Kirjoittaneet: Julia Keipi & Siina Kallio
Perinteisten vaikuttamismuotojen lisäksi myös taide tarjoaa keinon vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Vaikuttaminen taiteen kautta ei ole yhtä suoraa toimintaa kuin esimerkiksi äänestäminen on, mutta sen kautta voimme haastaa omaa ajatteluamme ja suhtautumistamme ympäristön suhteen.
Ympäristötaide tarkastelee ihmisten suhdetta ympäristöön, jolloin ympäristöstä tulee taiteen näyttämö ja kerronnan väline. Ympäristötaiteilijoiden pyrkimyksenä on toimia yhteistyössä ympäristön kanssa ja tutkia niitä viestejä, mitä sillä on kerrottavanaan. Se ei pyri muokkaamaan ympäristöä, vaan pikemminkin toimimaan yhteistyössä sen kanssa. Tämän vuoksi ympäristötaide onkin kiinnostava aktivismin muoto, sillä se kertoo jo siitä, mitä on olemassa ja merkityssuhteet jäävät tulkitsijan havaittaviksi. Katsojan tehtäväksi jää tulkita, miksi ympäristön tila on sellainen kuin se on, ja mitä sille mahdollisesti voisi tehdä. Tässä postauksessa esittelemme joitakin taiteilijoita, joiden teoksiin tutustuminen antaa ajattelemisen aihetta.
Chris Jordan on kiinnostava esimerkki tästä. Hän on valokuvaaja, joka kuviensa kautta ottaa voimakkaasti kantaa erityisesti tapaamme kuluttaa, kapitalistiseen maailmaan ja kasvavaan jätteiden määrään. Teoksissaan Midway: Message from the Gyre (2009–) hän on tutkinut Midway Atollin saarelta löytyneiden albatrossinpoikasten ruumiita, joista on löytynyt suuria määriä muoviroskaa. Valokuvien viesti on hyvin vahva: meidän talouskasvumme ja kuluttamisemme vaikuttaa ympäröivään luontoon ja lajeihin tuhoisalla tavalla. Kuvat tuovat silmiemme eteen sen, joka muuten jäisi monelta näkemättä. Myös Benjamin von Wong keskittyy Chris Jordanin tavoin tuomaan töissään esille jätteiden tuhoisen vaikutuksen ympäristöön.
Yksi tunnetuimmista ympäristötaiteilijoista on myös saksalainen Nils-Udo, jonka lähestymistapa on melkoinen kontrasti Chris Jordanin teoksille. Nils-Udo aloitti uransa maalarina, mutta siirtyi työskentelemään luonnon ja ympäristön parissa. Hän työskentelee luonnonmateriaalien kanssa, käyttäen työvälineinään luonnosta löytyviä oksia, kasveja ja kiviä. Nils-Udon teoksia on tulkittu vastalauseina kaupallistuvalle taiteelle, luoden samalla utopioita ja fantasiamaisia teoksia. Niissä piilee mystisyyttä, joka vahvistaa luonnon merkitystä ainutkertaisena ja korvaamattomana.
Myös elokuva tarkastelee omalla tavallaan ihmisten suhdetta ympäristöön. Jokainen nimittäin osaa varmasti nimetä ainakin yhden elokuvan, joka on jättänyt jäljen ja tehnyt suuren vaikutuksen. Elokuva itkettää, naurattaa ja vihastutta. Tarinankerronalla ja elokuvan rakenteella, mutta myös esimerkiksi äänimaailmalla, on valtavs merkitys sille, mitä näemme ja koemme. Sanotaankin, että hyvä elokuva saa katsojan kokemaan ja tuntemaan.
Elokuvan voimallisimpia vaikuttamiskeinoja on kyky asettaa katsojansa toisten ihmisten tai olentojen asemaan. Näin elokuva voi herätellä, avata silmiä ja laajentaa ymmärrystä. Samalla maailman näkeminen vieraasta tulokulmasta voi synnyttää aivan uudenlaisia tunteita ja vahvistaa empatiaa. Näiden kaikkien kautta katsojassa saattaa herätä tarve muuttaa, vaikuttaa ja ottaa selvää. Elokuva esittää aina jonkinlaisen mahdollisen maailman, joka voi jo itsessään toimia vaikuttamisen välineenä. Tällaisia ovat esimerkiksi dystopiaelokuvat ilmastonmuutoksen aiheuttamasta tuhosta.
Dokumenttielokuvien pyrkimys on juuri useimmiten vaikuttaa, sillä ne tallentavat ja paljastavat ilmiöitä sekä menevät sinne, minne katsoja ei todennäköisesti itse menisi. Esteettisten pyrkimysten lisäksi dokumenttielokuva voi myös opettaa ja valistaa. Esimerkiksi tanskalaisen dokumentaristin Robin Petrén teokset ovat esteettisen kauniita, mutta keskiössä ovat luonto, sen ilmiöt ja ihmisen vaikutus ympäristöönsä. Petrén dokumenttielokuva From The Wild Sea näyttää katsojalleen meriin pakkautuvien jätteiden ja ilmastonmuutoksen voimistamien säiden ääri-ilmiöiden surulliset vaikutukset merien eliöstöön. Ihmisten tuhoava vaikutus välittyy selvästi, mutta samalla elokuva kysyy, onko meistä myös tuhon korjaajiksi. Petré kertoo tavoittelevansa elokuvillaan lajien välistä empatiaa, mikä välittyy suloisten eläinhahmojen, mutta myös kuoleman kuvaamisen kautta.
Intialaisen Rahul Jainin Invisible Demons dokumenttielokuvan kantavana visuaalisena elementtinä on ilmansaasteiden aiheuttama sankka sumuverho. Tuo sumuverho esiintyy katsojalle ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhon symbolina, tarjoten samalla mahdollisuuden tunnustella minkälaista elo olisi Delhin asukkaana. Katsojalle annetaan mahdollisuus eläytyä ja pohtia, voiko tulevaisuus kenties näyttäytyä yhtä sumuisena kaikkialla maapallolla. Dokumenttielokuvien vaikuttavuus piileekin ennen kaikkea siinä, että paljastamisen, osoittamisen ja tunteiden nostattamisen lisäksi ne antavat katsojalle aihetta ja tilaa ajatella.