Ilmasto ei ehkä olekaan niin herkkä kuin luultiin. Onko ilmastokatastrofi peruttu?

No, ilmastonmuutosta ei ole peruutettu. Kaikkein pahimmat ja maailmanloppuisimmat ilmastonäkymät saattavat olla hiukan vähemmän todennäköisiä.

Ilmastotutkimusten ja -uutisten seuraaminen tuppaa olemaan synkkää ajanvietettä. Hyviä uutisia tulee harvoin, mutta joskus sitten niitäkin. Ilmastotutkijat Peter Cox ja kumppanit julkaisivat tammikuussa Naturessa artikkelin, joka rajaa ilmastoherkkyyden entistä pienemmälle vaihteluvälille. Tutkimuksen tuloksista ovat uutisoineet nyt ainakin Wired, Carbon Brief ja The Guardian.

Mistä on kyse? Artikkelin pääväite on, että ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kaksinkertaistuessa maapallon pintalämpötila ei nousisikaan 1,5–4,5 astetta (IPCC, 2013)  vaan 2,2–3,4 astetta Celsiusta. Epävarmuus pienenisi merkittävät 60 prosenttia ja katastrofaalinen lämpeneminen näyttäisi ainakin tällä vuosisadalla hieman epätodennäköisemmältä.

Kuinka hyvä uutinen tämä oikeastaan on? Mitä yksi tutkimus ilmastoherkkyydestä merkitsee? Ilmastoherkkyys on merkityksellinen ilmastopolitiikan arvioinnissa, ja tutkimuksen näkökulmasta aihe on kiintoisa nyt, kun IPCC:n seuraavan arviointiraportin ilmastoskenaarioita aletaan lähiaikoina taas simuloida.

Mitä ilmastoherkkyys tarkoittaa?

Ilmastojärjestelmä muuttuu jollakin tavoin jollakin herkkyydellä, kun sitä toisella tavalla pakotetaan. Kaikessa yleisyydessään ja yksinkertaisuudessaan juuri tätä merkitsee ilmastoherkkyys.

Kun ilmastoherkkyydestä puhutaan, sillä käytännössä kuitenkin tarkoitetaan aina yhtä ja samaa: kuinka paljon planeetan pintalämpötila nousee, kun hiilidioksidipitoisuus tuplataan ja ilmaston annetaan hakea tasapainotila tämän jälkeen?

Tässä maailmassa ja ajassa kysymys on konkreettisesti tämä: kuinka paljon voimme odottaa ilmaston lämpenevän, kun hiilidioksidipitoisuus on kaksinkertaistunut esiteollisesta ajasta lähtien? Ilmastoherkkyys on kuuma peruna kun se asetellaan näin: kuinka paljon hiiltä ilmakehään voi päästää niin, että riskit eivät kasva liian suuriksi? Ilmastopolitiikan tärkeimmät kysymykset liittyvät läheisesti ilmastoherkkyyteen.

Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n käyttämän määritelmän mukaan esiteollinen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus oli 280 miljoonasosaa (eli parts per million, ppm). Ihminen on tupruttanut huomattavat lisäykset ilmakehään, ja nykyisin huidellaan hitusen yli 400 miljoonasosan lukemissa. Kaksinkertainen pitoisuus esiteolliseen nähden, eli 560 ppm, lähestyy hyvää vauhtia.

– Ilmaston tasapainoherkkyys, Equilibrium climate sensitivity, merkitsee yksinkertaisesti sitä, että mitä ilmastolle tapahtuu, kun hiilidioksidimäärä nousee ja ilmastojärjestelmän annetaan tehdä omia juttujaan jonkin aikaa, ilmastomalleja tutkiva ja kehittävä tutkijatohtori Risto Makkonen sanoo.

Täydellisen tasapainon saavuttaakseen ilmastojärjestelmä toki tarvitsee aikaa. Kun ilmastomalleissa pyritään tarkastelemaan ilmastoherkkyyttä, mallin annetaan siirtyä tilaan, jossa ilmastojärjestelmä on saavuttanut jonkinlaisen vakauden tai pseudotasapainon.

Iso kysymys on, että tutkijat eivät tarkkaan tiedä, kuinka herkkä ilmastojärjestelmämme on hiilidioksidin merkittävälle lisäykselle. Epävarmuus syntyy ensinnäkin siitä, että ilmastoherkkyyttä sinänsä ei voida mitata.

– Ilmastoherkkyyden saaminen esiin olemassaolevasta havaitusta datasta on hyvin vaikeata, koska satelliittikuvat eivät kerro pakotetta suoraan. Joudutaan käyttämään yhdessä mittauksia, teoriaa ja monimutkaisia malleja.

Osaamme varsin hyvin sanoa, minkälainen lämmittävä ilmastopakote syntyisi hetkellisesti, jos hiilidioksidia lisätään tietty määrä ilmakehään, mutta tämä ei merkitse samaa kuin se, kuinka paljon planeetta lämpenee. Myöskään ilmastoherkkyys ei tarkoita suoraan sitä, miten suuri lämmittävä pakote hiilidioksidipitoisuuden lisäyksestä ilmastoon aiheutuu, eikä hiilidioksidipitoisuuden kasvu ei ole ainoa ihmisen aiheuttama ilmastopakote..

Säteilypakote tai ilmastopakote on suure, joka kuvaa Maahan saapuvan ja poistuvan säteilyn välistä eroa. Säteilypakotteen yksikkö on W/m2. Jos Säteilypakote on positiivinen, ilmasto lämpenee ja jos se on negatiivinen, ilmasto viilenee.

Ilmastoherkkyys on arvo, joka ottaa huomioon ilmastojärjestelmän toiminnan kaikkine vuorovaikutuksineen ja takaisinkytkentöineen kun hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä nousee. Kun lämpötila nousee, syntyy takaisinkytkentöjä joista osa lämmittää ja osa viilentää ilmastoa. Osa takaisinkytkennöistä on lähes välittömiä, osa vaikuttaa vuosisatojen aikana. Kaikista monimutkaisimmista takaisinkytkennöistä ei edes tiedetä, lämmittävätkö vai viilentävätkö ne lopulta ilmastoa.

Tarkentuva tieto?

Paljonko ilmasto sitten oikein lämpenee, jos tai kun hiilidioksidin määrä kaksinkertaistuu? Tästä ei olla oltu, eikä olla vieläkään varmoja. Ilmastoherkkyyden vaihteluväli on Makkosen mukaan ollut verraten suuri ja pääpiirteittäin hyvin samansuuruinen jo ensimmäisistä ilmastomalleista lähtien: puolestatoista tai kahdesta Celsius-asteesta neljään ja puoleen asteeseen.

Kun hiilidioksidi lisääntyy nyt ilmakehässä hyvin nopeasti ja käsillä oleva ilmastonmuutos on aiempiin tunnettuihin ilmastonmuutoksinkiin nähden  hyvin nopea, ero lähitulevaisuudessa siintävän 1,5 astetta lämpimämmän ja 4,5 astetta lämpimämmän maailman välillä on valtava. Kun ilmastomallit ennakoivat, että Pohjois-Euroopassa keskilämpötilat olisivat merkittävästi planeetan keskiarvoa korkeammat, täällä muutokset olisivat hyvin merkittäviä. Korkean ilmastoherkkyyden skenaarioissa merenpinnan nousu uhkaisi rannikkokaupunkeja toden teolla ja – paha sanoa mitä muuta, ennustaminen olisi niin rajun muutoksen maailmassa vaikeaa.

Tasapainoherkkyyden on arveltu olevan 66 prosentin todennäköisyydellä 1,5–4,5 astetta Celsiusta niin, että todennäköisyys 4,5 asteen ylitykselle olisi noin 25 prosenttia. Nyt Coxin ja kumppanien tutkimus haarukoi ilmastoherkkyyden 66 prosentin todennäköisyydellä välille 2,2–3 astetta, ja todennäköisyys yli 4,5 asteen ilmastoherkkyydelle on vain prosentti. Todennäköisin arvo oli IPCC:n aiemmassa arviossa 3 astetta, kun Coxin paperissa se on 2,8 astetta, joten tältä osin suurta mullistusta aiempaan nähden uusi tutkimus ei ennakoi, kunhan tarkkuus on suurempi.

Coxin et al. tutkimus vertaa havaittuja muutoksia pintalämpötilassa tunnettuihin pitkäaikaisiin luonnollisiin ilmastonmuutoksiin. Tämä menetelmä auttoi tutkijoita poistamaan tuloksistaan ihmisen aiheuttamaan ilmastopakotteeseen liittyviä epävarmuuksia.

Apuna käytetään IPCC:n viidennen ja viimeisimmän arviointiraportin käyttämien ilmastomallien CMIP5-ajoja, ja niiden tuottamasta datasta mallinnetaan matemaattisesti yhteys ilmastoherkkyyden ja lämpötilan välille. Tutkimuksessa käytettiin kuuttatoista IPCC:n käyttämää mallia, ja lopuilla 23 CMIP5-mallilla tulokset testattiin.

– Tutkimus viisaasti valitsi käyttöönsä mahdollisimman erilaisia malleja, koska monet ilmastomalleista sisältävät keskenään samankaltaisia osia. Näiden 16 valikoidun joukossa ei ollut sellaisia, jotka ovat lähisukulaisia keskenään, Makkonen arvioi.

Makkonen pitää tuoretta tutkimusta varsin vakuuttavana ja tervetulleena uutena yrityksenä määrittää ilmastoherkkyys tarkemmin.

– Erityisesti tämä paperi on hyödyllinen analyysivaiheessa, kun arvioidaan mallien välisiä eroavaisuuksia.

Ilmastoherkkyyttä ei syötetä malliin

Kun ilmastomalleja tehdään, tarkoituksena ei ole kaventaa ilmastoherkkyyteen liittyviä epävarmuuksia. Silti ilmastomallintajat kuten Makkonen työskentelevät juuri niiden epävarmuuksien kanssa, joista ilmastoherkkyysarvioidenkin suuri vaihteluväli on johtunut.

Ilmastoherkkyyttä ei myöskään syötetä malleihin, vaan kunkin mallin herkkyysarvo syntyy siitä, miten ne systeemin toimintaa mallintavat.

Kaikki monimutkaiset dynaamiset vaikutukset kasvillisuudessa, ilmakehän ja merten kemiassa, aerosoleissa ja niin edelleen kieltämättä sisältävät paljon muuttujia ja epävarmuuksia. Siinä missä vanhat ilmastomallit keskittyvät enimmäkseen ilmakehän ja meren virtauksiin, nykyiset ilmastojärjestelmämallit ottavat huomioon paljon enemmän. Ja se tietysti vaatii paljon enemmän laskentatehoa.

– Mallit perustuvat perusfysiikkaan ja -kemiaan. Lähtöparametrit kuvataan mahdollisimman tarkasti ja sitten simuloidaan supertietokoneiden avulla, mitä tapahtuu ja minkälaisia dynaamisia vuorovaikutuksia on. Pyrimme rakentamaan ilmastojärjetelmästä mahdollisimman realistisia malleja ja siinä sivussa tullaan sanoneeksi asioita myös ilmastoherkkyyteen liittyen.

Makkosen mukaan hiilidioksidipitoisuuden kaksin- tai nelinkertaistaminen on hyvin tyypillinen skenaario, joka ilmastojärjestelmämallille tavataan simulaatioissa antaa.

– Pitää myös huomioida että lämmittävä ilmastopakote voi syntyä hiilidioksidipitoisuuden kasvun lisäksi esimerkiksi aerosolihiukkasten vähenemisen seurauksena. Vaikka pakote olisikin samansuuruinen, ilmastojärjestelmän herkkyys näille pakotteille on varmasti erilainen.

Supertietokoneet raksuttavat

Ilmastoherkkyyden paremmasta ymmärtämisestä on ilmastomallinnukselle kuitenkin iloa, Makkonen sanoo. Esimerkiksi nämä Coxin ja kumppaneiden uuden haarukoinnin kaltaiset eri metodein laaditut tarkennusehdotukset tulevat tarpeeseen.

Makkosen johtama Earth System Modeling group Helsingin yliopiston INAR-instituutissa on tänä keväänä mukana ajamassa ilmastoskenaarioita IPCC:n seuraavaan arviointiraporttiin. Kuudennen ilmastoraportin luonnontieteellisen osuuden on määrä ilmestyä vuonna 2021 ja yksi sen taustana käytettävistä kymmenistä ilmastojärjestelmämalleista on Kumpulassakin pyöritettävä EC-Earth.

EC-Earth on eurooppalaisen konsortion yhteinen ilmastomalli, jossa Helsingin yliopiston tutkimus on vahvasti mukana. Makkosen mukaan eräs mallin vahvuus on siinä, että se kuvaa ilmakehän kemiaa ja aerosolien osuutta ilmastojärjestelmässä hyvin yksityiskohtaisesti ja viimeisimpään tutkimukseen perustuen. Aerosolien ilmastovaikutusta ei tunneta vielä niin tarkasti kuin esimerkiksi tärkeimpien kasvihuonekaasujen osuutta, joten tutkimus alalla auttaa hyvinkin rajaamaan realistisimmissakin ilmastomalleissa vielä olevia epävarmuuksia. Aerosolien ja ilmakehän kemian mallintamisen kehittyminen on yksi suuri ero viidennessä arviointiraportissa käytettyihin malleihin.

– Mallintajan näkökulmasta on kiinnostavampaa pyrkiä rajaamaan nimenomaan näitä hiilidioksidipitoisuutta epävarmempien muuttujien vaihteluvälejä. Silti tämä Coxin ja kumppaneiden tutkimus, ja tässä nyt ehtii varmasti tulla vielä muutamia muitakin, ovat arvokkaita IPCC:lle, kun he alkavat arvioida ja tehdä analyysejä ja yhteenvetoja varsinaiseen arviointiraporttiin.

Fysikaalisten epävarmuuksien lisäksi on ennakoitava tulevaisuutta. Ihmisen aiheuttama hiilidioksidipakotekaan ei nimittäin ole itsestään selvä. Päästöt vaihtelevat vuosittain ja niiden kehitystä on vaikea ennakoida. Luonnontieteeseen limittyy näin aimo annos yhteiskunnallista ennakointia. Uusiss ilmastosimulaatioissa on käytössä jälleen päivitettyjä sosioekonomisia skenaarioita, joita Makkonen kumppaneineen EC-Earthilla simuloi.

– Koska uudet mallit kuvaavat tarkemmin ja realistisemmin ilmastojärjestelmän toimintaa, on kiinnostavaa tietysti nähdä, miten meidän mallimme tulokset suhtautuvat esimerkiksi tähän Coxin tutkimuksen ilmastoherkkyyden vaihteluväliin.

Entäs sitten?

Coxin ja tovereiden käyttämä menetelmä siis on Makkosen mukaan tervetullutta keskustelua, josta on taatusti paljon hyötyä, kun IPCC seuraavan raportin kirjoittajat analysoivat mallien antamia tuloksia ja laativat tiivistelmiä.

Vaikka tämänkin tutkimuksen arvo taatusti todella punnitaankin akateemisessa keskustelussa ja eri metodein laadittuja ilmastoherkkyystutkimuksia yhdistämällä, tutkimus on saanut osakseen myös nopeita reaktioita. Esimerkiksi hiilibudjetteihin rakentavan kriittisesti suhtautuva ilmastotutkija Glen Peters kirjoittaa Oslon yliopiston ilmastotutkimuskeskus CICEROn sivuilla, kuinka globaali hiilibudjetti, jonka rajoissa on pysyttävä, olisikin Coxin ja kumppaneiden tutkimuksen myötä tuntuvasti suunniteltua suurempi. Petersin lausumaa on vaikea nähdä kuitenkaan avoimena tuprutteluvaltakirjana, vaan pikemmin pienenä valonpilkahduksena. Kuten jo aiemmin todettu: pahimmat mahdolliset tulevaisuudet olisivat vähän epätodennäköisempiä.

Tuntuu jotenkin uskaliaalta sanoa, että globaali hiilibudjetti voisi olla hieman suurempi. Koska ilmastokeskustelu on surkean mustavalkoiseksi politisoitunutta, minkäänlaisten helpotukselta kuulostavienkaan lausumien taakse asettuminen on jotenkin ”vaarallista”.  Jos ilmastoherkkyys olisi tuo Coxin ja kumppanien keskiarvo 2,8 astetta, tavoiteltuun puolentoista asteen lämpenemiseen olisi silti lähes mahdoton päästä, ja Petersin hahmottelemaan kahden asteen hiilibudjettiin pääseminen vaatisi isoja rakenteellisia muutoksia ja mittavia toimia. Ei mitään uutta siinä, siis.

P. S.

Luen harvoin kommenttipalstoja tiedejutuista, mutta sivustoilla, joilla osa kommentoijista on tutkijoita itsekin se on joskus mielenkiintoista. Kun Realclimaten blogisti ja Norjan ilmatieteen laitoksen tutkija Rasmus E. Benestad kirjoitti pätevästi epäilyksistään Coxin ja kumppaneiden artikkelia kohtaan, heti ensimmäinen kommentti kysyy kirjoittajalta, miltä tuntuu olla denier, ”kieltäjä”.

”Ilmastonmuutoksen kieltäjä” on tässä kyyninen olkiukko, joka tarkoittaa tutkijaa, jonka mielessä ilmastotiede ei ole loppuunkäsitelty ja valmis. Paraatiesimerkki tiedekeskustelun viemisestä sivuraiteille. En itse ole koskaan tavannut tutkijaa, jonka mielestä tiede olisi valmis. Miten ihmeessä muka 1,5 ja 4,5 asteen vaihteluväli ilmastoherkkyyden suhteen voisi merkitä ”lopullista totuutta”?

Blogikirjoituksen taustalle on haastateltu tutkijatohtori Risto Makkosta Helsingin yliopiston INAR-instituutista. Makkonen johtaa Kumpulassa Earth system modeling -ryhmää.

Kestävä planeetta – kevään tapahtumien koontia

Tuotin tänä keväänä Helsingin yliopistolle tiedeteeman. Kyseessä on siis lähinnä viestinnällinen ponnistus, tapahtumia ja viestintää valitusta aiheesta. Tässä tapauksessa siis planeetan kestokyvystä, sen ongelmista ja niihin tarjotuista tutkimuksellisista ratkaisuista.

Kestävä planeetta -sivut ovat täällä. Sivulle on koottu tallenteita teeman tapahtumista ja aiheeseen liittyviä verkkojuttuja ja Yliopisto-lehden artikkeleita. Teemaa en tietenkään koonnut yksin, vaan mahtavat, ammattitaitoiset työtoverit hoitivat ison osan hommista. Kirjoittavalle toimittajalle kaikki säätö ilman ihania työtovereita ja yhteistyökumppaneita olisikin ollut varmasti liikaa.

Meillä oli kaksi isoa vierailuluentoa teeman puitteissa, kummatkin järjestettiin yhteistyökumppanien kanssa.

Tutkija, tietokirjailija Nafeez Ahmed vieraili Suomessa tiedeteeman, Tampereen yliopiston journalistiikan professorien Hanna Nikkasen ja Risto Kuneliuksen ja BIOS-tutkimusyksikön vieraana. Järjestimme yhdessä Ahmedille tiukan ohjelman, josta Helsingin yliopiston osuus oli 27.4. Pienessä juhlasalissa pidetty luento. Salissa oli lähes 200 kuulijaa ja keskustelu oli vilkasta. Helsingin yliopiston tutkijat – professori Barry Gills, tutkija Emma Hakala ja dosentti Tuomas Ylä-Anttila kommentoivat luentoa. Tallenne on täällä. Tästä puffijutusta voi lukea lyhyen koontini Ahmedin luennon aiheena olleesta kirjasta. Helsingin Sanomat haastatteli Ahmedia, samoin Hanna Nikkasen vetämän Hyvän sään aikana -ilmastokirjaprojektin podcast ja filosofinen aikakauslehti niin & näin, jonka juttu ei ole vielä ilmestynyt. Ahmedin vierailun yhteydessä ilahduin monesta innostuneesta ja innostavasta tutkijoiden kohtaamisesta.

Maailmankuulu paleontologi Anthony Barnosky puolestaan vierailee Helsingin yliopistolla huomenna 8.6. puhumassa aiheesta ”Voitaisiinko maailmanlaajuiset ympäristökatastrofit vielä välttää?”. Metsätalo, sali 1, kello 14-16. Facebook-tapahtuma on tässä. Barnosky on mielestäni hyvin vaikuttava tutkija, niin tutkimustyönsä, poliittisen vaikuttamisensa kuin mainiosti kirjoitettujen populaariteostensakin vuoksi. End Game, eli Loppupeli julkaistaan suomeksi tuossa tilaisuuden päätteeksi (Vastapaino, suom. Tapani Kilpeläinen). Yhteistyökumppanit ovat BIOS-tutkimusyksikkö ja Vastapaino. Toivotaan, että väkeä piisaa. Tapahtuma näkyy livenä täällä, mutta tunnelma on paikan päällä paras.

***

Tiedeteema osallistui myös Herttoniemenrannan siivoustalkoisiin Helsingin kaupungin ja muiden yhteistyökumppanien kanssa, ja tuotti tilaisuuteen tiedeohjelmaa ja raportoi tapahtumasta suorana sosiaalisessa mediassa.

Samoin kollegani järjestivät popup-Tiedekulman lehmien laitumillelaskutilaisuudessa Viikissä. Tuokin tapahtuma oli menestys, ohjelma kiinnostavaa ja väki intoutunutta.

***

Tiedekulmassa pidettiin viisi keskustelua, ja kompaktissa kuppilassa oli joka kerta kelvollisesti väkeä. Erityisen ilahduttavaa oli, että tapahtumat menivät hyvin ja yleisö kysyi joka sessiossa erinomaisia kysymyksiä.

Mitä maailmalle tapahtuu? -keskustelun tallenne on täällä. Keskustelemassa ympäristöpolitiikan professori Janne Hukkinen, poliittisen ekologian tutkija Mira Käkönen ja akatemiaprofessori, ilmastotutkija Timo Vesala. Vetäjänä minä.

Ruoan tulevaisuudesta käydyn keskustelun tallenne on täällä, ja tässä on aiheesta kirjoittamani juttu. Keskustelemassa kasviekologian professori Anna-Liisa Laine, erikoistutkija Tuomas Mattila ja tutkija, tietokirjailija Kukka Ranta. Vetäjänä toimittaja Jouni Tikkanen. Myös Radio Helsinki teki aamulähetykseensä jutun, johon tutkijoita haastateltiin.

Luonnonsuojelun tulevaisuutta pohditaan tällä videolla. Keskustelemassa suojelubiologi Anni Arponen, SYKEn johtaja Eeva Furman ja paleontologi Jussi Eronen. Vetäjänä suojeluasiantuntija Otto Bruun. Kirjoitin ennakkoon aiheesta Yliopisto-lehteen myös tämän tekstin.

Tulevaisuuden kestävyysongelmia tieteen keinoin ratkovat Helsinki Challenge -joukkueet esittäytyvät tällä tallenteella.

Ympäristökriiseistä aikamme suurimpina tarinoina puhutaan tällä tallenteella. Keskustelemassa kirjailija Laura Gustafsson, kirjallisuudentutkija Merja Polvinen ja ekomusikologi, dosentti Juha Torvinen. Vetäjänä minä. Tässä Niina Niskasen kirjoittama ennakkojuttu, Merja Polvisen haastattelu aiheesta.

***

Syksyllä taas paluu enimmäkseen toimittajan hommiin, mutta tapahtuma metsistä ja biotaloudesta uudessa Tiedekulmassa on kuitenkin vielä luvassa. Samoin Kestävä planeetta -verkkosivut päivittyvät yhä edelleen syksyllä.

Onko Alaskassa ilmastopakolaisia?

Mitä vaaditaan, että ihminen jättää kotinsa?

Melkein puolitoista vuotta sitten kirjoitin tekstin Onko ilmastopakolaisia? Ilmastopakolaisuus oli tuolloin, ja on nyt, hankala määritellä. Useammallakin tapaa:

Ilmastopakolaisuuden määrittely pitää sisällään helpomman ja vaikeamman väitteen: on helpompaa osoittaa, että kuivuus tai tulva ajaa ihmisiä pois kodeistaan kuin että tuo ilmiö olisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausta.

Ympäristöpakolaisuuden määrittelyyn itseensäkin liittyy hankaluuksia ja aiheellista kritiikkiä. Esimerkiksi aavikoituvien alueiden reunalla on totutusti muutettu eestaas: aavikotuiminen itsessään ei myöskään ole ihan helppo määritellä.

Esimerkistä kävi Lähi-idän pitkä kuivuus, joka vaikuttaisi olleen yhtenä osasyyllisenä muun muassa Syyrian kriisin kärjistymiseen. Tässä tapauksessa on tietysti hankala puhua erityisesti ja tarkkarajaisesti ilmastopakolaisuudesta — jos väki olisikin kuivuuden vuoksi siirtynyt kaupunkeihin, pakolaisuuteen ajavat sota ja vaino.

Tulevaisuudessa kuivuuden, äärisäiden ja merenpinnan nousun arvellaan ajavan jopa miljoonia ihmisiä kodeistaan. Erityisesti merenpinnan nousu on asia, johon on vaikea sopeutua vaihtamatta maisemaa. Tutkimuksia ilmastopakolaisuudesta on itse asiassa ollut varsin vähän, koska koeasetelmien tekeminen on verrattaen hankalaa. Tähän tarkoitukseen on kuitenkin erinomainen laboratorio — Alaska.

Luoteis-Alaskassa, Beringinsalmen pohjoispuolella sijaitsevalla Luoteis-arktisella hallintoalueella asuu suurin piirtein Lapin maakunnan kokoisella alueella vain 7 000 asukasta. Noin puolet asuu hallintokaupunki Kotzebuessa, loput muutaman sadan asukkaan eristyneissä kylissä. Teitä on vähän, kulkeminen hoituu pienlentokoneilla, veneillä ja talvisin moottorikelkoilla.

Alue on hyvä ilmastopakolaisuuden tarkasteluun kahdesta syystä. Ensinnäkin Alaskan väestölaskennat ovat varsin hyviä ja kattavia. Muuttoliikettä vuodesta toiseen voi tarkastella luotettavasti ja säännönmukaisesti.

Toiseksi ilmastonmuutos on kouriintuntuva asia Alaskassa. Alaskan yliopiston globaalin muutoksen professori John Walsh erittelee seuraukset seuraavasti:
Ikirouta sulaa, meri on nykyisin 2-3 kuukautta pidempään avoimena kuin 1950-luvulla, ja tämä aiheuttaa tulvia ja eroosiota, joka uhkaa rakennuksia ja muuta infrastruktuuria. Perinteiset tavat hankkia ravintoa käyvät hankalammiksi. Villieläinkannat kärsivät muutoksista ja epävakaudesta. Toisaalta samaan aikaan meriyhteydet ovat helpottuneet ja kesäisin maayhteydet ovat monin paikoin pidempään ja luotettavammin käytössä.

Osa kylistä, kuten vajaan 400 asukkaan Kivalina ovat ilmasto-olojen aiheuttamien muutosten edessä erityisen haavoittuvia. Kylä sijaitsee alavalla saarella. Meren pidempi jäättömyys ja yleistyneet rannikkomyrskyt kuluttavat ikiroudasta sulanutta rantatöyrästä kovaa vauhtia. Raju myrsky saattaa siirtää rantaviivaa paikoin metrillä. Oikein raju myrsky on uhka koko yhteisölle, korkeampaan maastoon on seitsemän mailin matka. Yhdysvaltain armeijan arvion mukaan Kivalinasta tulee asumiskelvoton vuoteen 2025 mennessä. Eikä Kivalina ole ainoa.

Tässä on mainio mahdollisuus tutkia. Ilmastonmuutos on edennyt alueella jo pitkään, sen seuraukset uhkaavat kokonaisia yhteisöjä ja väestötiedot ovat kattavat. New Hampshiren yliopiston sosiologian professori Larry Hamilton on tehnyt tämän. Hän tarkasteli kaikkein uhanalaisimpia kyliä, verrattaen paljon vaarantuneita asutuksia ja paremmin muutosten kanssa pärjääviä ja tutki, onko niissä ollut vuosittain nettomuuttoa sisään tai ulos.

Tavallinen tapa muuttaa Alaskassa on ensin hallintoalueiden pikkukaupunkeihin, sieltä isompiin kuten Anchorageen tai Fairbanksiin. Alaskan väestökehitys poikkeaa kehittyneille länsimaille tyypillisestä kaavasta: kuolleisuus on matala mutta syntyvyys verraten korkea. Esimerkiksi Luoteis-arktisen hallintoalueen pääkaupungin Kotzebuen väkiluku onkin ollut nousussa, nettosisäänmuuttoa lähes joka vuonna.

Tutkimuksen pihvi? Ihmiset eivät muuta pois Kivalinasta eivätkä mistään muustakaan uhanalaisesta kylästä. Ulosmuuttopiikit joinakin vuosina joissakin kylissä selittyvät sillä, että joku merkittävä työnantaja on poistunut paikkakunnalta. Itse asiassa Hamiltonin mukaan nettoulosmuutto vaarantuneissa kylissä oli tilastollisesti merkitsevästi vähäisempää kuin vakaammissa kylissä.

Eli: niilläkään alueilla Alaskassa, joissa ilmastonmuutos uhkaa elämän ehtoja ihmiset eivät pötki ilmastosyistä pakoon. Alaskassa ei näytä olevan ilmastopakolaisuutta. Vielä.

Miksi ei? Vaikka luonto on luoteis-Alaskassa monella tapaa hyvin ankara, Alaska on kuitenkin osa Yhdysvaltoja. Syyriassa ja lähialueilla ilmastonmuutoksen mitä todennäköisimmin kiihdyttämä kuivuus ei synnyttänyt alueen konfliktia, vaan toimi kriisin polttoaineena alueella, jossa hallinto on hyvin epävakaata. Kivalinan kylän asukkailla ei ole tätä taakkaa.

Etnografisia dokumenttielokuvia ohjaava Sarah Betcher on kuvannut kuuden elokuvan Tied to the land -sarjassaan juuri Luoteis-arktisen Alaskan yhteisöjä. Toistuva teema paikallisten puheessa on se, kuinka kyky mukautua ja sopeutua määrittää koko yhteisön identiteettiä. Ilmaston muuttuminen huomataan ja tunnetaan nahoissa, mutta paikallisten elämäntapa ei ole museoitua. Se joustaa pitkään.

Nopeakin ilmastonmuutos on varmaankin liian hidas ajamaan ihmisiä kodeistaan ennen kuin on aivan pakko. Ilmastopakolaisuuden mekanismit, kuten aiemminkin on monesti todettu, ovat monimuotoisia. Hyvin harvaan asuttu rauhallinen Alaska on tässä suhteessa toista maata kuin tiheästi asutetut alueet esimerkiksi Lähi-Idässä, Etelä-Aasiassa tai Afrikassa.

Jos ja kun äkillinen myrsky, merenpinnan nousu tai vääjäämättä saarta mereen syövä eroosio lopulta tuhoavat Kivalinan, väki muuttaa. Alaskan tapauksessa paras ratkaisu olisi antaa paikallisille yhteisöille mahdollisimman suuri vapaus sopeutua omilla tavoillaan.

Walsh, Hamilton ja Betcher puhuivat helmikuussa Bostonissa AAAS-tiedeseuran vuosikongressissa.

Donald Trump ilmastonmuutoksen maailmassa

Nyt näyttää siltä, että Yhdysvaltain presidentiksi valittiin juuri ilmastonmuutoksen kieltäjä. Ainakin, jos Donald Trumpin omia puheita on uskominen.

Kaikkialla näitä vaaleja edeltäviä puheita toistellaan: muslimien maahantulokielto ja rekisteröinti, muuri Meksikon rajalle Meksikon piikkiin, kadonneet teollisuus- ja kaivostyöpaikat, Obamacaren tuhoaminen.

Mutta hallitusvastuu on populistin sudenkuoppa, sanoi Timo Soinikin (Suomen Kuvalehti 5/2010) aikoinaan. Koska Donald Trump on sanonut paljon kaikenlaista, kukaan ei oikein tiedä, miten hänen tulevaan politiikkaansa pitäisi suhtautua yksittäisten kysymysten kohdalla. Ajatus tai toive on, että joitakin sanomisia on syötävä. Moniaalla rauhoitellaan: ”Antaa miehen yrittää”. ”Voitonpuhe oli jo valtiomiesmäinen”. ”Katsotaan nyt”.

Trumpia markkinoidaan käytännön miehenä. Silti: kaikki Trumpin kampanjapuhe tuskin on puuta heinää. Menneisiin kulta-aikoihin ja syviin epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksiin viittoillut kampanja lupasi antaa vuoron taas heille, jotka tunsivat jääneensä jälkeen. Pika-analyyseja vaaleista on paljon, kirjoja ja syvempiä tutkimuksia taatusti tulossa. Yhdysvaltain presidentti Donald Trump voi tarkoittaa monia eri asioita, ja valitettavasti osa uumoiltavista hänen ohjastamistaan tulevaisuuksista on yksinomaan synkkiä.

Vuosi 2016, todennäköisesti mittaushistorian lämpimin vuosi jälleen, lähenee loppuaan, ja Trumpin kootessa kabinettiaan ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos etenee omia latujaan.

Huolestuneita puheenvuoroja vaalien jälkeen tuli. Kuudes sukupuutto -bestsellerin kirjoittaja Elizabeth Kolbert povasi planeetan tappiota, Tämä muuttaa kaiken -kirjoittaja ja aktivisti Naomi Klein puhui Tyynenmeren saarivaltioiden maailmanlopusta. Ilmastotieteilijä Michael Mann sanoi, että Pariisin kamppailulle tuli ”Game over”.

Tuleva Yhdysvaltain presidentti on sanonut muun muassa seuraavaa: Ilmastonmuutos on kiinalaisten huijaus. Ilmaston lämpeneminen on hevonpaskaa. Aion peruuttaa Pariisin ilmastosopimuksen.

Siinä sivussa hiilikaivokset avataan ja ympäristöviranomainen EPA hajotetaan tarpeettomana.

Mitä Trump tarkoittaa kansainväliselle ilmastopolitiikalle ja maailmanpolitiikalle? Miten Yhdysvaltain ilmastokeskustelua tulee ymmärtää. Professorit vastaavat alla.

PARIISI PÄREIKSI?

Vain muutama viikko ennen Trumpin valintaa astui voimaan Pariisin ilmastosopimus. Se ei sellaisenaan ole riittävä, mutta se on kehys. Eihän sopimus lupauksineen vielä saavuta edes omia 1,5–2 asteen tavoitteitaan, vaan nykyisellä kunnianhimolla se toteutuessaan voisi rajoittaa lämpenemisen tällä vuosisadalla 2,9–3,4 asteeseen.

Pariisin sopimus oli historiallinen, koska se asetti ensi kertaa edes jollakin tapaa kaikki sen 197 allekirjoittajaa samaan veneeseen ilmastonmuutoksen suhteen. Barack Obaman ja Kiinan presidentti Xi Jinpingin kädenpuristuksessa oli toivoa. Ilmastonmuutos alkaisi kansainvälisessä politiikassa pikku hiljaa lopulta olla yhteinen ongelma, kuten sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Perustellusti yhteinen asia myllerryksien keskellä.

Pariisilla on eittämättä suuri symboliarvo: siellä iso porukka otti askeleen jo suurin piirtein tasatahtiin.

Voisiko Donald Trump pitää vaalipuheensa ja peruuttaa Yhdysvaltain osalta Pariisin ilmastosopimuksen?

— Yhdysvallat voi irtisanoutua sopimuksesta kolmen vuoden jälkeen sen hyväksymisestä, ja ero astuisi voimaan aikaisintaan vuoden siirtymäajan jälkeen, sanoo ympäristöoikeuden professori Kai Kokko.

Vaikka Pariisin sopimus edellyttääkin, että sen allekirjoittajat ovat ilmastonmuutoksen hillinnän ja sopeutumistoimien kanssa tosissaan, sopimukseen ei sisälly sanktiomekanismeja.

— Yhdysvaltain irrottautuminen Pariisin sopimuksesta söisi maan mainetta kansainvälisesti, ja yhden suurimmista kasvihuonekaasujen päästäjistä ero vaikuttaisi, mutta ei kaataisi Pariisin sopimuksen jatkoa ja toimeenpanoa, Kokko sanoo.

Pariisin ilmastosopimus ei siis kaatuisi Yhdysvaltain poisjääntiin. Yhdysvaltain osuus kasvihuonepäästöistä on 12 prosenttia, ja sopimus kattaa nykyisellään 69 prosenttia globaaleista kasvihuonepäästöistä. Pariisin sopimuksen oli katettava 55 prosenttia päästöistä tullakseen voimaan.

— Nyt Pariisin lupauksia tulisi konkretisoida ja lupauksia lunastaa, se olisi seuraava järkevä askel. On parempi reagoida ennemmin kuin myöhemmin..

Kansainvälisestä yhteistyöstä vetäytyminen, asia jolla Trump on flirttaillut usealla rintamalla, ei välttämättä auta maata.

— Yhdysvaltojen itsensä näkökulmasta Trumpin ilmastopolitiikan vastaisuus tarjoaa lähinnä huonoja vaihtoehtoja, Kokko sanoo.

Kokon mukaan Yhdysvallat heikentäisi lopulta omaa talouttaan. Uusiutuvat energiamuodot ja siirtymä jälkifossiiliseen maailmaan alkavat olla kansainvälisesti kilpailuvaltti. Jos valtio ei anna tilaa uudelle energiataloudelle, kotimarkkinat eivät kehity ja yritykset ovat vaarassa jäädä kansainvälisessä kilpailussa kelkasta.

Ilmastonmuutoksen aiheuttamia haittoja ei tarvitsisi edes ajatella. Kalifornia kärsii pitkästä kuivuudesta, myrskyt lisääntyvät ja alavat rannikot ovat merenpinnan nousun uhan alla.

— Ilmastonmuutos etenee, eikä asian kieltäminen muuta sitä, Kokko sanoo.

MITÄ YHDYSVALLOISSA TAPAHTUU?

”There is nothing which can better deserve your patronage than the promotion of Science and Literature. Knowledge is in every country the surest basis of public happiness. In one in which the measures of Government receive their impression so immediately from the sense of the Community as in ours it is proportionably essential”

George Washington, tammikuun kahdeksantena 1790.

Yhdysvallat on maa, jonka perustajilla oli varsin tieteellinen maailmankatsomus, ja se näkyy perustuslaissa ja itsenäisyysjulistuksessa.

Modernin luonnonsuojelunkin syntymaassa on kuitenkin kiistelty esimerkiksi liittovaltion omistamista luonnonsuojelualueista — siitä ovatko ne puuttumista osavaltioiden itsemääräämisoikeuteen vai tarpeellinen suojeluteko — aina 1800-luvun lopusta lähtien.

Tämäkin kiista kulkee tyypillisen voimakkaasti kaksipuoluejärjestelmän jakolinjoja myöden. Demokraatit puolustavat liittovaltion maita, republikaanit vastustavat.

Republikaanien nykymaine on tieteenvastainen, ei vähiten puolueeseen pesiytyneen ilmastodenialismin vuoksi. Aina asia ei ole ollut näin. Kansallisen Tiedeakatemian perustanut Abraham Lincoln oli republikaani, samoin tieteen ja ympäristön ystävänä tunnettu Teddy Roosevelt. Milloin meno alkoi muuttua?

— 1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvalloissa kehitettiin kunnianhimoinen moderni ympäristöhallinto. Ronald Reaganin huima vaalivoitto Jimmy Carterista vuonna 1980 oli yhtäältä vastareaktio tähän, sanoo Yhdysvaltain tutkimuksen professori Mikko Saikku.

Reaganin astuessa valtaan ympäristölainsäädäntöä koeteltiin toden teolla. Hän asetti ympäristöasioille yleisesti vihamielisen James G. Wattin sisäministeriksi ja Anne M. Gorsuchin ympäristöhallintoelin EPA:n johtoon leikkaamaan tämän määrärahoja, pukkeja kaalimaan vartijoiksi.

Silti esimerkiksi kansainväliset ilmastoneuvottelut lähtivät käyntiin republikaanien valtakaudella ja aktiivisella avustuksella. Ronald Reaganin kaudella luotiin pohjia ja George H. W. Bushin presidenttikaudella vuonna 1992 perustettiin YK:n ilmastokonventti UNFCCC.

Samankaltainen hyökkäys tapahtui kaksi vuosikymmentä myöhemmin, kun George W. Bushista tuli presidentti. Tuolloin muun muassa NASAn PR-osastolle nimitettiin surullisenkuuluisasti Bushin kampanjassa työskennellyt harjoittelija George Deutsch, joka pyrki estämään ilmastotutkija James Hansenin esiintymisiä ”liberaalissa mediassa” ja vaikuttamaan muun muassa siihen, voiko NASA tutkimusverkkosivuillaan lausua, että Big Bang olisi fakta. Deutschin mielestä kyseessä oli mielipide.

— Bushin aikaan käytiin kyllä itse asiassa vilkasta keskustelua ympäristöasioiden merkityksestä Yhdysvalloissa. World Trade Centerin terrori-iskut keskeyttivät sen debatin, Saikku sanoo.

Miksi ympäristökeskustelu on nykyisin sekä polarisoitunutta että Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmässä erityisesti puoluekannan mukaan jakaantunutta? Ympäristö kuuluu vasemmistoliberaalille agendalle, ja ympäristöpolitiikka nähdään varsin tiukasti vain ympäristöasiana. Republikaanivinkkelistä talous on ensisijaista.

Silti Yhdysvallat on maa, jossa ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo nyt äärevissä sääilmiöissä, myrskyissä ja vaikkapa Kaliforniaa piinaavassa kuivuudessa. Florida on uhan alla, kun merenpinta nousee.

— Hurrikaani Katrina synnytti eräänlaisen vastaliikkeen. Sen yhteydessä ilmastonmuutoksen aiheuttamista sään ääri-ilmiöistä puhuttiin hetken yli puoluerajojen, Saikku sanoo.

Mutta yleisesti viime vuosikymmeninä ympäristönsuojelun on nähty erityisesti republikaanipiireissä olevan pois talouskasvusta. Trumpinkin kampanjassa työpaikkojen ja kasvun nimissä käveltiin ympäristön yli.

Yhdysvalloissa kauppakamariosastolla kielletään tyypillisesti ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos tai ainakin sen uhka. Saikku muistuttaa, että tässä on iso ero Eurooppaan. Vaikka ympäristö ja talous tavataan usein rapakon tälläkin puolen panna toistensa kiistakumppaneiksi, täällä vakavasti otettavat poliitikot eivät juuri kiellä luonnontieteellistä näyttöä ilmastonmuutoksesta.

MITEN TRUMP VAIKUTTAA MAAILMANPOLITIIKKAAN?

Yhdysvaltain presidentillä on paljon ulkopoliittista valtaa, ja suurvallalla paljon sanottavaa.

— Suurin kansainvälisen politiikan kysymys Trumpin valinnassa on ilmastopolitiikka, sanoo maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki.

Pariisin sopimusta pitää kasassa yhtäältä ilmastonmuutoksen uhka, toisaalta kansainvälinen paine. Ensimmäistä Trump ei näytä tunnustavan, joten jäljelle jää toinen. Ja painetta on jo tullut: Kiina, entinen ilmastoluokan paha poika, on vannottanut Yhdysvaltoja pysymään sovitussa.

(Ja se salaliittoasia: Kiinan neuvottelija päätyi Marrakeshin ilmastokokouksessa sanomaan ääneen, että ilmastonmuutos ei ole heidän keksimänsä huijaus.)

Patomäen mukaan kansainvälinen ilmastoyhteistyö voisi kaivata uutta lähestymistapaa. Pariisin sopimuksen takana on työläs ja pitkä prosessi, jossa lähes 200 valtiota istuu samaan pöytään ja pyrkii yhteisymmärrykseen.

— Pariisin sopimusta ei tarvitse tietenkään hylätä, mutta jonkinlainen halukkaiden maiden liittouma voisi sopia ilmastonmuutoksen tehokkaampaan torjuntaan tarvittavista keinoista.

Nämä tehosteet olisivat yhdistelmä veroja ja kieltoja. Kieltämättä yhdistelmä, joka ei jenkkirepublikaaneille olisi helppo nieltävä.

— Kaikkein vaarallisimmat kasvihuonekaasut pitäisi kieltää kokonaan, kuten freoneja korvaavien HFC-yhdisteiden tapauksessa ollaan jo tekemässä. Muuten hiili- ja muut kasvihuonepäästöt voitaisiin saada veron alaiseksi, ja hiiliveroalueen ulkopuolisille tuotteille asetettaisiin hiilitullit.

Patomäki on mukana keskustelussa, jossa globaalin hiiliveron järjestelyä pohditaan. Tavoitteissa on lähivuosina tuottaa sopimusluonnos. Mutta miksi tarvittaisiin maailmanlaajuinen verojärjestelmä?

— Käytännöt, jossa valtiot maksavat omista verotuloistaan ilmastokassaan perustuvat vapaaehtoisuuteen ja niihin liittyy suuri kiista oikeudenmukaisesta taakanjaosta. Hiilivero kohdistuisi tasapuolisesti.

Suunnittelu ei kuitenkaan ole helppoa. Veron täytyisi kattaa sekä energian tuotannon että kulutuksen. Sen pitäisi ottaa huomioon laskelmat tulonjakovaikutuksista — ilmasto-oikeudenmukaisuuden lisäksi sen olisi pyrittävä yhteiskuntaluokkien väliseen oikeudenmukaisuuteen.

— Vero olisi päästökauppaa kattavampi ja parempi. Päästökauppajärjestelmään liittyy isoja ongelmia, ilmakehän yksityistäminen, kiintiöiden jakaminen, se että päästökauppa ikään kuin oikeuttaa päästöt. Se jolla on halua ja varaa voi saastuttaa enemmän, Patomäki sanoo.

Hiilitullit puolestaan olisivat vastoin maailman kauppajärjestö WTO:n säännöstöä, mutta kiertotie voisi olla.

— Jos on kyse poikkeuksellisen elintärkeistä syistä, vapaakaupan periaatteita voidaan kiertää.

Vapaakauppa muuten on ollut Trumpin hampaissa sekin. Esimerkiksi Trans-tyynimerinen vapaakauppasopimus TPP on Trumpin ensi tilassa kaadettavien listalla.

— Vapaakauppajärjestelmään liittyvä liberalismi taitaa tuottaa trumpeja tarkoittamattaan. Globalisaatio luo kansallista tyytymättömyyttä, ja siihen Trumpin kampanjakin nojasi. Tämä on voimakkaasti sisäänrakennettu periaate siinä systeemissä.

— Vapaakaupan purkamisessa on isoja riskejä, jos tilalle ei synny uusia kansainvälisen yhteistyön periaatteita. Mutta nyt kun kansainvälinen yhteisö voi olla muutenkin WTO:n periaatteiden avaamisen edessä, tätä tilannetta soisi käytettävän rakentaviin tarkoitusperiin, kuten tiukan globaalin ilmastopolitiikan luomiseen, Patomäki sanoo.

TRUMP & KUMPP.

”Rakastan ympäristön lämpenemistä!”

Myron Ebell Forbes-lehden kolumnissaan vuonna 2008.

Ilmastonmuutos on Yhdysvalloissa ideologiaa, politiikkaa ja vastakkainasettelua. Ideologioissa ja politiikassa ei tietenkään sinänsä mitään pahaa ole. Ilmastopolitiikassakin olisi kylliksi sijaa vasemmiston ja oikeiston, liberaalien ja konservatiivien, autoritäärien ja anti-sellaisten ynnä muidenkin poliittisten pukarien väännölle. Siis sen jälkeen, kun luonnontieteellinen tieto tarjoaa jonkinlaisen yhteisen pohjan planetaariselle uhka-arviolle.

Onko Trumpin valinnan jälkeen odotettavissa samankaltainen poliittinen hyökkäys ympäristöä kohtaan kuin Reaganin ja Bush nuoremman valinnan jälkeen? Saikun mielestä tämä on hyvinkin mahdollista.

Tulevan presidentti Trumpin kaikista ministerinimityksistä ei ole vielä varmaa tietoa. Ympäristöviranomaisen EPA:n johtoon on uumoiltu muun muassa tunnettua ilmastodenialistilobbari Myron Ebelliä. Ebell johtaa tällä hetkellä Trumpin nimittämänä siirtymää Obaman EPA:sta Trumpin EPA:an.

Ebell oli taannoin mukana järjestämässä republikaanien sisäistä vallanvaihtoa, kun vuoden 2010 edustajainhuonevaaleissa pyrittiin syrjäyttämään ilmastolainsäädäntöä tukeneita edustajia, tunnetuimpana Etelä-Carolinan Bob Inglis.

Donald Trump ei vaikuta ideologiselta johtajalta. Bisnesmaailmaan hänellä on hyvät yhteydet, aivan kuten Reaganilla ja Bushillakin. Monesti on korostettu hänen pragmaattisuuttaan, niin hyvässä kuin pahassakin. Olisiko Trump presidentti, joka voisi kuunnella hyviä perusteita ja muuttaa mieltään niiden mukaan?

— Trumpin lähipiirissä kyllä on ideologeja, jotka haluavat esimerkiksi valtion roolin kutistamista minimaaliseksi. Ympäristösuojelu ei tapaa sopia siihen kuvioon. Kun republikaanien valtaapitävät ottivat kampanjan aikana Trumpiin etäisyyttä, hän joutui solmimaan yhteyksiä puolueen hyvin vanhoilliseen ja uskonnolliseen siipeen, Saikku sanoo.

Tilanne olisi voinut olla toinenkin.

— Ajattelen, että Trump tavallaan on poliitikkona kuin avoin astia, hän olisi voinut tehdä toisissa olosuhteissa vihreitäkin diilejä. Hänen lähipiirissään on hyvin vähän maltillisia, niin sanottuja ”sivistysporvareita”. Siirtymä puolueessa on ollut niin hurja, etten tiedä, mahtuisiko Reagan enää puolueeseen.

Trumpin varsin ristiriitaisista poliitikoista koostuva kabinetti pystyy ohjaamaan asioita Yhdysvalloissa mahdollisesti hyvinkin uusille urille. Mutta maa on sentään liittovaltio. Isot osavaltiot ovat kuitenkin merkittäviä toimijoita yksinkin, isompia kuin monet valtiot. Esimerkiksi Kalifornian ja New Yorkin osavaltioiden ilmastopolitiikka on jo nyt kunnianhimoista, eikä Trumpin valinta estä osavaltioiden omaa tahtoa puuttua asiaan. Eihän?

— Osavaltioilla on tosiaan paljon valtaa, ja monet isot osavaltiot tukevat tiukkoja ilmastotoimia.

Kalifornian ja New Yorkin kokoiset osavaltiot eivät taloudellisestikaan ole pikkutekijöitä.

— Yksi uhka kuitenkin tässäkin on. Trump saa presidenttinä nimittää korkeimpaan oikeuteen uuden tuomarin alkuvuodesta menehtyneen konservatiivisen tuomari Antonin Scalian tilalle. Jos korkeimmassa oikeudessa on konservatiivienemmistö, esimerkiksi tiukkoja päästörajoituksia voidaan periaatteessa pyrkiä kieltämään liittovaltion taholta perustuslain vastaisena, Mikko Saikku sanoo.

Korkeimman oikeuden nimitysten ohella republikaaneilla on kädessään herttareeti.

— Nyt republikaaneilla on vielä enemmistö koko kongressissa, sekä senaatissa että edustajainhuoneessa. Jos he saavat koneistonsa kuntoon ja selviävät sisäisistä erimielisyyksistä, ympäristölainsäädäntöä voi kohdata ennennäkemätön hyökkäys.

Demokratian kannalta tilanne voi olla hankala. Trumpia äänesti 27 prosenttia äänioikeutetuista, joten mandaatti ei ole vuorenvahva. Toisaalta republikaanien sisäiset riidat kampanjan aikana ja nyt kolminkertainen valta-asema saattavat johtaa tilanteeseen, jossa hyvin pieni klikki pystyy päättämään isoista asioista.

Analyysia ja epäilyjä Yhdysvaltain demokratian tilasta esitettiin muun muassa tässä kiintoisassa tutkimuksessa vuonna 2014.

MITÄ TRUMP TARKOITTAA ILMASTOLLE?

Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi voi hyvinkin olla suuri isku Pariisin ilmastosopimukselle ja sitä kautta ekosysteemien ja yhteiskuntien vakaudelle tulevaisuudessa. Siitä ei pääse mihinkään.

Hyppy Obamasta Trumpiin on ilmastoasioista suurehko. Spekulaatioita on ilmassa ja aika näyttää.

Kaikki hiilikaivokset eivät Yhdysvaltoihin palaa, ja se on hyvä uutinen. Markkinat eivät sitä mahdollista. Ylipäätään hiiliteollisuuden tukeminen maksaisi Yhdysvalloille paljon ja ylenmääräisen kivihiilen tuominen markkinoille puolestaan laskisi entisestään jo valmiiksi alhaista markkinahintaa.

Hyvän uutisen perään huono. Clean Power Actin, Trumpin leikkauslistalla sekin, peruminen olisi jo yksin iso isku Yhdysvaltain päästötavoitteille.

Ja toinen. Ei riitä, jos Trump ei toteutakaan kaikkia lupauksiaan. Hän ei saisi lisätä hiiliteollisuutta yhtään. Katastrofaalisen ilmastonmuutoksen estämiseksi uusia hiilikaivoksia, öljykenttiä ja kaasuputkia ei saisi rakentaa enää ainuttakaan.

Ei edes vähemmän, vaan 0.

Puhuttava on myös median vastuusta.

Marraskuun 22. päivä Trump puhui ilmastonmuutoksesta New York Timesille. Keskustelun käsikirjoitus löytyy täältä.

Median huomio kiinnittyi Trumpin kommenttiin ihmistoiminnan ja ilmastonmuutoksen suhteesta:

”I think right now… well, I think there is some connectivity. There is some, something.”

Puhe kuitenkin jatkui:

”It depends on how much. It also depends on how much it’s going to cost our companies. You have to understand, our companies are noncompetitive right now.”

ja

“That’s becoming more and more of the reason. Because a lot of these countries that we do business with, they make deals with our president, or whoever, and then they don’t adhere to the deals, you know that. And it’s much less expensive for their companies to produce products. So I’m going to be studying that very hard, and I think I have a very big voice in it. And I think my voice is listened to, especially by people that don’t believe in it. And we’ll let you know.”

Trump puhui ilmastonmuutoksesta ja samaan syssyyn menetetyistä tehtaista. Hän asetti jälleen ilmastonmuutoksen hillinnän ja talouden vastakkain. Hän viittaa edelleen Climategateen ja esittää epäilyksiä tiedettä kohtaan. Eikä ainoastaan epäilyksiä, vaan hän sanoo, että moni fiksu ihminen on tieteen kanssa eri mieltä. Tutkimustieto ja valistunut mielipide eivät ole yhteismitallisia, mutta tulevaa presidenttiä tämä ei tunnu haittaavan. Tuliko media huijatuksi?

Se, että poliittiset vallankäyttäjät kiistävät ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ideologisista syistä on itse asiassa aika iso yhteiskunnallinen kysymys. Oxford English Dictionary valitsi viime viikolla vuoden 2016 uudeksi sanaksi ”post-truth”, ”totuudenjälkeinen”. Adjektiivi merkitsee sanakirjamääritelmänsä mukaan olosuhteita, joissa objektiiviset faktat ovat julkisen mielipiteen määräytymisessä vähemmän vaikutusvaltaisia kuin tunteisiin tai uskomuksiin vetoaminen.

Ei siis ole kyse totuuden tai tieteen katoamisesta eikä valehtelun yleistymisestä, vaan olosuhteista, joissa ”näin nämä asiat koetaan” menee läpi. Jos totuudenjälkeisestä ajasta haluaa puhua, kannattanee ajattella, ettemme ole siirtyneet pois auvoisesta totuuden ajasta vaan että ajassamme on joitakin trendejä ja tyypillisyyksiä, joista tilanne johtuu. New York Timesin haastattelu kannattaa lukea vielä tämä määritelmä huomioon ottaen.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat kirjoittaa Trumpin pyörtäneen ilmastopuheensa, mutta sitä hän ei kyllä tehnyt. Totuudenjälkeisyys ei ehkä ole hyvä sana, mutta jos se jotakin tarkoittaa, niin sitä että moiset puheet menevät läpi.

Vanha kunnon kirjoittajaohje sanoo: näytä, älä selitä. Nytkin pitäisi katsoa mitä Trump tekee, ei mitä hän sanoo. Semminkin, kun hän nyt tuntuu puhuvan paljon kaikenlaista.

Samaan aikaan, kun Trump ”kääntää takkinsa ilmastonmuutoksen suhteen”, hän aikoo nimittää ilmastonmuutoksen kieltävän Etelä-Carolinan kuvernööri Nikki Haleyn YK-lähettilääkseen.

Uusi Attorney General, Alabaman senaattori Jeff Sessions on pitkän linjan ilmastonmuutoksen kieltäjä.

CIA:n uuden johtajan Mike Pompeon sanotaan olevan läheisissä väleissä Kochin veljeksiin, ilmastodenialismia rahoittaviin öljymiljardööreihin. Hänen kantansa ovat edustaneet fossiiliteollisuuden etuja.

Turvallisuusneuvonantaja, kenraali evp Michael Flynn on asettunut vastahankaan asevoimien yleisen kannan kanssa. Jenkkiarmeija on nimittäin pitänyt ilmastonmuutosta merkittävänä turvallisuusuhkana.

Päästrategiksi on nimitetty laitaoikeistolaisen alt-right-liikkeen äänitorvena tunnetun Breitbart Newsin Steve Bannon. Rasistisien ja misogynistisien kantojensa lisäksi hän suhtautuu vihamielisesti ilmastotieteeseen. (Kabinettivalinnoista esimerkiksi täällä.)

Neuvonantajansa Bob Walkerin mukaan Trump aikoo viedä NASAn ilmastoasioita tutkivalta Earth System divisionilta rahoituksen, ja käyttää rahat pikemminkin avaruustutkimukseen.

Jos ei hirvittäisi, näin kovan luokan eskapismi voisi huvittaa.

Vastaus: Roudan mysteereistä

Sain Yliopisto-lehden Ilmasto muuttaa kaiken -palstasta palautetta. Tätä ei tapahdu kauhean usein, ja perusteltuun palautteeseen on tarpeen vastata. Kriittinen kommenttipuheenvuoro julkaistiin lehden numerossa Y/08/16, ja siinä Kilpisjärven biologisen aseman johtaja, professori Antero Järvinen vastaa lehden Y/06/16 ilmastopalstaan. Järvisen teksti menee näin:

Roudassa ei uinu mysteerejä

Luonnossa ei ole mysteerejä, ei edes Jamalin niemimaan roudassa (ks. ”Roudassa uinuu mysteeri”, Yliopisto 6/2016). Siperian pernaruttoepidemia on ajoittain toistuva luonnollinen ilmiö. Sateisena kesänä 2016 tämä nisäkkäiden tartuntatauti tappoi Jamalilla noin 2000 poroa. Suurin tunnettu epidemia koettiin 1900-luvun alussa, jolloin elettiin arktisen luonnon kylmää ilmastovaihetta. Tuolloin Siperiassa kuoli yli miljoona poroa! Jääkauden jälkeen arktinen alue on selvinnyt useista lämpimistä jaksoista. Esimerkiksi noin 7000 vuotta sitten arktista merijäätä ei ollut kesällä lainkaan. Viime vuosikymmeninä arktinen alue on lämmennyt pääasiassa talvikaudella. Pernaruttoa esiintyy kesäisin. Joka kesä ikiroudan pinnalla oleva aktiivikerros, jossa kasvit ja eläimet elävät, sulaa ihan normaalisti.

Venäjän tiedeakatemian kasvi- ja eläinekologian instituutin johtajan Vladimir Bogdanovin mukaan kesyporojen ylilaidunnus on tärkeä ruttoa levittävä tekijä. Pernaruttobakteeri kuuluu maaperän eliöstöön. Ylilaidunnus rikkoo maaperän ja edistää ruton leviämistä, kun kovien sateiden jälkeen pitkään piilossa olleet itiöt aktivoituvat ja kun eläimet sen jälkeen laiduntavat kuivuudessa lähellä toisiaan. Jamalilla on 700000 poroa, kun laidunten kantokyky on korkeintaan 150000 eläintä. Tunturi-Lapissa porojen yliluku on samaa suuruusluokkaa. Sekä Jamalilla että Lapissa ylilaidunnus on aiheuttanut suurta tuhoa arktisille luonnonkasveille ja -eläimille.

Lehdessä jossitellaan ja luodaan kauhukuvia muillakin luonnollisilla ilmiöillä kuten soista vapautuvalla metaanilla. Uusien tutkimusten mukaan metaania syövien bakteerien ansiosta arktiset suot, jotka syntyivät vasta jääkauden jälkeen, pikemminkin sitovat kuin vapauttavat metaania lämpiminä aikoina. Bakteerit siis toimivat hillitsevänä takaisinkytkentämekanismina. Jos näin ei olisi, me emme olisi täällä tänään.

Antero Järvinen, Kilpisjärven biologisen aseman johtaja

Järvisen kirjoitus perustunee osin väärinymmärrykseen, sillä olemme monista asioista varsin samaa mieltä.

Juttu meni lehdessä näin:

Roudassa uinuu mysteeri

Siperiassa puhkesi 1940-luvulta periytynyt pernarutto. Suurin uhka on silti se, että ikiroudan sulaminen saattaa kiihdyttää ilmastonmuutosta.

Joka kesä jäästä paljastuu uutisaihetta. Tänä suvena ei äimistelty jättikraattereita, vaan säikähdettiin Grönlannin jäänalisia ydinjätteitä ja Jamalin niemimaalla Siperiassa puhjennutta pernaruttoa. Tauti on vaatinut jo joidenkin ihmisten ja lukuisten porojen henget.

Pernaruttoitiöiden arvellaan ilmaantuneen 1940-luvulla kuolleen poron sulaneesta ruhosta. Jäiseen maahan on hankala kaivaa syvää kuoppaa.

Jäätyneessä, hapettomassa maaperässä uinuu runsaasti vanhoja mikrobeja, joista monen olemus ja ominaisuudet ovat vielä arvoitus. Sen huomasi mikrobiologian dosentti Jenni Hultman tutkiessaan muutama vuosi sitten Alaskan ikiroudasta kairattuja näytteitä. Hän löysi aiemmin tuntemattomien arkeonien DNA:ta ja viitteitä niiden aktiivisuudesta. Mikrobit olivat peräisin reilun kymmenen tuhannen vuoden takaa.

— Ikiroudassa on paljon tieteelle uusia mikrobeja. Muutama vuosi sitten venäläistutkijat löysivät kymmeniä tuhansia vuosia vanhan tuntemattoman jättiläisviruksen Siperiasta.

Silti mikrobiologian tutkijaa kiinnostaa taudinaiheuttajia enemmän se, kuinka paljon sulavan ikiroudan mikrobit kiihdyttävät ilmastonmuutosta entisestään.

— Sulavasta ikiroudasta voi syntyä olosuhteita, joissa mikrobit tuottavat erityisen paljon voimakkaita kasvihuonekaasuja, kuten metaania ja typpioksiduulia.

Jos ikirouta-alueelle syntyy märkiä soita, arktis alkaa tuottaa valtavasti kasvihuonekaasuja. Pohjoiseen ikiroutaan on sitoutunut enemmän hiiltä kuin koko maailman metsiin, ja arvioiden mukaan jopa 80 prosenttia alueen pintakerroksesta on vaarassa sulaa vuosisadan loppuun mennessä.

Ilmastonmuutosta ennakoiva tutkimustieto pohjoisista metsistä ja soista lämpenevässä maailmassa kaipaakin tuekseen Hultmanin ja hänen kollegoittensa analyysia ikiroudan tutuista ja tuntemattomista mikrobeista.

Tekstini ”Roudassa uinuu mysteeri” ei missään nimessä kiellä tai pyri kieltämään pernaruttoepidemioiden luonnollisuutta tai toistuvuutta. Päinvastoin asia tehdään varsin kirjaimellisesti selväksi ja samalla piikitellään hieman (lähes) jokakesäisille uutisspektaakkeleille. Kesät ovat Siperiassakin talvia lämpimämpiä ja kesällä routa sulaa. Olen professori Järvisen kanssa luonnollisesti yhtä mieltä siitäkin, ettei pernarutossa totta vie ole mitään ihmeellistä.

Myöskään teksti ei syytä säätiloja tai globaalia keskilämpötilaa pernarutosta sinänsä.

Pernarutto ohjaa pohtimaan jutun asiaa, joka itse asiassa käsittelee arktisen maaperän mikrobeita paljon yleisemmällä tasolla. Ja juuri tähän, ei suinkaan pernaruttoon tai mihinkään muuhunkaan taudinaiheuttajaan, tekstissä viitataan ”mysteerinä”.

Niin, se ”mysteeri”. Mietin tuota jo kirjoittaessani, mutta ajattelin, että Yliopisto-lehden kontekstissa käy selväksi, ettei ole kyse selittämättömästä tai salaperäisestä tai jostakin ”luonnottomasta”. Siinä mielessä luonnossa ei tosiaankaan uinu mysteereitä. Sen sijaan luonnossakin on epävarmuuksia ja tuntemattomuuksia, toistaiseksi salaisuuksia, joka on yksi mysteerin määritelmistä.

Mistä siis on puhe? Se mysteeri, johon tekstissä viittaan ei ole pernarutto, vaan se sama epävarmuus, johon Järvinen itse puheenvuorossaan viittaa sanoen:

”Uusien tutkimusten mukaan metaania syövien bakteerien ansiosta arktiset suot, jotka syntyivät vasta jääkauden jälkeen, pikemminkin sitovat kuin vapauttavat metaania lämpiminä aikoina. Bakteerit siis toimivat hillitsevänä takaisinkytkentämekanismina. Jos näin ei olisi, me emme olisi täällä tänään.”

Asia on kuitenkin selvä: arktiset suot ovat holoseenin ajan merkittäviä hiilinieluja. Boreaalisen ja subarktisen alueen soihin on varastoitunut lähes 500 petagrammaa hiiltä.

Silti ikirouta-alueella sulaviin soihin liittyy epävarmuuksia, erityisesti lyhyellä aikavälillä. Ja ymmärrän kyllä luonnontieteilijän näkökulman: lyhyen aikavälin vaihtelut voidaan kuitata anomalioina ja pitkällä aikajaksoilla tarkasteltaessa asiat tuppaavat tasoittumaan.

Nykyhetkessä lyhyen aikavälin tapahtumat vain ovat merkittäviä. Juttu, printtilehden tilallisista rajoitteista johtuen ei ehkä alleviivaa kylliksi sitä ajatusta, joka oli kyseinen ”mysteeri”. Lyhyttä tekstiä varten on haastateltu mikrobiologian dosentti Jenni Hultmania, joka on tutkinut ikiroudan mikrobeita muun muassa Alaskassa. Hultmanin haastattelun journalistinen ”pointti” ei ole pernarutto, vaan aivan muut mikrobit – yhtäältä se seikka, että ikiroudan mikrobisto on merkittäviltä osin tuntematonta ja se, että kiinnostavampia ovat ne mikrobit, jotka ovat ilmastonmuutoksen takaisinkytkentöjen kannalta kiinnostavia. Roudassa uinuva mysteeri on epävarmuus siitä, minkälaiseksi sulavan arktiksen tulevaisuus muotoutuu.

Professori Järvisen kritiikki tekstiä kohtaan on kohdallista siinä, että lehdessä julkaistu juttu tarkastelee asiaa kieltämättä hieman voimakkaammin kalpatenkäymisen näkökulmasta. ”Jos” sisältää myös toisen puolen, ja ilmastonmuutoksen käynnistämät negatiiviset palautekytkennät saattavat joissakin olosuhteissa osoittautua voimakkaiksi. Ei siis liene mahdotonta sekään, että arktisissa ekosysteemeissä voi syntyä suhteellisen nopeasti sellaisikin olosuhteita, jotka toimivat hiilinieluina.

Ajatus siis on, että soiden mikrobiologia on yksi seikka, joka tulee ottaa huomioon kun pyritään ennakoimaan ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenemisen johdosta yhä enemmän sulavan arktiksen tulevaisuutta, muun muassa mallintamalla. Ilmastomallit ottavat huomioon lisääntyneen ilmakehän hiilidioksidin aikaansaaman lisäyksen arktisen alueen kasvustoon, mutta metaanin osalta työtä on vielä tehtävissä. Näiden prosessien tarkempi tutkiminen on hyvin kiinnostavaa ja itse asiassa oli tämän artikkelin aihe. Silti, kuten oheinen kuva osoittaa, arktisen alueen lämpenemisen suhteen lämpenemisen ja lisääntyneen hiilidioksidin aikaansaama biomassan lisäys tuottaa IPCC:n 8.5 (business as usual) ja 2.6 (voimakkaat päästövähennykset) –skenaarioissa merkityksellisellä aikavälillä pienemmän hiilinielun kuin maaperästä aiheutuvat päästöt ovat.

Quartz %d

Abbott, Jones et al. 2016 Biomass offsets little or none of permafrost carbon release from soils, streams, and wildfire: an expert assessment.

Samassa asiantuntija-arvioinnissa tunnistetaan ikirouta-alueen tulevaisuuden kannalta keskeisiksi epävarmuuskohdiksi vesitasapainon kehittymisen, kasvillisuuden distribuution ja ikiroudan häviämisen arvioinnin. Tässäkin tilanteessa kynnysarvojen paikallistaminen on hankalaa: paperi arvioi paleodataan perustuen, että jossakin neljän ja kymmenen asteen arktisen alueen lämpenemisen välillä saattaa olla kynnys, jonka jälkeen positiiviset, ilmastoa edelleen lämmittävät takaisinkytkennät käynnistyvät.

Arktisen lämpeneminen tuskin on sen kaltainen aikapommi, jona se usein mediassa esitetään. Toisaalta hyvin suuresta osasta arktista aluetta on hyvin vähän havaintodataa, joten erilaisten takaisinkytkentämekanismien tutkiminen ja niiden todennäköisyyden arviointi on arvokasta ja epävarmuutta lievittävää. Tutkimus ja sitä seuraava monitieteinen keskustelu voi auttaa varmistamaan sitäkin, missä mittakaavassa ja aikataulussa arktisista soista olisi hiilinieluksi.

Asia, jonka Järvinen ansiokkaasti nostaa tekstissään esille on puolestaan toinen asia: tunturiluonnon ylilaidunnus. Hän onkin ollut asian tiimoilta esillä niin Lapin Kansassa kuin Helsingin Sanomissakin viime aikoina, ja hyvä niin. Lyhyt tekstini viittasi porotalouteen ylimalkaan, mutta ei tosiaan käsitellyt aihetta lainkaan. Tunturiluonnon kannalta avoin keskustelu siitä on hyvin tervetullutta.

Kiitän lämpimästi professori Järvistä kommenteista. Erityisesti halusin vastata hänen puheenvuoroonsa, koska Järvinen syyttää minua ja lehteämme ”jossittelusta” ja ”kauhukuvien luomisesta”. Suhtaudun tähän vakavasti, koska uskon että ilmastonmuutoksen suhteen uhkakuvien liioittelu ja väärien kytkentöjen tekeminen on hyvin haitallista — aivan kuten on ilmastonmuutoksen syiden ja seurausten vähättelykin. Perusteltu kritiikki, joka syyttää kauhukuvien luomisesta on aina peiliinkatsomisen paikka. Ilmastokeskustelu ei kaipaa ylimääräistä pelottelua.

***

Vielä kenties hieman harmillinen lisähuomio. Valitettavasti aikani ei riitä blogin kirjoittamiseen haluamallani tahdilla: tästä syystä myös kommentointi on täällä suljettu. Minulle voi lähettää sähköpostia osoitteeseen mikko.pelttari@helsinki.fi.

Päin mäntyä? Metsätalous ja ilmastonmuutos

Fossiilisten polttoaineiden käyttäminen on muinaisen hiilen lisäämistä kiertoon, ilmakehään, meriin, nykyaikana. Siksi fossiilisen energian korvaaminen tällä hetkellä kasvavalla biomassalla mahdollisimman paljon ja mahdollisuuksien mukaan vaikuttaa hyvältä idealta.

Ei haittaa sekään, että puubiomassaa poltettaessa tuotettu energia tuottaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin sama energia tuotettuna vaikkapa öljyllä. Sehän on vain väliaikaista. Puu kaadetaan ja käytetään, hiili vapautuu ilmakehään, mutta tilalle istutettu puu kasvaa ja sitoo hiilen uudelleen itseensä.

Yksinkertainen peruskaava jättää tärkeitä seikkoja huomiotta. Siksi haastattelin kesän Yliopisto-lehden Ilmasto muuttaa kaiken -palstalle liiketaloudellisen metsäekonomian professori Lauri Valstaa.

Valsta julkaisi aiemmin keväällä SYKEn tutkijoiden Sampo Soimakallion ja Laura Saikun & tutkija Kim Pingoudin kanssa artikkelin Climate change mitigation challenge for wood utilization — the case of Finland Environmental Science and Technology -lehdessä.

Metsän hiilineutraalius ja metsätalouden periaatteellinen tasapaino ovat eittämättä kelpo ideoita. Erityisesti meille taigalaisille. Suomessa riittää puita ja perinteisesti ajatellaan, että meillä piisaa myös taitoa pitää metsämaa elinkelpoisena ja puutalous kestävänä. Siksi ”the case of Finland” on tärkeä. Ajatus metsätalouden siunauksellisuuteen kun kaikesta huolimatta usein vaikuttaa hieman yksioikoiselta.

Juha Sipilän hallituksen biotalous-kärkihanke on nostanut keskustelun jälleen pintaan, siis niin että me mediassakin olemme havahtuneet. On syntynyt hieman meluakin, mikä lienee tilanteessa, jossa EU:kin pohtii metsädirektiiviään varsin hyvä. Tutkimusta metsätalouden ilmastovaikutuksista on kyllä tehty pitkään.

Aktiivinen ilmastobloggari Ari Jokimäki on kerännyt ilmastotiedeblogiinsa muun muassa artikkeleita, jotka käsittelevät bioenergiaan liittyvän maankäytön kasvihuonepäästöjä ja bioenergian potentiaalia käsitteleviä linkkejä.

Biotalous on iskusana. Se saa sisältönsä juuri nyt, ja kannattaa olla tarkkana siinä, mitä sanan antaa syödä.

Suomen Kuvalehden toimittaja Aurora Rämö kirjoitti tuossa keväällä erinomaisen tekstin bioenergian poliittisesta kuumaperunaisuudesta (SK 17/2016). Kannattaa lukea, sillä se taustoittaa VTT:llä tehtyjen tutkimusten ympärillä kuplineita kuohuja. Tutkimusten, jotka osaltaan osoittivat sen, mistä monet tutkijat ovat yhtä mieltä (eivät kaikki): puun käytön lisääminen saattaa jopa pahentaa ilmasto-ongelmia lyhyellä aikavälillä. Professori Olli Tahvonen sanoi YLElle uskoa puun ilmastosiunauksellisuuteen ”itsepetokseksi”.

Eli: kannattaa keskustella aiheesta, koska kaikki poliitikot ja tutkijat eivät soittele asiassa samoja säveliä. Kasvihuonepäästöjen vähentäminen on kuitenkin tavoite, johon pyrkiminen tulee tehdä tutkimustiedon eikä mielikuvien ja toiveiden varassa.

Seuraavassa juttutuokiosta professori Lauri  Valstan kanssa hieman pidemmin kuin Yliopisto-lehdessä.

***

Valsta on pyrkinyt muun muassa Suomen akatemian rahoittamassa ECOSUS -hankkeessa tarkastelemaan metsätaloutta hieman uudesta näkökulmasta, eli katsomaan miten perinteinen markkinapohjainen arvoketju —  puun arvo lisääntyy, kun sitä jalostetaan tai kun se korjataan metsästä yms. — voisi toimia rinnallaan toisenlaisia arvoketjuja tai oikeammin tässä tapauksessa jo arvoverkkoja. Nämä muut arvoverkot voisivat olla tavanomaisen mallin ulkopuolisia mutta silti merkityksellisiä, kuten esimerkiksi (tai erityisesti) ilmastoon tai biodiversiteettiin liittyviä.

Valsta on ollut mukana myös toisessa hankkeessa, joka tarkastelee metsätalouden ilmastovaikutuksia vielä laajemmin, aina aerosolituotantoon asti.

Miten Valsta summaisi tuntemuksensa tästä tuoreesta suomalaisen metsäsektorin ilmastovaikutuksia käsitelleestä tutkimuksesta?

— Se oli yllätys lopulta, se lopputulos. Minulla oli kuvitelma, että ilman muuta päästäisiin lopulta positiiviseen ilmastovaikutukseen puun käytössä. Ja tavallaan se säilyykin, kun katsotaan jotain yksittäisiä tuotteita kuten esimerkiksi talon rakentamisessa käytettävää sahatavaraa. Pitkäaikaisessa käytössä ilmastovaikutus säilyy suotuisana.

Silti:

— Jos katsotaan nykyistä metsäsektoria kokonaisuutena, joka käsittää siis metsätalouden ja metsäteollisuuden, niin ehkä tosiaan vähän yllättäen osoittautui, että ei se ole fossiilista vaihtoehtoa paljoa parempi, kun tarkastellaan lyhyempää aikaväliä.

Lyhyempi aikataulu voisi olla 30, 50 tai satakin vuotta. Lähivuosikymmenet ovat tässä tapauksessa varteenotettava tarkasteluaika, vaikka tietenkin hiilen kiertoja voi ja kannattaa tarkastella myös kaukaisemmilla skaaloilla. Kuitenkin ilmastopolitiikan ensi käden tavoitteena — ja tietysti ilmastonmuutoksen hillinnän onnistumisen ehtona — on hiilen pitäminen pois ilmakehästä juuri nyt eli hiilipäästöjen vähentäminen mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon. Valsta lukee madonlukuja sille, että tässä tilanteessa kannattaisi sitten lisätä puunkäyttöä, ainakaan nykyisellä tuotantorakenteella.

— Metsäsektori käyttää puuta monella eli tavoilla ja joissakin sen osissa vaikutukset ilmastoonkin ovat ihan hyviä, mutta joissain taas ei. Esimerkiksi paperinvalmistus ja vastaavanlainen teollisuus kuluttaa kuitenkin paljon energiaa. Ja vaikka energia olisikin biopohjaista eikä fossiilista, niin silti tulee hiilipäästöjä. Epäilen, että sektorin teollisuudessa voisi olla energiatehokkuudessa parannettavaa, koska puuenergian suhteen ei ole ajateltu että pitäisi olla niin tarkkaavainen.

Nykyisellä puunkäytöllämme puolet tai jopa vähän yli kaikesta metsästä tulevasta biomassasta menee energiaksi metsäsektorin prosessien takia. Tähän lukuun ei kuulu puhtaasti lämpökäyttöön käytetty puuenergia, vaan ainoastaan teollisiin prosesseihin kuluva energia.

— Tietysti on hyvä, että kyseessä on puuenergia eikä fossiilinen, mutta kun tarpeen saada nopeita päästövähennyksiä, yhtälö ei toimi. Biopohjainenkin hiilidioksidi on yhtä haitallista. Se ei muuta tilannetta.

Energiantuotannossakaan kaikki biomassa ei ole tasapäistä. Valstan mukaan on muun muassa otettava lukuun se, lahoaisiko biomassa luonnostaankin, jos se jätettäisiin metsään kuten esimerkiksi osa hakkuutähteistä.

— Tällöin on tietysti ihan fiksua polttaa ne jätteet, kun hiilidioksidi vapautuisi ilmoille joka tapauksessa ja polttamalla saadaan energiahyöty. Näitä pitäisi käyttää mahdollisimman paljon, mutta näillä nopeasti hajoavilla hakkuutähteillä ei millään pystytä täyttämään bioenergialle asetettuja tavoitteita.

Seuraavana on vuorossa kantojen ja kasvavan puun käyttö polttamiseen. Se ei ole ilmastonmuutoksen kannalta hirveän edullista.

— Hiilitonni puuta tuottaa vähemmän energiaa kuin hiilitonni kivihiiltä tai öljyä. Ero on joitakin kymmeniä prosentteja.

Liikennepolttoaineiden valmistaminen biomassasta taas on prosessi, johon hukkautuu sivussa energiaa.

— Vaikka olisikin mukavaa korvata bensiiniä, niin voisi olla kuitenkin toistaiseksi järkevämpää polttaa puuta lämmöksi ja käyttää liikenteessä fossiilisia kuin toisin päin. UPM:n mäntyöljypohjainen uusi tuote voi olla aivan hyvä tuote.

Valsta oli pari vuotta sitten tekemässä VTT:lle tutkimusta, jossa markkinavaikutuksineen pohdittiin puun käyttämistä liikenteessä. Tulokset eivät olleet hyviä, ja mallinnuksen seurauksina oli kivihiilen ja turpeen energiakäytön lisäämistä. Ilmastollisesti kestämätöntä.

Kerrataan vielä. Puunkäyttö voi siis olla monin paikoin hyvinkin fiksua, mutta kokonaisuuden tarkastelu paljastaa harmillisen viestin. Puun käytön lisääminen ei pelasta meitä ilmastonmuutokselta.

Ilmastopolitiikassa voi äkkiseltään johtaa harhaan se, että puun polttoa ei ilmastosopimuksen pohjana olleissa laskelmissa ole otettu mukaan päästöihin. Ympäristöministeri Tiilikainenkin perusteli taannoin metsäbioenergian hiilineutraaliutta IPCC:n laskelmilla. Vaikka ilmastopaneeli ei otakaan puuta hiilen lähteenä huomioon, sitä ei kuitenkaan ole unohdettu. Puu kuitataan nielujen puolella, eikä sitä ole tietenkään järkeä laskea kahteen kertaan. Tiilikaisen kommentti oli kontekstista irrotettu, joko ajatuksellinen kömmähdys tai puolitotuus, joka tapauksessa sekä harmillinen että haitallinen.

Puun etuja fossiilisiin nähden ei kukaan kiellä. Yksinkertaisimmin siis sitä, että puu nyt on uusiutuva luonnonvara. Puun hyöty säilyy tuleville sukupolville, eikä puu resurssina ole tulevilta sukupolvilta pois.

Ongelma on aikavälikysymys. Valstan ja Soimakallion tutkimuksessa suomalaisella metsäsektorilla sata vuottakaan ei ollut riittävän pitkä aikaväli ilmastohaittojen korvaamiseen — hiili tulisi sidotuksi vasta joskus toisella vuosisadalla. Sata vuotta taas nykyisten hiilipäästöjen ja ilmastonmuutoksen yhä hankalampien ja ennakoimattomampien seurausten maailmassa on liian pitkä aika. Tältä kannalta puun käyttö, erityisesti laajamittainen energiakäyttö, voi olla suoraviivaisesti tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia heikentävä tapa toimia.

— Kansainvälissä tutkimuksissa eri aikaväleillä voidaan saada eri tuloksia. Lämpimien maiden metsätaloudessa, jossa puun kiertoaika voi olla 20–25 vuotta — tropiikissa vieläkin lyhyempi — niin nämä kierrothan menevät jo ilmastopolitiikan järkeväksi katsomiin aikajaksoihin. Jos 50 vuoden sisään voidaan saada useampiakin puun kiertoja, niin silloin puunkäytön hyödyt alkavat jo kertyä ja tilanne muuttuu edulliseksi ilmastonkin kannalta.

Suomessa puun kiertoaika on lyhyimmillään 40–50 vuotta, ja ilmasto-aikataulu on siihen nähden aivan liian tiukka.

Aina kuitenkin jotakin positiivista! On myös tapoja saada selkeitä hyötyjä fossiilisten polttoaineiden korvaamisesta biomassalla.

— Rakentaminen on yksi selkeä tapa. Energiasyöppöjen betonin, teräksen ja alumiinin korvaaminen mahdollisuuksien mukaan. En ole sitä mieltä, että puu olisi rakentamisessa parasta aina ja kaikkialla, vaan mielestäni on tilanteita jolloin on vain fiksumpaa käyttää kiveä ja metallia, mutta on paljon paikkoja joissa puun käyttöä voidaan lisätä.

— Toinen paikka puun käytön lisäämiselle on pakkausmateriaalit, joilla korvattaisiin styroksia ja muovia, järkevästi käytettynä. Kolmanneksi uudet biopohjaiset komposiittimateriaalit, jotka voivat olla hyvin pitkäikäisiä ja hyödyllisiä. Kuusi- ja koivukuidut ja vastaavat ovat varmaankin tulevaisuudessa hyviä puuvillan ja synteettisten materiaalien korvaajia, kunhan niiden valmistusprosessit saadaan vielä ympäristöystävällisemmiksi, ja siinä ollaan menty eteenpäin. Metsäteollisuus on kuitenkin niin suuren mittaluokan toimintaa, että luulisin että Suomi voisi tulevaisuudessa tuottaa kaikki maailman vaatteet, jos siihen mentäisiin, Valsta sanoo.

Vielä bioenergiakeskustelun poliittisuudesta: miten moinen näkyy Helsingin yliopiston professorin näkökulmasta. Ovatko poliittinen keskustelu ja tutkimus kulkeneet käsi kädessä?

