Onko ilmastokriisi myös demokratian kriisi?

Viime viikon blogini aiheena olivat WMO:n pääsihteeri Petteri Taalaksen puheenvuorot, jotka pyrkivät rauhoittamaan ihmisten ahdistusta ja korostivat, ettei ilmastonmuutoksen torjunta vaadi dramaattisia muutoksia arkielämäämme. Taalas oli myös varsin toiveikas sen suhteen, että ihmiskunta onnistuu tehtävässään torjua vaarallinen ilmastonmuutos.

Kokonaan toisenlainen ääni on kellossa kansainvälisellä tutkijaryhmällä, jonka Frontiers in Conservation Science -lehdessä julkaistu artikkeli sai paljon julkisuutta suomalaisissakin tiedotusvälineissä. ”Underestimating the Challenges of Avoiding a Ghastly Future” otsikoidun artikkelin pääviesti on jyrkän päinvastainen Taalaksen optimismille. Tutkijat muistuttavat, kuinka tuleva ympäristökriisi osoittautuu nykyaineiston perusteella aiemmin uskottua paljon pahemmaksi. Uhkat elonkehälle, sen lajikirjon elämänmuodoille – ihminen mukaan luettuna – ovat tutkijoiden mukaan niin valtavia, että jopa perehtyneiden asiantuntijoiden on vaikea ymmärtää niiden mittakaavaa. Tutkijat kokevatkin erityiseksi vastuukseen kertoa tieteen antama karu tilannekuva mahdollisimman suoraan ja rehellisesti, sen sijaan että ihmisten vastareaktioiden pelossa uhkaa vähäteltäisiin:

Given the existence of a human “optimism bias” that triggers some to underestimate the severity of a crisis and ignore expert warnings, a good communication strategy must ideally undercut this bias without inducing disproportionate feelings of fear and despair. It is therefore incumbent on experts in any discipline that deals with the future of the biosphere and human well-being to eschew reticence, avoid sugar-coating the overwhelming challenges ahead and “tell it like it is.” Anything else is misleading at best, or negligent and potentially lethal for the human enterprise at worst.” (Bradshaw ym. 2021)

Tämä arvio vastaa hyvin pitkälle sitä, mitä monet filosofit, kuten Stephen Gardiner ja Dale Jamieson, ovat ilmasto- ja ympäristökriisistä kirjoittaneet. Filosofien näkemyksiä on käsitelty laajasti Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa, jonka johdannossa ja loppusanoissa pohdin toimittajakollegani Markku Oksasen kanssa filosofian roolia dramaattisen ilmiön tutkimisessa ja ymmärtämisessä. Omassa luvussani tarkastelen myös ylisukupolvisen ilmasto-ongelman suhdetta demokraattiseen päätöksentekoon.

Rehellisen tilannearvion vaatimus koskee Frontiers-artikkelin tutkijoiden mukaan myös poliittisia järjestelmiämme. Helsingin Sanomien haastattelussa yksi heistä, australialainen globaalin ekologian professori Corey Bradshaw, kohdistaa kriittiset sanansa ennen muuta demokraattiseen järjestelmään, joka on nykyisin paitsi ”yritysten rahojen armoilla” myös ilmiselvästi kriisin vakavuutta ymmärtämättömien kansalaisten. Vain Kiinan kaltainen keskusjohtoinen ja autoritaarinen maa, jonka ei tarvitse välittää kansalaistensa näkemyksistä, voi saada aikaan tarvittavia valtavia suunnanmuutoksia: ”Jos Kiina haluaa tehdä jotain, se tekee, koska ei joudu kyselemään keneltäkään”.

Demokratian tehottomuuden arvostelulla ympäristöongelmien ratkaisussa on pitkät perinteet. 1970-luvun öljykriisien alla julkaistu Kasvun rajat –raportti sekä joitakin vuosia aiempi yhdysvaltalaisen biologin Garrett Hardinin paljon siteerattu artikkeli ”Yhteislaidunten tragedia” synnyttivät politiikan tutkijoiden koulukunnan, joka painotti liberaalin demokratian epäonnistumista globaalin ekokriisin hallinnassa ja vaati Kiinan kaltaista keskitettyä ja autoritaarista valtionhallintoa ainoana ratkaisuna. ”Individualismin, vapauden ja demokratian kultainen aika on väistämättä lähestymässä loppuaan”, kirjoitti eko-autoritaaristen ratkaisujen välttämättömyyttä puolustanut politiikan tutkija ja ekologi William Ophuls vuonna 1977. Myös Ophulsin ajatuksiin on myöhemmin viitattu usein yhteiskunnallisessa ympäristötutkimuksessa.

