Filosofin(kin) katseesta

Humanistinen ja teologinen optiikka on minusta hirveän kiinnnostavaa. Kyse on siis katseesta ja siitä, miten katse toimii, mitä se tarkastelee, miten se tarkastelee, mitä se tekee kohteelleen, ja niin edelleen.

Katseen yllättämä

Olen nyt toiminut muutamia viikkoja lukuvuositarrojen jakajana Helsingin yliopiston päärakennuksella. Maksukorttiominaisuuden sisältävän opiskelijakortin kohdalla tarkistamme myös henkilöllisyyden. Minulla on itse tapana olla kohtalaisen tarkka tällaisissa asioissa, joten vertaan aina opiskelijakorttia ja henkilöllisyystodistusta, ja tämän jälkeen vielä todistusta ja henkilöä toisiinsa. Katson korttia aika pitkään, varmasti pitempään kuin odotetaan.

Välillä henkilön vertailu katseen avulla herättää erilaisia reaktioita. Yleensä henkilö yllättyy, alkaa hymyillä tai nauraa, tai sitten hän ihmettelee sitä, että vertaan häntä ja todistusta. Kaikki eivät reagoi. Olen miettinyt, että tässä on varmaan taustalla kolme taustalla olevaa syytä reaktioille.

Luulo ongelmasta. Asiakas luulee, että korttien ja henkilöllisyyden pitkä syynääminen johtuu siitä, että korteissa on jokin ongelma, eikä siitä, että haluan vain tarkistaa henkilöllisyyden selvästi.

Yllättyneisyys tunnistuksen vaikeudesta. Henkilö ei tiedosta, että hän näyttää ehkä hieman erilaiselta kuin kuvassa. Vaikka hän itse tunnistaa itsensä kaikista kuvista, koska tiedostaa niiden olevan kuvia hänestä itsestään, hän ei tiedosta kunnolla sitä, että toinen (tässä tapauksessa minä) ei tunnista kuvia – varsinkaan suuren historiallisen välin erottamia – yhtä helposti.

Katseen kohtaama

Kolmas syy, jota pohdin, on se, että tunnistamiseen pyrkivä katse kohtaa ihmisen eri tavalla kuin normaali katsahtaminen tai kommunikatiivinen katse. Voisikohan katseessa erottaa kolme astetta näiden mukaan?

Katsahdus tarkoittaisi sellaista katseen suuntaamista, jonka tarkoituksena on huomioida asioiden yleinen olemassaolo: “Edessäni on henkilö”, “henkilö on nainen”, “hän näyttää suurin piirtein samalta kuin tässä kortissa”.

Kommunikatiivinen katse on sellainen katse, joka omaksutaan henkilöön, jonka kanssa kommunikoidaan sanallisesti. Vaihtoehtotermi voisi olla looginen katse. Tällaisen katseen tavoite on palvella keskusteluyhteyttä; katse keskittyy silmiin ja suuhun tavalla, joka tukee kommunikaatiota.

Esteettinen katse – termi on huono, mutta käytän sitä paremman puutteessa – tarkastelee kohdetta sillä tarkoituksella, että se etsii siitä tunnistettavia muotoa. Tällainen katse seuraa kohteensa (näkemisellä) aistittavaa muotoa ja tarkastelee kohdetta kohteena itsessään. Voisi myös sanoa, että tämä katse tarkastelee kohdettaan symbolisesti.

Väittäessäni esteettistä katsetta symboliseksi tosin asetan symbolin käsitteen vastapariksi nimenomaisesti merkin käsitteen. Merkki on jotain, joka esittää jotain toista siten, että itse merkin muodolla ei ole niin väliä, vain pelkästään sen viittaussuhteella toiseuteen. Symboli puolestaan representoi toista siten, että symbolin muoto vastaa sitä, johon se viittaa.

Kenen katsoma?

Nämä kaikki ovat kognitiivisia katseen luokkia, joiden tarkoituksena on tietynlainen kognitiivinen toiminta. Katsahtamisen tarkoituksena on yleinen eksistenssin huomaaminen; kommunikatiivisen katseen tarkoituksena on täydentää sanallisen kommunikaation kogniitivista peittoa; esteettisen katseen tarkoituksena on lähestyä kohdetta sellaisena kuin se on, nähdä sen muoto ja siihen liittynyt henki – jos näin voi sanoa. Kognitiivisen katseen luokkina nämä siis katsovat ymmärtääkseen. Sen sijaan on muitakin katseita; esimerkiksi jonkinlaista hyötyä tavoittelevat katseet, kuten vaikkapa piirtäjän katse, joka pyrkii abstrahoiden toisintamaan (usein esteettisen) muodon.

Kognitiivinen katse on siis kyllä katse, joka pyrkii hyötymään; se pyrkii saavuttamaan kognitiivisia hyötyä, eli ymmärrystä – yleisestä olemassaolosta, sanallisesta viestistä, aistisesta muodosta, näin laskeutuen ensimmäisistä prinsiipeistä alas alimpiin. Kognitiivinen katse ei pyri tuottamaan jotain katseen ymmärrykselle ylimääräistä, kuten esimerkiksi piirtäjän katse, joka pyrkii tuottamaan toisintoja, tai insinöörin katse, joka etsii toteutustapaa, tai ekonomistin katse, joka etsii taloudellista arvoa.

On tosin vielä huomautettava siitä, että vaikka edellä on käytetty opiskelualaan tai ammattiin liittyviä nimikkeitä, ei esteetikon katse ole jotenkin näiden yläpuolella oleva, vapaa katse; esteetikon katse voi olla taidekriitikon katse ja taidehistorioitsijan katse. Sitä en osaa sanoa, että jos esteetikon tarkoituksena on nimenomaisesti ymmärtää, voisiko hänen katsettaan nimittää filosofin katseeksi – ja voidaanko edellä mainittuja kogniitiivisia katseluokkia itseasiassa pitää filosofin katseen eri tapoina. Tällainen määrittely olisi tietenkin huomattavan elitistinen, siis tarkoitan sitä, että katseen puhtaasti kogniitiviset, ymmärtämiseen suuntaavat tavat “omistettaisiin” sille, joka kantaa filosofin nimeä. Ehkä näin kuitenkin voi tehdä, mikäli lisätään vakava muistutus siitä, että näitä katseen nimiä ei tule ymmärtää sosiologisen aseman mukaan, vaan että katseet on nimetty tietylle toiminnalle paradigmaattisen toiminnan mukaan. Siten filosofi ei aina katso filosofin katseella, eikä insinööri aina insinöörin katseella.

Tämä viimeinen katseen muoto, symbolis-esteettinen katse, on minusta erittäin kiinnostava. Huomaan, että jos tällä tavalla katsoo ihmistä – esimerkiksi juurikin henkilöllisyyden tarkistamisessa, se saattaa ilmetä liian intensiivisenä. Esteettinen katse tulee iholle – konkreettisesti. Se seuraa ihoa, sen muotoa, kasvon kaarta, huulia, vaatteita ja kaikkea, mitä ihminen tuo esiin itsestään itsenään. Se katsoo ihmistä, mutta ei selvittääkseen hänen sanallista viestiään, ei tarkastellakseen hänen henkensä lausumia, vaan nähdäkseen ihmisen ruumiillis-sielullisena kokonaisuutena. Koskettaakseen sielua katsomalla ruumista sellaisena kuin se on, sielun kotina ja asuinpaikkana, sielun aistisena ilmaisuna ja emanaationa.

“Apollon, johan on korkealentoista!” (Valtio, 509b)

2 thoughts on “Filosofin(kin) katseesta”

  1. Oli tarkoitukseni vielä kirjoittaa siitä, että sanallinen kommunikaatio asettaa “kielen muurin” keskustelijoiden väliin, kun taas esteettisessä katseessa tällaista muuria ei ole, joten tullaan siis lähemmäksi ihoa. Toki muurin murtaminen on mahdollista, kunhan tarpeeksi kierretään ja puhalletaan torniin – puhuakseni myyttisesti – mutta se vie aikaa.

    Tämä nyt jäi eksplikoimatta laajalti. Toisella kertaa.

  2. Katseen funktion pohtiminen on, ei vain mielenkiintoista sinäänsä, vaan peruskommunikation tutkimista. Tiedämme kokeellisista tutkimuksista sen, että vastasyntynyt hahmoittaa äidin silmät ensinmäisenä haettuna objektina. Kuinka äiti kommunisoi takaisin on leimaavaa koko perusturvallisuuden luomiselle.
    Vaikka imetystilanne onkin kokonaisvaltainen psyko-sosiaali-fyysisenä kokemuksena niin molemminpuoliset katseet ovat ratkaisvia miten suhde tulee kehittymään.
    Todennäköisesti olemme koko loppuikämme herkkätuntoisia katseille. Tätä hommaa pitäisi tutkia kokeellisesti enemmänkin. Luulen että pikkulapsiajan jälkeiseen aikaan kuuluvaa katseen tutkintaa empirisesti taida olla paljonkaan.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *