Raamatun käyttämisestä

Ainakin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tuntuu vallitsevan edelleenkin riita eksegeettien ja systemaatikkojen välillä. Riidan keskeinen aihe on Raamatun käyttö. Eksegeetit käyttävät Raamattua historiallisena lähteenä, kun taas systemaatikot käyttävät sitä aivan eri tavalla.

Ad fontes

Eksegeettien ja systemaatikkojen keskeinen ero on kontekstisidonnaisuus. Eksegeetit ovat historioitsijoita, joille Raamattu ei ole juuri mitään muuta kuin historiallinen teksti, joka kertoo sen eri kirjojen kirjoitusajankohtien elämästä ja ajattelusta. Kärjistäen voisi sanoa, että eksegeetti on palannut lähteille, ad fontes, eikä suostu siihen, että Raamattua tulkitaan millään muulla tavalla kuin historiallisena dokumenttina.

Systemaattikojen keskeinen tutkimuskohde ei ole niinkään Raamattu, vaan (kirkon) usko ja oppi, uskonnollinen ajattelu. Uskonnolliset ajattelijat ovat puolestaan vuosituhansia käyttäneet Raamattua aivan eri tavalla kuin eksegeetit. Tämä käyttötapa ei etsi tekstin historiallista merkitystä, vaan se yrittää tulkita tekstiä nykypäivän kontekstissa relevantilla tavalla. Systemaatikko huomioi koko ajan sen, että Raamattua pidetään auktoritatiivisena tekstinä, mutta sitä koko ajan tulkitaan muuttuneessa kulttuurisessa tilanteessa, ja sen myötä tekstin käyttö muuttuu historiassa. Raamatun nykyaikaisen käytön kanssa ovat toki tekemisissä myös muut kuin systemaatikot. Esimerkiksi homiletiikan ja liturgiikan tutkijat kohtaavat Raamatun (ei-historiallista) tulkintaa.

Toinen tapa tarkastella Raamatun käyttöä on katsoa sitä lähteen käsitteen kautta. Tarkoitan tässä siis nimenomaisesti tieteellistä lähdettä, jota tutkitaan. Tutkimalla Raamattua ja selvittämällä sen kanta johonkin asiaan löydetään uskonnollisessa mielessä sitova selvitys jostain asiasta. Historiallinen lähdetutkija tarkastelee Raamattua lähdeteoksena sen omasta ajasta; hermeneuttinen lähdetutkija puolestaan tulkitsee Raamattua lähteenä nykyisille käytännöille ja opeille. Perin protestanttisessa tavassa Raamattua pidetään uskon (ja ehkä myös elämän) lähteenä, jolloin sen vastakohta on juurikin nykyaika ja toisaalta traditio, joka on tavallaan tuottanut nykyajan.

Raamatun käyttäminen lähteenä on kuitenkin problemaattista; se ikään kuin olettaa, että tutkimuskysymys (eli oppi tai käytäntö, jota halutaan perustella) ei ole ennestään tutkittu, ja että siitä ei ennestään ole mielipidettä. Ollaan ikään kuin puhtaalla pöydällä, ja jos joku nyt vain ottaisi kirjan käteensä ja selvittäisi asian, voitaisiin edetä asiassa. Tämä on kuitenkin absurdi näkökohta. Hermeneuttinen lähdetutkija tulkitsee joka tapauksessa tekstiä enemmän tai vähemmän omasta näkökulmastaan käsin, ja hänen kuulijansa on tutkijan mielivallan alainen. Tekstin tulkinnan erottaminen historiasta puolestaan johtaa siihen, että mitään ankkuria objektiivisuudelle ei ole.

Raamatun käyttö nykyaikaisessa tilanteessa ei ole rajattu hermeneuttiselle lähdetutkijalle, vaan myös historiallinen lähdetutkija voi pyrkiä käyttämään tekstiä johonkin. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti käytä itse tekstiä, vaan rekonstruoimaansa historiaa. Raamatun tutkimus tuottaa hänelle tietoa historiasta, mutta se, miten historialliset käytännöt ja ajattelutavat vaikuttavat nykypäivän käytäntöihin ja oppeihin, vaatii merkittävää työstöä. Historiallinen rigoristi voi vaatia “paluuta alkukirkollisiin käytäntöihin”, mutta tällainen historismi on typerää ja jättää huomiotta kaiken sen, mikä on tapahtunut välissä. Toisaalta historiallinen nihilisti voi huomauttaa: “silloin ajateltiin näin, nyt ajatellaan toisin”. Tällaisessa käytössä puolestaan tekstin auktoritatiivinen luonne tuntuu katoavan.

Case: Räsänen ja ihmisoikeusjulistus

Katsotaanpa Raamatun sijasta toista tekstiä, jota nykyään pidetään enemmän tai vähemmän auktoritatiivisena, jos ei juridisesti niin ainakin ideologisesti: Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Sen 16. artikla koskee avioliittoa:

Article 16. (1) Men and women of full age, without any limitation due to race, nationality or religion, have the right to marry and to found a family. They are entitled to equal rights as to marriage, during marriage and at its dissolution. (2) Marriage shall be entered into only with the free and full consent of the intending spouses. (3) The family is the natural and fundamental group unit of society and is entitled to protection by society and the State.

Tekstin taustalla oleva filosofinen ja yhteiskunnallinen tausta tarkoittaa aivan selkeästi sitä, että maininta “men and women” viittaa siihen, että avioliitto on julistuksen mukaan tarkoitettu miehen ja naisen keskinäiseksi liitoksi. Näin siis, jos tulkitaan tekstiä historiallisena lähteenä.

Marraskuussa kohahdettiin, kun sisäministeri Räsänen huomautti, että tasa-arvoinen avioliittolaki olisi vastoin edellä mainittua julistuksen kohtaa. Räsäsen tulkinta siitä, että julistuksen historiallinen intentio on puhua nimenomaisesti avioliitosta miehen ja naisen välisenä instituutiona, on minusta selkeä ja historiallisesti perustelluin. (Oma asiansa on tosin se, että tasa-arvoinen avioliitto ei ole julistuksen 16. artiklaa vastaan, vaan se on yksinkertaisesti jotain, joka menee siinä määritellyn yli.)

Maailma on kuitenkin muuttunut vuosien aikana. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole yliajallinen. Nykyinen ilmapiiri on johtanut siihen, että (ainakaan Suomessa) julistusta ei enää tulkita sen historiallisen merkityksen mukaan. On otettu asenne, jota edellä nimitin hermeneuttiseksi. Ihmisoikeusjulistusta pidetään edelleen jonkinlaisena auktoriteettina, mutta se tulkitaan eri tavalla kuin sen kirjoittajat tarkoittivat.

Traditio

Keskeinen probleemi Raamatun sekä historiallisessa että hermeneuttisessa lähdetutkimuksessa on mielestäni juuri suhtautuminen Raamattuun lähteenä, joka paljastaa asiat, niin kuin ne oikeasti ovat. Historiallinen ote johtaa joko historismiin tai tekstin auktoriteetin katoamiseen, hermeneuttinen ote puolestaan johtaa objektiivisuuden katoamiseen ja mielivaltaisiin tulkintoihin.

Historiallisen otteen käyttäminen on mahdollista, mikäli silloisen ja nykyisen välissä on silta, nimittäin elävä traditio. Tradition tulee olla elävä, jotta ei jouduta samaan “lähdetutkimusongelmaan” kuin itse Raamatun kanssa. Tämä edellyttää siis magisteriumin, auktoritatiivisen opetusviran, joka tulkitsee Raamattua auktoritatiivisesti. Toinen vaihtoehto on, että Raamattua ei käytetäkään lähdekirjana. Sen sijaan sitä käytetään teoksena, joka vaikuttaa hengellisesti, mutta jonka merkitysten selvittäminen ei ole tarpeen uskonelämän kannalta.

Molemmat vaihtoehdot perustuvat siihen, että Raamattu ei ole tyhjiössä, josta joku löytää sen ja tutkien löytää sieltä totuuden, vaan että Raamattu on kirkon kirja, että se on yhteisössä. Raamatun käyttö perustuu siihen, että sitä käyttävällä yhteisöllä on jo valmiiksi tietty usko, ja Raamattua luetaan tämän uskon läpi ja sen valossa, eri tavoilla. Raamattu ei ole enää uskon lähde, vaan ehkä ennemmin yksi todistaja toisten joukossa.

Näin esimerkiksi Paavali toteaa, että “laki ja profeetat todistavat” Jumalan vanhurskaudesta; mutta ovatko nämä ainoat todistajat? Kristinuskossa kirkko, joka on Kristuksen ruumis, ja jota “eivät tuonelan portit voita” (Matt. 16) on “totuuden pylväs ja perustus” (1. Tim. 3). Vanha latinalainen kasteriitti ilmaisee tätä – tässä englanninkielisenä:

Priest: N., what do you ask of the Church of God?
Sponsor/Catechumen: Faith.
Priest: What does Faith offer you?
Sponsor/Catechumen: Life everlasting.
Priest: If then you desire to enter into life, keep the commandments. ‘Thou shalt love the Lord thy God with thy whole heart and with thy whole soul and with thy whole mind; and thy neighbour as thyself.’ (Lähde)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *