Onko Alaskassa ilmastopakolaisia?

Mitä vaaditaan, että ihminen jättää kotinsa?

Melkein puolitoista vuotta sitten kirjoitin tekstin Onko ilmastopakolaisia? Ilmastopakolaisuus oli tuolloin, ja on nyt, hankala määritellä. Useammallakin tapaa:

Ilmastopakolaisuuden määrittely pitää sisällään helpomman ja vaikeamman väitteen: on helpompaa osoittaa, että kuivuus tai tulva ajaa ihmisiä pois kodeistaan kuin että tuo ilmiö olisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausta.

Ympäristöpakolaisuuden määrittelyyn itseensäkin liittyy hankaluuksia ja aiheellista kritiikkiä. Esimerkiksi aavikoituvien alueiden reunalla on totutusti muutettu eestaas: aavikotuiminen itsessään ei myöskään ole ihan helppo määritellä.

Esimerkistä kävi Lähi-idän pitkä kuivuus, joka vaikuttaisi olleen yhtenä osasyyllisenä muun muassa Syyrian kriisin kärjistymiseen. Tässä tapauksessa on tietysti hankala puhua erityisesti ja tarkkarajaisesti ilmastopakolaisuudesta — jos väki olisikin kuivuuden vuoksi siirtynyt kaupunkeihin, pakolaisuuteen ajavat sota ja vaino.

Tulevaisuudessa kuivuuden, äärisäiden ja merenpinnan nousun arvellaan ajavan jopa miljoonia ihmisiä kodeistaan. Erityisesti merenpinnan nousu on asia, johon on vaikea sopeutua vaihtamatta maisemaa. Tutkimuksia ilmastopakolaisuudesta on itse asiassa ollut varsin vähän, koska koeasetelmien tekeminen on verrattaen hankalaa. Tähän tarkoitukseen on kuitenkin erinomainen laboratorio — Alaska.

Luoteis-Alaskassa, Beringinsalmen pohjoispuolella sijaitsevalla Luoteis-arktisella hallintoalueella asuu suurin piirtein Lapin maakunnan kokoisella alueella vain 7 000 asukasta. Noin puolet asuu hallintokaupunki Kotzebuessa, loput muutaman sadan asukkaan eristyneissä kylissä. Teitä on vähän, kulkeminen hoituu pienlentokoneilla, veneillä ja talvisin moottorikelkoilla.

Alue on hyvä ilmastopakolaisuuden tarkasteluun kahdesta syystä. Ensinnäkin Alaskan väestölaskennat ovat varsin hyviä ja kattavia. Muuttoliikettä vuodesta toiseen voi tarkastella luotettavasti ja säännönmukaisesti.

Toiseksi ilmastonmuutos on kouriintuntuva asia Alaskassa. Alaskan yliopiston globaalin muutoksen professori John Walsh erittelee seuraukset seuraavasti:
Ikirouta sulaa, meri on nykyisin 2-3 kuukautta pidempään avoimena kuin 1950-luvulla, ja tämä aiheuttaa tulvia ja eroosiota, joka uhkaa rakennuksia ja muuta infrastruktuuria. Perinteiset tavat hankkia ravintoa käyvät hankalammiksi. Villieläinkannat kärsivät muutoksista ja epävakaudesta. Toisaalta samaan aikaan meriyhteydet ovat helpottuneet ja kesäisin maayhteydet ovat monin paikoin pidempään ja luotettavammin käytössä.

Osa kylistä, kuten vajaan 400 asukkaan Kivalina ovat ilmasto-olojen aiheuttamien muutosten edessä erityisen haavoittuvia. Kylä sijaitsee alavalla saarella. Meren pidempi jäättömyys ja yleistyneet rannikkomyrskyt kuluttavat ikiroudasta sulanutta rantatöyrästä kovaa vauhtia. Raju myrsky saattaa siirtää rantaviivaa paikoin metrillä. Oikein raju myrsky on uhka koko yhteisölle, korkeampaan maastoon on seitsemän mailin matka. Yhdysvaltain armeijan arvion mukaan Kivalinasta tulee asumiskelvoton vuoteen 2025 mennessä. Eikä Kivalina ole ainoa.

Tässä on mainio mahdollisuus tutkia. Ilmastonmuutos on edennyt alueella jo pitkään, sen seuraukset uhkaavat kokonaisia yhteisöjä ja väestötiedot ovat kattavat. New Hampshiren yliopiston sosiologian professori Larry Hamilton on tehnyt tämän. Hän tarkasteli kaikkein uhanalaisimpia kyliä, verrattaen paljon vaarantuneita asutuksia ja paremmin muutosten kanssa pärjääviä ja tutki, onko niissä ollut vuosittain nettomuuttoa sisään tai ulos.

Tavallinen tapa muuttaa Alaskassa on ensin hallintoalueiden pikkukaupunkeihin, sieltä isompiin kuten Anchorageen tai Fairbanksiin. Alaskan väestökehitys poikkeaa kehittyneille länsimaille tyypillisestä kaavasta: kuolleisuus on matala mutta syntyvyys verraten korkea. Esimerkiksi Luoteis-arktisen hallintoalueen pääkaupungin Kotzebuen väkiluku onkin ollut nousussa, nettosisäänmuuttoa lähes joka vuonna.

Tutkimuksen pihvi? Ihmiset eivät muuta pois Kivalinasta eivätkä mistään muustakaan uhanalaisesta kylästä. Ulosmuuttopiikit joinakin vuosina joissakin kylissä selittyvät sillä, että joku merkittävä työnantaja on poistunut paikkakunnalta. Itse asiassa Hamiltonin mukaan nettoulosmuutto vaarantuneissa kylissä oli tilastollisesti merkitsevästi vähäisempää kuin vakaammissa kylissä.

Eli: niilläkään alueilla Alaskassa, joissa ilmastonmuutos uhkaa elämän ehtoja ihmiset eivät pötki ilmastosyistä pakoon. Alaskassa ei näytä olevan ilmastopakolaisuutta. Vielä.

Miksi ei? Vaikka luonto on luoteis-Alaskassa monella tapaa hyvin ankara, Alaska on kuitenkin osa Yhdysvaltoja. Syyriassa ja lähialueilla ilmastonmuutoksen mitä todennäköisimmin kiihdyttämä kuivuus ei synnyttänyt alueen konfliktia, vaan toimi kriisin polttoaineena alueella, jossa hallinto on hyvin epävakaata. Kivalinan kylän asukkailla ei ole tätä taakkaa.

Etnografisia dokumenttielokuvia ohjaava Sarah Betcher on kuvannut kuuden elokuvan Tied to the land -sarjassaan juuri Luoteis-arktisen Alaskan yhteisöjä. Toistuva teema paikallisten puheessa on se, kuinka kyky mukautua ja sopeutua määrittää koko yhteisön identiteettiä. Ilmaston muuttuminen huomataan ja tunnetaan nahoissa, mutta paikallisten elämäntapa ei ole museoitua. Se joustaa pitkään.

Nopeakin ilmastonmuutos on varmaankin liian hidas ajamaan ihmisiä kodeistaan ennen kuin on aivan pakko. Ilmastopakolaisuuden mekanismit, kuten aiemminkin on monesti todettu, ovat monimuotoisia. Hyvin harvaan asuttu rauhallinen Alaska on tässä suhteessa toista maata kuin tiheästi asutetut alueet esimerkiksi Lähi-Idässä, Etelä-Aasiassa tai Afrikassa.

Jos ja kun äkillinen myrsky, merenpinnan nousu tai vääjäämättä saarta mereen syövä eroosio lopulta tuhoavat Kivalinan, väki muuttaa. Alaskan tapauksessa paras ratkaisu olisi antaa paikallisille yhteisöille mahdollisimman suuri vapaus sopeutua omilla tavoillaan.

Walsh, Hamilton ja Betcher puhuivat helmikuussa Bostonissa AAAS-tiedeseuran vuosikongressissa.

Onko ilmastopakolaisia?

Pakolaisuudesta on viime kuukaudet puhuttu luonnonvoimallisin käsittein. ”Hyökyaaltoja”, ”tulvia”, ”tsunameita” ”vyöryy” rajoillemme.  Epäilemättä hiilen lisääntyminen ilmakehässä voi panna liikkeelle äärevien sääilmiöiden lisäksi myös ihmisiä. Ei asia kuitenkaan ihan simppeli ole.

Lähi-Idän ja erityisesti Syyrian kriisit ajavat ihmisiä nyt lähiseutuja kauemmas, paremman puutteessa vaarallisen merimatkan Välimeren yli Euroopan tiukoille rajoille. Kun pakolaisuus on kasvanut on kiinnitetty, mediassakin muutamaan otteeseen, huomiota ilmastopakolaisuuden mahdollisuuteen tai ilmastollisiin syihin pakolaisuuden taustalla. Ilmastopakolaisuuteen kiinnitetään nyt paljon huomiota täällä Euroopassa, missä pakolaisten määrä on kasvussa.

Hyvä juttu Yleisradiolla oli tämä.

Ilmastopakolaisuus olisi siis, julkisessa puheessakin, sitä että ilmastolliset syyt ja erityisesti ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenemisen seuraukset ajavat ihmisiä evakkoon tai pakolaisuuteen. Evakolla tavataan tarkoittaa pakolaisuutta yhden valtion rajojen sisällä, termillä on melko lailla parempi kaiku kuin pakolaisuudella.

Ilmastopakolaisuuden määrittely pitää sisällään helpomman ja vaikeamman väitteen: on helpompaa osoittaa, että kuivuus tai tulva ajaa ihmisiä pois kodeistaan kuin että tuo ilmiö olisi ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurausta.

Ympäristöpakolaisuuden määrittelyyn itseensäkin liittyy hankaluuksia ja aiheellista kritiikkiä. Esimerkiksi aavikoituvien alueiden reunalla on totutusti muutettu eestaas: aavikotuiminen itsessään ei myöskään ole ihan helppo määritellä.

Ilmastopakolaisuuteen suhtaudutaan käsitteenä syystäkin varauksella. IPCC ei sitä tarkoin määrittele. Silti voidaan puhua hyvin haavoittuvuudesta ilmastonmuutosten edestä ja jo nyt nähtävistä seurauksista. Kevään Ilmasto muuttaa kaiken -tapahtumissa aiheesta puhuivat muun muassa IPCC:n jäsen professori Markku Kanninen ja Aleksanteri-instituutin tutkija Emma Hakala. Hakalan esitys käsittelee ilmastonmuutosta turvallisuusnäkökulmista ja Kannisen nimenomaan haavoittuvuutta.

Suorimmin ilmastomuuttajia syntynee sieltä, missä nouseva merenpinta vie elintilaa. IPCC:n arvion mukaan noin 70 miljoonaa ihmistä altistuu jossain määrin tällä hetkellä meren pinnan nousulle. Tilanne saattaa vaatia muuttamaan, mutta ei välttämättä johda ihmisiä pakenemaan ulkomaille.
Kun tutkitaan ilmastonmuutosta turvallisuusriskinä, kaksi huomioonotettavaa tekijää ovat haavoittuvuus ja altistuminen. Maailman ilmastohaavoittuvuusindeksi ottaa huomioon myös väestön määrän ja kasvun: haavoittuvimpia ollaan päiväntasaajan seuduilla Afrikassa ja Etelä-Aasiassa.
Markku Kannisen mukaan kehittyvissä maissa ilmastonmuutoksen kärjistämille olosuhteille altistuu jo satoja mijoonia ihmisiä.

Mutta otetaan esimerkiksi nyt Syyria.

Syyriassa oli ennen kansannousua ja sitä seurannutta monimutkaista ja -osapuolista sisällissotaa 22 miljoonaa ihmistä. Heistä noin neljä miljoonaa on paennut maan uskopuolelle ja jäljelle jääneistä 18 miljoonasta kolmannes, noin 6 miljoonaa on jättänyt kotinsa maan sisällä. 10 miljoonaa ihmistä on pois kodistaan. Syyrian kriisi on viheliäinen, valtava ja kammottava. Syitä sille on monia, ja yksi on ilmastollinen. Sitä on käsitelty hyvin muun muassa tässä maaliskuisessa PNAS-tiedelehden artikkelissa.

Ennen kuin kriisi eskaloitui vuonna 2011 alueella kärsittiin mittaushistorian vakavin kuivuus. Vuosien 2006 ja 2007 välisestä talvesta alkanut kolmivuotinen kuivuus johti vesivarojen ehtymiseen ja siitä johtuviin surkeisiin seurauksiin. Muuttoliike, maan sisäinen pakolaisuus alkoi tuosta: jopa puolitoista miljoonaa ihmistä muutti satojen menetyksen ja karjan kuolemien — monilla pien- ja keskisuurilla tiloilla sato oli lähes nollissa ja lähes kaikki karja kuoli — kaupunkeihin.

Syyrian kaupunkien köyhyyden lisääntymiseen vaikutti myös naapurimaasta Irakista tulleet pakolaiset, joista suurin osa saapui juuri pahimman kuivuuden aikaan, aikavälin loppuolella.. Heitä oli vuosina 2003–2007 arviolta 1,3–1,5 miljoonaa.

Ilmastonmuutos? Tutkijat pitävät ilmastonmuutosta todennäköisenä syynä kuivuudelle, se oli niin merkittävästi tavallista voimakkaampi.

Syyria oli useista syistä kuivuuden edessä haavoittuvainen: maatalouden ja ympäristönsuojelun käytännöt olivat kehnoja ja valtionhallinnosta ei ollut apua. Kuivuus iski koko voimallaan. Tämä kriisi oli yhtenä syynä ja kiihdyttäjänä Syyrian sisällissodan puhkeamisessa. Syyrian kriisi taas oli omiaan levittämään epävakautta koko alueelle.

Ilmastopakolaisuudesta puhuminen nykyisen kriisin kohdalla ei tietenkään ole koko totuus, mutta silti se on osin perusteltua. Edellä mainituista syistä.

Mutta ei ilmastopakolaisuudesta puhuminen pöljää ole. Päin vastoin siitä pitäisi puhua EU:n huippukokouksissa ja Pariisin ilmastokokouksessa paljonkin. Kun kerran tiedetään haavoittuvuudesta ja tiedetään ilmastomallien perusteella tietynlaisten ilmiöiden mitä todennäköisimmin lisääntyvän – tällaisissa asioissa ilmastomallit ovat varsin hyviä ja ennustuskykyisiä – voidaan alkaa ynnätä. Jos kuivuuksien ja äärevien sääilmiöiden ennustetaan lisääntyvän seuduilla, jossa ollaan moisille uhkille haavoittuvia, ilmastopakolaisuus tulee mitä ilmeisemmin lisääntymään. Toimituksen tulos on huolestuttava sekä konkreettisesti että ”oikeudenmukaisuuden” kannalta, niille, joiden mielestä sellaisesta on mielekästä puhua. Minusta on.

Ilmastonmuutoksen negatiiviset seuraukset nimittäin iskenevät pahimmin seuduille, jotka ovat haavoittuvia ja väkirikkaita ja jotka ovat sekä aiheuttaneet historiallisesti hyvin vähän ilmastonmuutosta että hyötyneet fossiilitalouden herkullisimmista hedelmistä suhteessa vähemmän. Me Suomessa emme ole suuria historiallisia päästäjiä, mutta nykyisin hiilijäljeltämme kestämättömiä ja yleisesti ottaen ilmastonmuutoksen saamapuolella. Fossiilikapitalismista on ollut meille kiistatta valtavasti iloa. Yksi tulevaisuuden merkittäviä kysymyksiä on avunantoon suhtautuminen ilmastopakolaisuuden edessä. Ilmastollisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kietoutuminen yhteen on kohtalonkysymys sille, minkälaiseksi tulevaisuus muotoutuu. Yksi ainakin.

Näistä aiheista saa varmasti kirjoittaa lisää vielä tulevaisuudessa.