Yhteyden etsintä sanoista ja niiden ohi

Ihminen – ainakin tämän kirjoittaja – kaipaa yhteyttä muihin ihmisiin. Välillä tunne yhteydestä kuitenkin katoaa. Esitän tässä lyhyessä pohdinnassa muutamia ajatuksia sanojen ja aistien välisestä erosta yhteyden etsinnässä.

Perustavanlaatuinen väitteeni on, että tunne yhteydestä toiseen ihmiseen voi syntyä lyhyellä aikavälillä jaetun esteettisen objektin kautta, kun taas sanat murentavat tämän yhteyden.

Havaitsen sinut saman/erilaisena

Yhteyden tunteen ensimmäinen kohde on se, miten havaitsemme toisen. Havaitsemmeko hänet samanlaisena vai erilaisena kuin mitä itse olemme? Jokaisessa ihmisessä on jotain samanlaista ja erilaista, ja näiden havainnon kategorioiden erittelyyn en tässä nyt lähde. Riippuu todella pitkälle havaitsijasta, missä kategorioissa toinen ihminen mielletään ja missä hänen oletetaan olevan.

On kaksi keskeistä aluetta, joissa toinen ihminen “kategorisoidaan”. Ensimmäinen on ulkonäkö. Miltä hän näyttää? Pukeutuuko hän samalla tavalla? Millaiseen joukkoon hän ilmaisee kuuluvansa pukeutumisellaan, käytöksellään? Akateemikot pukeutuvat tietyllä tavalla, olen ollut huomaavinani, ja jopa niin, että eri akateemisilla aloilla pukeudutaan eri tavoilla. “Vaatteet on mun aatteet.”

Toinen on tilanne. Missä tilanteessa toinen kohdataan, tai on aiemmin kohdattu? Näin esimerkiksi toisen tapaaminen jumalanpalveluksessa välittömästi viestittää hänestä sen, että hän kuuluu kristityn kategoriaan, vaikka hän voi olla paikalla aivan jostain muusta syystä.

Se, tunteeko ihmistä kohtaan yhteyttä, riippuu pitkälti siitä, mihin kategoriaan hänet (ehkä alitajuisesti) sijoittaa, ja toisaalta siitä, mihin itsensä sijoittaa.

Pysy hiljaa

Jos yhteyden tunne syntyy, on yksi asia, joka on omiaan rikkomaan sen: sanat. Jokainen meistä ajattelee niin eri tavalla asioista, että on mitä luultavinta, ettei toinen puhu samaa “kieltä” kuin sinä. Tarkoitan nyt siis tapoja käyttää kieltä: mistä puhutaan, miten puhutaan, ja niin edelleen. Nämä vaihtelevat niin huomattavan paljon henkilöstä toiseen, että lyhyen sananvaihdon perusteella helposti käy niin, että yhteys katoaa.

Yhteyden katoaminen perustuu jaetun kategorian murtumiseen. Lukija varmasti ymmärtää, että minulla on tässä keskustelussa uskonnollinen taustavire. Enkä tarkoita mitä tahansa keskustelua, vaan sitä kieltä, jota pappi käyttää jumalanpalveluksessa. Kyse on, niin kuin olen usein sanonut, yhtäältä toisen tunnistamisesta kristityksi, ja toisaalta toimimisesta niin, että minut tunnistetaan kristityksi.

Olen itse lukuisia kertoja harmistunut siitä, kun pappi on puhunut jotain, mikä ei ole ollut minun oppimani kristillisen kielen mukaista. Hän on puheellaan siirtänyt itsensä kristityn kategorian ulkopuolell ja alkanut puhua muussa kategoriassa. Se, että kategoria on sinänsä hyväksyttävä – esimerkiksi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kategoria – ei korjaa tapahtunutta virhettä, koska messu on nimenomaisesti kristillisessä kategoriassa. Mikä tahansa kategoriavirhe poistaa yhteyden.

Yhteyden rikkoontuminen on sitä vakavampaa, mitä lähempänä messun keskeisintä, siis pyhää eukaristista uhria, tämä kielellinen rikkomus tapahtuu. Samoin esimerkiksi esirukouksessa esitetyt judaisoivat keksinnöt “pyhän omaisuuskansan” puolesta rukoilemisesta ovat minulle vakavia kategoriavirheitä, jotka siirtävät rukoilijan eri uskonnon kategoriaan. Sen sijaan saarna on koko luonteeltaan jo lähtökohtaisesti hyvin paljon “virheitä salliva” – siinäkin on kuitenkin rajansa.

Puhe ja sanat ovat siis lähtökohtaisesti hyvin helposti sellaisia, että ne lyövät juovan ihmisten välille. Jumalanpalveluksessa ruumiillinen toiminta harvemmin tällaista juopaa lyö. En loukkaannu sydänjuuriani myöten, jos pappi jättää kumartamatta uhrissa läsnäolevaksi tullutta Kristusta, mutta loukkaannun, jos hän väittää, ettei Kristus ole läsnä.

Yhteys toiminnassa ja kokemuksessa

Sanojen voima murtaa yhteys on hyvin vahva. Sen sijaan yhteisen, ruumiillisen toiminnan ja yhdessä jaetun aistikokemuksen voima on luoda tätä yhteyttä. Yhteinen toiminta – vaikkapa yhdessä kumartaminen – herättää ajatuksen siitä, että samalla tavalla toimivien välillä on yhteys. Myös yhteisesti jaettu esteettinen kokemus, tai siis aistikokemus luo yhteyttä. Taustalla on oletus siitä, että jokaisen ihmisen aistikyvyt ovat yhtäläiset; siten, jos minä kuulen, tunnen, haistan, maistan tai näen jonkin asian, ja toinen aistii sen myös, me aistimme sen samalla tavalla – ja koska teemme sen samalla tavalla, meidän välillämme on jokin yhteys.

Tähän liittyen on tehty tutkimusta. Aalto-yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan elokuvan katsominen yhdessä saa aikaan samantyyppistä aivotoimintaa. (Lähde) Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan pariskunnan yhteinen elokuvien katsominen vähentää avioeroja. (Lähde) Näistä ei kuitenkaan vielä voine vetää johtopäätöstä, että aistimme asiat samalla tavalla. Ihmisen sisäinen ajattelumalli (“diskurssi”) määrittää sitä, miten aistimme, ja mitä asioita aistikokemuksessa pidetään tärkeinä. Tämän huomaa kyllä, jos lähtee keskustelemaan elokuvan näkemisen jälkeen siitä, mitä on nähty. Sanallistettuna kokemus menettää intersubjektiivisen luonteensa.

Olen tässä tehnyt eron jaetun toiminnan ja jaetun aistikokemisen välillä. On kuitenkin kolmas ryhmä, joka on hyvin vahva yhteyden luoja, nimittäinen jaettu toimintakokemus. Tarkoitan sellaista kokemusta, jossa yhteinen toiminta yhdistyy yhdessä koetuksi aistihavainnoksi. Tällaisen arkkityyppinä voisi pitää yhdessä laulamista; en kuule omaa ääntäni erossa mukana laulavan äänestä, vaan jaettu toiminta muodostaa yhden ja jakamattoman aistikokemuksen. En koe itseäni erossa toisesta. Toinen arkkityyppi on halaus; kosketan toista ja toinen koskettaa minua, tunnemme toisemme koskettaessamme. Nämä ovat kaikkein vahvimpia yhteyden luojia.

Kirjain tappaa, Henki tekee eläväksi

Onko yhteys siis välttämättä menetetty, jos alan puhumaan? Ei välttämättä. Jos suopea asenne puhujaa kohtaan on olemassa, voi toinen puhua hyvinkin laajasti ilman, että yhteys katoaa. Hän voi käyttää ilmaisuja, jotka epäsuopeammassa asenteessa johtaisivat välittömästi yhteyden katkaisuun.

Yhteys voidaan myös katkeamisen jälkeen löytää uudelleen. Selittäminen ja ymmärtäminen ovat tämän keskeisiä prosesseja, toisin sanoen siis puhumisen jatkaminen niin, että käydään dialogia. Ihminen selittää toiselle ajatuksiaan, ja toinen kysyy ja pyrkii ymmärtämään häntä. Saavutaan vähitellen sanojen tuolle puolelle merkityksiin.

Yhteydessä on kyse merkityksen jakamisesta. Kaiken inhimillisen viestinnän takana on merkityksiä, ja lopulta sanat mahdollistavat merkitysten saavuttamisen. Merkitys, josta ei ole puhuttu, ei ole merkitys, vaan oletus merkityksestä. Vertaa sanontaan: hyve, jota ei ole kiusauksessa testattu, ei ole hyve, vaan oletus hyveestä. Yhteyttä on hyvä koetella sanoilla ja eleillä ja kokemuksilla. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole sen tuhoaminen, vaan yhteisten ja jaettujen merkitysten löytäminen. Tästä on kirkon traditiossa käytetty ilmaisua yhteinen usko.

Yhteisen uskon löytäminen on lopulta yhteisöllinen projekti. Kukin saa kyllä omassa päässään kehitellä ties mitä kehitelmiä. Mutta jos tarkoituksena on uskoa se usko, jonka Jumala on antanut kristityille ja kirkolle, ei siinä voi olla kyse mistään henkilökohtaisesta projektista, joka pohditaan omassa kammiossa. Kristillinen usko etsii yhteyttä toisiin ihmisiin, ja toisten ihmisten kanssa yhteyttä Jumalaan. Aito yhteys syntyy yhteisesti jaetusta uskosta, joka on Pyhän Hengen lahjaa.

Lukija ottakoon vielä huomioon sen, minkä kirjoitin aiemmassa blogissani opin ja teologian erosta. Aito uskonyhteys ei vaadi sitä, että ajattelemme samalla tavalla, vaan että keskeiset uskon merkitykset ovat jaettuja. Näitä keskeisiä merkityksiä on yllättävän vähän.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *