Month: August 2018

“Nykyisin hän sanoi olevansa ATK-operaattori. Se ei kiinnostanut ketään, mutta jos kertoi olevansa vanhempi konstaapeli, ihmiset muuttuivat varovaisiksi, he suhtautuivat häneen samoin kuin pappiin, jonka uskottiin kantavan mukanaan aina jonkinlaista pyhänhengen ilmapiiriä. Seuraavaksi nuo puolitutut alkoivat kysellä, pitikö paikkansa että poliisit pamputtivat huvikseen puliukkoja, veivät kotiinsa näiden viinat ja raiskasivat putkaan joutuneet naiset. … Kun sanoi olevansa ATK-operaattori, päättyi työasioista puhuminen siihen.”
(Matti Yrjänä Joensuu, Väkivallan virkamies, 1976, 99-100)

Olen monesti miettinyt tekeväni samaa, kuin Harjunpää, joka on Matti Yrjänä Joensuun romaaneissa esiintyvä poliisi. Teen väitöskirjaa musliminaisten huivin käytöstä suomalaisilla työpaikoilla, ja jos jokin osa tästä tulee ilmi, pääsen kuulemaan hyvin usein loputonta luentoa maahanmuutosta (mikä on hauskaa, koska tutkimukseni ei liity maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin), terrori-iskuista, alistetuista naisista, suvakeista ja feminismi paskasta. Sitä voisi pohtia, missä ihmeessä minä oikein liikun joutuessani näihin tilanteisiin, mutta huolestuttavinta on, että niihin voi joutua ihan missä vaan.

Alkuun ajattelin tämän tilaisuutena päästä kertomaan ihmisille tosiasioita ja poistamaan negatiivisia stereotypioita. Väärin. Tietyn ihmistyypin kanssa ei voi väitellä. Sillä, että olet tietyn alan tutkija, ei ensinnäkään ole mitään merkitystä, koska “meidänkin naapurissa asuu yksi” ja “Facebookissa luki”.  Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että tutkijana on erittäin vaikea sanoa asioiden olevan tietyllä tavalla. Islam esimerkiksi on iso möhkäle, joka pitää allaan useita eri suuntauksia ja tapoja noudattaa sitä. Ja myös huivi kysymys on hyvin monimutkainen, toiset naiset esimerkiksi kokevat huivin pakollisena, toiset eivät. (Se, mitä islam itsessään sanoo asiasta, ei kuulu minun asiantuntemukseeni. Minä tutkin ihmisiä, en islamin oppeja itsessään.)

Tämä kaikki on yksi syy siihen, miksi aloin tekemään väitöskirjaa tästä aiheesta, tai miksi ylipäätään kiinnostuin islamista jo maisteriopintojeni aikana. Halusin päästä oikaisemaan väitteitä ja luuloja, jotka selkeästikään eivät pidä paikkaansa. Aloittaessani väitöskirjani mediassa oli juuri ollut (2013-2014) esillä uskonnollisten päähineiden käyttäminen työpaikoilla. Keskustelu alkoi sikhi bussikuskin myötä, joka halusi käyttää turbaania työssään, mutta nopeasti kehittyi koskemaan musliminaisia ja huivia. Minua kiinnosti suunnattomasti se, miten tämä on niin suuri ongelma. Esimerkiksi poliisi antoi kannanoton kesällä 2014, jossa kieltää uskonnolliset vaatteet (kuten turbaanin ja huivin) erinäisillä syillä, mutta esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa poliisi saa käyttää niitä. Väitöskirjaani varten haastattelin pääkaupunkiseudulla sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä musliminaisia. Ala valikoitui kohteeksi, koska siellä huivia on saanut käyttää ja HUS:lla huivin on voinut saada yhdessä muiden työvaatteiden kanssa jo 2000-luvun alusta. Kenties sieltä siis voidaan löytää esimerkkejä siitä, miten tämä toimii vai toimiiko.

Lopullinen tavoitteeni on luoda tietoa ihmisille, mutta vapaa-ajallani en sitä enää jaksa ilmeisestikään tehdä.

“Aiheet tympäisivät Harjunpäätä. Ne kyllästyttivät häntä samalla tavalla kuin lääkäreitä se, että häissä tai hautajaisissa sukulaiset tulivat kysymään, mistä jouhtuivat näppylät kivespusseissa ja leijuvat nokihiutaleet silmissä.”
(Joensuu 1976, 100)

Väitöskirjan tekemisen sanotaan olevan kutsumusammatti. Toivoisin, että minä olisin yksi niistä, jotka jaksaisivat päivästä toiseen, aamusta iltaan, toistaa samoja lauseita ja yrittää jakaa tietoa paksupäisimmällekin yleisölle. Valitettavasti kuitenkin myös minä vaadin välillä lepoa ja hetkiä, jolloin voin keskittyä nauramaan muiden kanssa kissavideoille sen sijaan, että kävisin iän ikuisia väittelyitä.

Osa tutkijan uraa on erilaiset konferenssit, eli kuten kollegani niitä kutsuu, tieteen festarit. Tapahtuma kestää yleensä useamman päivän, on tietyt pääesiintyjät (keynote puhujat) ja erilaisia pienempiä lavoja (sessioita, joissa osallistujat esittelevät tutkimuksiaan). Pääesiintyjien aikaan ei ole muuta ohjelmaa, mutta sessiot on aikataulutettu rinnakkain aikatauluun, josta jokainen valitsee itselleen sopivat bändit eli siis aiheet. Varsinaisen tapahtuman jälkeen järjestetään yleensä vielä kaikenlaisia sivutapahtumia, joissa pääsee tapaamaan muita alan tutkijoita rennommissa merkeissä.

Toiset jaksavat useamman festarin vuodessa, itselle yksi suurempi per vuosi tuntuu olevan melkoisen hyvä tahti. Täytyy muistaa, ettei konferenssissa käyminen rajoitu vain niihin päiviin kun siellä ollaan, vaan sinne pitää hakea (lähettää abstrakti paperistaan) ja tulla hyväksytyksi, pitää hakea matkaan ja muihin kuluihin apurahaa (jotta olisi varaa mennä sinne), hankkia matkaliput, konferenssiliput ja majoitus, niin ja joku esitys eli paperikin pitäisi valmistaa. Valmistelevat toimenpiteet saattavat alkaa jopa vuosi ennen varsinaista konferenssia.

Konferenssi on jännä paikka etenkin näin nuorelle, opettelevalle tutkijalle. Varsinkin kansainvälinen konferenssi, jossa pitää puhua jotain muuta kuin äidinkieltään. Vaikka englanti onkin varsin tuttu, on erityisen jännittävää yrittää olla asiantuntija vieraalla kielellä. Koska asiantuntijana oleminen ylipäänsä on aika jännittävää. Enkä usko, että puhun vain omasta puolestani, kun sanon, että pienenä väitöskirjatutkijana sitä usein kokee olevansa kaikkea muuta, kuin oman alansa asiantuntija tai mitenkään pätevä sanomaan yhtään mitään yhtään mistään. Kuitenkin, jotenkin kummasti sitä aina selviää, ja jopa nauttii kokemuksesta.

Tänä vuonna valikoin siis konferenssikseni Pohjoismaisen uskontososiologian konferenssin (The Nordic Conference in the Sociology of Religion, NCSR), joka järjestetään jossain Pohjoismaassa joka toinen vuosi, tänä vuonna siis Norjassa, Oslossa. Konferenssi kesti keskiviikosta perjantaihin alkaen kuitenkin jo tiistai-iltana kaupungin vastaanotolla Oslon kauniissa kaupungintalossa. Vastaanottoon sisältyi myös opastettu kierros suuressa, kauniin maalauksin koristellussa rakennuksessa. Vapaamuotoiset sivuohjelmat olivat muutenkin varsin ihana lisä, sillä keskiviikkoiltana meitä hemmoteltiin risteilyllä Oslon edustalla ja torstai-illan illallinen oli kauniissa ravintolassa, jossa myös ruoka ja oheisohjelma toimi loistavasti.

Oma paperini oli torstaina iltapäivästä ja tällä kertaa sen pitäminen jännitti yllättävän vähän edellisinä päivinä. Kiitos ehkä päätökseni jättää tietokone kotiin, jotta en pääsisi muokkaamaan esitelmääni enää suuremmin (suuri suositus tälle!). Ennen vuoroani jännitys toki nousi ja olin ihan jäässä koko esityksen, mutta ilmeisesti se meni kuitenkin ihan ok. Ja mikä parasta, pahin ei tapahtunut: en kuollut. (Olen valtavan ujo, vaikkei sitä tutut ihmiset aina uskokaan, ja kärsin suuresta esiintymisjännityksestä. Niinpä psyykkaan itseäni nykyisin aina ennen jännittäviä tapahtumia seuraavalla keskustelulla itseni kanssa:
– Mikä on kaikkein pahinta, mitä voi tapahtua?
– Minä kuolen.
– Voiko tähän kuolla?
– Ei.
– Eli ei mitään hätää <3 )

Vaikka konferenssimatkat ovatkin työmatkoja, niiden etuna on myös se, että pääsee näkemään uusia kaupunkeja ja maita. En esimerkiksi koskaan ole käynyt ennen tätä Norjassa enkä siis myöskään Oslossa. Konferenssiohjelmaan kuului tällä kertaa myös hieman kaupungin näkemistä (Kaupungintalo ja risteily), mikä oli hyvä, koska muuten ei välttämättä ehdi/jaksa keskittyä muuhun kuin konferenssiin. Tällä kertaa olin tosin varautunut toisin ja mukaani lähti myös hyvä ystäväni, jonka kanssa jäimme vielä viettämään vapaata viikonloppua Osloon konferenssin jälkeen. Varsin suositeltava ratkaisu, jos haluaa tutustua paremmin kohdemaahan. Parhaiten mieleen Oslosta jäivät Kansallisgalleria (ei siksi, että siellä on Edvard Munchin Huuto, vaan J.C. Dahlin ja Nikolai Astrupin maalausten vuoksi), mehukkaat, jättikokoiset, eritavalla maustetut korvapuustit, sekä Pohjoismaita kesällä 2018 riivaavalta polttavalta helteeltä pelastavat uimarannat ympäri kaupunkia.

Konferenssimatkan jälkeen on aina hieman tyhjä olo. Toisaalta se on nyt tehty ja ihan kunnialla, taskussa on uusia tuttavuuksia ja paljon uutta tietoa. Toisaalta sitä pohtii kokoajan juttelinko tarpeeksi muille (koska siis taaskin puhuin lähinnä suomalaisille, lähinnä kavereille, mutta toisaalta myös heidän kavereille, jotka olivat ennestään tuntemattomia), menikö esitys kuitenkaan hyvin (koska takeltelin aika paljon), mitä olisi pitänyt lisätä tai sanoa, kävinkö oikeissa sessioissa, teinkö tarpeeksi hyvät muistiinpanot, jaksoinko keskittyä tarpeeksi hyvin.. Onneksi aina tulee uusi konferenssi, jossa voi ottaa opikseen edellisistä tai tehdä samat virheet uudestaan.