Onko tilannearvio demokratian suhteen todella näin lohduton? Onko ilmasto- ja ekologinen kriisi myös demokratian kriisi tai jopa demokratian loppu, kuten Ophuls ennusti?

Demokratian ydinarvot uhattuna

Arvion tekeminen demokratian nykytilasta edellyttää, että ymmärtää, miksi demokratia ylipäänsä on kannatettava asia suhteessa muihin poliittisiin järjestelmiin. Ensinnäkin demokratian oikeutus liittyy perinteisesti ajatukseen ihmisten moraalisesta tasavertaisuudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Siksi demokratiassa tulee antaa jokaiselle kansalaiselle yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin, esimerkiksi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden muodossa. Demokratia on siis itsessään arvokas, koska se kunnioittaa ja ylläpitää moraalisesti tärkeitä arvoja tasa-arvosta, vapaudesta sekä reilusta ja tasapuolisesta kohtelusta.

Ilmastokriisin uhatessa nämä arvot eivät kuitenkaan yksin riitä oikeuttamaan demokratiaa ehdottomasti muita parempana päätöksentekomuotona, varsinkin kun kyseessä on ihmiskunnan kohtalon kysymykset. Kyse ei ole vain usein korostetusta demokratian tehottomuudesta tehdä tarvittavia päätöksiä. Eko- ja ilmastokatastrofin edessä demokratian ydinarvot itsessään ovat pahoissa vaikeuksissa.

Monet nykypäivän tärkeimmistä päätöksistä, esimerkiksi ilmaston suhteen, koskevat suuressa määrin ihmisiä vielä satojen vuosien päästä. Noita tulevia ihmisiä on paljon ja samalla on selvää, ettei heillä ole pienintäkään mahdollisuutta vaikuttaa näiden päätösten sisältöön. Hehän eivät ole vielä olemassakaan. Ja mikä pahinta, me nykyiset ihmiset voimme päätöksillämme vaikuttaa, ovatko tulevat ihmiset olemassa lainkaan. Ja jos ovat, keitä nuo tulevat ihmiset ovat. Tämä on kaukana tasavertaisten välisestä tasapuolisesta päätöksenteosta.

Kuva 1. Tulevat sukupolvet: demokratian äänetön enemmistö?

Demokratian ydinarvojen kyseenalaistaminen ei kuitenkaan ole vain periaatteellista. Wienin yliopiston sosiaalisen kestävyyden professori Ingolfur Blühdorn on tuoreessa artikkelissaan esittänyt teesin siitä, kuinka nämä ydinarvot voivat nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa kääntyä itseään vastaan. Yhteiskunnallinen syrjäytyminen sekä osattomuuden ja epäreilun kohtelun kokemus on saanut monien kansalaisten luottamuksen demokraattisiin instituutioihin horjumaan. Tätä epäluottamusta on monissa maissa ruokkinut yhteiskunnallisen keskustelun äärevöityminen ja kärjekäs kahtiajakautuminen.

Blühdornin mukaan tällaisessa ilmapiirissä demokratian ydinarvot, jotka aikoinaan ajoivat oikeudenmukaisuuden ja ulossuljettujen sorrettujen vähemmistöjen asiaa, nähdään nyt esteiksi henkilökohtaiselle päätösvallalle, elämäntavalle ja identiteetille. Näin arvot tasavertaisuudesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin muuttuvat ”itsensä uhatuiksi kokemien enemmistöjen” harjoittamaksi muiden ryhmien ulossulkemiseksi päätöksenteosta. Uhkaksi omalle elämäntavalle koetaan helposti kaikki ulkopuolinen mukaan lukien vastakkaisen poliittisen puolueen kannattajat, maahanmuuttajat, ja miksei etäisten muiden maiden kansalaisten ja tulevien sukupolvien vuoksi tehtävä ilmastopolitiikkakin.

Hidas ei aina ole tehoton

Onneksi kehityskulku ei ole vääjäämätön ja apu voi tulla yllättävältä taholta. Vaikka nykyisin demokratia on kritiikin kohteena juuri huonojen ja riittämättömien päätösten vuoksi, demokratian toinen tärkeä vahvuus on perinteisesti liittynyt sen kykyyn tuottaa muita järjestelmiä parempia päätöksiä. Kuuluisa on esimerkiksi John Stuart Millin demokraattisen keskustelun puolustus:

Miksi siis yleensä ihmiskunnassa järkevät mielipiteet ja järkevä käytös on voitolla? Jos ne todella ovat voitolla — ja niiden täytyy olla, vaikka ihmisolot ovat ja ovat aina olleet jotenkin toivottomalla kannalla — niin siihen on syynä eräs ihmisjärjen ominaisuus, josta lähtee kaikki mitä ihmisessä joko järkeisenä tahi siveellisenä olentona on arvossa pidettävää, nimittäin että hänen erehdyksensä ovat korjattavissa. […]Siten, että hän on tuntenut ainoan keinon, jolla ihminen voi päästä jotenkin likimainkaan tuntemaan jonkun asian kokonaisuudessaan, olevan kuunnella, mitä siitä voivat sanoa kunkin mieliset ihmiset, ja ottaa vaariin millä kaikilla tavoilla eri luonteiset ihmiset sitä voivat katsoa. ”(Vapaudesta, suom. Niilo Liakka 1891)

Millin ajatuksen syvyyttä ei demokratian nykyarvostelussa usein muisteta. On totta, että Kiinan kaltainen autoritaarinen maa kykenee ”niin halutessaan” panemaan tehokkaasti toimeen isojakin muutoksia. Syksyllä toivoa herätti muun muassa Kiinan presidentin Xi Jinpingin lupaus maan pyrkimisestä hiilineutraaliksi vuoteen 2060 mennessä.

Mutta tehokas päätöksenteko ja toimeenpano on vain yksi puoli hyvää hallintoa, eikä ole ilmiselvää että Kiinan järjestelmä on edes tältä osin parempi. Xin ilmastolupaus on hieno asia, mutta vaatii välittömiä toimia sen toteuttamiseen. Maan tulisi esimerkiksi välittömästi lopettaa uusien hiilivoimaloiden rakentaminen, mitä maan teollisuus vastustaa ja mikä nähdään helposti vastakkaisena koronakriisin horjuttamille koville talouskasvutavoitteille.

Ilmastokriisin uhatessa järjestelmän tulisi myös kyetä uudelleenarvioimaan asetettujen tavoitteiden mielekkyyttä ja oikeutusta. Ilman Millin painottamaa avointa keskustelua on vaikea kuvitella, miten ”asia kokonaisuudessaan” eri näkökulmista, mukaan lukien arviot tulevien sukupolvien toiveista, voitaisiin hahmottaa ilman riskiä tutkijoiden alussa painottamista vääristävistä vinoumista.

Lisäksi hallinnon tulisi samaan aikaan olla avoin uusille uhkille ja pystyä ennakoimaan ja reagoimaan riittävän oikea-aikaisesti. Tässäkin suhteessa uskallan epäillä Kiinan kaltaisen järjestelmän tehokkuutta. Voi olla, ettemme koskaan saa tietää täyttä totuutta koronapandemian alkuajoista Kiinassa, mutta nykytietojenkin valossa lienee selvää, ettei viruksesta yhtenä ensimmäisenä varoittaneen lääkärin Li Wenliangin laittaminen vankilaan huhujen levittämisestä ainakaan edistänyt oikea-aikaista ja ennakoivaa reagointia uuteen uhkaan. Li vapautui vasta kun tunnusti toimineensa laittomasti. Myöhemmin hänellä todettiin virustartunta ja hän menehtyi.

Lin traaginen kohtalo kertoo järjestelmän laajemmista puutteista ja alleviivaa Millin ajatusta yksilönvapauksia ja avointa keskustelua kunnioittavan demokratian arvosta ennakoimattomasti muuttuvissa tilanteissa.

Kansalaisraadit, uusi kansanvallan muoto?

Sen sijaan, että haikailemme Kiinan oletetun tehokkuuden perään, meidän on parempi kehittää demokratian vahvuuksia: avoin päätöksenteko takaa näkemysten arvokkaan kirjon, julkinen keskustelu pakottaa vastaamaan muiden esittämään kritiikkiin ja ohjaa ottamaan myös vastakkaiset näkökulmat huomioon. Vaikkei nykyinen vastakkainasetteluja ruokkiva poliittinen kulttuuri herätä paljon toiveita näiden vahvuuksien suhteen, on maailmalla paljon myönteisiäkin esimerkkejä.

Millin tavoin monet demokratiatutkijat painottavat nykyään demokratian ylläpitämää näkemysten ja ajatusten kirjoa sen yhtenä suurimpana vahvuutena. Ajatus on, että muuttuvissa ja vaikeasti ennakoivissa olosuhteissa näkemyksiltään ja tiedollisilta taidoiltaan monimuotoinen ryhmä pärjää paremmin kuin vallitsevaan asiantuntemukseen tukeutuva. Teesillä nykytilannetta ”hauskasti” kommentoiva nimikin ”Diversity Trumps Ability” (eli monimuotoisuus voittaa kyvykkyyden).

Yalen yliopiston Hélène Landemore on yksi näistä tutkijoista ja uudessa kirjassaan Open Democracy: Reinventing Popular Rule for the Twenty-First Century (Princeton Press 2020) hän ehdottaa näkemysten kirjon kokoavia kansalaisraateja demokratian arvojen ja vahvuuksien vaalijaksi. Ajatus on yksinkertaisuudessaan seuraava. Nykyisin kansalaisten tasavertaisuus ja tasapuolisuus toteutuvat valitsemalla vapailla vaaleilla kansanedustajat, jotka tekevät päätökset. Esimerkit nykydemokratioista kertovat, kuinka helposti tämä johtaa poliittisen päätöksenteon etääntymiseen kansalaisista ja tiettyjen ryhmien aliedustukseen päätöksenteossa.

Landemoren mallissa tasavertaisuus ja tasapuolisuus toteutuvat valitsemalla satunnainen mutta edustava otos kansalaisia puntaroimaan keskenään ja päättämään asioista. Ajatus tällaisista kansalaisraadeista on kasvattanut suosiotaan ympäri maailman ja Suomessakin niitä on kokeiltu ja tutkittu muun muassa nykyisessä PALO-tutkimushankkeessani. Lupaavinta toteutuneissa kokeiluissa on ollut raatien kyky pysäyttää poliittisten kantojen äärevöityminen ja voimakas vastakkainasettelu.

Kansainväliset tulokset muun muassa Yhdysvalloista antavat samanlaisia rohkaisevia tuloksia. Stanfordin yliopiston vuosina 2019 ja 2020 toteuttama ”America in One Room” kokosi reilu 500 amerikkalaista viikonlopun ajaksi keskustelemaan kansaa jakavista poliittisista kysymyksistä terveydenhuollosta ulkopolitiikkaan. Heidän kantojensa kehitystä verrattiin vajaan tuhannen kansalaisen vertailuryhmään, joka ei osallistunut keskusteluihin. Toivoa herättävää on, että kansalaisraadin keskustelut onnistuivat lähentämään kaikkein äärimmäisiä kantoja jopa maahanmuuttoon ja ilmastoon liittyvissä vahvasti vastakkainasetteluja synnyttävissä aiheissa. (Katso myös New York Timesin laaja juttu raadista). Uskoa demokratian tulvaisuuteen antoivat myös vuonna 2020 tehdyt seurantatutkimukset raatiin osallistuneiden kannoista. Vielä ennen presidentinvaaleja syksyllä 2020 raatiin osallistuneista republikaaneistakin merkittävä osa suhtautui myönteisemmin maahanmuuttoon ja ilmastopolitiikkaan sekä myös Bidenin valintaan verrattuna vertailuryhmän jäseniin.

Uutiset demokratian kuolemasta ovat siis mielestäni ennenaikaisia, mutta lääkäri on syytä kutsua paikalle ja tehohoitoonkin on hyvä varautua. Jatkotutkimusten tehtävä on osoittaa, miten kansalaisraatien myönteinen kehitys voidaan jalostaa laajemmin osaksi edustuksellista demokratiaa. Tähän pureutuu muun muassa PALO-projektin työn alla oleva kansainvälinen loppujulkaisu sekä juuri rahoituksen saanut FACTOR-hanke. Potilaan tilaa seurataan herkeämättä.

 

Keskustelu aiheesta jatkuu demokratiaa koskevien tutkimushankkeiden yhteisessä #Demokratiakorjaamo -tilaisuudessa 17.2.2021.