Ajasta ja ikuisuuksista

Pohdin yhdessä vaiheessa, että lähtisin tekemään jatkotutkimusta ajan teologiasta tai filosofiasta. Siihen en nyt luultavasti ole etenemässä, mutta joitakin ajatuksia minulla on siitä huolimatta. Ajattelin kirjata niitä vähän ylös, ja samalla jakaa; contemplata aliis tradere.

Koettu ja mitattu aika

Pohdittaessa aikaa on minusta erotettava kaksi tapaa käsitellä aikaa. Ensimmäinen on mitattu aika, jossa aika näyttäytyy fyysikkojen tila-aika-kokonaisuuden yhtenä (tai useampana) ulottuvuutena. Tällainen aika lienee mitattavissa, toki riippuen tarkastelupisteestä. Arkielämässä tämä aika näyttäytyy meille usein lähinnä kellon viisareiden tai numeroiden kautta – arkaaisempi, mutta silti minusta yksi mitatun ajan muoto on katsoa niin sanotusti luonnon kelloa, auringon nousua ja laskua ja tähtitaivaan liikettä.

Nämä kaikki edustavat aikaa, joka pilkotaan pieniin osiin ja jaetaan elämämme eri päiville. Mitatun ajan keskeisiä käsitteitä ovat juuri ne yksiköt, joihin aika jaetaan: sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, ja niin edelleen. Mitattu aika on yhteiskunnan toimimisen kannalta tärkeä.

Toinen näkemys aikaan on katsoa sitä koetun ajan näkökulmasta. Siinä meillä ei ole ihmisestä erillistä laskijaa, joka mittaa aikaa, vaan aika on ihmisen kokemuksessa. Tämä on ihmisen välitön kosketus aikaan, jossa aika ei jakaannu minuutteihin ja tunteihin, vaan hetkiin. Hetki onkin minusta koetun ajan keskeisin käsite.

Hetki merkitystä ja historiaa

Hetki on mielestäni käsitteenä ehkä jotain tapahtuman kategorian alla olevaa. Hetki on tietty tapahtuma, jolla on alku ja loppu, ja jolla on yksi, yhtenäinen merkitys. Yhtenäisyyteen liittyy myös se, että rutiinit yhtenäistävät eri tapahtumia yhdeksi tapahtumaksi. Lapsi, joka vielä opettelee aamutoimia, näkee aamun useina hetkinä, silmien avaamisesta istumiseen, seisomaan nousemisesta vessaan kävelemiseen. Rutiinit jo luonut ihminen puolestaan näkee kaiken tämän yhden nimen alla: aamurutiinit, herääminen. Hän voi toki tarvittaessa alkaa erittelemään, mitä tuohon yhteen hetkeen sisältyy, mutta silti hän ajattelee sen ykseytenä.

Hetki määrittyy siten ihmisen kokemukseen liittyvän merkityksenannon kautta. Hetket seuraavat toisiaan, mutta myös asettuvat limittäin. Hetkeen liittyy myös se, että koska se on ihmisen merkityksenannon tulos, nykyhetki ei useinkaan ole hetki, vaan pelkästään menneet hetket ovat hetkiä. Hetken päättyminen on saanut huomaamaan sen, että sillä oli oma ominaislaatunsa, oma uniikkiutensa, miksi se on oma hetkensä.

Joissakin tilanteissa myös nykyhetkestä tulee hetki. Tällaisia ovat tilanteet, joissa ihmisen merkityksenanto antaa voimakkaasti jälkensä koko tapahtumaan tai toimintaan. Esimerkiksi hyvää ja tuttua musiikkikappaletta kuunnellessa mieli ennakoi kokemuksen ja antaa sille merkityksen ennalta. Siten kuunteluun keskittynyt nykyhetki koetaan merkityksen ja muodon läpitunkemana jo tapahtuessaan. Sen sijaan ohitsekiitävä arki ei saa tällaista hetken luonnetta. Se on jotain, joka kulkee ohitse, ja joka ymmärretään vasta myöhemmin. “Elämä täytyy elää eteenpäin, mutta se ymmärretään taaksepäin.”

 

Historian käsitettä voidaan myös tarkastella muutamallakin tavalla. Ensiksi, kyse voi olla metafyysisestä menneisyydestä, “niin kuin asiat olivat” (wie es gewesen est). Toiseksi, historiaa on se, mistä meillä on riittävästi lähdemateriaalia. Kolmanneksi, historia on ymmärrys menneisyydestä, siitä mikä ei enää ole. Historian kolmas merkitys kietoutuu myös toiseksi mainittuun, koska kaikki ihmisten tuottamat dokumentit ovat aina ihmisten omaa ymmärrystä. Historiantutkimus ei voi siten koskaan siirtyä ihmisen mielen ja maailman välisen kuilun läpi asioihin sinänsä, vaan metafyysinen menneisyys, niin kuin nykyisyyskin sinänsä (“katsojasta riippumattomana”) on spekulaatiota.

Historia ja hetket liittyvät toisiinsa. Ihmisen ymmärrys omasta henkilöhistoriastaan rakentuu hetkien varaan. Ymmärrys hetkistä puolestaan kehittyy jatkuvasti. Uusi tieto, uudet kokemukset ja tunne-elämän muutokset muuttavat ymmärrystä vanhasta, ja siten hetket tulevat yhä uudelleen määritellyiksi, uudelleen rajatuiksi, uuden merkityksen kantajiksi.

Ikuisuuksista

Ikuisuuden käsitettä voi myös lähestyä monelta näkökantilta. Yksi lähestymistapa on tarkastella sitä ajan kanssa rinnakkain, niin sanotusti kontemporaalisena. Geometrisesti ajateltuna tällöin aika on siis jana, kun taas ikuisuus on janan kanssa samansuuntainen viiva; ikuisuus ulottuu äärettömästi ajan alun taakse ja ajan lopun tuolle puolen.

Tällainen käsitys ikuisuudesta on kuitenkin riittämätön esimerkiksi käsittelemään Jumalan ikuisuutta. Jumalan ikuisuus on ehdottoman transsendenssia, eikä sitä silloin voi ajatella kontemporaalisena ajan kanssa. Jumalan ikuisuus tulee tällöin ajatella ennemminkin äärettömyyden symbolin kautta, ja sijoittaa geometrisessa kaaviossa tämä ennen ajan janaa. Näin ikuisuus on kokonaan ennen aikaa.

Kontemporaaliseen ikuisuuteen liittyy tapa ajatella ikuisuutta loputtomuuden kautta. Jotkin asiat ja oliot syntyvät ajassa, mutta ovat kuolemattomia, eli ikuisia. Niillä on siis alku, mutta ei loppua. Perinteisen sieluteorian puitteissa sielut syntyvät ajassa, mutta ne ovat (kontemporaalisesti) ikuisia. Samoin maailma on ikuinen, ei kuitenkaan aluttomuuden merkityksessä – tai, no, vähintäänkin tuleva maailma, niin kuin uskontunnustuksessa lausutaan, “jonka valtakunnalla ei ole loppua”.

On vielä yksi tapa puhua ikuisuudesta, jossa ei oikeastaan ole kyse autenttisesti ikuisuudesta, vaan metaforisesta ikuisuudesta. Tällainen puhe koskettaa sellaista asiaa, joka on alkanut, ja joka ei ole vielä päättynyt, ja jonka ei (vielä) tiedetä päättyvän.

Toisin sanoen:

1. Transsendentti ikuisuus on aluton ja loputon, eikä ole mitenkään ajan kanssa rinnakkainen, vaan täysin sen ulkopuolella.

2. Kontemporaalinen ikuisuus kulkee rinnakkain ajan kanssa. Monet ikuisuudet ovat luonteeltaan kontemporaalisia. Ajattelen esimerkiksi, että maailman syntymisen aikaan syntyvät ikuiset luonnonlait, jotka ovat alullisia, mutta loputtomia. Vastaavasti sielut ja uusi maailma ovat alullisia, mutta loputtomia.

3. Metaforinen ikuisuus ei oikeastaan ole ikuisuutta, vaan se on vain tietämättömyyttä tulevasta. Tämä ikuisuus on ajallista jatkumista toistaiseksi.

Olen vähän hapuillut ajan ja ikuisuuden käsitteiden tienoilla. Päätän lainaukseen p. Basileiokselta:

“Is not this the nature of time, where the past is no more, the future does not exist, and the present escapes before being recognised? And such also is the nature of the creature which lives in time,— condemned to grow or to perish without rest and without certain stability.” (Basileios Suuri, Hom. 1.5.)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *