Kanssakäypä asiantuntija

Kielemme ei aina mutkitta taivu ilmaisemaan kaikkea, minkä sanominen on indoeurooppalaisissa kielissä vaivatonta. Viime päivinä olen esimerkiksi mietiskellyt, miten selkeyttäisin suomeksi eron käsitteiden trust ja reliance välillä. Ensimmäinen on sellaista luottamusta, jonka luotettu voi pettää, jälkimmäinen taas sellaista, jonka varassa uskallan vaikkapa astua junaan: luotan siihen, että kulkupeli toimii. Olisi omituista antropomorfisointia syyttää junaa luottamukseni pettämisestä, jos se sattuisi rikkumaan.

Tulen välillä kehitelleeksi käännöksiä hankalasti suomentuville termeille. Yksi tällainen vaikea tapaus on Harry Collinsin interactional expertise: kyky keskustella asiantuntevasti tietystä käytännön taidosta tai erikoisalasta ilman, että kuitenkaan kykenisi harjoittamaan sitä. Kuten Collins toteaa, esimerkiksi tieteensosiologit ovat usein tällä tavoin asiantuntevia. He kykenevät keskustelemaan tutkimansa alan sisällöstä ja tutkimuskäytännöistä varsinaisten asiantuntijoiden kanssa, mutta eivät kykenisi tekemään kyseisen alan tutkimusta. Tieteen ulkopuolella esimerkiksi asiantuntijayritysten myyjät kykenevät parhaimmillaan samaan: he kykenevät keskustelemaan pätevästi sekä asiakkaan että oman yrityksen varsinaisten asiantuntijoiden kanssa – mutta eivät kykene tekemään näiden asiantuntijoiden töitä.

Ehdotan, että interactional expertise suomennetaan kanssakäyväksi asiantuntijuudeksi. Se on käypää asiantuntijuutta keskusteluissa muiden kanssa, mutta ei riitä muuhun.

Pyhäinpäivä

Asun syksyn kellarikerrokseen rakennetussa asunnossa, jonka katonrajan ikkunoista näen kadulla kävelevien nilkat. Talo on ymmärtääkseni 1700-luvulta; jotkut osat voivat olla vanhempiakin. Ikkunoissa on yksinkertaiset lasit, sillä talo on suojeltu, eikä maan lainsäädäntö salli ikkunoiden ulkonäköön vaikuttavia muutostöitä. Paikalliset uskovat karaistumiseen, ja kaikilla on yskä.

Pienen kaupungin korkeinta kohtaa hallitsee normannien rakentama, suhteettoman suuri katedraali. Sen ruodeholvit ovat kuulemma vanhin säilynyt merkki siitä, kuinka romaaninen arkkitehtuuri alkoi väistyä varhaisgotiikan tieltä. Tänään evensongia seurasi pyhäinpäivän kunniaksi kulkue kuorista keskikäytävää pitkin katedraalin länsipäädyn Galilea-kappeliin, ja poikasopraanojen Alleluia! kiiri korkealle. Talo, jossa asun, jää iltaisin katedraalin varjoon. Öisin havahdun joskus hetkeksi kellojen soittoon – tai kadulla kulkevien opiskelijoiden mekastukseen. Viime päivinä heillä on ollut yllään vampyyriviittoja ja kasvoillaan luurankomeikkejä.

Asunnossani viihtyminen edellyttää tyyntä suhtautumista monenlaisiin hämähäkkeihin, mutta kun tässä eräänä iltana kuulin hämähäkin rapisevat askeleet kokolattiamatolla, kieltämättä säikähdin.

Täällä on tuntunut luontevalta valita iltalukemisiksi Montague Summersin The Gothic Quest ja Eino Railon Haamulinna, jonka englanninnoksen löysin yliopiston kirjastosta. Kirjallinen gotiikka kehittyi samoihin aikoihin kun arkkitehtuurissa alettiin kerrata keskiaikaisen gotiikan muotoja. Se rakentui mielikuvituksen muovaaman menneisyyden varaan ja mieltyi vahvimmin sellaiseen vieraaseen, josta löytyi jotain tuttua. Ja tämä maa edustaa omassa menneisyydessäni yhtä aikaa vierasta ja tuttua. Kävin lapsena brittijärjestelmän mukaista kansainvälistä koulua kahdessa maassa, vaikken täällä, ja kieli, jota puhuin joitain vuosia toisena äidinkielenäni, oli juuri brittienglanti. Juuri sellainen yläluokkainen brittienglanti, jota monet kadulla remmastavat opiskelijat puhuvat.