Nollasta sataan

 

pitkän usvaisen polun päässä

astun kylmään lampeen ja uin sen toiselle puolelle

ja kun pääsen nurmelle levähtämään, ruumiini kuumenee

lämmintä nektaria pulppuaa rinnasta

leviten kehon joka kolkkaan

täyttäen minut sisältäpäin

aivan täyteen.

 

 

hiljalleen siirtyvien pilvien takaa paljastuva aurinko sulattaa jään puutarhan päältä

linnut kuhertelevat kummiteltujen hautakivien yllä

joku tarkkailee tilannetta mäen päältä

kaikki näyttää olevan juuri oikealla paikallaan

niin kuin aina olikin

rauhaa

Kuolema kuittaa univelat

Mikään ajatus ei tuo minulle yhtä suurta iloa ja rauhaa kuin se että pian tämä kaikki voi olla ohi. Ah! Ette enää minua kiduta, rakkaat ystäväni. Monet parhaimmistakin vaikuttavista ihmisistä ovat paljastuneet lopulta niin julmiksi, etten enää halua jäädä tänne kenenkään seuraan. Vaikka se pahuus johtuisikin tietämättömyydestä, se sattuu silti.

Jos kuolema on kaiken loppu, todellakin haluan ottaa oikopolun siihen. Se on aivan selkeästi oikea päätös. Olin vahva pitkään, ja se kannatti, sillä ehdin antaa itsestäni jotain maailmalle. Voisin antaa enemmän, mutta en jaksa enää. Nyt on aika olla armollinen itselleni. Olen oppinut rakastamaan itseäni, voin suoda tämän vapautuksen itselleni. Ei tarvitse olla vahva enää pitkään.

Jos kuolema ei ole loppu ja asiat huononevat siitä… no, sitten olen aivan kusessa joka tapauksessa. Se tarkoittaa että on Jumala, ja Jumala on ilkeä sadisti. Mitä sitten pitäisi tehdä? Jos kamppailu sitten jatkuu niin sitten jatkuu… Aavistuksieni mukaan olen ennenkin tappanut itseni ja tässä olen edelleen, joten varmaan sitten jatkan vain eteenpäin siitä miten voin. Mutta toivon että tämä on vain jonkinlaista aivojeni luomaa mystistä harhaa. Toivon että maailma on hengetön, kylmä, mekaaninen kokonaisuus ja tietoisuus vain aivojen luoma ilmiö, joka päättyy kuolemaan. Se on mahdollista, ja siihen toivoon nojaan. Riski on ottamisen arvoinen.

Oli tämä jännä ja kaunis kokemus kaiken kivun kanssakin, mutta nyt riittää. Olen niin onnellinen päätöksestäni.

Kiitos kaikesta avusta. Rakastan teitä.

Itsemurha


Masennus on musertanut minua noin 17-vuotiaasta asti. Samoihin aikoihin itsemurha myös alkoi näyttäytymään lohduttavana vaihtoehtona ja pakokeinona pois kivusta. Koko varhaisaikuisuuteni (olen nyt 25v) olen elänyt raskaan taakan ja synkkien pilvien alla. Usein tuntuu siltä kuin rimppuilisin pakkopaidassa samalla kun nuoruuteni mahdollisuudet lipuvat ohi silmieni edessä.

Elämään on pitänyt oppia suhtautumaan hyvin eri tavalla… Olen aina ajatellut että haluan elää mahdollisimman syvää ja aitoa elämää, puristaen elämästä niin paljon mehua irti kuin mahdollista. Helpommin sanottu kuin tehty. Siihen liittyen minulle on ollut selkeää että haluan selvittää tämmöiset ongelmat juuriaan myöten, en vain paikata joitain pinnalla olevia oireita. Koen masennuksenkin olevan yksi oire; kipusignaali joka kertoo että jotain on pielessä.

 

Ei ole helppo vastata kysymykseen “mikä oikein masentaa”, kun siihen liittyy niin moni asia, jotka kaikki liittyvät toisiinsa. Ongelmat kasautuvat päällekkäin ja näyttävät yhdessä hirmuisen suurelta. Siten siitä lähtien kun olen hiljalleen oppinut avautumaan elämästäni, summaus on usein tullut ulos muodossa “haluan tappaa itseni.” Vaikka se ajatus usein nouseekin mieleeni, ei se ole aivan totta. Ensinnäkin mitä oikeasti haluaisin ei ole kuolema, vaan saada helpotusta kärsimyksestä, ja mieluiten niin että sitten voisi aloittaa oikeasti elämään sen näköistä elämää jota haluaisin. Mutta kun kerta toisensa jälkeen pettynyt, musertunut mieli analysoi tilannetta, se ei vain helposti vaikuta realistiselta mahdollisuudesta, ja kuolema alkaa näyttää ainoalta pakokeinolta. Mutta vaikka niin olisikin, en silti mieluiten haluaisi suorittaa elintoimintojeni pysäyttämistä yksin. Turvallinen, avustettu itsemurha jonkun luotettavan henkilön seurassa tuntuisi paljon, paljon ilahduttavammalta ja houkuttelevammalta ajatukselta. Se saattaisi olla yksi suurimpia lahjoja mitä minulle tai kenellekään voisi antaa. Luulen että jos julkinen avustettu eutanasia olisi laillinen vaihtoehto, voisi olla helpompi elää elämää huojentuneena, että voi lähteä pois milloin vain. Itsensä tappaminen vaatii kanttia (tai ehkä hyvin sekavan päihtymystilan), se on peruuttamaton askel tuntemattomaan.

 

Pitkään itsemurhaa pohtineena minusta vaikuttaa kummalliselta, miten tabu koko aihe on. Miten itseisarvoisen tärkeänä elämää pidetään, ja kuolemaa pahana. En muista koskaan missään nähneeni keskustelua siitä, pitäisikö eutanasian olla kaikille avoin vaihtoehto. Nykyisinhän se on sallittua joissain maissa vain kivuliasta kuolemaan johtavaa sairausta sairastaville. Onko eläminen ja kärsiminen velvollisuus kaikille muille? En tiedä olisiko alla olevan Simpsonit-pätkän kaltainen ratkaisu hyvä todellisuudessa, mutta kyllä sitä minusta olisi syytä miettiä. Varmasti odottamisaika olisi pidempi ja siihen kuuluisi erilaisia toimenpiteitä. Portugalissa huumeiden käyttö dekriminalisoitiin vuonna 2001. Siellä esimerkiksi heroiiniaddiktit voivat käydä klinikalla ottamassa haluamansa annoksen heroiinia ilmaiseksi, eikä mitään paineita lopettamisesta tai vähentämisestä ole. Samalla kuitenkin tarjotaan myös apua elämään ja oikeasti korjaamaan niitä perimmäisiä syitä, jotka ovat ajaneet hakemaan lohtua aineista. Tulokset ovat vaikuttaneet hyvin positiivisilta. Entä jos samansuuntaista rennompaa lähestymistapaa sovellettaisiin itsemurhaan?

Yksi masennustani entisestään synkentäviä tekijöitä oli se, kun viimein nöyrryin ja hain apua julkiselta sektorilta. Vastaanotto oli lievästi sanottuna tympeä ja torjuva, tosin Joensuun MT-palveluista olen kuullut muutenkin ikävää palautetta. Silmäni avautuivat, ja tajusin että minun on joko selvittävä yksin tai en selviä. Sittemmin olen myös alkanut tajuamaan, että yksin ei voi selvitä. Elämme yhteiskunnassa jossa ihmiset ovat irtaantuneet luonnollisista syvistä tarpeistaan enemmän tai vähemmän. Se sairastuttaa väkisinkin. On tavallaan ihmeellistä että masennus ja itsemurhat eivät ole vielä yleisempiä kuin nykyään. Ihmiset vaikuttavat olevan lujaa tekoa. Eläimetkin sairastuvat ja masentuvat jos ne pakottaa asumaan niille epäluonnollisissa olosuhteissa. Niin me ihmiseläimetkin. Jos apua sitten lähtee hakemaan järjestelmästä, saa mukaan pillereitä jotka ehkä turruttavat kipusignaalin joka kertoi että jotain on pielessä (sen sijaan että tekisi edes jotain sen eteen että asiat olisi paremmin), ja ehkä pääsee puhumaan ongelmistaan jollekulle. Nekin voivat olla merkittäviä tekijöitä, mutta näkisin että ongelmiin nähden tarjottu apu on yleisesti ottaen erittäin puutteellista ja riittämätöntä, itselleni henkilökohtaisesti sekä kollektiivisesti.

Minulle oli mullistava ja silmiä avartava kokemus kun huomasin, ettei apua oikeasti välttämättä saakaan vaikka pyytäisi Jostain semmoinen uskomus oli lähtenyt matkaan, ilmeisesti aika yleinenkin. Että kyllähän joku minusta tässä hyvinvointiyhteiskunnassa aina huolen pitää. Mutta se ei ole totta.

 

Entä jos voisikin mennä kriisiosastolle kertomaan että haluaa kuolla, ja vastaus olisikin “Kyllä hoituu. Mutta haluaisitko ensin kenties kokeille jotain näitä muita vaihtoehtoja…” Omissa haaveissani tämä on ehkä huojentavin asia mitä voisin keneltäkään kuulla. Tarjolla oleva eutanasiapalvelu todennäköisesti poistaisi itsemurha-aikeet kokonaan, ja mahdollisesti voisi vähentää halua ylipäätään kuolla. Uskoisin että itselleni pelkästään tieto eutanasian mahdollisuudesta voisi keventää taakkaa ja auttaa masennuksesta ylipääsemisessä.

Tiedän että omat ajatukseni ovat masennuksen synkistämiäe näe koko kuvaa. Toisaalta uskon että myös sekin perspektiivi voi olla hyödyllinen, eikä välttämättä aina huonompi. Joku joka ei ole koskaan ollut itsemurhaisesti masentunut ei myöskään todennäköisesti näe koko kuvaa. Jos koko ajatus kuulostaa hullulta ja käsittämättömältä, voi olla kyse siitä ettet ole kokenut sellaista kärsimystä joka saisi ajatukset suuntautumaan uudelleen.

Kukaan ei ole tietäen tahtoen päättänyt syntyä tänne. Onko se oikeasti niin kaukaa haettu tai hullu ajatus, että kuka tahansa saisi tahtoessaan kuolla avustetusti? Onko ihmisellä velvollisuus elää ja kärsiä? Miksi? Kristillisen moraalin mukaanhan itsemurha on syntiä, mutta ei uskontojen pitäisi enää vaikuttaa lakeihin. Minusta se tekee tästä koko pelistä entistä synkemmän ja sairaamman, että sen lopettaminen ei ole sallittua, vaikkei kukaan ole itse valinnut pelata. Miten se voi olla kenenkään muun asia pakottaa kukaan toinen elämään?

Minulla ei ole vastauksia mihinkään tähän, mutta pidän näitä kysymyksiä tärkeinä. Oikeana tavoitteenani oli muutenkin vain avautua ajatuksistani ja kärsimyksistäni, eikä kritisoida yhteiskuntaa, mutta se liittyy asiaan olennaisesti.

………….

Mikä minulla sitten on ongelmana. Tässä rajuin yksinkertaistus mihin pystyn:

Lääketieteelliset termit (ilman virallista diagnoosia…) olisi jotain tämän suuntaista: unettomuus, masennus, ahdistuneisuushäiriö, PTSD.

Varhaislapsuuteni oli traumatisoiva. Oli perheväkivaltaa, ero, ja jonkin aikaa asuin kahdestaan masentuneen, alkoholisoituneen äitini kanssa. Elämä ei silloin ole ilmeisesti vaikuttanut minusta kovin turvalliselta tai kivalta paikalta, eikä koskaan en jälkeenkään. Siitä jäljiksi jäi valtava selviytymisahdistus, eli stressi. Se on johtanut nukahtamisongelmiin. Unettomuus taas on aiheuttanut masennusta ja elämänhallinnan heikkenemistä. Ongelmat aiheuttavat lisää ongelmia ja kasaantuvat, ja se masentaa. Mitä masentuneempi on, sitä vaikeampi on nähdä mitään toivoa tai ratkaisua. Lopputuloksena on solmu jota ei ratkaista tuosta noin vain yhdestä päästä vetämällä.

Paitsi jos… Se on niin itsestäänselvä ratkaisu kaikkeen, niin itsestäänselvä että ihmettelen miten ihmiskunta on edes selhinnyt tähän asti. Sisältä kumpuaa ääni joka osaa olla täysin vakuuttava siitä että tottakai kuolema on ainoa oikea ratkaisu, tietysti, se on niin päivänselvää. En ole varma onko tämä ääni päässäni ystävä vai vihollinen.

Tällaisista avautumisistakin tai angstaamisesta saa yleensä vastakaikuna lähinnä tuomintaa ja vihaa, mikä on yksi hyvä syy kaiken muun lisäksi miksi lähteä.

 

Mistä voin tietää mikä on oikein? Mikä ääni on oikeassa? En voi tietää. Ääni päässäni saattaa olla demoni joka houkuttelee helvettiin. Pelkään sitäkin todella, mutta riski voi olla ottamisen arvoinen.

 Taisitten toisinpäin kaikki ihmiset jotka tuomitsevat itsemurhaamisen ovat demoneda jotka haluavat että kärsimysnäytelmä jatkuu… tai sitten yksinkertaisesti pitävät tylsänä sitä jos joku lopettaa pelin kesken. Mutta kun ei ole ikinä päättänyt aloittaa peliä, miten voi olla väärin päättää lopettaa se. 

En näe syytä uskoa että minulla tai kenelläkään olisi vapaata tahtoa muutenkaan, joten mitä käy on mitä käy, ja se on vain niin. Mitä ikinä tapahtuukin on oikein ja väärin; kaunista ja rumaa.

Tärkeimmät asiat mitä tein elämäni aikana oli että löysin nämä menetelmät:

Radical Undoing & Art of Not Giving a Fuck

Neuromuscular Release Work

Natural Grounding

 

Ilman näitä elämäni olisi ollut vielä paljon kurjempaa. Jos olet kiinnostunut syvästä transformaatiosta, tsekkaa ylemmät. Nekään ei kuitenkaan välttämättä pelasta ketä tahansa, mutta tekivät oman elämäni viimeisestä kuudesta vuodesta paljon mielenkiintoisempaa

 

 

 

 

tyhmä apina
on kaikkeuden ilmaisu
kaikkeus on viisas

ääretön valo
yksi hohtava helmi
siellä se tanssii

kuuntelen syvään
nimeä joka kutsuu
kivi uppoaa

minne luulinkaan
olevani menossa
olin siellä jo

peiton alla

jumahtamisen jälkeinen todellisuus on tylsää, mutta ihan kohtuullista
lähes kohdullista
ja elävää elämää sekin johon syventyä ja uppoutua
kuin juoksuhiekkaan

kun ei auta taistella vastaan, niin voi ottaa rauhaisin mielin rennosti
täytän piippuani uudelleen ja vedän tuhtia savua keuhkoihini
vetäydyn nurkkaan vällyjen alle ja kääriydyn sikiöasentoon
pimeydessä on hyvä levätä
seinät pitävät tungettelevan valon pihalla, ja ovat vakaampia kuin ihmiset
kun en tule kuulluksi tai nähdyksi, olen sentään turvassa

ihana musta kissani lohduttaa minua ahdingossani
tai en minä nyt niin ahdingossa kai ole
eikä minulla oikeastaan ole kissaakaan. mutta mustaa on paljon, ja vähän mielikuvitusta millä muovailla sitä
ei vittu, nyt se kusi matolle
no, ihan sama
olen vapaa

pitäisi siivota mutta miksi toisaalta
ahtaudessani olen autuas

sukset on sängyllä ja homeinen patja lattialla
seinällä on yksi ruma taulu ja täällä näyttäisi paremmalta ilman sitä
täällä haisee kuulemma oksennukselle, mutta en minä sitä enää huomaa
banaanikärpäsparvet eivät minua häiritse, enkä minä niitä
roskavuoria pöydillä ja lasinsirpaleita lattialla
näyttää siltä kuin joku olisi kuollut täällä

herrajumala! tämä asuntohan on elävä taideteos
olemme tyytyväisiä
kyllähän kaiken tämän painon alla saakin jo musertua

peiton alla sikiöasentoon kääriytyneenä odottelen turvallisesti elämäni alkua
jos he huomaavat minut, he varmasti suuttuvat, tai pahempaa
parasta odottaa että kaikki on valmista

joku päivä minä vielä
mutta ei vielä

naamiaiset

outoja leikkejä!
pyhäinpäivän aattona ihmiset pukeutuvat aaveiksi
useampina päivinä aaveet pukeutuvat ihmisiksi
kunnes eivät enää

tulee aika jolloin näytellä
ja tulee aika jolloin katsoa horisontin taakse

riisuisitko hetkeksi naamiosi, jos lupaisin ettet menetä mitään
todelliset kasvosi ovat kauniimmat kuin voit kuvitella

synkkyys niin syvää
vihlovassa metsässä
karhu kolossa

synkkyys niin pyhää
vihaisilla aalloilla
ranta puhdistuu

pursum

lehdet lainehtivat ja värisevät
aurinko maalaa ja ruokkii ihoa

edessä istuvan matkustajan hiukset leviävät kasvoilleni
autot ja ihmiset kuhisevat ja liikkuvat
pysäkillä seisovan naisen pakarat pursuavat yli housuista
katse tarrautuu kuin magneetti

on lämpimiä aaltoja
ja lainehtivaa hikeä

kaukana räjähtää tähti
ja uusi laulu tulee muusikon uneen

lapset leikkivät ja vanhukset kuolevat
poika asettelee sormiaan ensimmäistä kertaa puisen kitaran kaulalle
taiteilija täyttää tyhjää paperia mahdottomilla visioilla
valmentaja huutaa tunaroivalle pelurille

laitteet kaappaavat mieliä
kuvia ja mielipiteitä syöpyy eetteriin
oksennusta pursuaa suusta

tulivuori huutaa tullessaan
kuuma sula valtaa saaren
harmaat orgaaniset hautakivet jähmettävät viimeiset hetket:
lapsi makaa yksin huoneen nurkassa itseensä kääriytyneenä

vasta kauan myöhemmin hänen vuokseen valuu kyynel
joka putoaa tyyneen lampeen
pudonneen pisaran aallot leviävät kauas
ja tavoittavat yllättävän rannan

narkomaani höpisee puoliksi vaienneita lauseita
patsas ilmaisee itseään vankkana ja periksiantamattomana puiston keskellä
iloiset työmiehet röhöttelevät toistensa vitseille
ruokalassa tuoksuu uusi päivä, uusi ateria

elämä vyöryy yli ja humisee ja kiljuu
aivoni pursuavat yli päästäni
kaikki on dynaamista, kaikki on elossa
ja kaikki pursuaa