Helsingin yliopisto
Tekijät: Netta, Sara, Sofia ja Suvi
Varsin kiinnostava kaupunkiteologinen ilmiö on uskontojen näkyminen katukuvassa. Tätä teemaa voidaan lähestyä myös näkymättömyyden käsitteen avulla. Ylipäätään kysymys siitä, onko eri uskontojen näkyvyydessä eroja, ja mistä ne johtuvat, on varsinkin mielenkiintoinen. Näkymisen kysymykseen kytkeytyvät niin historialliset kuin kulttuuriset ilmiöt. Kyse on myös enemmistöistä ja vähemmistöistä, sekä vallan kytkeytymisestä näihin teemoihin. Näkyvyys on samaan aikaan niin yksilöllistä kuin yhteisöllistä. Ei voi myöskään typistää uskontojen näkyvyyttä pelkkään kaupunkiarkkitehtuuriin, vaan näkvyys on myös läsnä pukeutumisessa, äänimaisemassa ja tuoksumaailmassa. Oikeastaan näkyvyyden käsite on yhtä aistien sekamelskaa ja juhlaa, ja kaupungit runsauden tyyssijoina ovatkin erityisen kiinnostavia näyttämöitä tälle aistien elolle. Lähestymme kirjoituksessamme näitä teemoja erityisesti vertailemalla islamin ja kristinuskon näkyvyyttä ja näkymättömyyttä suomalaisessa kaupunkikuvassa.
Uskonnolliset rakennukset kaupunkikuvassa
Edelleen Suomessa kaupunkikuvan siluettiin piirtyvät lähinnä kristilliset kirkkorakennukset. Moni näistä on toki uskonnollisen toiminnan ja rituaalien harjoittamisen näyttämö, mutta niillä on myös muita symbolisia merkityksiä. Yleensä kirkot ovat varsin keskeisillä paikoilla – joko esimerkiksi kaupungin keskustassa tai kirkonkylän keskiössä. Jos miettii vaikkapa Helsinkiä kaupunginosittain, melkein jokaisesta löytyy kirkkorakennus. Myös esimerkiksi Turku tunnetaan jaosta “Täl pual jokke” ja “Tois puol jokke”, joka perustuu kirkon sijaintiin kaupungin keskustassa.
Sen sijaan jos mietimme islamilaisia moskeijoita, ei Suomessa ole yhtään rakennusta, joka ulkoapäin olisi selkeästi tunnistettavissa moskeijaksi. Monien islamilaisten yhteisöjen rukoushuoneet sijaitsevat kerrostalojen alakerroissa, ja niitä ei välttämättä osaa yhdistää uskonnolliseen toimintaan, ellei tiedä, että juuri kyseisessä osoitteessa toimii rukoushuone. Suurimmat muslimiväestöjen keskittymät sijoittuvat Suomessa suurkaupunkeihin ja näin ollen erityisesti pääkaupunkiseudulle. Suurin osa moskeijoista/rukoushuoneista on rakennettu kerrostalojen kerhohuoneisiin tai isoihin asuntoihin. Toisin kuin suurin osa Suomessa sijaitsevien kristillisten suuntausten pyhät rakennukset, islam arkkitehtuurillisesti saa edelleen näkyä lähinnä kellarimoskeijoina.
Moskeijat ovat siis hyvin piilotettuja suomalaisessa katukuvassa muutamaa esimerkkiä lukuun ottamatta. Järvenpäässä sijaitsee maamme mittakaavassa uniikki moskeija, joka on Suomessa ainoa varta vasten moskeijaksi valmistunut rakennus. Nopealla vilkaisulla moskeija vastaa hyvin pitkälti perinteistä suomalaista puukirkkoa. Moskeijan ulkoasusta puuttuvat värit ja koristeellisuus, mutta siitä löytyy moskeijoille tyypillinen minareetti.
Helsingin Punavuoressa sijaitsevan Suomen Islam-seurakunnan kerrostalomoskeijan ulkoasu on myös hyvin typistetty. Moskeijan voi tunnistaa katukuvasta mikäli huomaa sen katolla olevan kuunsirpin, joka toimii Islamin yhtenä keskeisimmistä symboleista. Sen lisäksi rakennuksen seinämällä on lyhyt tekstinpätkä arabiaksi. Kuitenkin suurin osa Suomessa sijaitsevista moskeijoista sijaitsee tavallisilla asuinalueilla kerrostalokeskittymissä, joissa ne eivät erotu muista rakennuksista millään tavalla. Tästä herääkin kysymys, kuinka saavutettavia moskeijat ovat kaikille muslimeille, toisin kuin vaikka monet kristilliset kirkot, jotka sijaitsevat kaupunkien keskuksissa hyvien liikenneyhteyksien päässä.
Helsingin suurmoskeijahanke
Helsingissäkin muutamia vuosia sitten oli vireillä suurmoskeijahanke. Tämä hanke voidaan nähdä myös kuulumisen politiikkana, koska keskustelua väritti paljon kysymykset siitä, kuuluuko moskeijaksi tunnistettava rakennus Helsingin katukuvaan ja toisiko se mukanaan esimerkiksi minaaretista tulevat rukouskutsut. Keskusteluun rukouskutsuista esiin nostettiin ainakin mahdollinen perjantairukouksen yhteydessä kuuluva kutsu, jota voitaisiin verrata esimerkiksi kirkon kellojen soimiseen sunnuntaisin. Monen rukoushuoneen, esim. islamilaisen Resalat-yhteisön tilat Mellunmäessä saivat aikoinaan jonkin verran vastustusta. Tämäntyylinen nimby-ilmiö on ainakin osittain uuden vastustamista ja ehkä pelkoakin. Islamiin herkästi myös tavataan liittää vahva uskonnollinen sitoutuneisuus, joka nähdään mahdollisena uhkana jokseenkin sekulaarille suomalaiselle elämäntavalle.
Tämä kaikki ehkä kertoo siitä, että virallisesti alueisiin sidotut uskonnollisiksi tunnistettavat rakennukset liitetään ainakin toistaiseksi Suomessa vielä aika vahvasti kristillisyyteen – mutta tämäkään neuvottelu uskonnollisesta tilasta ja kuulumisesta ei ole muuttumatonta.
Uskonnollisten rakennusten ja symbolien läsnäolo ja niiden näkyminen arkkitehtuurillisesti on siis vallan antoa sille, mikä saa näkyä kaupunkikuvassa ja mikä ei. Kaupungit usein toimivat näyttämöinä muutokselle ja moninaisuudelle. Tällöin voidaan ajatella, että arkkitehtuurillinen moninaisuus on aina läsnä kaupungissa – tähän sisältyy myös kysymys uskonnollisten rakennusten moninaisuudesta ja siitä, mikä saa näkyä ja mikä ei. Myös rakennusten sijoittamisella kaupunkeihin on merkitystä silloin kun pohditaan, että kenen saavutettavissa ne ovat ja millä tavalla kyseiseen ilmiöön suhtaudutaan ja miten sen annetaan näkyä ihmisten arjessa.
Jos mietimme naapurimaatamme Ruotsia ja sen suuria kaupunkeja, kuten Tukholmaa ja Malmöa, on näissä kaupungeissa useita moskeijaksi tunnistettavia rakennuksia. Usein erilaiset kehityskulut ovat nykyään varsin globaaleja, ja joskus yhteiskunnallisessa keskustelussa kuuleekin puhuttavan, että mitä Ruotsi edellä, sitä Suomi perässä. Kiinnostavaa onkin, tuleeko Ruotsin kehityskulusta islamilaisen rakennuksen sallimiselle kaupunkikuvassa myös Suomen suurien kaupunkien tulevaisuus – ja milloin. Suomessa multietnisyys ja moniuskontoisuus on kuitenkin suuressa määrin varsin nuori ilmiö, jonka vuoksi esimerkiksi vähemmistöuskontojen näkyminen rakennusarkkitehtuurissa mitä luultavammin on vasta ottamassa ensimmäisiä askelia kaupunkisuunnittelun saralla.
Ihmisten tekemä ilkivalta, esimerkiksi uskonnollisten rakennusten töhriminen voidaan nähdä mikrotason ilmiönä uskonnollisuuden vastustamisesta katukuvassa. Hyvin monien ja erilaisten uskonnollisten yhteisöjen tilat ovat joutuneet ilkivallan kohteiksi. Joskus töhriminen voi olla vain yleistä sotkemista, jolla ei ole uskontonegatiivista motiivia, mutta esimerkiksi moskeijan sotkeminen islamin ja muslimien solvaamiseen kohdistetuilla teksteillä on jo selkeästi osoitus siitä, että joku tai jotkut kokevat tilan sopimattomaksi katukuvaan.
Uskonnollinen pukeutuminen ja äänimaailma
Pukeutuminen on yksi näkyvä tekijä kun tarkastellaan uskonnon näkymistä katukuvassa. Osa muslimeista käyttää hijabia tai muuta islamiin liitettävää asua tai asustetta. Kristittyjä voi tunnistaa esimerkiksi ristiriipuksista tai erilaisista rukousnauhoista. Sikhimiehiä voi tunnistaa esimerkiksi turbaaneista ja juutalaismiehiä pienestä päähineestä, kipasta. Toisaalta joissain ammateissa uskonnollisten asusteiden käyttöä on rajoitettu. Esimerkiksi poliisina täytyy käyttää virka-asua, jossa ei saa näkyä uskonnollisuutta. Myös puolustusvoimien linjaus siitä, että uskonnollisia päähineitä ei saa käyttää, on puhuttanut julkisessa keskustelussa viime aikoina. Niin poliisin kuin puolustusvoimien kielteistä suhtautumista uskonnollisen päähineen käyttämisestä osana virka-asua on perusteltu sillä, että virka-asun tulisi olla puolueeton ja yhdenmukainen.
Uskonnollinen äänimaailma Suomessa rajoittuu lähinnä kirkonkelloihin. Kirkonkellojen soimiseen suhtaudutaan myös verrattain myönteisesti, ja Suomessa ei juurikaan ole ollut muuta uskonnollista äänimaailmaa kuin kristillinen. Rukouskutsuja ei kuulu katukuvassa muuten kuin sattumalta esimerkiksi muslimin puhelimesta. Uskonnon kuuluminen katukuvassa voi myös liittyä keskusteluun uskonnon julkisuudesta ja yksityisyydestä. Individualismin eli yksilökeskeisyyden suosiminen ja sen myötä institutionaalisuuden vähentyminen ovat lisänneet uskonnollisuuden kuulumista ihmisten yksityiselämään ja vähentäneet uskontojen julkista asemaa ja näkymistä katukuvassa. Uskonnollisen äänimaailman kasvaminen katukuvassa voi ehkä siksikin herättää joissakin ennakkoluuloisuutta. Kiinnostava kysymys onkin, onko kaupunki vapaa kaikelle uskonnolliselle äänimaailmalle, vai vain osalle.
Uskontojen näkymistä katukuvassa voidaan siis tarkastella perinteisesti tutkimalla erilaisia rakennuksia, niiden sijainteja ja niiden monimuotoisuutta. Asiaa voidaan kuitenkin myös lähestyä pohtimalla, millainen paikka kaupunki on erilaisille äänille, hajuille tai vaikka tapahtumille ja kuka kaupunkitilaa saa hyödyntää ja miten.