— Jo pari vuotta sitten yliopistolla ja Työ- ja elinkeinoministeriöllä oli vähän erimielisyyksiä ja jotkut tutkijat ovat siitä kärsineetkin, mutta meille yliopistolaisille se ei ole niin ollut ongelma. Täällä saa olla istä mieltä mitä on asioista.

Kansainvälisesti metäsn käytön hiilineutraalius on iso ongelma. Yhdysvaltain senaatti hyväksyi juuri lain, jossa todettiin että ympäristöviranomainen EPAn tulee jatkossa suhtautua metsien käyttöön hillineutraalisti.

— Laki perustui metsätutkijoiden lausumaan, joka oli mielestäni erittäin varomaton teko, jossa annettiin tuki vaaralliselle ajatukselle. Tiedän, että siellä oli paljon professoreita, jotka eivät allekirjoittaneet lausumaa. Kysymys on sielläkin todella kuuma.

Vaarana on sekin, että laki sinetöi yhden totuuden, koska tutkimus edistyy ja ei välttämättä kunnioita lakeja ja poliitikkoja.

— Ei Suomessakaan ole varmaan nähty kaikkea. Ilmastopaneelin viimeisimmän raportin aikaan syntyi jo hieman sanomista.

— Niihin aikoihin Stora Enson ruotsalainen toimitusjohtaja esitteli yrityksensä strategiaa ja sieltä puuttui bioenergia kokonaan. Miksi niin? Hän sanoi, että se on niin poliittisesti ohjattua toimintaa, että se ei ole kestävää liiketoimintaa. Minusta se oli ihan terve reaktio, etä buumi on nyt poliittisten intohimojen synnyttämää.

***

Ja toden totta puu on ajateltua monipuolisempi otus myös hyötykäytössä. Tutkijat ovat asian päällä. Otetaan tuorein julkisuudessa ollut esimerkki: Yleisradio haastatteli 1.6. professori Reijo Lappalaista Itä-Suomen yliopistosta aiheesta. Otsikko kertoo jo asian ytimen: puun käyttö on murroksessa ja puu on materiaali, josta on moneksi. Vähän kuin uusiutuva öljy. Tutkimusta tehdään suomalaisissa yliopistoissa paljon, myös Helsingissä (esim. IONCELL).

Pää kylmänä siis. Jos puun avulla voi toistaa öljyn kanssa tehtyjä virheitä, pitää katsoa että näin ei käy. Biodiversiteetistä ja metsätaloudesta lisää myöhemmin, monimuotoisuus kun on toinen kipukohta ilmastovaikutusten ohella.

Lauri Valsta ja Brent Matthies julkaisivat aiemmin tänä vuonna artikkelin, jossa he tarkastelevat eri puulajien optimaalista suhdetta ilmastonmuutoksen hillinnän kannalta.

Brent Matthiesin väitös (20.5.2016) on myös aiheen kannalta kiinnostava.

Tohtori Seuss Pariisissa

”Here in Paris we will decide on the very future of the planet”, lataa Ranskan presidentti Francois Hollande Pariisin ilmastokokouksen alkajaisiksi.

Kööpenhamina 2009. Hopenhagen. Kuuden vuoden takainen käy mielessä näinä aikoina, kun ilma on toivosta sakeana. Syystäkin.

Pariisin ilmastokokous on tähän asti lupauksia ja toiveita. Ensimmäisen päivän puheista niitä on vaikea erottaa edes toisistaan. ”One of the enemies we will be fighting at this conference is cynicism – the presumption that we can’t do anything about climate change”, sanoi jenkkipresidentti ja rauhannobelisti Barack Obama. ”We have never faced such a test. A political momentum like this may not come again”, linjasi Pariisissa YK:n pääsihteeri Ban Ki-Moon. Huomaattehan, miten odotukset kasvavat. Ja alkaa pelottaa.

Ja Köpis tulee mieleen. Kööpenhamina oli melkoista hypeä. Se osuva ja katkeransuloinen Hopenhagenkin taisi olla joku Siemensin ja Coca-Colan lanseerama slogan, toimiva kuin tuhat volttia. Tuolloin Obama paasasi kohottaen-laimentavaa me-muotoa käyttäen: ”We can act boldly and decisively, in the face of the common threat.” Kiinan Wen Jiabao julisti, että ”We will honor our word with real action!” Tanskan ilmasto- ja energiaministeri Connie Hedegaard alusti kotikokoustaan huikeilemalla: ”This is our chance. If we miss it, it could take years before we get a new and better one. If ever! Let’s open the door to the low-carbon age! Let’s get it done! Now!”

Menneitä mässäilyitä on helppoa lukea kyynisesti, kun tietää miten kävi. Toisaalta juhlapuheet jos mitkä ovat kehnoja tukia toivon kannattelijoiksi. Se on hyvä vinkki yleisemminkin elämässä muistettavaksi. Silti ”aitoa toivoa” oli ilmassa. Ilmastoratkaisu tuntui tuolloin järkevältä. Ja se Hedegaardin huhuilema aika vuosien päästä: se olisi varmaan nyt.

Nature-lehden sarjakuva on muuten hyvä & kepeä kertaus jo tapahtuneesta, ilmastoneuvotteluiden 25-vuotisesta historiasta.

Kuten tunnettua, Kööpenhamina ei mullistanut mitään. Se oli Ban Ki-Moonin sanoin ”olennainen alku”. Ilmastoneuvottelut ovat aina olleet alku jollekin paremmalle. ”Set the stage” kuuluu amerikankielinen sananparsi. Ennakkolupausten ja jälkikäteis-kompromissien välttelevä, yksi eteen, yksi taa -tanssi on diplomaattikieltä omimmillaan. Kööpenhaminan aikainen ilmasto- ja energiaministeri Hedegaard on muuten nykyisin Euroopan ilmastokomissaari. Hän totesi Durbanin kokouksen (tärkeitä UNFCC:n johdolla tehtyjä askeleita) jälkeen vuonna 2011, että kokous ”set the stage for the big deal in 2015”.

Big deal, todellakin. Panokset ovat kasvaneet. Tuntuu se tiukka ilmastoratkaisu nytkin järkevältä. 7 miljardia ihmistä tuli Kööpenhaminan jälkeen täyteen. Vuonna 2012 arktinen merijää oli pienimmillään, mahdollisesti tuhansiin vuosiin. Hiilidioksidipitoisuus ilmakehässä on ylittämässä 400 miljoonasosan tason (monet ympäristöjärjestöt pitävät riskirajana 350 ppm, joka tapauksessa vaarallisilla vesillä ollaan). 2014 oli mittaushistorian lämpimin vuosi ja El Niñon buustaama 2015 on ylittämässä sen, eikä ilman ikäviä seurauksia. World Meteorogical Organizationin WMOn analyysin mukaan 2011–2015 on oleva mittaushistorian lämpimin viisivuotiskausi. Jos kohta jokainen yksittäinen vuosi ei näin lämmin olisikaan, esimakua tulevaisuudesta on tarjolla vaikka yrittäisi ummistaa silmänsä.

Riskit ovat kerta kaikkiaan suuremmat.

Panokset ovat toki kasvaneet myös päättäjien silmissä. Kiina ja Yhdysvallat vaikuttavat olevan enemmän vakavissaan kuin ennen: yhteiset ilmastojuttelut, Kiinan kasvavat ympäristöhuolet ja niin edelleen. Pariisista voi ennakoida, että tuloksena on sekä pettymys että onnistuminen. Onnistuminen, koska maat ovat antaneet ennen Pariisia eri sisältöisiä takeita sille, kuinka paljon ne aikovat vähentää päästöjään. Kunnianhimo vaihtelee, mutta alhaalta-ylös-systeemi saa ison joukon mukaan. Nyt voi ajatella, että koko maailma on messissä. Onnistuminen myös siksi, että nämä lupaukset ovat uskottavia ja realistisia ja jopa helppoja saavuttaa. Hyvä pohjataso.

Epäonnistuminen, koska maiden lupaukset ovat aivan riittämättömiä ilmastonmuutoksen torjuntaan. Niiden mukaan ollaan menossa arvioiden mukaan kohti kolmen asteen lämpenemistä, mikä on jo melkoisen suuria riskejä sisältävä skenaario. Näistä lisää myöhemmin.

Samalla kun päätetään päästörajoituksista päätetään myös taloudesta, mutta aika vähän. Siinä samalla sinetöidään päätöksiä merenpinnan noususta, tulevista pakolaisuuksista ja konflikteista, meren tulevaisuudesta, ruoasta, Indonesian paloista. Aika paljosta.

Helsingin yliopiston tutkijoiden toiveita Pariisiin on täällä. Hyviä muistutuksia, kuten se, etteivät kyseessä ole vain hiilidioksidipäästöt, vaan kuten bio- ja ympäristötieteiden tiedekunnan Meri Ruppel ja Atte Korhola tuoreessa paperissaan huomauttavat: myös musta hiili eli noki on erityisesti pohjoisessa iso ilmastotekijä.

Ilmakehätieteilijä, kasvihuonekaasujen seurantajärjestelmä ICOSin Suomen johtaja ja akatemiaprofessori Timo Vesala sanoi Helsingin yliopiston tieteentekijöiden terveisissä paljon olennaista noin kansallisesta perspektiivistä:

‒ Ei pidä jäädä peesailemaan tai toistelemaan Suomen osuuden marginaalisuutta vaan näyttää neuvotteluissa moraalista esimerkkiä.

‒ Vihreään ilmastorahastoon pitää maksaa luvatusti eikä pienentää sitoumuksia esimerkiksi taloustilanteeseen vedoten.

‒ Asiantuntijoilla on paljon tuloksia ja sanottavaa esimerkiksi turpeen ja biomassan energiakäytöstä. Tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden kuuleminen olisikin tärkeää sen sijaan, että tehdään turpeen lisäkäyttöpäätöksen tapaisia, ilmaston kannalta lähes järjettömiä, puhtaasti poliittisista näkökohdista perusteltuja valintoja.

(Asiantuntijuuden suhteen on onni, että sentään Helsingistä johdettu Euroopan laajuinen ICOS-tutkimusinfrastruktuuri on erillään hallituksen leikkauspäätöksistä ja toistaiseksi taatulla rahoituksella)

***

Ja sitten on vielä Daesh, terrori ja sen vastainen sota. Daeshin nimiin tehdyt Pariisin kammottavat terrori-iskut varjostavat ilmastoneuvotteluitakin, kuten monesti on todettu. No, onpa hienojakin järjestelyitä kaikesta huolimatta, mutta ei se sama ole. Pelko terrorista estää kansanjoukkojen äänen kuulumisen, ja ilmastokokous ilman kansanjoukkoja on aika väsynyt ja turhauttava ajatus. Pelko ja raukkamainen terrorismi saivat erävoiton.

Pienellä reflektiolla terrorismin vastainen sota voisi toimia opettajana ilmastonmuutosta vastustavalle kamppailulle. Ensimmäisen nimissä on tingitty yksilönvapaudesta valvonnan ja turvallisuuden nimissä. Pommit ja pikaiset kostoretket ovat syventäneet synkkää kierrettä ja lannoittaneet ekstremismin elintilaa. Pian viimeistään voitaneen todeta,  ettei mennyt ihan kauhean hyvin. Samanlaisia selkärankareaktioita ei soisi tapahtuvan siirtymisessä ilmastoystävälliseen yhteiskuntaan. Epätasa-arvon kasvamisen riski on olemassa, kun taloutta ja yhteiskuntaa aletaan sorvata vähäpäästöisempään muottiin.

Ilmastokysymys kun ei ole enää ilmastokysymys siinä vaiheessa, kun sitä lähdetään ratkomaan. Tätä pitää teroittaa aina itsellekin. Niin kauan kuin ilmastonmuutoksen torjunta nähdään ympäristönsuojeluna, joka pitää tehdä laittamalla talousjärjestelmä uuteen uskoon, tilanne on aika hankala. Luvassa on taloudellinen, ideologinen ja poliittinen vääntö, ja ilmastopuheen pitäisi siinä sivussa brändäytyä muuksikin kuin ympäristöasiaksi. Mitä kauemmin välttämätöntä lykätään, sitä kauempana ollaan lifestyle-veivauksista ja leppoistamisista. Vähähiilinen maailma voi olla myös sosiaalisesti nykyistä oikeudenmukaisempi tai sitten älyttömästi entistä epätasa-arvoisempi. Ensimmäisen eteen on tehtävä pirusti työtä. Jälkimmäinen on hiipuvan talouskasvun maailmassa yhä helpompi kuvitella.

Yksi sosiaalisen ja ilmastollisen oikeudenmukaisuuden yhteyden ahkerimmista advokaateista, aktivisti-kirjailija-toimittaja Naomi Klein sanoi Suomen luonnon Jouni Tikkasen hienossa haastattelussa juuri ennen kokousta seuraavasti: ”Luulen, että minulla on toivoa, koska se on edelleen mahdollista. Eri asia olisi sanoa, että, Hei, me voitamme varmasti.”

Tykkäsin tuosta lausahduksesta, koska ihmiset tapaavat tykätä, kun kuulevat jotakin mitä itsekin ajattelevat.

Ei Pariisista voi oikein sanoa mitään etukäteen. En minä ainakaan.

Tämä blogikirjoitus lähinnä toimii pohjustuksena yhdelle omalle toiveelleni. Että Pariisin jälkeen ei voitaisi tehdä tällaisia sketsejä: Dr. Seuss in Copenhagen.

Onko ilmastopakolaisia?

Pakolaisuudesta on viime kuukaudet puhuttu luonnonvoimallisin käsittein. ”Hyökyaaltoja”, ”tulvia”, ”tsunameita” ”vyöryy” rajoillemme.  Epäilemättä hiilen lisääntyminen ilmakehässä voi panna liikkeelle äärevien sääilmiöiden lisäksi myös ihmisiä. Ei asia kuitenkaan ihan simppeli ole.

Lähi-Idän ja erityisesti Syyrian kriisit ajavat ihmisiä nyt lähiseutuja kauemmas, paremman puutteessa vaarallisen merimatkan Välimeren yli Euroopan tiukoille rajoille. Kun pakolaisuus on kasvanut on kiinnitetty, mediassakin muutamaan otteeseen, huomiota ilmastopakolaisuuden mahdollisuuteen tai ilmastollisiin syihin pakolaisuuden taustalla. Ilmastopakolaisuuteen kiinnitetään nyt paljon huomiota täällä Euroopassa, missä pakolaisten määrä on kasvussa.

Hyvä juttu Yleisradiolla oli tämä.

Ilmastopakolaisuus olisi siis, julkisessa puheessakin, sitä että ilmastolliset syyt ja erityisesti ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenemisen seuraukset ajavat ihmisiä evakkoon tai pakolaisuuteen. Evakolla tavataan tarkoittaa pakolaisuutta yhden valtion rajojen sisällä, termillä on melko lailla parempi kaiku kuin pakolaisuudella.

Ilmastopakolaisuuden määrittely pitää sisällään helpomman ja vaikeamman väitteen: on helpompaa osoittaa, että kuivuus tai tulva ajaa ihmisiä pois kodeistaan kuin että tuo ilmiö olisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausta.

Ympäristöpakolaisuuden määrittelyyn itseensäkin liittyy hankaluuksia ja aiheellista kritiikkiä. Esimerkiksi aavikoituvien alueiden reunalla on totutusti muutettu eestaas: aavikotuiminen itsessään ei myöskään ole ihan helppo määritellä.

Ilmastopakolaisuuteen suhtaudutaan käsitteenä syystäkin varauksella. IPCC ei sitä tarkoin määrittele. Silti voidaan puhua hyvin haavoittuvuudesta ilmastonmuutosten edestä ja jo nyt nähtävistä seurauksista. Kevään Ilmasto muuttaa kaiken -tapahtumissa aiheesta puhuivat muun muassa IPCC:n jäsen professori Markku Kanninen ja Aleksanteri-instituutin tutkija Emma Hakala. Hakalan esitys käsittelee ilmastonmuutosta turvallisuusnäkökulmista ja Kannisen nimenomaan haavoittuvuutta.

Suorimmin ilmastomuuttajia syntynee sieltä, missä nouseva merenpinta vie elintilaa. IPCC:n arvion mukaan noin 70 miljoonaa ihmistä altistuu jossain määrin tällä hetkellä meren pinnan nousulle. Tilanne saattaa vaatia muuttamaan, mutta ei välttämättä johda ihmisiä pakenemaan ulkomaille.
Kun tutkitaan ilmastonmuutosta turvallisuusriskinä, kaksi huomioonotettavaa tekijää ovat haavoittuvuus ja altistuminen. Maailman ilmastohaavoittuvuusindeksi ottaa huomioon myös väestön määrän ja kasvun: haavoittuvimpia ollaan päiväntasaajan seuduilla Afrikassa ja Etelä-Aasiassa.
Markku Kannisen mukaan kehittyvissä maissa ilmastonmuutoksen kärjistämille olosuhteille altistuu jo satoja mijoonia ihmisiä.

Mutta otetaan esimerkiksi nyt Syyria.

Syyriassa oli ennen kansannousua ja sitä seurannutta monimutkaista ja -osapuolista sisällissotaa 22 miljoonaa ihmistä. Heistä noin neljä miljoonaa on paennut maan uskopuolelle ja jäljelle jääneistä 18 miljoonasta kolmannes, noin 6 miljoonaa on jättänyt kotinsa maan sisällä. 10 miljoonaa ihmistä on pois kodistaan. Syyrian kriisi on viheliäinen, valtava ja kammottava. Syitä sille on monia, ja yksi on ilmastollinen. Sitä on käsitelty hyvin muun muassa tässä maaliskuisessa PNAS-tiedelehden artikkelissa.

Ennen kuin kriisi eskaloitui vuonna 2011 alueella kärsittiin mittaushistorian vakavin kuivuus. Vuosien 2006 ja 2007 välisestä talvesta alkanut kolmivuotinen kuivuus johti vesivarojen ehtymiseen ja siitä johtuviin surkeisiin seurauksiin. Muuttoliike, maan sisäinen pakolaisuus alkoi tuosta: jopa puolitoista miljoonaa ihmistä muutti satojen menetyksen ja karjan kuolemien — monilla pien- ja keskisuurilla tiloilla sato oli lähes nollissa ja lähes kaikki karja kuoli — kaupunkeihin.

Syyrian kaupunkien köyhyyden lisääntymiseen vaikutti myös naapurimaasta Irakista tulleet pakolaiset, joista suurin osa saapui juuri pahimman kuivuuden aikaan, aikavälin loppuolella.. Heitä oli vuosina 2003–2007 arviolta 1,3–1,5 miljoonaa.

Ilmastonmuutos? Tutkijat pitävät ilmastonmuutosta todennäköisenä syynä kuivuudelle, se oli niin merkittävästi tavallista voimakkaampi.

Syyria oli useista syistä kuivuuden edessä haavoittuvainen: maatalouden ja ympäristönsuojelun käytännöt olivat kehnoja ja valtionhallinnosta ei ollut apua. Kuivuus iski koko voimallaan. Tämä kriisi oli yhtenä syynä ja kiihdyttäjänä Syyrian sisällissodan puhkeamisessa. Syyrian kriisi taas oli omiaan levittämään epävakautta koko alueelle.

Ilmastopakolaisuudesta puhuminen nykyisen kriisin kohdalla ei tietenkään ole koko totuus, mutta silti se on osin perusteltua. Edellä mainituista syistä.

Mutta ei ilmastopakolaisuudesta puhuminen pöljää ole. Päin vastoin siitä pitäisi puhua EU:n huippukokouksissa ja Pariisin ilmastokokouksessa paljonkin. Kun kerran tiedetään haavoittuvuudesta ja tiedetään ilmastomallien perusteella tietynlaisten ilmiöiden mitä todennäköisimmin lisääntyvän – tällaisissa asioissa ilmastomallit ovat varsin hyviä ja ennustuskykyisiä – voidaan alkaa ynnätä. Jos kuivuuksien ja äärevien sääilmiöiden ennustetaan lisääntyvän seuduilla, jossa ollaan moisille uhkille haavoittuvia, ilmastopakolaisuus tulee mitä ilmeisemmin lisääntymään. Toimituksen tulos on huolestuttava sekä konkreettisesti että ”oikeudenmukaisuuden” kannalta, niille, joiden mielestä sellaisesta on mielekästä puhua. Minusta on.

Ilmastonmuutoksen negatiiviset seuraukset nimittäin iskenevät pahimmin seuduille, jotka ovat haavoittuvia ja väkirikkaita ja jotka ovat sekä aiheuttaneet historiallisesti hyvin vähän ilmastonmuutosta että hyötyneet fossiilitalouden herkullisimmista hedelmistä suhteessa vähemmän. Me Suomessa emme ole suuria historiallisia päästäjiä, mutta nykyisin hiilijäljeltämme kestämättömiä ja yleisesti ottaen ilmastonmuutoksen saamapuolella. Fossiilikapitalismista on ollut meille kiistatta valtavasti iloa. Yksi tulevaisuuden merkittäviä kysymyksiä on avunantoon suhtautuminen ilmastopakolaisuuden edessä. Ilmastollisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kietoutuminen yhteen on kohtalonkysymys sille, minkälaiseksi tulevaisuus muotoutuu. Yksi ainakin.

Näistä aiheista saa varmasti kirjoittaa lisää vielä tulevaisuudessa.

Ylistetty olkoon yhteinen pallo

Paavi Franciscuksen ”ilmastoensyklikaksi” nimetty ulostulo tuntui puhuttavan kesällä. Ei tietenkään sillä tapaa kuin Kreikan talous tai kylmät kelit tai mikä tahansa muukaan ihmisiä oikeasti puhuttanut aihe, mutta ainakin enemmän kuin paavilliset ensyklikat yleensä. Kuinka usein niistä kirjoitetaan lehdessä?

Helsingin Sanomien haku ”ensyklika” tuottaa viime kesältä yhden tuloksen, jossa tätä nimenomaista lausumaa ennakoidaan tulevaksi. Hakusanoilla ”paavi, ilmasto” viittaillaan jo pari kertaa siihen, että Franciscus ilmaisi nyt toukokuussa huolensa ilmaston puolesta.

Kiertokirje tosiaan tuli. ”Laudato si” eli ”Ylistetty olkoon” -ensyklika julkaistiin 24.5.2015. Se on 184 sivua pitkä mutta kevytlukuinen. Teksti on maallikollekin ymmärrettävää, eikä se souda teologisissa syvyyksissä. Alaotsikkonsa (On Care of Our Common Home) mukaan teksti kantaa huolta yhteisestä kodista. Toisin kuin voisi ajatella, ”yhteinen koti” viittaa tekstissä tämän- ei tuonpuoleiseen. Paavi on ympäristöstä huolissaan, ja hän myös hyvin konkreettisesti vetoaa ihmiskuntaan, päättäjiin ja erityisesti rikkaaseen pohjoiseen, jotta toimiin ”ekologisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” saavuttamiseksi ryhdyttäisiin oitis.

Huoli yhteisestä kodista käydään lyhytsanaisesti ja monipuolisesti läpi ensyklikan ensimmäisessä luvussa. Saasteet ja ilmastonmuutos tulevat ensin: kertakäyttökulttuuri saa tiukan tuomion (20–22) ja ilmaston Franciscus kehystää yhteishyväksi, commoniksi, yhteiseksi omaisuudeksi (23–26). Käsittelyyn pääsevät myös puhtaan veden kysymykset (27–31), biodiversiteetin häviäminen (32–42), elämänlaadun ja yhteiskuntien vakauden heikkeneminen (43–47) ynnä globaali epätasa-arvo (48–52).

Mitä paavi sanoo sitten ilmastonmuutoksesta? Ensyklikan käsittelyssä ekologisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kriisitilat kietoutuvat erottamattomina yksiin. Kootusti ja suoraan ilmastoasioista ensyklika sanoo ainakin seuraavaa:

Että ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on synti luomistyötä vastaan (16), ilmasto on yhteinen hyvä tai yhteishyödyke (kuten maapallo on yhteinen koti), jota talouskasvu ja kulutusyhteiskunta uhkaavat, (23) että hiilen kiertokulun häiriöt aiheuttavat noidankehän ja tehostavat haitallisia vaikutuksia entisestään, (24) ja että ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat ekologisia, sosiaalisia, taloudellisia, poliittisia ja hyödykkeiden jakoon vaikuttavia (25).

Ensyklika toistaa arvion, jonka mukaan eniten ilmastonmuutoksesta kärsivät maailman köyhät, joilla on kaiken vähiten mahdollisuuksia sopeutua tai vaikuttaa ilmastonmuutokseen, saati hyötyä sen aiheuttavasta talouskasvusta ja resurssien käytöstä (25), ja siksi eri tahoilla on eri suurinen vastuu kannettavanaan ilmastonmuutoksen hillinnässä. (52)

Ensyklika muistuttaa, että monien taloudellista tai poliittista valtaa pitävien on kannattavaa vähätellä ilmastonmuutoksen vakavuutta (25), ja siksi johtajiin pitää vedota voimakkaammin ja ilmastoneuvotteluissa on alettava ottaa edistysaskeleita (169). Ja koska ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat niin pitkäkestoiset kuin ne ovat, on sen aiheuttamista ongelmista selviytyminen ja kehitysmaiden auttaminen on otettava huomioon alati myös ilmastopolitiikassa (170).

Paavi on epäileväinen markkinamekanismien suhteen ja uskoo, että vain päästökauppamenettelyllä ei saada muutosta aikaan (171). Pikaiset toimet ovat kuitenkin hänen mukaansa tarpeen, koska ilmastonmuutoksen torjunnan hinta lienee paljon pienempi kuin nykymenon jatkumisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen aiheuttamien tuhojen (172).

Vatikaanin viesti on, että tarvitaan jatkuvuutta ja tervettä politiikkaa, joka ei heittele vaalien ja poliittisten valtasuhteiden mukana. Taustalle siis arvoja: jos ei jumalan arvokkuuden kunnioittamista toimijoilta löydy, niin ainakin syvällistä humanismia peräänkuulutetaan. Paavi tajuaa, että ihmisarvoa voi kunnioittaa myös sekulaarilta pohjalta (181). Kaikkien ihmisten solidaarisuuteen vedoten ilmastonmuutoksen vastainen taistelu ei saa mennä ohi äärimmäisessä köyhyydessä elävien auttamisesta. On tingittävä ylenpalttisuudesta voidaksemme auttaa (172).

Suurin osa mainituista ilmastoasioista on vallitsevan tieteellisen konsensuksen mukaista. Ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hillintään painottuvat osiot puolestaan kertovat, että paavi on huolissaan ja uskoo ilmastokriisin talttuvan vain varsin voimakkailla, elämäntapaamme ravistelevilla keinoilla. Tämä ei tietenkään ole luonnnontieteellinen konsensus, mutta yhtä mieltä voinee olla siitä, ettei kasvihuonekaasupäästöjen pikainen taittaminen ole ensinnäkään helppo tehtävä eikä toiseksi irrallaan talousjärjestelmästämme tai elämäntavastamme. Monikon ensimmäinen viittaa nyt esimerkiksi meihin täällä Suomessa. Lausumaan voi suhtautua idealismina tai kylmänä toteamuksena, tai kumpanakin.

Tiivistettynä voisi sanoa, että paavi pitää ilmastonmuutosta suurena uhkana ja kytkee siihen varsin perustellusti köyhyydestä tuntemansa huolen. Liikkeelle lähdetään siitä, miten globaalien ongelmien tiedetään makaavan. Moraalille ja toimintakehotuksille löytyy tuki Raamatusta, luomiskertomuksesta lähtien. Rinnalla pidetään muiden uskontojen seuraajia ja uskonnottomia mukana vetoamalla yleiseen inhimillisyyteen. Moraalisesti usko siihen, että on olemassa tapa toimia oikein, ja että se on sisäänrakennettu kaikkiin ihmisiin on vankkumaton. Relativismia Franciscus käsittelee kuin passiivista nihilismiä tai ahnetta opportunismia (122–123). Moiselle ei ole hänen maailmassaan ole sijaa.

Kysyin kirkkohistorian yliopistonlehtori Mikko Ketolalta, että vahvistaako hän ne epäilykset joita maallikolle herää Franciscuksen kiertokirjettä lukiessa: että tässä olisi jotain poikkeuksellista.

Ja Ketolankin mielestä on, ihan alusta lähtien. Ensinnäkään ei ole tyypillistä, että paavi osoittaa puheensa koko ihmiskunnalle: ei vain katolisille tai katolisille oppineille. Nyt näin on (3). Myöskään tekstin yleistajuisuus ja siinä sivussa teologisen erityisväännön puute (kyllä sitä on, mutta sivumäärällisesti hyvin vähän) ei aivan tyypillistä paavilliselle puheenparrelle ole.

Mikä sitten on ensyklika. Ketolan mukaan:

— Ensyklika on korkein ja arvovaltaisin teksti, jonka paavi voi lausua silloin kuin hän ei puhu erehtymättömänä, ex catedra. Tämä ensyklika oli suunnattu koko ihmiskunnalle, mutta yleensäkin voi sanoa, että kyllä kunnon katolinen seuraa, mitä paavi ensyklikoissaan linjaa.

Luonteeltaan paavillinen ensyklika ei ole siis teologista totuutta, vaan siinä on mukana paavin henkilökohtaista mielipidettä ja vakaumusta. Se ei myöskään ole tieteellinen teksti, eikä siinä siis ole tieteellisiä viitteitä. Silti luonnontieteellistä tietoa ilmastosta tai muista ympäristökriiseistä käytetään kursailematta. Ensyklikan tieteelliset taustatiedot ovat hyvällä tasolla — mikä onkin suotavaa kun kerran puhutaan tästä common homesta eikä siitä toispuoleisesta.

Latinalaista Amerikkaa, vapautuksen teologiaa ja katolista teologiaa tutkineen akatemiaprofessori Elina Vuolan mukaan tämänpuoleisesta puhuminen yhteisenä kotina ei ole sinänsä poikkeuksellista, vaan vain yksi kristillisen opin tulkinnan valtavirta. Raamatusta voidaan hänen mukaansa johtaa viljalti eri painotuksia eri asioista, ja monien eri tulkintojen seuraamiselle on vankkoja perinteitä. Niin siis tämänkin.

Paavi viittaa tekstissään edeltäjiinsä, kirkon tärkeisiin opettajiin kuten Augustinukseen tai Franciscus Assisilaiseen, fransikaanisääntökunnan perustajaan, jolta paavi nappasi nimensäkin, ja eri piispainkokousten ja muiden katolisten auktoriteettien sanomiin ympäri maailmaa. Viimeisin on Mikko Ketolan mukaan huomionarvoista:

— Paavilla on ollut mukanaan joukko tieteentekijöitä, ja hän on ottanut mukaan kirkon jäseniä eri mantereilta. Hän olisi voinut viitata auktoriteetteina vain toisiin paaveihin, mutta näin tekemällä hän on ojentanut kätensä koko kirkon suuntaan ja halunnut ilmaista itselleen tärkeän asian olevan myös yhteinen.

Paavin luottamus tieteeseen ei yllätä kahdesta syystä: ensinnäkin paavilla on jonkin verran luonnontieteellistä koulutusta kemian alalta.  Onko se vaikuttamassa siihen, että ensyklika lähtee liikkeelle faktoista ja etenee kohti teologisia tulkintoja eikä toisin päin? Sitä on hankala sanoa. Yhtä kaikki se ei ole ensyklikoiden kirjallisessa genressä tavanomaista.

Toisekseen Franciscus on taustaltaan jesuiitta. Sääntökunta arvostaa koulutusta ja ylläpitää maailmanlaajuisesti 114 yliopistoa. Elina Vuola näkee paavin jesuiittataustan tulevan esiin erityisesti tietyissä tekstin kohdissa. Yksi on nimenomaan paavin koulutus: jesuiittana hän arvostaa tiedettä.

Toinen ja kenties tärkein on jesuiittojen uskonharjoittamisen peruspilari, kontemplaation ja toiminnan kulkeminen käsi kädessä. Jesuiitoille usko ei ole koskaan irti tästä maailmasta, ja siksi jesuiittaveljet saavat aina muunkin kuin teologisen akateemisen koulutuksen.

— Vitsi kertoo fransiskaaniveljestä, dominikaanista ja jesuiitasta, joilta pimenee huone kesken messun. Fransiskaani veisaa ylistysvirren yksinkertaisen elämäntavan kunniaksi, dominikaani pitää saarnan siitä, kuinka Jumala luo valoa maailmaan ja jesuiitta menee vaihtamaan sulakkeen.

— Jesuiitoilla spiritualiteetti liittyyy yhteiskuntaan ja inhimilliseen todellisuuteen yleensä. Tämä näkyi erityisen vahvasti esimerkiksi latinalaisen Amerikan diktatuurien vastustamisen aikaan. Usko näkyy toimintana maailmassa, usein juuri oikeudenmukaisuuden vaatimuksena.

Tietämystä niistä asioista, jotka maailmaa riivaavat ei myöskään Franciscuksen ensyklikassa juuri säästellä. Ilmastokriisi konkreettisine seurauksineen ja muut ympäristöongelmat tuodaan tasolle, josta niistä kärsitään. Paavin sydäntä lähellä tuntuvat olevan nimenomaan ne, jotka kärsivät ensin ja eniten: maailman köyhät. Franciscus on ensimmäinen paavi, joka on kotoisin globaalista etelästä, ja se näkyy.

Yksi silmäänpistävimmistä paavin fraaseista on painokkaasti toistettava huomio siitä, että kaikki liittyy kaikkeen (everything is connected/interconnected/related). Kaiken yhteenliittymistä alleviivataan reilusti yli kymmenisen kertaa, eikä mitenkään sivulauseessa:

”Ecology studies the relationship between living organisms and the environment in which they develop. This necessarily entails reflection and debate about the conditions required for the life and survival of society, and the honesty needed to question certain models of development, production and consumption. It cannot be emphasized enough how everything is interconnected. Time and space are not independent of one another, and not even atoms or subatomic particles can be considered in isolation. Just as the different aspects of the planet – physical, chemical and biological – are interrelated, so too living species are part of a network which we will never fully explore and understand. A good part of our genetic code is shared by many living beings. It follows that the fragmentation of knowledge and the isolation of bits of information can actually become a form of ignorance, unless they are integrated into a broader vision of reality” (138)

Tämä taas voidaan Vuolan mukaan nähdä liittyväksi jesuiittojen ajatteluun, jossa Jumala pyritään näkemään kaikkialla ja kaikessa. Tämä on kolmas piirre, missä jesuiittatausta kuultaa tekstissä. Ihmisessä näkyy luonto, ja luonnossa paljastuu pyhyys. Jesuiitat eivät perinteisesti tee jyrkkää eroa luonnon ja inhimillisen kulttuurin välille. Ensyklikakin Yksittäisiä kohtia voisi lukea jopa panteistiseen sävyyn, mutta moisessa tulkinnassa ei liene kauheasti järkeä.

Sekä ympäristönsuojelun että köyhyyden poistamisen missioilla on sama tähtäin: konsumerismi ja ahneus. Paavi näyttää ajattelevan, että taloudelliset suhteet niin yksilöiden, yritysten ja valtioiden välillä ovat kuin ihmissuhteita ja niiden pitäisi perustua oikeudenmukaisuudelle. Kuin viime kädessä suhde Jumalaan, siis.

Huoli yhteisestä kodista on siis varsin kauttaallista. Paavin pohdinnat ulottuvat kolminaisuuden rakenteiden pohdinnoista suurkaupunkien puistosuunnittelun tasolle. (Niitä pitäisi olla myös köyhillä asuinalueilla, hän sanoo.)

Voisi kuvitella, että yksi keskusteluttavimpia kohtia ensyklikassa kirkonmiesten piirissä on lopun puhe ”ekologisesta kääntymyksestä”. Meikäläiselle protestanttimaan maallistikolle lähetystyön käsite on itsessään jo hieman vieras, ja siihen ympäristöasioiden sotkeminen synnyttänee varmasti kiivastakin keskustelua. Ainakin toivottavasti. Suomen evankelisluterilainen kirkko on ottanut ensyklikasta jo kopin: arkkipiispa siteerasi nimenomaan ekologisen kääntymyksen velvoitetta pokatessaan Suomen luonnonsuojeluliiton myöntämän ympäristöpalkinnon elokuun lopussa.

Toisaalta ekologinen kääntymys ei ole yllätyksellisen ajatus jesuiittojen toiminnallisen hengellisyyden kannalta. Kuten Elina Vuola muistuttaa, uskolla on seuraamuksia tässä maailmassa: paavilla ne seuraamukset ovat erityisesti taistelua köyhien puolesta.

Eivätkä toki aiemmatkaan paavit, Benedictus ja Johannes Paavali, olleet sokeita köyhyyden vähentäminen suhteen. Vuola on aiheellisesti huomauttanut teologiafi-verkkolehdessä, että Johannes Paavalin suhde köyhyyteen suodattui voimakkaasti kylmän sodan kapitalismi–kommunismi-dikotomian kautta, kun taas Franciscuksen näkemys filtteröityy maailmassa olevan köyhyyden ja yltäkylläisyyden kautta.

— Franciscuksen kohdalla asian saama konkreettisuus ja vakavuus ovat eri tasolla. Hän puhuu todella ongelmasta, joka pitää ratkaista, Vuola sanoo.

***

Elina Vuola nostaa esiin kaksi seikkaa, joista ensyklikaa on syytä kritisoida. Ensimmäinen on opillinen, eikä tullut maallikkolukijalle mieleen.

— Paavi ei viittaa ensyklikassa lainkaan akateemiseen ekoteologiaan, vaikka sitä on kirjoitettu jo pitkään ja analyyttisesti ja paljon. Tilanne on samankaltainen kuin feministisen teologian suhteen.

Franciscus julisti kesällä 2013 kirkon tarvitsevan uutta naiseuden tai naisten teologiaa.

— Avaus on totta kai hyvä, mutta naiset ovat kirjoittaneet sukupuolestaan käsin teologiaa vuosikymmeniä, ja feministisellä teologialla voisi täyttää yhden Vatikaanin pienistä kirjastoista. Tuli mieleen, että eikö paavi tunne näitä keskusteluja, miksi aloittaa alusta?

Toinen ensyklikan älyllisistä lipsahduksista ei ole ihan pieni, mutta se on sitäkin oletettavampi. Sen huomaa lukiessaan ei-teologikin.

Puhuessaan kattavasti ympäristöongelmista ja sosiaalisesta kriisistä ja tiedon lisäämisestä Paavi tulee kuitanneeksi väestöongelman lähes olemattomiin. Vaikka väestöpommilla pelottelu ei palvelisi köyhien maiden ihmisten etuja, lisääntymisasioista vaikeneminen ei tee sitä myöskään. Naisten koulutustason nostaminen ja turvalliset ehkäisymenetelmät ovat varmasti ainoa kestävä ja inhimillinen ratkaisu väestönkasvun lisääntymiseen. ”Lisääntymisterveys” on pantu tekstissä paljastavasti lainausmerkkeihin.

–Ilmeisesti Franciscus ajatteli, että tätä ovea hän ei kaudellaan avaa, vaikka moneen muuhun suuntaan hän onkin avannut keskustelua. Se ei tee paavin muita avauksia tyhjäksi, mutta se on odotettu pettymys. Mielestäni hän jättää oman ajattelunsa kesken, kun hän ei ota huomioon väestönkasvun yhteyttä naisten asemaan ja köyhyyteen .

Yhtä kaikki ensyklika on omiaan herättämään keskustelua. Ensyklikan ilmestymishetken taktisella merkityksellä on spekuloitu, kun Yhdysvalloissa käydään presidenttikisan esivaalia. Jenkkirepublikaanit voisivat olla paavin lausunnon kanssa helisemässä. Ilmastonmuutoksen tunnustaminen ongelmaksi jolle tulisi tehdä jotain suututtaisi äänestäjiä, mutta ilmiselvää on, ettei paavinkaan tielle voi kovin herkästi poikkiteloin heittäytyä.

Juopaa on omiaan kasvattamaan myös tietokirjailija, toimittaja-aktivisti Naomi Kleinin rekrytoiminen mukaan Vatikaanin ilmastotyöhön.

Yhdysvaltain kristillinen oikeisto ei ole ainoa, jolla voi olla paavin sanoman kanssa sulattelemista.

— Paavi Franciscus on ottanut eri kirkkokuntien välisen keskustelun edistämisen vakavasti. Ekumeenisesti hänelle tärkein suunta on ollut ortodoksinen kirkko. On mielenkiintoista nähdä, miten Venäjän ortodoksit ottavat paavin ympäristösanoman vastaan, pohtii Mikko Ketola.

Venäjän ortodoksinen kirkko on monin tavoin lähellä maan valtaapitäviä. Ilmastokysymys puolestaan on muuttanut Venäjällä 2000-luvullakin muotoa moneen otteeseen. Venäjän energiapolitiikan professsori Veli-Pekka Tynkkynen Aleksanteri-instituutista on useasti muistuttanut, että viime vuosikymmenellä ilmastonmuutos alkoi venäläisessä mediassa olla ”ympäristökysymys”, kun taas nykyisin kasvihuonekaasujen haitallisuudesta puhuminen leimataan herkästi ”länsimaiseksi propagandaksi” ja ”yritykseksi kaataa Venäjän talous”. Länsi tuntuu olevan venäläisessä ilmastokeskustelussa samankaltaisessa syntipukkiasemassa kuin ”vasemmistoliberaalit” Yhdysvalloissa. Jotain synkeää symmetriaa tässä ainakin on.

Paavi Franciscus on saanut kauttaallista ihailua osakseen ympäri maailmaa, ja etenkin maallinen, liberaali lehdistö on ottanut paavin sanoman omakseen. Ei Franciscuskaan noin sekulaarin yhteiskunnan mittapuulla ole mitenkään erityisen liberaali, mutta sellaisen vaikutelman hän on onnistunut luomaan.

Yhtäältä voi ajatella Franciscus-fanituksen, juuri tällaisen mitä tämä blogi edustaa, kumpuavan sosiaalisen median turboahtamasta vahvistusvinoumasta. Eipä Hesari, Guardian tai meikäläinen ole paljoakaan intoaan uhrannut edeltäjiensä sanomisten ylistämiselle. Me ihmiset, myös toimittajat, tapaamme suhtautua paremmin niihin sanomisiin, jotka vastaavat ennakko-oletuksiamme. Kun omia uskomuksiamme ja arvojamme puoltaa paavi, syvällisesti perustapaluterilaiselle tuntematon, vaikutusvaltainen ja esoteerisen kaukainen taho, vahvistusvaikutus on vankka.

Miksi Franciscus vetoaa? Tuskin ilmastonmuutoksesta puhuminen vetoaisi massoihin, koska hidas lämpenemisen prosessi ei ole erityisen emotionaalinen tapahtumasarja. Vetoaminen maailman köyhimpien hätään, sen sijaan, on tänä kriisien pitkittymisen ja kärjistymisen vuonna taatusti ajankohtaista, ja saa sitä mukaa myös tunnereaktiivista kannatusta osakseen. Myös meiltä ei-katolisilta.

Miksi tiedetoimittaja kiinnostuu? Paavi ei kiinnosta niinkään hengellisenä auktoriteettina, vaan koska katolinen kirkko on kulttuuriyhteisö, jossa on valtavasti voimaa. Meikäläisittäin osin tuttu, mutta silti eksoottinen yhteisö vieläpä. Paavin vetoomus inhimillisyyden ja solidaarisuuden puolesta vetoaa yleisinhimillisesti — ammatillisesti kiinnostaa se, mitä paavin sanomiset tarkoittavat. Se, mitä en ymmärrä.

Paavi on kuitenkin vallankäyttäjä ja mielipidevaikuttaja. Paavin esittämät näkemykset eivät ole mitenkään radikaaleja tai poikkeuskellisia, mutta noin korkealta taholta julkilausuttuna harvinaisia. Ryhmä muslimioppineita julkaisi sisällöltään samankaltaisen lausuman elokuun puolessa välissä. Tähän tekstiin minulla ei ole sitäkään kulttuurista lukutaitoa, mitä kristillisen kielen suhteen on.

Ja kiinnostusta tietenkin lisää se, että toimintakehotukset tältä vaikutusvaltaiselta taholta ovat varsin maallisia. Fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon. Teknokratia ja talouden ylivalta häiventävät ihmisyyttä, luontoa on suojeltava, elämäntavan on muututtava. Elina Vuolan sanoin paavin puhe lähenee osin syväekologisia sanankäänteitä. Ja myös:

— Paavin sanoma kuulostaa kuin minkä tahansa globaalin kansalaisjärjestön sanomalta.

Mieleen tulee seuraava. Jos kerran paavillinen ensyklika on korkeinta opetusta, mitä paavi voi erehtyväisenä ihmisenä antaa, ja jos kerran ensyklikan asema on sellainen että jokaisen kunnon katolisen tulisi niihin perehtyä, niin miksi kukaan ei ole kysynyt Suomen ulkoministeriltä aiheesta?

Samaa on ihmetellyt oikeustieteilijä Sakari Hänninen, jonka elokuun puolen välin mielipidekirjoitus Kansan uutisissa pohtii velan ja kristillisen opin suhdetta. Hänninen uumoilee, että Franciscukselta saatetaan vielä nähdä enemmänkin velkaan ja velan armahdukseen liittyvä ensyklika. Enpä yllättyisi, semminkin kun aihetta sivutaan jo ”Laudato si” -tekstissäkin, osana globaalin epäoikeudenmukaisuuden käsittelyä:

”The foreign debt of poor countries has become a way of controlling them, yet this is not the case where ecological debt is concerned.” (52)

ja myöhemmin vielä:

”Finally, after seven weeks of years, which is to say forty-nine years, the Jubilee was celebrated as a year of general forgiveness and “liberty throughout the land for all its inhabitants” (cf. Lev 25:10). This law came about as an attempt to ensure balance and fairness in their relationships with others and with the land on which they lived and worked. At the same time, it was an acknowledgment that the gift of the earth with its fruits belongs to everyone.” (71)

Miten velka liittyy sitten ilmastonmuutoksen vastaiseen ohjelmaan? Kuten sanottu, paavinkaan huoli yhteisestä kodista ei typisty kasvihuonekaasuihin: ilmastonmuutosta vastaan kun voidaan alkaa taistella kovin monin keinoin. Jos niin onnellisesti käy, että lähivuosina tai -vuosikymmeninä ryhdyttäisiin rajaamaan kasvihuonekaasujen päästöjä ja siirtymään pois ylikulutuksesta, on vaara että tämä mullistus syventäisi globaalia ja kussakin paikassa paikallista taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa. Jos siis ekologinen ja taloudellinen oikeudenmukaisuus eivät ole kumpikin yhtälaisia tavoittelemisen arvoisia ja tinkimättömiä maaleja, näin voi käydä. Toimet luonnon säilyttämiseksi eivät välttämättä pidä kotia yhteisenä.

”Nothing in this world is indifferent to us” (2), lataa Franciscus. Se on kyllä ihan vankka perusta.

Masentavaa venkoilua

Eilen Nature Climate Change -lehdessä julkaistun Tukholman ympäristöinstituutti SEI:n tutkimuksen mukaan päästökauppamekanismin porsaanreikä on mahdollistanut masentavaa päästöoikeuskikkailua. Artikkelia on ollut kommentoimassa myös Suomen ympäristöministeriön ilmastoneuvotteluiden pääneuvottelija Harri Laurikka. YLEn uutinen aiheesta tässä.

Homma on sujunut tähän tapaan:

Yksityiset yritykset voivat hankkia itselleen päästöoikeuksia ilmastonmuutosta hillitsevistä hankkeista, kuten esimerkiksi teollisuuden tuottamien voimakkaiden kasvihuonekaasujen vähentämisestä.

Joitakin voimakkaasti lämmittäviä teollisuuden kasvihuonepäästöjä voidaan vähentää hyvin edullisin keinoin. Artikkeli mainitsee erityisesti fluorihiilivety-23:n polttamisen kloorifluorihiilivety-22:a tuotettaessa ja ilokaasun tuhoamisen adipiinihapon valmistuksen sivutuotteena. Näillä kahdella tavalla yritykset ovat ansainneet kaikkiaan noin puolet kaikista myönnetyistä päästövähennyksin ansaituista päästöoikeuksista, vaikka ainoastaan alle puoli prosenttia päästövähennyshankkeista keskittyy näihin.

Koska rahanarvoisia päästöoikeuksia saa edullisin keinoin, alle päästöoikeuksien hinnan, vähentäminen kannattaa. Itse asiassa se kannattaa niin hyvin, että voimakkaita kasvihuonekaasuja kannattaa tupruttaa ilmaan valtavasti enemmän kuin tuotanto vaatisi, jotta on enemmän mitä vähentää. Raadollista. Ja tietysti juuri näin on tehty.

Väärinkäytösten estämiseksi on joitakin keinoja. Esimerkiksi kaasupäästöjen katon asettaminen historiallisen tai varovaisen päästödatan avulla voisi toimia. Tätä menetelmää onkin käytetty. Tutkimus esittelee kuitenkin muun muassa nämä kolme venäläistä teollisuuslaitosta, jotka päättivät luopua päästökattojen käytöstä. Päästöt nousivat turvamekanismeista luovuttaessa huomattavasti: KUVA tai yksinkertaisesti vain silloin kun päästöoikeuksien kaupalla alettiin hyötyä erityisen paljon, kuten tässä venäläisessä laitoksessa KUVA.

Ongelma on siis seuraava: koska ei ole sitovia maailmanlaajuisia kattomekanismeja jätekaasujen tuotannon tasosta, sitä kannattaa tehtailla enemmän jotta saisi siitä hyvästä lisää päästöoikeuksia, mikä taas johtaa päästöoikeuksien liialliseen myöntämiseen. Tämä taas johtaa lisäpäästöihin. Päästöt (SF6) tutkituilla tehtailla olivat kymmenenkertaisia verrattuna IPCC:n arvioon todellisesta jätekaasun päästötasosta.

Venäjällä ei puolestaan ollut hyviä syitä estää tämänkaltaista toimintaa: se kyllä pääsee Kioton sopimuksen tavoitteihinsa pienen päästöpiikin jälkeenkin. Tehtaat poistivat päästökattomekanisminsa juuri silloin kun moinen kikkailu synnytti rutkasti keskustelua.

Asia ei siis ole uusi, se on tiedossa ja siitä on puhuttu ja sitä vastaan on toimittukin. Vuonna 2011 EU sääti seuraavasti:

”From 1 January 2013, the use of international credits from projects involving the destruction of trifluoromethane (HFC- 23) and nitrous oxide (N 2 O) from adipic acid production for the purposes of Article 11a of Directive 2003/87/EC is prohibited, except for the use of credits in respect of emission reductions before 2013 from existing projects of these types for use in respect of emissions from EU ETS installations that took place during 2012 which shall be allowed until 30 April 2013 inclusive.”

Vahinko oli jo toki tapahtunut. Hiilidioksidiin suhteutettuna ylimääräiset päästöoikeusvenkoilun vuoksi tehdyt päästöt ylittävät Ison-Britannian vuosituotannon, ja päästöoikeuksista saadut rahat ovat ilmastoroistojen käsissä. Masentavaa.

Tutkijat peräävät erityisesti avoimuutta ja päästökaupan porsaanreikien avaamista, tutkimista ja tukkimista Pariisin ilmastokokouksessa. Mahtaako löytyä intoa? Miljoonabisneksestä luopuminen ei ole helppoa. Maapallon tuhoaminen on usein parempi bisnes kuin sen pelastaminen.