Katri Karhunen

Olen viime aikoina pohtinut paljon rasisimia ja toiseuttamista. Teemat liittyvät väitöskirjaani, mutta Ukrainan tapahtumat ovat nostaneet ne keskusteluun myös laajemmin.

Ukrainan ja Venäjän välinen tilanne on toki suomalaisille erilainen, kuin muun maailman tapahtumat johtuen siitä, että Venäjä on naapurimaamme. Venäjään liittyy pelkoja, joita suomalaisten ei ole tarvinnut kokea mihinkään toiseen maahan liittyen. Nämä pelot eivät ole kuitenkaan se syy, mikä minua ahdistaa, vaan se millä tavoin kohtelemme kriisin jalkoihin joutuneita ihmisiä. Minusta on aivan ihanaa, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita auttamaan ja kuinka paljon myötätuntoa ja kokonaisvaltaista apua sotaa pakenevat ukrainalaiset ovat saaneet. Samaan aikaan minua ahdistaa, koska he eivät ole ainoita ihmisiä, jotka joutuvat pakenemaan. Päivä toisensa jälkeen saa lukea, kuinka erilaiset yritykset toivottavat ukrainalaiset asiakkaikseen ilmaiseksi tai kuinka heille tarjotaan suojaa, tavaroita tai apua yksityisihmisten toimesta. Entä kaikki muut, jotka ovat joutuneet pakenemaan synnyinmaastaan? Osa eduista on saatavilla näyttämällä Ukrainan passia; entä he, joilla ei sitä passia ole? Ukrainalaisissa on jotain, joka erottaa heidät muista. Jotain, joka tekee heistä tärkeämpiä.

Auttamisen tarve ja suhtautuminen ukrainalaisiin on vain yksi esimerkki käytännöistä ja ajatuksista, jotka edelleen ovat voimissaan ja elävät osittain piilossa. Rasismi on hyvin laaja käsite ja on hyvä muistaa, ettei se tarkoita ainoastaan fyysistä väkivaltaa tai suoria kommentteja ja tekoja. Se saattaa olla huomioimattomuutta, ulossulkemista tai tekemättä jättämistä, se saattaa olla tapa puhua tai vaikka vain tietynlainen tapa katsoa. Rasismi liittyy toiseuttamiseen, joka tarkoittaa sitä, että luodaan ryhmittelyjä siitä, keitä olemme me ja keitä ovat ”ne toiset”. Nämä tavat toimia, puhua ja ajatella liittyvät vahvasti siihen, minkälaisessa ympäristössä ja kulttuurissa olemme kasvaneet ja millä tavalla olemme oppineet maailman näkemään.

Suomalaisessa puheessa nousee usein esille, että emmehän me ole rasisteja. Ei täällä tummaihoisia ole kohdeltu samoin kuin vaikka Yhdysvalloissa ja ei meillä ole edes siirtomaahistoriaa, kuten useilla Euroopan mailla. Nämä ajatukset näkyvät, kun on uudistettu makeisten käärepapereita tai nimiä, keskusteltu erilaisista suomalaisten suosimista peleistä tai siitä, mitä sanoja ihmisistä saisi käyttää. Sanat ja kuvat ovat merkkejä ryhmittelystä ja toiseuttamisesta: niillä erotetaan ”tavallisesta” ja ”meistä muista”. Käärepaperien ja pelien lisäksi toiseuttaminen on läsnä arjen käytännöissä. Kun toimin aikoinani asiakaspalvelijana, keksin päässäni olevani parempi asiakaspalvelija, jos palvelisin ulkomaalaiselta näyttäviä ihmisiä suoraan englanniksi. Kaunis ajatus, mutta miltä näyttää ulkomaalainen? Meillä jokaisella on varmasti päässämme mielikuva siitä, kuka on ulkomaalainen. Ongelma on siinä, että ulkonäöstä ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata, kielitaitoa tai mitään muutakaan. Kuka tahansa voi olla ulkomaalainen ja kuka tahansa voi olla suomalainen. Hyväntahtoinen ajatuskin voi siis olla rasistinen ja toiseuttava.

Viime vuosina olen alkanut miettimään omia ajattelumallejani ja toimintaani tarkemmin. Minua harmittaa suunnattomasti vanhat tapani ja tekoni, mutta toisaalta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Voin vain pahoitella ja tulevaisuudessa toimia toisin. Tietämättömyys on yksi syy siihen, minkä takia nämä tavat kulkevat eteenpäin vuosi vuodelta, mutta se ei kuitenkaan ole peruste toimia väärin. Nykypäivänä näistä asioista puhutaan ja jokaisen ihmisen vastuulla olisi ottaa nämä asiat omaan mietintäänsä. Kuinka minä toimin arjessa? Kuinka minä näen muut ihmiset? Minkälaisia ryhmittelyjä minä luon? Asioiden havaitseminen ja hyväksyminen on ensimmäinen askel. Tärkeää on pyrkiä oppimaan ja etsimään lisää tietoa. Jos jokin asia on uutta ja vierasta, se voi pelottaa, mutta tutustumalla aiheeseen, se muuttuu tutummaksi. Tämän kirjoituksen ajatuksena ei ole syyllistää, vaan herättää ajattelemaan. Me olemme kasvaneet tietyssä ympäristössä tiettyjen ajatusten ja toimintamallien ympäröimänä, eivät ne muutu tai poistu hetkessä. Meistä jokainen voi silti kyseenalaistaa niitä ja päättää toimia toisin.

 

Lukemista:

Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.), 2009: En ole rasisti, mutta…: Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. (Tampere: Vastapaino).

Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo, 2018: Kallonmittaajia ja skinejä: Rasismin aatehistoriaa. (Helsinki: Suomen rauhanpuolustajat)

Heinäkuun 2020 alussa YLE nosti esille Sisäministeriön toukokuussa 2020 julkaisemasta lainsäädäntösuunnitelmasta poliisin virka-asua koskevan hankkeen, jonka “tavoitteena on selvittää poliisin virkapuvusta annetun asetuksen muuttamista siten, että poliisin virkapuvun yhteydessä olisi mahdollista käyttää uskonnollisia tunnuksia asetuksessa tarkemmin määritellyin tavoin.” (s. 29) Mahdollinen asetusmuutos olisi tarkoitus saada voimaan vuoden 2023 aikana.

Minä käväisin keskustelemassa asiasta MTV3:n Uutisaamussa maanantaina 13.7. (keskustelusta kirjoitettiin myös uutinen). Keskusteluaika oli kovin lyhyt ja huomasin aiheen herättäneen jonkin verran keskustelua. Niinpä päätin avata muutamia toistuvia kysymyksiä tässä vielä tarkemmin. (Koska tutkimuksessani olen keskittynyt lähinnä musliminaisten käyttämään huiviin, vastaan sen pohjalta vaikka tämä muutos saattaa pitää sisällään myös muita asusteita.)

Miksi yhtäkkiä pitäisi sallia muslimeille jotain, mitä ei sallita kenellekään muulle?
Kysehän ei ole itseasiassa lainkaan tästä. Suomessa asia ei ole tullut aiemmin ajankohtaiseksi, koska suomalaisille tuttuun luterilaisuuteen ei kuulu asusteita, joiden käyttö olisi välttämätöntä julkisilla paikoilla. Usein esille nostetaan monien kaulassa kantama ristikaulakoru, mutta se ei ole täysin verrannollinen esimerkiksi huiville, koska sen kantamista julkisilla paikoilla ei uskonnossa vaadita. Keskustelu on tullut nyt ajankohtaiseksi, koska nykyisin Suomessa asuu enemmän myös muiden uskontojen edustajia, jotka käyttävät tällaisia asusteita.
Vaikka keskustelu on noussut Suomessa esille vasta nyt, tämä ei ole uusi, ainutlaatuinen tai edes täysin mahdoton ajatus. Englannissa poliisi on saanut käyttää uskonnollisia asusteita jo vuodesta 2001, ja Ruotsissakin ne ovat olleet sallituja vuodesta 2006. Vielä ei ole myöskään varmaa, että asetus koskisi pelkkää huivia.  Esimerkiksi edellä mainituissa maissa asusteisiin kuuluvat myös sikhimiesten käyttämä turbaani ja juutalaismiesten käyttämä kipa. Kun Suomessa edellisen kerran käytiin suurempaa keskustelua uskonnollisista asusteita osana työasua, keskustelu lähti liikkeelle turbaanista. Voisi siis olettaa, että muitakin asusteita otetaan mukaan keskusteluun.

Voiko musliminainen edes toimia poliisina? Entä jos joutuu pidättämään miehen tai istumaan miespuolisen partiokaverin kanssa kahdestaan autossa? 
Musliminainen voi jo nyt toimia poliisina, jos hän ei käytä huivia. Pitää muistaa, että muslimit ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. Heihin kuuluu siis ihmisiä, joilla on hyvin erilaiset taustat ja islam pitää sisällään myös erilaisia oppisuuntia ja uskonnon tulkintoja. Tämä näkyy myös esimerkiksi pukeutumisessa. Islamiin kuuluu ajatus siveellisestä pukeutumisesta, mutta se miten se näkyy käytännössä vaihtelee. Osa naisista ei käytä minkäänlaista huivia tai erotu muutenkaan pukeutumisellaan, kun taas osa naisista peittää itsensä kokonaan, myös kasvot. Vaikka nainen itse tekee valintansa, taustalla on kuitenkin uskonto ja pukeutumisen vaihtelu riippuu siis siitä mitä oppisuuntaa tai tulkintaa nainen noudattaa.
Musliminaiset toimivat tälläkin hetkellä monissa ammateissa, esimerkiksi sairaanhoitajina. Myös heidän ammattiinsa kuuluu miehiin koskeminen ja miesten näkeminen, mahdollisesti myös miehen kanssa kahdestaan huoneessa oleminen. Islamiin kuuluu toki erilaisia käyttäytymissääntöjä, mutta nekin riippuvat oppisuunnasta ja tulkinnasta. Havaintojeni mukaan on myös eri asia mitä voidaan tehdä töissä ja mitä vapaa-ajalla. Ennen tiettyyn työhön hakeutumista nainen siis pohtii mitä on valmis tekemään ja mitä ei. Tutkimustani varten haastattelemilleni sairaanhoitajille miehiin koskeminen ei ollut ongelma työpaikalla, koska se kuuluu työhön ja ilman sitä, työtä ei voi tehdä. Muutama toisella alalla työskentelevä nainen kertoi halunneensa joskus sairaanhoitajaksi, mutta hakeutuneensa lopulta muualle, koska ei ollut valmis tekemään kaikkea mitä työ vaatisi. Poliisiksi siis tuskin hakeutuisivat edelleenkään kaikki musliminaiset, mutta huivin salliminen kuitenkin mahdollistaisi hakemisen niille, joita ala muuten kiinnostaa.

Miksi huivi on niin tärkeä, ettei musliminainen voisi vain työskennellä ilman sitä? Eikö samalla pitäisi sallia sitten kaikki muutkin mahdolliset asusteet, kuten vaikka baseball-lippikset?
Iso osa musliminaisista peittää hiuksensa huivilla, ja näille naisille huivi on erittäin tärkeä. Huivilla on monia eri merkityksiä, mutta tämän keskustelun yhteydessä on tärkeää nostaa esille se, että huivi on vaate jolla peitetään. Eräs nainen selitti minulle asian kysymyllä, olisinko minä valmis menemään ulos ilman housuja. Hänestä tuntuisi samalta mennä ulos ilman huivia. Tutkimustani varten tekemissä haastatteluissa tämä ajatus nousi yleisesti esille. Huivia ei siis haluta käyttää työpaikalla siksi, että haluttaisiin edustaa tai julistaa omaa uskontoaan, vaan siksi, että ilman sitä tuntuu alastomalta.
Kuitenkin, vaikka työpaikalla huivi on lähinnä vaate, sitä käytetään silti uskonnollisista syistä. Se ei ole mikä tahansa päähine. Suomessa säädetään laeilla uskonnonvapaudesta, yhdenvertaisuudesta ja siitä, ettei ketään saa syrjiä uskonnon perusteella. Huivia uskontonsa takia käyttävää naista ei siis saa asettaa epäsuotuisaan asemaan huivinsa takia. Työpaikoilla tosin on mahdollista vaikuttaa työasuun ja myös uskonnollisiin asusteisiin, mutta siihen pitää olla hyvä syy. Yleensä tällainen syy liittyy turvallisuuteen tai hygieniaan.
On muistettava myös se, että mikäli uskonnolliset asusteet sallitaan poliisin virka-asuun, ne asusteet eivät olisi mitä tahansa. Käytössä tuskin olisi omia asusteita, vaan virka-asuun suunniteltaisiin varta vasten siihen sopivat asusteet joissa on otettu huomioon myös turvallisuus. Näin on ainakin tehty muissa maissa, joissa huivia käytetään.

Voidaanko poliisi viranomaisena edelleen nähdä neutraalina, jos yksittäiset poliisit edustavat tiettyä uskontoa?
Vastaus kysymykseen riippuu siitä, minkälaisen kannan asiaan haluaa ottaa. Esimerkiksi Ranskassa uskonto ja valtio halutaan pitää kokonaan erillään, jolloin myöskään poliisille ei sallita uskonnollisia asusteita. Ranskassa uskonnolliset symbolit on kielletty myös esimerkiksi julkisissa kouluissa ja kaduilla ei saa peittää kasvojaan uskonnollisista syistä. Suomen tilanne eroaa Ranskasta, sillä vaikka täällä ei enää ole valtionkirkkoa, evankelisluterilaisella kirkolla on edelleen asema kansankirkkona. Luterilaisuus myös näkyy arjessa, esimerkiksi kouluissa lauletaan edelleen keväisin Suvivirsi ja Valtiopäivät avataan ja päätetään jumalanpalveluksella. Uskonto ja valtio eivät siis ole täysin erillä toisistaan.
Englannissa tai Ruotsissa poliisi siis saa käyttää uskonnollisia päähineitä ja siellä asia on ajateltu niin, että sen sijaan ettei poliisi saisi edustaa erilaisuutta, sen nimenomaan on tärkeä tehdä niin. Kun poliisissa on kaikenlaisia ihmisiä, sen nähdään myös edustavan paremmin koko yhteiskuntaa ja sen kaikkia jäseniä.

Suomessa islamiin suhtaudutaan negatiivisemmin kuin muihin uskontoihin ja muslimeihin liitetään ennakkoluuloja. Huivipäisten naisten ajatellaan edustavan ennen kaikkea islamia, eikä heitä osata nähdä minkään muun kautta, vaikka todellisuudessa he ovat vaikka mitä muuta. Työpaikalla musliminainen, oli hänellä huivi päässä tai ei, pitäisi nähdä ennen kaikkea koulutettuna oman alansa ammattilaisena. Kenties mitä useammassa paikassa uskonnolliset asusteet hyväksyttäisiin osaksi työasua, sen tavallisemmaksi asiaksi osana yhteiskuntaa ne muodostuisivat ja mitä tavallisempi jokin asia on, sitä vähemmän se herättää ennakkoluuloja.
Maaliskuussa 2019 poliisiammattikorkeakoulun rehtori kertoi toivovansa Suomen poliisin vastaavan paremmin Suomen kansaa ja saavansa joukkoihinsa enemmän myös maahanmuuttajataustaisia poliiseja. Esimerkiksi Englannissa tämä oli yksi syy sallia uskonnolliset asusteet. Kenties tämä voisi toimia myös kannustimena Suomessa?

Viime vuoden heinäkuussa perhettämme kohtasi suuri onni, kun meille syntyi vauva. Jo raskausaika mullisti väitöskirjatyöskentelyni pahoinvoinnin ja väsymyksen muodossa, mutta suurin mullistus tapahtui toukokuun lopussa, jolloin pakkasin kimpsuni ja kampsuni työhuoneestani yliopistolla ja päätin jättää seuraavaksi 10 kuukaudeksi työasiat kokonaan unholaan. Ihan niinhän se ei tietystikään mennyt. Jo syyskuussa kirjoitin Katsomukset -sivuston teemaviikolle, jonka aiheena oli  musliminaisten pukeutuminen, blogitekstin Huivi osana työasua Suomessa, ja tämä johti osallistumiseen keskusteluun Horisontti -ohjelman jaksossa Saako omaa uskontoa näyttää ja harjoittaa työpaikoilla?.

Syksyn jälkeen kuitenkin sain kiinni vauva-arjesta ja nyt vuoden vaihteen jälkeen, kun töihin palaaminen alkoi häämöttää lähitulevaisuudessa, tajusin, ettei minulla oikeastaan olisi vielä kiire töihin. Kotona vauvan kanssa oleminen on oikeastaan aika mukavaa. Väitöskirjan kanssa työskennellessä tottuu siihen, ettei koskaan ole vapaalla. Iltaisin ja viikonloppuisin asiat pyörivät mielessä ja vielä ennen nukkumaanmenoa saattaa saada suuren oivalluksen, joka on pakko kirjoittaa nopeasti ylös. Aivot käsittelevät jatkuvasti kaikkea ja myös tarkkailevat ympäristöä. Sarjoja katsoessa kiinnittää huomion tuttuihin aiheisiin, uutisista ja lehdistä poimii jatkuvasti ylös omaan työhön liittyvät jutut. Yhtäkkiä vauvan kanssa huomasin, etten ajattelut juurikaan mitään. Ainakaan mitään muuta kuin maitoa, vaippoja ja unta. Elämästä tuli varsin yksinkertaista ja stressitöntä. Ja se tuntui aika kivalta. Vaikka virallisesti on pitänyt viikonloppu vapaiden lisäksi myös pitempiä lomia, en muista olenko koskaan ollut ihan oikeasti kokonaan näin vapaalla.

Rahallisesti vanhempainvapaalle jääminen ei aiheuttanut suuria murheita, kun on apurahalla. Apurahaa ei useinkaan lasketa tuloksi, mutta tässä yhteydessä se onneksi lasketaan, joten tulot eivät kauheasti laske. Apurahatutkijalle äitiysloma on myös helpotus: tulot on taattu useammaksi kuukaudeksi eteenpäin. Myös hoitovapaalle jääminen kuulostaa yllättävän rauhoittavalta, vaikka tulot laskevatkin: apuraha on vain vuodeksi eteenpäin, sen jälkeen ei tiedä saako uutta rahaa, hoitovapaalla saa sentään jotain rahaa jostain. Apuraha puolestaan siirtyy eteenpäin nostettavaksi. Oma apurahani on mahdollista nostaa kolmen vuoden sisällä myöntämisestä, jos pitää perhevapaita välillä, eli myös hoitovapaalle ehtii jäädä. Äitiysloman, vanhempainloman ja hoitovapaan ajoittaminen on osaltaan myös pientä peliä apurahansaajalle: miten ajoittaa ne siten, ettei vuoteen jää taukoja jolloin ei saakkaan rahaa mistään.

Päätin jatkaa siis vanhempainvapaatani hoitovapaalla, koska vauvan kanssa kotona on aika kivaa, mutta myös rahallisista syistä. Tämä sattui myös hyvään saumaan korona viruksen aiheuttaman tilanteen vuoksi. Tämä tilanne tosin saattaa vaikuttaa siten, että hoitovapaani tulee venymään entisestään. Niin kauan kun maailma pyörii hidastetusti ja lähinnä omalta kotisohvalta käsin, on helpompaa elellä stressittömänä ja jättää tutkimukset tulevaan. Lapsen vieminen päiväkotiin ei onnistu ja myös työn tekeminen on hitusen haastavaa. Kotona ei ole paikkaa, jossa keskittyä rauhassa, varsinkin kun vauva opettelee kiljumaan ja kävelemään, ja repii alas kaiken mihin yltää. Lisäksi kirjoihin ei pääse käsiksi kirjastojen ollessa suljettuna (koska äitiyslomalle jäädessäni toki palautin kaikki kirjat, enkä niitä ole sen jälkeen tarvinnut). Myös erilaiset tapaamiset, konferenssit ja seminaarit on peruttu, jolloin työrytmiin pääseminen on entistä hankalampaa, kun on edelliset kuukaudet ollut lähinnä kotona ja puhunut lähinnä vain vauvalle. Onneksi erilaiset nykyajan keksinnöt mahdollistavat yhteydenpidon ihmisiin virtuaalisesti. Joka tapauksessa, väitöskirjani saa nyt edelleen jäädä suosiolla tauolle. Karhu ei kuitenkaan täysin pääse karvoistaan laiskotteluistaan huolimatta, joten kirjoittamisen pariin on hyvä palata tämän blogin muodossa ja aikaiseksi olisi tarkoitus saada myös ensi vuonna julkaistavaan kirjaan artikkeli.

Ennen äitiyslomalle jäämistä minulle muistutettiin monta kertaa, ettei se oikeastaan ole loma. Joudun valitettavasti olemaan eri mieltä. Parempaa lomaa en ole väitöskirjatutkijana ollessani kokenut.

Viime viikolla juhlistettiin Kirkon tutkimuskeskuksen 50-vuotista taivalta juhlaseminaarissa Tampereella. Seminaarissa esiteltiin mielenkiintoisia uusia tutkimuksia, jotka liittyivät ennen kaikkea kirkon muuttuvaan rooliin yhteiskunnassa ja nuorten vähenevään kiinnostukseen kirkkoa kohtaan, mutta itselle mielenkiintoisimmaksi puheenvuoroksi nousi arkkipiispa Tapio Luoman seminaarin aloituspuheenvuoro. (Mikäli nämä tutkimukset kiinnostavat enemmän, kannattaa tsekata kirjoitukseni Teologia.fi:stä)

Luoman puheenvuoron kiinnostavuus johtui ennen kaikkea siitä, että sain juuri joku aika sitten päätökseen Dan Brownin uusimman kirjan Alku (Origin, 2017). Brownin kirjat ovat tuottaneet minulle suurta nautintoa kaikista virheistään huolimatta, mutta täytyy sanoa tämän teoksen olleen jo aikamoinen pettymys. Toisaalta, tämä ei sinällään ollut yllätys, kun jo Kadonnut symboli (The Lost Symbol, 2009) ja Inferno (Inferno, 2013) alkoivat aiheuttaa jonkin asteista ärsytystä. Huolimatta kuitenkaan mielipiteestäni kirjan nautinnollisuuteen lukuelämyksenä, täytyy sanoa kirjan aiheen olleen kuitenkin varsin mielenkiintoinen.

Kirjan päähahmo on kukas muukaan, kuin Harvardin yliopiston symbologian professori, Robert Langdon. Hän matkustaa Espanjaan entisen oppilaansa, tulevaisuudentutkija Edmond Kirschin, pyynnöstä kuulemaan hänen julkistustilaisuuttaan, jossa hän aikoo paljastaa koko ihmiskuntaa mullistavan löydön: mistä me tulemme ja mihin olemme menossa? Nämä kaksi kysymystä kulkevat mukana läpi kirjan ja lopussa niihin paljastuu tietenkin vastaus. Kirjan kattava teema on se, että vastaus näihin kysymyksiin tulee tietämään uskonnon tuhoa. Mikäli tämä kirja alkoi nyt kiinnostamaan ja aiotte lukea sen, tai olette aikoneet lukea sen jostain muusta syystä, suosittelen lopettamaan tämän kirjoituksen lukemisen tähän. Jonkin asteisia juonipaljastuksia siis tulossa.

Kirjan uskontokuva vaikuttaa kirjan alusta hyvin länsikeskeiseltä, tai ehkä abrahamkeskeiseltä (abrahamilaisiksi uskonnoiksi kutsutaan kolmea Lähi-idän alueella syntynyttä, yksijumalaista uskontoa: juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia). Mukana uskontojen vuoropuhelussa ovat siis kristinusko, jota tuntuu edustavan lähinnä katolilaisuus ja/tai kreationismiin (luomisoppi, eli maailma ja siellä asuvat olennot ovat syntyneet Jumalan luomina) keskeisesti pohjaavat mallit, islam, sekä juutalaisuus. Kirschin paljastus olisi vakava uhka kaikille uskonnoille, eli siis lähinnä näille kolmelle ja etenkin kristinuskolle eli siis katolilaisuudelle, ja siksi epäillään kaikenlaisia salaliittoja näiden uskontojen johtavien hahmojen toimesta. Kirsch kun sattuu joutumaan murhatuksi ennen, kun hän ehtii paljastaa löytönsä. Loppua kohden mielipide uskontoja kohti laventuu ja uskonnoista puhutaan merkityksillisinä muutoinkin, kuin vain sen selittäjinä mistä me tulemme ja mihin me menemme, jolloin siis vastaus näihin kysymyksiin ei tuhoakaan uskonnollisia maailmankuvia. Boom. Kirjan suuri jännityselementti sortuu, eikä paljon odotettua suurta, maailmaa muuttavaa vastausta tulekaan.

Hitusenkin enemmän asiaa ajateltuna, koko kirjan suuri jännityselementti ei ole olemassa alusta astikaan. Minun oli erittäin vaikea kuvitella, mihin kirja oikeasti olisi menossa, jos se oikeasti aikoisi kertoa jonkin sellaisen lopputuloksen, joka voisi tuhota uskonnot maailmasta. Tieteen ja uskonnon ei tarvitse kulkea erillään, vaan molemmilla on annettavaa maailmalle ja ihmisille. Puheenvuorossaan Kirkon tutkimuskeskuksen seminaarissa arkkipiispa toi tämän hyvin kauniisti esille kristillisestä näkökulmasta. Hän esitteli tieteen suurten saavustusten historiaa ja niiden vaikutusta kirkolle. Kirkko on kokenut kyseenalaistamista ja maailmankuvansa muokkaamista jo kauan tieteen kehittyessä: esimerkiksi Kopernikuksen ja Galilein todistaessa maan kiertävän aurinkoa, eikä päinvastoin, ja Darwinin julkaistessa teoksensa Lajien synty (On the Origin of Species, 1859), joka loi pohjan kreationismin haastavalle evoluutioteorialle. Toki edelleen osa ihmisistä kiistää evoluutioteorian paikkansa pitävyyden, ja uskonnolliset näkemykset nousevat sen ohi, mutta myöskään näiden tieteellisten läpimurtojen hyväksyminen ei pois sulje mahdollisuutta uskontoon. Evoluutioteoria alkaa olla melkoisen hyväksytty teoria huolimatta siitä, mikä on ihmisen uskonnollinen näkemys.

Puheessaan seminaarissa arkkipiispa korosti, ettei tieteessä ole mitään, mitä kirkon tulisi kavahtaa saati pelätä. Luonnontieteet ja tieto eivät ole kirkolle uhka, vaikka ne haastaisivatkin kirkon jotkut näkemykset, vaan hänen mukaansa tiede kannustaa ihmisiä tarkastelemaan ja ihmettelemään Jumalan luomistyötä. Tämä on toki vain yksi näkemys ja edustaa lähinnä evankelisluterilaista kirkkoa, ei kaikkia maailman uskontoja tai edes kaikkia maailman kristittyjä. Se kertoo kuitenkin siitä, että uskonnon tappamiseen ei riitä vastausten löytäminen kysymyksiin mistä me tulemme ja mihin me olemme menossa.

Brownin kirjassa esille nousee suuresti myös tekoäly ja transhumanismi. Kuten kirjan loppukäänteet antavat lopulta ymmärtää, näihin liittyy vakavia moraalisia ongelmia. Myös siis ei uskonnollisessa mielessä. Arkkipiispan puheessa myös nämä nousivat esille. Hänen puheessaan hän piti tämän vuoksi tärkeänä myös uskontojen puuttumista keskusteluun tieteestä ja sen kehityksestä. Kysymykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja vastuullisesta, ovat aina olleet uskontojen keskiössä. Vaikka näkemykset oikeista tavoista toimia vaihtelevatkin maailmankatsomuksen mukana, keskustelu erilaisten näkemysten kanssa antaa laajempia näkökulmia ja ymmärrystä asioihin, joista on tärkeää keskustella myös esimerkiksi silloin, kun koneet ja teknologia valtaavat maailmaa. Mediaan on jo noussut pohdintaa siitä, minkälaisia “moraalikäskyjä” esimerkiksi automaattiohjauksella toimiville autoille pitäisi syöttää: Uhraisitko lapsen vai vanhuksen? (YLE 2016) Transhumanismi käsitteenä itsessään on jo sitten toki aivan toinen keskustelu. Sillä tarkoitetaan ihmisen kehittymistä teknologian ja tieteen avulla paremmaksi, joka toki vaikuttaa ihmiskuvaan monin eri tavoin.

Brownin kirjassa keskiössä ovat siis ongelmat katolisen kirkon ja tieteellisen maailmankuvan välillä, mutta siitä huolimatta teksti antaa alusta asti ymmärtää uskonnollisuuden yleensä ja tieteellisen maailmankuvan olevan ristiriidassa keskenään. Uskontoja on maailmassa erilaisia, niillä on erilaiset maailmansyntytarinat, käsitykset ihmisestä, käsitykset hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, käsitykset ihan kaikesta. On siis yksinkertaisen absurdia edes antaa ymmärtää, että yhdellä tieteellisellä läpimurrolla voisi tuhota tämän kaiken. Vai voisiko? Olen innokas kuulemaan esimerkkejä tällaisista mahdollisuuksista, koska koko lukukokemukseni ajan pohdin, mikä tämä keksintö voisi oikeasti olla. Olisin ollut innoissani, mikäli Brown olisi keksinyt tällaisen lopetuksen kirjalleen. Loppujen lopuksi loppuratkaisu saattoi mullistaa ajattelua ja vaikuttaa siihen, mutta se ei varmasti poistanut yhtäkään uskontoa lopullisesti, ei edes katolilaisuutta.

Lueskelin viikon päätteeksi uusinta Ylioppilaslehteä (nro 5/2018) ja siitä juttua maahanmuutosta. Jutussa kirjoitetaan:

“Syyskuussa Yle kuvitti puolueiden maahanmuuttonäkemyksiä kartoittaneen jutun rasistisesti. Valkoisten puoluejohtajien kasvokuvien väliin oli aseteltu mustaan niqabiin [= kasvot silmiä lukuunottamatta peittävä huivi] pukeutunut ruskea nainen aivan kuin tämä kuvaisi yleisesti maahanmuuttajia, ”niitä toisia”. Kuvitus muuttui vain oudommaksi, kun luki itse jutun: niqabista ei puhuta mitään, mutta burkan [= vartalon ja kasvot peittävä koko kaapu, jossa silmien edessä ristikko] mahdollista kieltämistä puoluejohtajilta oli kysytty. Kuvitus vaihdettiin myöhemmin.”

Niqabiin pukeutuneen ruskean naisen kuvan ottaminen kuvituskuvaksi maahanmuuttoa käsittelevään juttuun kertoo siitä, millaisia stereotypioita on maahanmuuttajista. Omassa väitöstutkimuksessani olen törmännyt jatkuvasti siihen, minkälaisia stereotypioita on liittyen musliminaisiin ja kyseinen kuva sopisi siihen vallan mainiosti: maahanmuuttaja, arabi tai somalialainen, ja pukeutuu vähintään peittävään kaapuun ja huiviin (niqab tai burka ei ole myöskään harvinainen vaihtoehto). Lisäksi nämä naiset ovat alistettuja, miehet kohtelevat heitä huonosti ja pakottavat pukeutumaan siten, miten he pukeutuvat, he ovat kouluttamattomia ja eivät taatusti työskentele muualla, kuin kotonaan hoitamassa isoa lapsiparveaan. Esimerkiksi se, millaisia kuvia valitaan kuvituskuviksi uutisartikkeleihin, ei vain tue voimassa olevia stereotypioita vaan osaltaan myös auttaa vahvistamaan niitä. Usein se, mitä toistetaan eniten, alkaa näyttää totuudelta.

Yleistyksiä toki tarvitaan, jotta voidaan puhua asioista, mutta mihin tarvitaan esimerkiksi yleistystä siitä, mitä on islam tai kuka on muslimi? Sen sijaan, että luodaan yleistyksiä tällaisista asioista, pitäisi enemmin korostaa niiden monimuotoisuutta. Islamista puhuttaessa olisi ensinnäkin hyvä muistaa pari asiaa:

1. Islam pitää sisällään monia erilaisia suuntauksia.

* Esimerkiksi Wikipediassa kerrotaan islamista sen olevan monoteistinen (= yksi jumala) abrahamilainen (= pohjaa samaan perinteeseen kristinuskon ja juutalaisuuden kanssa) uskonto ja sen saaneen alkunsa profeetta Muhammedin ilmestyksien pohjalta 600-luvulla. Sanana islamin kerrotaan tarkoittavan alistumista (Jumalalle) ja että uskonnollisella lailla (šaria) on keskeinen merkitys. Näiden tietojen jälkeen loppu kerrotaan sunnalaisen suuntauksen mukaan. Sunnalaisia on maailman muslimeista eniten, joten on toki loogista kertoa islamista sen kautta. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Esimerkiksi monelle jo peruskoulusta tutut islamin viisi peruspilaria liittyvät nimenomaan sunnalaisuuteen, kun esimerkiksi šiialaisuudessa, islamin toiseksi suurimmassa suuntauksessa, pilareita on kymmenen.

2. Muslimeita on muuallakin, kuin arabimaissa tai Pohjois-Afrikassa.

* Suurin osa muslimiväestöstä asuu itseasiassa Aasiassa/Tyynenmeren alueella, eniten muslimeita on Indonesiassa ja Intiassa (Pew Research Center: Interactive Data Table / World’s Muslim population more widespread than you might think).
* Suomen ensimmäinen muslimiyhteisö saapui Venäjältä 1800-luvulta alkaen. Tataarien oma seurakunta on ollut pystyssä vuodesta 1925 asti ja on edelleen voimissaan. Tataareihin ei ehkä ole kiinnitetty niin paljon huomiota, koska he eivät erotu massasta esimerkiksi pukeutumisensa takia.
* Islamin voi löytää vasta aikuisena, joten missä tahansa syntynyt, minkä tahansa maan kansalainen voi olla muslimi.

Se, että joku on muslimi kertoo siis vasta vähän ihmisen omasta taustasta, kulttuurista ja uskomuksista. Ja ulkonäöstä. Musliminaisten pukeutuminen, etenkin huivi, on noussut islamin symboliksi ympäri maailman, siitäkin huolimatta, että kaikki musliminaiset eivät käytä huivia, huiveja ja tyylejä on erilaisia, ja syyt pukeutua tietyllä tapaa vaihtelevat. Lisäksi sama nainen voi pukeutua eritavoin eri tilanteissa tai eri elämänvaiheessa. Huiviin ja peittävään pukeutumiseen on liitetty myös usein näkemys siitä, että siten pukeutuvat naiset ovat alistettuja ja alempi arvoisia, kuin miehet. Nainen voi siis osoittaa olevansa vapaa riisuutumalla, mutta jos hän haluaa peittää itsensä, hän on alistettu? Suomen kaltaisessa vapaassa maassa pukeutuminen on henkilökohtainen asia, ja suurin osa ihmisistä pukeutuu varmasti siis siten, kuten itse haluaa. Myös tutkimuksissa ja haastatteluissa länsimaissa asuvat musliminaiset itse painottavat omaa tahtoaan valitessaan pukeutua tietyllä tavalla.

Se että on muslimi, ei myöskään tarkoita sitä, että olisi kouluttamaton tai ei kävisi töissä kodin ulkopuolella. Siitä kertovat Suomessakin käydyt monet keskustelut siitä, pitäisikö huivia saada käyttää työpaikoilla Suomessa. Toki osa naisista jää mieluummin kotiin lasten kanssa, aivan kuten osa muidenkin uskontojen edustajista, mutta iso osa kouluttautuu, ja haluaa tehdä koulutustaan vastaavaa työtä sekä tulla arvostetuksi oman alansa ammatillaisina. Stereotypioita toivottavasti rikkovat pikkuhiljaa myös julkisuudessa esiintyvät, koulutetut ja sanavalmiit musliminaiset, kuten YLE:n Aamutv:n Jälkiviisaistakin tuttu Maryan Abdylkarim. Kaikenlaisia edellä mainittuja stereotypioita rikkoo myös Suomessa loppu kesästä 2018 vieraillut Sherin Khankan, joka on tanskalainen naisimaami (= uskonoppinut/hengellinen johtaja). (Mikäli Sherin Khankaniin haluaa tutustua paremmin, YLE Areenasta löytyy esim. mielenkiintoinen dokkari Matka kohti kapinaa).

Ei ole siis olemassa tyypillistä musliminaista, aivan kuin ei ole olemassa tyypillistä kristittyä naista. Tiettyyn uskontoon kuuluminen pitää sisällään tiettyjä yhteneväisyyksiä, mutta ne eivät loppupeleissä kerro ihmisen tavoista elää elämäänsä kuin vain suurpiirteisesti. Elääkö vanhoillislestadiolainen, katolinen tai ortodoksinainen samanlaista elämää, uskooko hän samanlaisiin asioihin ja näyttääkö hän samalta kuin Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva nainen? Ja minkälainen edes on ja miltä näyttää Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluva nainen?

Tiistaina 18.9.2018 oikeuskansleri antoi päätöksensä kanteluihin, jotka koskivat ulkoministeri Timo Soinin menettelyä virkamatkallaan Kanadaan toukokuussa 2018. Matkalla Soini osallistui abortin vastaisen liikkeen tilaisuuteen. Kanteluissa tämä koettiin ongelmaksi muun muassa siksi, koska tilaisuus ei ollut Suomen virallisen linjan mukainen, sen koettiin rikkovan ihmisoikeuksia sekä naisten oikeuksia, ja toiminnallaan Soinin koettiin tahranneen Suomen mainetta.

Soinin oman selvityksen mukaan hän osallistui tilaisuuteen omakustanteisesti vapaa-ajallaan eli ajalla, jolloin ei ollut järjestettyä virallista ohjelmaa. Tilaisuus oli kristillinen, ja siinä rukoiltiin yhdessä abortin uhrien muistoksi. Uskonnolliselta vakaumukseltaan Soini on roomalaiskatolinen, joka on yleisessä tiedossa, ja hän sanoo eläneensä koko elämänsä uskontonsa mukaisesti “kunnioittaen kaikkea ihmiselämää”. Osallistuminen tapahtumaan siis ilmensi hänen uskonnollista vakaumustaan. Soini koki, että uskonnonvapauden periaatteen, sekä perus ihmisoikeuksien mukaan hänellä oli oikeus osallistua tapahtumaan. Vaikka hän oli matkalla Suomen ulkoministerinä, hän ei koe sen olleen ongelma, sillä hänellä ei ollut roolia tilaisuudessa (esim. puhujana), eikä hän tuonut tapahtumaan liittyviä asioita esille matkan virallisella osuudella.

Päätöksessään oikeuskansleri toteaa, ettei ulkoministerin voida osoittaa toimineen lainvastaisesti, mutta tästä huolimatta Soinin toiminta ei ollut ongelmatonta. Päätös perustuu Suomen perustuslakiin, kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Niiden mukaan jokaisella, myös Suomen ulkoministerillä on uskonnon-, omatunnon- ja sananvapaus. Suomen perustuslaissa kuitenkin myös sanotaan, että Suomen virallisista kannanotoista vastaa ulkoministeri ja hänen tehtäviinsä virallisesti kuuluu myös Suomen kansainvälisten suhteiden hoitaminen ja Suomen tunnetuksi tekeminen. Lisäksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa on toisinaan hyväksytty se, että tietyissä virka-asemissa ihmisen oikeutta harjoittaa uskontoaan julkisesti voidaan rajoittaa.

On siis ongelmallista, että Suomen ulkoministeri, joka edustaa myös Suomen virallisia kantoja, osallistuu abortinvastaiseen tilaisuuteen. Vaikka tilaisuuteen osallistuminen tapahtui vapaa-ajalla, voi silti syntyä väärinkäsitys, että se ilmaisee Suomen virallista mielipidettä. Ulkoministerin tulisi siis “noudattaa erityistä varovaisuutta ja harkittua pidättyvyyttä kannanotoissaan matkustaessaan Suomen valtion edustajana toisessa valtiossa, jotta ministerin menettely ei antaisi aihetta väärinkäsityksiin tai epäilyksiin siitä, mitkä ovat Suomen valtion ja mitkä hänen omia kantojaan.” Vaikka asian tiimoilta ei tule laillisia toimenpiteitä, ulkoministerin pitäisi kuitenkin vastaisuudessa miettiä toimintaansa tarkemmin. Tilanne Soinin osalta ei ole vielä ohi, sillä tänään perjantaina eduskunta äänestää hänen luottamuksestaan ulkoministerinä.

Tapaus on mielenkiintoinen, sillä se edustaa kysymyksiä siitä, mikä tulisi sallia uskonnon perusteella, missä se tulisi sallia ja kenelle se tulisi sallia. Tämä liittyy vahvasti myös kysymyksiin uskonnollisten asusteiden käytöstä julkisessa ympäristössä: saako niitä käyttää työpaikoilla tai kouluissa, ja kuka niitä saa käyttää? Esimerkiksi Suomessa poliisi ei saa käyttää uskonnollisia symboleita, mutta Ruotsin poliisi saa. Suomessa toisaalta sikhi linja-autonkuljettajat saavat käyttää turbaania ja muslimi sairaanhoitajat huivia. Asusteiden ja Soinin abortinvastaiseen tapahtumaan osallistumisen välillä on kuitenkin myös merkittävä ero: toinen osoittaa kuulumisen tiettyyn uskonnolliseen ryhmään, mutta ei tuo esille sen tarkemmin ihmisen omaa uskonnollista vakaumusta ja mielipiteitä, toisin kuin jotain vastustavaan tapahtumaan osallistuminen.

Henkilökohtaisesti koen oikeuskanslerin päätöksen varsin hyvänä, sillä mitään lakien vastaista ei ole tapahtunut, mutta tilanne ei silti ole ongelmaton. Ulkoministerin ollessa virkamatkalla ulkomailla hän edustaa Suomea, ja vaikka hänellä on toki myös vapaa-aikaa, sen erottaminen ei aina ole kovin selkeää. Koen, että jokaisella on vapaus omiin mielipiteisiinsä ja omaan uskontoonsa sekä sen harjoittamiseen, mutta että tämän pitää tapahtua työpaikoilla niin, ettei se häiritse työtehtävien suorittamista tai vaikuta työpaikan viralliseen linjaan. Eli mielestäni esimerkiksi ulkoministeri ei voi osallistua virka-aikanaan abortin vastaiseen tapahtumaan, koska se ei tue Suomen virallista linjaa, mutta vapaa-aika on asia erikseen.

“Nykyisin hän sanoi olevansa ATK-operaattori. Se ei kiinnostanut ketään, mutta jos kertoi olevansa vanhempi konstaapeli, ihmiset muuttuivat varovaisiksi, he suhtautuivat häneen samoin kuin pappiin, jonka uskottiin kantavan mukanaan aina jonkinlaista pyhänhengen ilmapiiriä. Seuraavaksi nuo puolitutut alkoivat kysellä, pitikö paikkansa että poliisit pamputtivat huvikseen puliukkoja, veivät kotiinsa näiden viinat ja raiskasivat putkaan joutuneet naiset. … Kun sanoi olevansa ATK-operaattori, päättyi työasioista puhuminen siihen.”
(Matti Yrjänä Joensuu, Väkivallan virkamies, 1976, 99-100)

Olen monesti miettinyt tekeväni samaa, kuin Harjunpää, joka on Matti Yrjänä Joensuun romaaneissa esiintyvä poliisi. Teen väitöskirjaa musliminaisten huivin käytöstä suomalaisilla työpaikoilla, ja jos jokin osa tästä tulee ilmi, pääsen kuulemaan hyvin usein loputonta luentoa maahanmuutosta (mikä on hauskaa, koska tutkimukseni ei liity maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin), terrori-iskuista, alistetuista naisista, suvakeista ja feminismi paskasta. Sitä voisi pohtia, missä ihmeessä minä oikein liikun joutuessani näihin tilanteisiin, mutta huolestuttavinta on, että niihin voi joutua ihan missä vaan.

Alkuun ajattelin tämän tilaisuutena päästä kertomaan ihmisille tosiasioita ja poistamaan negatiivisia stereotypioita. Väärin. Tietyn ihmistyypin kanssa ei voi väitellä. Sillä, että olet tietyn alan tutkija, ei ensinnäkään ole mitään merkitystä, koska “meidänkin naapurissa asuu yksi” ja “Facebookissa luki”.  Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että tutkijana on erittäin vaikea sanoa asioiden olevan tietyllä tavalla. Islam esimerkiksi on iso möhkäle, joka pitää allaan useita eri suuntauksia ja tapoja noudattaa sitä. Ja myös huivi kysymys on hyvin monimutkainen, toiset naiset esimerkiksi kokevat huivin pakollisena, toiset eivät. (Se, mitä islam itsessään sanoo asiasta, ei kuulu minun asiantuntemukseeni. Minä tutkin ihmisiä, en islamin oppeja itsessään.)

Tämä kaikki on yksi syy siihen, miksi aloin tekemään väitöskirjaa tästä aiheesta, tai miksi ylipäätään kiinnostuin islamista jo maisteriopintojeni aikana. Halusin päästä oikaisemaan väitteitä ja luuloja, jotka selkeästikään eivät pidä paikkaansa. Aloittaessani väitöskirjani mediassa oli juuri ollut (2013-2014) esillä uskonnollisten päähineiden käyttäminen työpaikoilla. Keskustelu alkoi sikhi bussikuskin myötä, joka halusi käyttää turbaania työssään, mutta nopeasti kehittyi koskemaan musliminaisia ja huivia. Minua kiinnosti suunnattomasti se, miten tämä on niin suuri ongelma. Esimerkiksi poliisi antoi kannanoton kesällä 2014, jossa kieltää uskonnolliset vaatteet (kuten turbaanin ja huivin) erinäisillä syillä, mutta esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa poliisi saa käyttää niitä. Väitöskirjaani varten haastattelin pääkaupunkiseudulla sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä musliminaisia. Ala valikoitui kohteeksi, koska siellä huivia on saanut käyttää ja HUS:lla huivin on voinut saada yhdessä muiden työvaatteiden kanssa jo 2000-luvun alusta. Kenties sieltä siis voidaan löytää esimerkkejä siitä, miten tämä toimii vai toimiiko.

Lopullinen tavoitteeni on luoda tietoa ihmisille, mutta vapaa-ajallani en sitä enää jaksa ilmeisestikään tehdä.

“Aiheet tympäisivät Harjunpäätä. Ne kyllästyttivät häntä samalla tavalla kuin lääkäreitä se, että häissä tai hautajaisissa sukulaiset tulivat kysymään, mistä jouhtuivat näppylät kivespusseissa ja leijuvat nokihiutaleet silmissä.”
(Joensuu 1976, 100)

Väitöskirjan tekemisen sanotaan olevan kutsumusammatti. Toivoisin, että minä olisin yksi niistä, jotka jaksaisivat päivästä toiseen, aamusta iltaan, toistaa samoja lauseita ja yrittää jakaa tietoa paksupäisimmällekin yleisölle. Valitettavasti kuitenkin myös minä vaadin välillä lepoa ja hetkiä, jolloin voin keskittyä nauramaan muiden kanssa kissavideoille sen sijaan, että kävisin iän ikuisia väittelyitä.

Osa tutkijan uraa on erilaiset konferenssit, eli kuten kollegani niitä kutsuu, tieteen festarit. Tapahtuma kestää yleensä useamman päivän, on tietyt pääesiintyjät (keynote puhujat) ja erilaisia pienempiä lavoja (sessioita, joissa osallistujat esittelevät tutkimuksiaan). Pääesiintyjien aikaan ei ole muuta ohjelmaa, mutta sessiot on aikataulutettu rinnakkain aikatauluun, josta jokainen valitsee itselleen sopivat bändit eli siis aiheet. Varsinaisen tapahtuman jälkeen järjestetään yleensä vielä kaikenlaisia sivutapahtumia, joissa pääsee tapaamaan muita alan tutkijoita rennommissa merkeissä.

Toiset jaksavat useamman festarin vuodessa, itselle yksi suurempi per vuosi tuntuu olevan melkoisen hyvä tahti. Täytyy muistaa, ettei konferenssissa käyminen rajoitu vain niihin päiviin kun siellä ollaan, vaan sinne pitää hakea (lähettää abstrakti paperistaan) ja tulla hyväksytyksi, pitää hakea matkaan ja muihin kuluihin apurahaa (jotta olisi varaa mennä sinne), hankkia matkaliput, konferenssiliput ja majoitus, niin ja joku esitys eli paperikin pitäisi valmistaa. Valmistelevat toimenpiteet saattavat alkaa jopa vuosi ennen varsinaista konferenssia.

Konferenssi on jännä paikka etenkin näin nuorelle, opettelevalle tutkijalle. Varsinkin kansainvälinen konferenssi, jossa pitää puhua jotain muuta kuin äidinkieltään. Vaikka englanti onkin varsin tuttu, on erityisen jännittävää yrittää olla asiantuntija vieraalla kielellä. Koska asiantuntijana oleminen ylipäänsä on aika jännittävää. Enkä usko, että puhun vain omasta puolestani, kun sanon, että pienenä väitöskirjatutkijana sitä usein kokee olevansa kaikkea muuta, kuin oman alansa asiantuntija tai mitenkään pätevä sanomaan yhtään mitään yhtään mistään. Kuitenkin, jotenkin kummasti sitä aina selviää, ja jopa nauttii kokemuksesta.

Tänä vuonna valikoin siis konferenssikseni Pohjoismaisen uskontososiologian konferenssin (The Nordic Conference in the Sociology of Religion, NCSR), joka järjestetään jossain Pohjoismaassa joka toinen vuosi, tänä vuonna siis Norjassa, Oslossa. Konferenssi kesti keskiviikosta perjantaihin alkaen kuitenkin jo tiistai-iltana kaupungin vastaanotolla Oslon kauniissa kaupungintalossa. Vastaanottoon sisältyi myös opastettu kierros suuressa, kauniin maalauksin koristellussa rakennuksessa. Vapaamuotoiset sivuohjelmat olivat muutenkin varsin ihana lisä, sillä keskiviikkoiltana meitä hemmoteltiin risteilyllä Oslon edustalla ja torstai-illan illallinen oli kauniissa ravintolassa, jossa myös ruoka ja oheisohjelma toimi loistavasti.

Oma paperini oli torstaina iltapäivästä ja tällä kertaa sen pitäminen jännitti yllättävän vähän edellisinä päivinä. Kiitos ehkä päätökseni jättää tietokone kotiin, jotta en pääsisi muokkaamaan esitelmääni enää suuremmin (suuri suositus tälle!). Ennen vuoroani jännitys toki nousi ja olin ihan jäässä koko esityksen, mutta ilmeisesti se meni kuitenkin ihan ok. Ja mikä parasta, pahin ei tapahtunut: en kuollut. (Olen valtavan ujo, vaikkei sitä tutut ihmiset aina uskokaan, ja kärsin suuresta esiintymisjännityksestä. Niinpä psyykkaan itseäni nykyisin aina ennen jännittäviä tapahtumia seuraavalla keskustelulla itseni kanssa:
– Mikä on kaikkein pahinta, mitä voi tapahtua?
– Minä kuolen.
– Voiko tähän kuolla?
– Ei.
– Eli ei mitään hätää <3 )

Vaikka konferenssimatkat ovatkin työmatkoja, niiden etuna on myös se, että pääsee näkemään uusia kaupunkeja ja maita. En esimerkiksi koskaan ole käynyt ennen tätä Norjassa enkä siis myöskään Oslossa. Konferenssiohjelmaan kuului tällä kertaa myös hieman kaupungin näkemistä (Kaupungintalo ja risteily), mikä oli hyvä, koska muuten ei välttämättä ehdi/jaksa keskittyä muuhun kuin konferenssiin. Tällä kertaa olin tosin varautunut toisin ja mukaani lähti myös hyvä ystäväni, jonka kanssa jäimme vielä viettämään vapaata viikonloppua Osloon konferenssin jälkeen. Varsin suositeltava ratkaisu, jos haluaa tutustua paremmin kohdemaahan. Parhaiten mieleen Oslosta jäivät Kansallisgalleria (ei siksi, että siellä on Edvard Munchin Huuto, vaan J.C. Dahlin ja Nikolai Astrupin maalausten vuoksi), mehukkaat, jättikokoiset, eritavalla maustetut korvapuustit, sekä Pohjoismaita kesällä 2018 riivaavalta polttavalta helteeltä pelastavat uimarannat ympäri kaupunkia.

Konferenssimatkan jälkeen on aina hieman tyhjä olo. Toisaalta se on nyt tehty ja ihan kunnialla, taskussa on uusia tuttavuuksia ja paljon uutta tietoa. Toisaalta sitä pohtii kokoajan juttelinko tarpeeksi muille (koska siis taaskin puhuin lähinnä suomalaisille, lähinnä kavereille, mutta toisaalta myös heidän kavereille, jotka olivat ennestään tuntemattomia), menikö esitys kuitenkaan hyvin (koska takeltelin aika paljon), mitä olisi pitänyt lisätä tai sanoa, kävinkö oikeissa sessioissa, teinkö tarpeeksi hyvät muistiinpanot, jaksoinko keskittyä tarpeeksi hyvin.. Onneksi aina tulee uusi konferenssi, jossa voi ottaa opikseen edellisistä tai tehdä samat virheet uudestaan.

Noin kolme vuotta sitten sain postissa kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minun hakemukseni jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopistoon on hyväksytty. Olin jo edellisen vuoden työstänyt väitöstutkimustani ohjaajieni avustuksella, esitellyt sitä toisen ohjaajani järjestämässä seminaarissa ja osallistunut tohtorikurssille, mutta hyväksymiskirje sai minut vasta tajuamaan sen: jonain päivänä minusta tulisi ihan aikuisten oikeesti tohtori.

Jo pienenä yksi unelmieni ammateista oli Indiana Jones. Tosin, olin liian järkevästi ajatteleva ihmisen alku jo silloin, ja tajusin ettei se olisi todellisessa maailmassa mahdollista. Haaveilin siis myös tasapuolisesti lastenhoitajan ammatista. Mutta, jos olisin saanut olla ihan mitä vain, olisin ollut Indiana Jones ja seikkaillut temppeleissä ympäri maailmaa selvittäen tarinoita niiden takana.

Lukioon mennessä olin vakuuttunut matemaattisesta osaamisesta ja vaikutti ilmiselvältä, että minusta tulisi jonkinnäköinen insinööri. Mahtava filosofian opettajani, joka paljastui myös teologian maisteriksi, sai minut innostettua vaihtamaan fysiikan filosofiaan ja kemian uskontoon, ja muistamaan suuren intohimoni kadonneisiin temppeleihin ja pyhään Graaliin. Lukion jälkeen välivuosi oli lähes pakollinen kaiken sisälläni tapahtuvan ammatinvalintaan liittyvän myllerryksen vuoksi (ja no siksi, että 18 täytettyäni ja vakkari työpaikan saatuani maailmassa alkoi näkyä muutakin kuin koulu), mutta sen jälkeen hain opiskelemaan egyptologiaa (tai no, olisin hakenut, ellei Kielitieteen perusteet -kirja olisi lannistanut minua jo ennen pääsykokeita), uskontotiedettä ja teologiaa. Lopulta kolmannella hakukerralla, kun siinä välissä ehdin suorittaa datanomin tutkinnon ja olla vuoden opiskelemassa mediatekniikkaa (vaikka maailmassa olikin muutakin kuin koulu, ei suutari silti päässyt lestistään ja yksi vuosi riitti siihen, että aivoni alkoivat vaatia jotain enemmän), pääsin sisään Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan ja matka kohti Indiana Jonesia alkoi.

Teologinen tiedekunta oli minulle paikka, jonka kautta pääsin lukemaan uskontotiedettä. Vaikka myös kristinusko on varsin kiinnostava uskonto, minua kiinnosti enemmän maailman uskonnollinen monimuotoisuus ja muinaiset uskonnot. Kaksi ensimmäistä vuotta oli lähinnä tuskastelua läpi perusopintojen, kunnes vihdoin pääsin kunnolla paneutumaan siihen, mikä eniten kiinnosti. Hassua kyllä, en päätynytkään lukemaan muinaisista temppeleistä ja pyramideista, vaan yhteiskunnan rakenteista, taloudesta, naisten toiminnasta historiassa ja islamista. Lopulta valmistuin maisteriksi taloustieteen, johtamisen ja yhteiskuntahistorian (sosiaali- ja taloushistorian aineopinnoilla varustettuna) sivuaineet mukana paketissa. Graduni tein naisten käyttämästä väkivallattomasta vastarinnasta Iranissa 1970-luvun lopulta 1990-luvulle. Miten tähän päädyttiin, no, se on pitkä tarina. Lyhyesti, minua ärsytti se kuva, mikä islamista annettiin mediassa ja halusin ottaa asioista selvää; minua ärsytti monet asiat maailmassa ja halusin tietää miksi asiat menevät niin kuin ne menevät; halusin tehdä jotain tärkeää tavalla, jonka osaan. Yksinkertaistettuna, halusin tehdä muutakin, kuin löytää aarteita.

Saatuani maisterin paperit käteeni, olin hetken aikaa varma, ettei minusta tulisi tohtoria. Hakisin töitä, saisin töitä ja tekisin töitä hamaan tulevaisuuteen. Se ei ollutkaan aivan niin helppoa, eikä loppujen lopuksi kuulostanutkaan mitenkään minulta. Opiskelujeni aikana minulla oli monia epätoivon hetkiä ja hain useamman kerran jopa opiskelemaan kauppatieteitä, mutta alusta asti olin kuitenkin ajatellut, että jos valmistuisin maisteriksi, valmistuisin sen jälkeen tohtoriksi. En nähnyt itseäni missään muualla. Ja no niin, nyt ollaan tässä.

Kolme vuotta on kulunut aivan liian nopeaan. Piti itseasiassa tarkistaa hyväksymispäivämääräni useaan otteeseen, koska en voi uskoa tehneeni tätä jo kolme vuotta. Toisaalta, kaikki tuska, mitä tämä matka on jo tähän asti tuonut mukanaan, saa tuntumaan, että on mennyt ainakin jo miljoona vuotta, mutta toisaalta, kun tekee sitä mitä oikeasti haluaa on vaikea antaa negatiivisten asioiden voittaa. Kaksi ja puoli vuotta tein väitöskirjaani töiden ohella, vasta viimeisen puoli vuotta olen saanut nauttia apurahasta. Tämä puoli vuotta on kuitenkin palauttanut uskon siihen, että pystyn tähän ja olen juuri oikeassa paikassa. Ja koska olen juuri nyt omassa pienessä vaaleanpunaisessa kuplassani (joka ei tokikaan johdu pelkästään apurahasta vaan monesta eri asiasta, joihin keskittyminen toki on helpompaa apurahan ansiosta), en halua sen enempää palata niihin negatiivisiin juttuihin. Niistä, tai ainakin osasta niistä, voi lukea esim. Aku Visalan kolumnista Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä (rippeet)?

Eli matka tohtoriksi jatkuu. Kesäloma on takana, uusi vuosi alkaa ensi viikolla Pohjoismaisella uskontososiologian konferenssilla Oslossa. Matkasta ja sen seuraavasta etapista voi siis lukea lisää tulevaisuudessa tästä blogista. Tervetuloa mukaan matkalle, pitäkää kiinni hatuistanne!