Noin kolme vuotta sitten sain postissa kirjeen, jossa ilmoitettiin, että minun hakemukseni jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopistoon on hyväksytty. Olin jo edellisen vuoden työstänyt väitöstutkimustani ohjaajieni avustuksella, esitellyt sitä toisen ohjaajani järjestämässä seminaarissa ja osallistunut tohtorikurssille, mutta hyväksymiskirje sai minut vasta tajuamaan sen: jonain päivänä minusta tulisi ihan aikuisten oikeesti tohtori.
Jo pienenä yksi unelmieni ammateista oli Indiana Jones. Tosin, olin liian järkevästi ajatteleva ihmisen alku jo silloin, ja tajusin ettei se olisi todellisessa maailmassa mahdollista. Haaveilin siis myös tasapuolisesti lastenhoitajan ammatista. Mutta, jos olisin saanut olla ihan mitä vain, olisin ollut Indiana Jones ja seikkaillut temppeleissä ympäri maailmaa selvittäen tarinoita niiden takana.
Lukioon mennessä olin vakuuttunut matemaattisesta osaamisesta ja vaikutti ilmiselvältä, että minusta tulisi jonkinnäköinen insinööri. Mahtava filosofian opettajani, joka paljastui myös teologian maisteriksi, sai minut innostettua vaihtamaan fysiikan filosofiaan ja kemian uskontoon, ja muistamaan suuren intohimoni kadonneisiin temppeleihin ja pyhään Graaliin. Lukion jälkeen välivuosi oli lähes pakollinen kaiken sisälläni tapahtuvan ammatinvalintaan liittyvän myllerryksen vuoksi (ja no siksi, että 18 täytettyäni ja vakkari työpaikan saatuani maailmassa alkoi näkyä muutakin kuin koulu), mutta sen jälkeen hain opiskelemaan egyptologiaa (tai no, olisin hakenut, ellei Kielitieteen perusteet -kirja olisi lannistanut minua jo ennen pääsykokeita), uskontotiedettä ja teologiaa. Lopulta kolmannella hakukerralla, kun siinä välissä ehdin suorittaa datanomin tutkinnon ja olla vuoden opiskelemassa mediatekniikkaa (vaikka maailmassa olikin muutakin kuin koulu, ei suutari silti päässyt lestistään ja yksi vuosi riitti siihen, että aivoni alkoivat vaatia jotain enemmän), pääsin sisään Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan ja matka kohti Indiana Jonesia alkoi.
Teologinen tiedekunta oli minulle paikka, jonka kautta pääsin lukemaan uskontotiedettä. Vaikka myös kristinusko on varsin kiinnostava uskonto, minua kiinnosti enemmän maailman uskonnollinen monimuotoisuus ja muinaiset uskonnot. Kaksi ensimmäistä vuotta oli lähinnä tuskastelua läpi perusopintojen, kunnes vihdoin pääsin kunnolla paneutumaan siihen, mikä eniten kiinnosti. Hassua kyllä, en päätynytkään lukemaan muinaisista temppeleistä ja pyramideista, vaan yhteiskunnan rakenteista, taloudesta, naisten toiminnasta historiassa ja islamista. Lopulta valmistuin maisteriksi taloustieteen, johtamisen ja yhteiskuntahistorian (sosiaali- ja taloushistorian aineopinnoilla varustettuna) sivuaineet mukana paketissa. Graduni tein naisten käyttämästä väkivallattomasta vastarinnasta Iranissa 1970-luvun lopulta 1990-luvulle. Miten tähän päädyttiin, no, se on pitkä tarina. Lyhyesti, minua ärsytti se kuva, mikä islamista annettiin mediassa ja halusin ottaa asioista selvää; minua ärsytti monet asiat maailmassa ja halusin tietää miksi asiat menevät niin kuin ne menevät; halusin tehdä jotain tärkeää tavalla, jonka osaan. Yksinkertaistettuna, halusin tehdä muutakin, kuin löytää aarteita.
Saatuani maisterin paperit käteeni, olin hetken aikaa varma, ettei minusta tulisi tohtoria. Hakisin töitä, saisin töitä ja tekisin töitä hamaan tulevaisuuteen. Se ei ollutkaan aivan niin helppoa, eikä loppujen lopuksi kuulostanutkaan mitenkään minulta. Opiskelujeni aikana minulla oli monia epätoivon hetkiä ja hain useamman kerran jopa opiskelemaan kauppatieteitä, mutta alusta asti olin kuitenkin ajatellut, että jos valmistuisin maisteriksi, valmistuisin sen jälkeen tohtoriksi. En nähnyt itseäni missään muualla. Ja no niin, nyt ollaan tässä.
Kolme vuotta on kulunut aivan liian nopeaan. Piti itseasiassa tarkistaa hyväksymispäivämääräni useaan otteeseen, koska en voi uskoa tehneeni tätä jo kolme vuotta. Toisaalta, kaikki tuska, mitä tämä matka on jo tähän asti tuonut mukanaan, saa tuntumaan, että on mennyt ainakin jo miljoona vuotta, mutta toisaalta, kun tekee sitä mitä oikeasti haluaa on vaikea antaa negatiivisten asioiden voittaa. Kaksi ja puoli vuotta tein väitöskirjaani töiden ohella, vasta viimeisen puoli vuotta olen saanut nauttia apurahasta. Tämä puoli vuotta on kuitenkin palauttanut uskon siihen, että pystyn tähän ja olen juuri oikeassa paikassa. Ja koska olen juuri nyt omassa pienessä vaaleanpunaisessa kuplassani (joka ei tokikaan johdu pelkästään apurahasta vaan monesta eri asiasta, joihin keskittyminen toki on helpompaa apurahan ansiosta), en halua sen enempää palata niihin negatiivisiin juttuihin. Niistä, tai ainakin osasta niistä, voi lukea esim. Aku Visalan kolumnista Kuinka tutkija voi säilyttää mielenterveytensä (rippeet)?
Eli matka tohtoriksi jatkuu. Kesäloma on takana, uusi vuosi alkaa ensi viikolla Pohjoismaisella uskontososiologian konferenssilla Oslossa. Matkasta ja sen seuraavasta etapista voi siis lukea lisää tulevaisuudessa tästä blogista. Tervetuloa mukaan matkalle, pitäkää kiinni hatuistanne!
