintä Euroopassa”: https://www.ulkopolitist.fi/2018/01/20/podcast-suoraa-puhetta-terrorismista-isis-ja-kaatunut-kalifaatti/

van San, M., Sieckelinck, S. & de Winter, M. (2013). Ideals adrift: an educational approach to radicalization. Ethics end Education, 8:3, 276-289.

Kirjoittaja: Katja Vallinkoski, väitöskirjatutkija