Vastaus Petteri Taalakselle: aktivistin näkökulman eettinen perustelu

Viime viikolla Maailman ilmatieteen laitoksen (WMO) pääsihteeri Petteri Taalas julkaisi kirjan Ilmastonmuutos ilmastotieteilijän silmin (Tammi). Kirjan julkaisun yhteydessä antamissaan haastatteluissa ja lehtikolumneissaan Taalas kuvasi tärkeimmäksi viestikseen realismin palauttamisen ilmastokeskusteluun, jossa isot ja pienet asiat ovat menneet pahasti sekaisin. Ylilyönteihin ovat Taalaksen mukaan syyllistyneet erityisesti ilmastoaktivistit, jotka ovat ilmaston pelastamisen nimissä alkaneet heitellä tavallisia ihmisiä syyllistäviä ja heidän hyvinvointiaan kurjistavia ehdotuksia julkisuuteen:

”Jos ryhdytään kertomaan, että lentomatkustaminen on kiellettyä, muovin käyttö on kiellettyä, metsien hyötykäyttö – josta tulee suomalaisten hyvinvointi – on kiellettyä, lihan syöminen on kiellettyä ja autolla ajaminen on kiellettyä, koko aihepiiri saa sellaisen leiman, ettei tavallinen ihminen halua siihen kelkkaan hypätä. Tämä saattaa myös olla poliittinen kysymys eli se saattaa sataa sellaisten poliittisten toimijoiden laariin, jotka eivät ole kiinnostuneita tämän muutoksen hillinnästä. Tästä on nähty nyt esimerkkejä esimerkiksi Yhdysvalloista.”

Taalaksen reaktio on kuin suora reaktio siihen, mitä itse kirjoitan tämän blogini johdannossa:

”Mutta mitä lähemmäs ja mitä syvemmälle yksityisiksi koettuihin valintoihin ilmastokriisin torjuntavaatimukset puuttuvat, sitä enemmän keskusteluun ilmestyy moralisoivaa puheenpartta ja sävyä. Kommenttipalstat täyttyvät närkästyksestä ja paheksunnasta. Tämän tästä muistutetaan, kuinka yksilöiden syyllistäminen on väärin.”

Kuten johdannossa jatkan, Taalaksen kaltainen reaktio ei todellakaan ole yllättävä, mutta jotain todella hämmentävää siinä on – etenkin kun se tulee ilmastonmuutoksen torjunnan keskeistä auktoriteettia edustavalta taholta. Juuri kun ilmastokriisin syvästi eettinen perusasetelma on läpäissyt tiensä sinne minne sen kuulukin, eli meidän jokaisen elämänvalintojen arviointiin, WMO:n pääsihteeri tekee sen, jonka vuoksi aloitin tämän blogin pitämisen. Taalas kertoo, että nyt on menty liian pitkälle. Isot ja pienet asiat ovat menneet sekaisin, on sorruttu ylilyöntiin ja ihmisten elämäntapojen moralisoivaan syyllistämiseen, joka saa vain heidät varpailleen ja vastustamaan tarvittavia muutoksia.

Taalaksen kommentit herättivät perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa ärhäkkään keskustelun. Pääkirjoituksia myöten hänen viestiään toistettiin hyväksyvään sävyyn samaan aikaan kun monet tutkijat ihmettelivät, mihin Taalaksen esittämät arviot oikein perustuvat.

Tämä kirjoitus on moraalifilosofin puolustus sille, mitä voisi kutsua Taalaksen voimakkaasti arvostelemaksi ”ilmastoaktivistin näkökulmaksi”. Tukeudun tässä Tukholman yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Gunnar Björnssonin lukuun myöhemmin keväällä julkaistavassa Philosophy and Climate Change -kirjassa. Oxford University Pressin julkaiseman kirjan luku on otsikoitu ”On individual and shared obligations: in defense of the activist’s perspective”.

Aktivistin näkökulman teesit

Björnssonin puolustama ”ilmastoaktivistin näkökulma” koostuu seuraavista teeseistä:

  1. Teesi vaikuttavasta yhteistoiminnasta: Yhdessä toimien meidän on yhä mahdollista torjua ilmastonmuutos hyväksyttävälle tasolle.
  2. Teesi kollektiivisesta velvollisuudesta: Vaikuttavan yhteistoiminnan mahdollisuuden vuoksi meillä on yhteinen velvollisuus torjua ilmastonmuutosta.

Uskoakseni myös Taalas hyväksyy nämä kaksi teesiä, vaikkei hän etiikasta mitään puhukaan ja kirjan otsikko antaa ymmärtää, ettei siinäkään kirjoiteta paljon vastuista tai velvollisuuksista. Mutta uskoisin, että Taalaksellekin perimmäinen syy torjua ilmastonmuutosta on eettinen eli estää sen aiheuttamat vahingolliset ja pahimmillaan tuhoisat seuraukset.

(Toinen asia sitten on, mikä on hänen arvionsa hyväksyttävistä vahingoista. Hän pohtii  2 asteen lämpötilan nousun olevan realismia ja puhuu sen mukanaan tuomista ”kasvavista haittatekijöistä”, joiden kanssa ”me kyetään elämään.” Silti hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on raporteissaan laajasti korostanut, kuinka 2 asteen nousun seuraukset voivat kasvaa kestämättömiksi esimerkiksi monille maatalousvaltaisille Afrikan maille tai johtaa korvaamattomiin tuhoihin ekosysteemien kuten korallien osalta).

Se, minkä Taalas selvästi haluaa kyseenalaistaa, on Björnssonin kolmas teesi ”ilmastoaktivistin näkökulmassa”:

  1. Teesi yksilöiden velvollisuuksista: eettiset syyt, jotka perustelevat kollektiivisen velvollisuuden perustelevat myös tästä seuraavat yksilöiden velvollisuudet tehdä voitavansa ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Taalaksella näyttäisi olevan ainakin kaksi syytä vastustaa kolmatta teesiä. Ensimmäisen hän ilmaisee selkeästi: yksilöiden valintojen arvostelu on syyllistämistä, joka vain synnyttää pelkoa ja ahdistusta ja toiminnan sijaan saa aikaan ilmastotoimien vastustusta. Tämä on empiirinen väite, jolle aivan oikein penätty perusteluita ja esitetty vastakkaisia näkemyksiä. Velvollisuudentunto ja havahtuminen ilmastokriisin vakavuuteen voi myös motivoida toimintaan.

Moraalin näkökulmasta tärkeää on se, että arvostelu, moraalinen moite ja jopa syyllistäminen kohdistuu oikein niihin, joihin sen kuuluukin kohdistua, eli niihin, jotka ovat moraalisessa mielessä vastuussa ilmastonmuutoksesta ja sen torjumisesta. Oikeudenmukaisen vastuunjaon ja moitteen tulisi auttaa myös vähentämään ahdistusta, kun moraaliselle arvostelulle nähdään perusteet.

Jos ”ilmastoaktivistin” kolmas teesi pitää paikkansa, perusteet yksilöiden tekojen arvostelulle ovat olemassa. Eri asia sitten on, tulisiko vastareaktioiden ja ahdistuksen synnyttämisen vuoksi arvostelu jättää julkilausumatta. Palaan tähän kirjoituksen lopussa.

Pienet ja suuret asiat ilmastokriisissä

Taalaksen toinen syy vastustaa kolmatta teesiä yksilöiden velvollisuuksista liittyy yleisesti jaettuun ”hyttysen kakka” -argumenttiin, jota käsittelin edellisessä blogissani ja jonka mukaan yksilön valinnoilla ei ole ilmastonmuutoksen torjumisessa merkitystä. Taalaksen mukaan suomalaisessa ilmastokeskustelussa korostuvat asiat, joilla ei todellisuudessa ole suurta merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Esimerkeiksi merkityksettömistä ”pienistä” valinnoista hän nostaa lihansyönnin, yksityiautoilun, lentomatkailun. Todelliset muutokset tehdään systeemitasolla energiantuotannossa, liikenteessä ja teollisuudessa.

Kuten blogini aiemmat tekstit pyrkivät osoittamaan Taalaksen jyrkkä vastakkainasettelu isojen ja pienten asioiden välillä on väärä. Harva ilmastoaktivisti kiistää systeemitason isojen rakenteellisten muutosten välttämättömyyden, onhan tämä oleellinen osa teesejä 1 ja 2. Mutta tässä puolustetun ”ilmastoaktivistin näkökulman” mukaan vaadittuja isoja muutoksia ei saada aikaan ilman, että ymmärrämme kollektiivisen velvollisuuden olevan jaettu velvollisuus, josta jokaiselle seuraa teesin 3 mukaisesti oma yksilöllinen velvollisuus. Käytännöllisiä syitä velvollisuuden jakamiselle yksilötasolle ovat:

  • Vaadittavat systeemitason rakenteelliset muutokset koskevat myös kollektiivisia toimijoita itseään. Valtioiden, yritysten, kaupunkien, investointiyhteisöjen on muutettava toimintatapojaan perusteellisesti. On väärin ajatella, että tämä tapahtuisi itsestään ja täysin irrallaan yksittäisten ihmisten valinnoista ja heidän kokemistaan syistä tehdä valintoja ja päätöksiä.
  • Isoja päätöksiä tekevät yksilöt. Tämä tarkoittaa, että jotkut yksittäiset päätöksentekijät, yksin tai yhdessä, vastaavat valtioiden ja yritysten johdossa poliittiseen paineeseen, kuluttajien kysyntään tai markkinoiden odotuksiin. Jollakulla voi olla taustalla myös koettu moraalinen velvollisuus ja paineen luoma syyllisyys, joka ajaa tekemään radikaalejakin muutoksia. Kyse voi olla myös yksittäisestä tutkijasta ja insinööristä, joka kokee velvollisuudekseen suunnata osaamisensa moraalisesti tärkeimpiin asioihin kuten ilmastonmuutoksen torjuntaan.
  • Poliittinen paine ja kulutuskysynnän muutokset taas ovat seurausta yksittäisten ihmisten, kansalaisten ja kuluttajien, arvostusten muutoksista. Lukuisat historialliset esimerkit kertovat, kuinka isot muutokset on saatu aikaan vain kun riittävä määrä ihmisiä on kokenut moraaliseksi velvollisuudekseen edistää naisten äänioikeutta, rotujen välistä tasa-arvoa, luonnonsuojelualueiden perustamista, vain muutamia mainitakseni.

Yksilöiden velvollisuuksilla on näin ollen suuri merkitys suurten muutosten aikaansaamisessa. Tärkeää tämän kannalta on kuitenkin se, etteivät yksilöiden velvollisuudet ole vain ”aktivistien keksintö” tavallisten ihmisten elämän kurjistamiseksi. Yksilöiden velvollisuuksille on aidot perusteet, kuten Björnsson kirjoituksessaan käy läpi.

Moraalinen velvollisuus ja syyllisyys

Björnssonin perusteet ”ilmastoaktivistin näkökulman” kolmannelle teesille ovat hyvin samankaltaiset kuin blogini aiemmissa kirjoituksissa on annettu: vaikka yksilön yksittäisten valintojen –lentomatkojen tai ruokavalion ­– päästöillä voi olla pieni todennäköisyys aiheuttaa vahinkoa, johtuen potentiaalisen vahingon suuruudesta ja pitkästä ajasta, jonka päästöt ovat ilmakehässä, kasvaa yksilöiden päästöjen vahingon odotusarvo merkittäväksi.

Ilmastovahingon aiheuttamisen riski on asia, josta meidän tulisi Björnssonin mukaan yksilöllisessä päätöksenteossa ja toiminnassa välittää. Meidän tulisi antaa riskille asiankuuluva painoarvo päätöksenteossamme. Välittäminen tarkoittaa jatkuvaa suuntautumista ilmastovahingon uhkaamien arvojen, kuten ihmisten ja muun luonnon hyvinvoinnin, huomioimiseen ja omien voimavarojen käyttämistä arvojen edistämiseen.

Björnssonille moraalinen velvollisuus puolestaan on yksinkertaisesti oikeanlaista välittämistä, jonka laiminlyöminen oikeuttaa moraalisen moitteen ja syyllisyyden. Tästä näkökulmasta yksilöiden moraalinen velvollisuus tuo automaattisesti mukanaan Taalaksen paheksuman syyllistämisen. Björnssonin näkemyksen mukaan ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi omien päästöjensä ilmastoriskiin, ansaitsevat moraalisen moitteen. Johdonmukaisesti heidän tulisi myös kokea syyllisyyttä ilmastovahingon uhkaamien arvojen laiminlyömisestä harkinnassaan. Yleinen ajatus on, että syyllisyys on sen ymmärtämistä, että on laiminlyönyt moraalisen velvollisuuden ja toiminut väärin.

Tätä velvollisuuden, moitteen ja syyllisyyden moraalista yhteyttä ei pitäisi olla mitään syytä pelätä, kuten Taalas tekee. Moraalinen välittäminen, velvollisuudentunto ja moite sekä syyllisyys näiden laiminlyömisestä ovat myös vahva toimintatapojen muutokseen motivoiva voima. Jos näin ei olisi, tuntuisi kummalliselta, miksi panostamme niin paljon lastemme moraaliseen kasvatukseen ja painotamme asiaankuuluvan syyllisyyden kokemista silloin kun lapsi on esimerkiksi valehdellut tai kiusannut muita.

Syyllistämisen tuomitsemisen ja kieltämisen  sijaan huomio kannattaa kiinnittää siihen, mitä velvollisuuksia ja vastuita jokaisella meillä on sen takaamiseksi, että ilmastokriisi saadaan yhteistoimin torjuttua. Jokaisen yksilön tasolla tämä tarkoittaa omien päästöjen aiheuttamasta riskistä välittämistä ja painoarvon antamista sille valinnoissa. Kyse on elämäntapavalinnoista mutta myös vaikuttamisesta rakenteiden muuttamiseen. Yksilöiden moraalisella välittämisellä ja heidän valinnoilla on suuri potentiaali isojen rakenteellisten muutosten aikaansaamiseksi.

Vaikuttaminen on myös muiden toimien arvostelua ja usein syyllisten osoittamista. Syyttävän sormen osoittaminen erityisesti niihin, joilla valta ja mahdollisuus muuttaa rakenteita, on historiallisesti hyväksi osoittautunut keino saada aikaan nopeita muutoksia. Yhdistettynä uskallukseen käydä keskustelua vaatimusten moraalisista perusteista, vastuunkantajien osoittaminen tyydyttää myös ihmisten oikeudentajua ja saa heidät helpommin tukemaan tarvittavia muutoksia.*

Samalla jokaisen on syytä muistaa, että muiden arvostelu kuuluu myös moraalisen harkinnan piiriin. Tiedämme hyvin, ettei peliriippuvaisen jatkuva syyllistäminen pelaamisesta ole oikea tapa välittää hänen hyvinvoinnistaan ja edistää muutosta parempaan. Samalla tavoin meidän on opittava arvioimaan ja arvostamaan muita heidän ilmastoon liittyvien velvollisuuksien näkökulmasta.

Tätä emme opi väheksymällä yksilöiden ilmastoon vaikuttavien tekojen merkitystä ja sulkemalla ne suoralta kädeltä moraalisen arvioinnin ja arvostelun ulkopuolelle.

* Hankkeemme Kohdataan järjestelmänmuutos yhdessä: Kansalaisdeliberaatio informoidussa ja oikeudenmukaisessa ilmastosiirtymässä ( FACTOR) sai eilen rahoituksen Suomen Akatemialta ja alkaa tutkimaan keinoja, joilla yhteistä oikeudentajua rakenteellisista muutoksista voidaan parantaa.

2 vastausta artikkeliin “Vastaus Petteri Taalakselle: aktivistin näkökulman eettinen perustelu”

  1. Eipäs kun Taalas on ihan oikeassa yksilön vastuun suhteen, esimerkki verotuksen saralta: Tuloni ovat pienet ja verokertymäni siksi kovin mitätön joten voin hyvin jättää veroni tyystin maksamatta koska on lukuisia rikkaita ihmisiä ja varakkaita yhteisöjä joiden verot merkitsevät paljon enemmän valtion ja kunnan kassassa kuin minun pennoseni.
    (Kyllä, kyllä tämä oli sarkasmia).

    1. Kiitos sarkasmista. Mutta hyvillä jäljillä olet. Edellisessä blogissa pohdin tätä ”hyttysen kakka” argumentiksi kutsumaani juuri verotuksen suhteen: https://blogs.helsinki.fi/ilmastoeetikko/2021/01/08/koronarokotus-ilmastonsuojelu-ja-hyttysen-kakka-jarkeilyn-uhka/

      ”Ellet kuulu Ilkka Brotheruksen, Petri Järvilehdon tai Ilkka Paanasen kaltaisiin erittäin suurituloisiin, voit hyvällä syyllä soveltaa ”hyttysen kakka”- argumenttia myös verojen maksuun: sillä maksatko vai et verosi tuskin on paljoakaan vaikutusta Suomen tai kuntasi talouteen. Miksi siis vaivautua, olisihan sinulla rahoillesi paljon hyviä käyttökohteita omastakin takaa?”

Vastaa käyttäjälle skyllone Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *