“Nykyisin hän sanoi olevansa ATK-operaattori. Se ei kiinnostanut ketään, mutta jos kertoi olevansa vanhempi konstaapeli, ihmiset muuttuivat varovaisiksi, he suhtautuivat häneen samoin kuin pappiin, jonka uskottiin kantavan mukanaan aina jonkinlaista pyhänhengen ilmapiiriä. Seuraavaksi nuo puolitutut alkoivat kysellä, pitikö paikkansa että poliisit pamputtivat huvikseen puliukkoja, veivät kotiinsa näiden viinat ja raiskasivat putkaan joutuneet naiset. … Kun sanoi olevansa ATK-operaattori, päättyi työasioista puhuminen siihen.”
(Matti Yrjänä Joensuu, Väkivallan virkamies, 1976, 99-100)
Olen monesti miettinyt tekeväni samaa, kuin Harjunpää, joka on Matti Yrjänä Joensuun romaaneissa esiintyvä poliisi. Teen väitöskirjaa musliminaisten huivin käytöstä suomalaisilla työpaikoilla, ja jos jokin osa tästä tulee ilmi, pääsen kuulemaan hyvin usein loputonta luentoa maahanmuutosta (mikä on hauskaa, koska tutkimukseni ei liity maahanmuuttoon tai maahanmuuttajiin), terrori-iskuista, alistetuista naisista, suvakeista ja feminismi paskasta. Sitä voisi pohtia, missä ihmeessä minä oikein liikun joutuessani näihin tilanteisiin, mutta huolestuttavinta on, että niihin voi joutua ihan missä vaan.
Alkuun ajattelin tämän tilaisuutena päästä kertomaan ihmisille tosiasioita ja poistamaan negatiivisia stereotypioita. Väärin. Tietyn ihmistyypin kanssa ei voi väitellä. Sillä, että olet tietyn alan tutkija, ei ensinnäkään ole mitään merkitystä, koska “meidänkin naapurissa asuu yksi” ja “Facebookissa luki”. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että tutkijana on erittäin vaikea sanoa asioiden olevan tietyllä tavalla. Islam esimerkiksi on iso möhkäle, joka pitää allaan useita eri suuntauksia ja tapoja noudattaa sitä. Ja myös huivi kysymys on hyvin monimutkainen, toiset naiset esimerkiksi kokevat huivin pakollisena, toiset eivät. (Se, mitä islam itsessään sanoo asiasta, ei kuulu minun asiantuntemukseeni. Minä tutkin ihmisiä, en islamin oppeja itsessään.)
Tämä kaikki on yksi syy siihen, miksi aloin tekemään väitöskirjaa tästä aiheesta, tai miksi ylipäätään kiinnostuin islamista jo maisteriopintojeni aikana. Halusin päästä oikaisemaan väitteitä ja luuloja, jotka selkeästikään eivät pidä paikkaansa. Aloittaessani väitöskirjani mediassa oli juuri ollut (2013-2014) esillä uskonnollisten päähineiden käyttäminen työpaikoilla. Keskustelu alkoi sikhi bussikuskin myötä, joka halusi käyttää turbaania työssään, mutta nopeasti kehittyi koskemaan musliminaisia ja huivia. Minua kiinnosti suunnattomasti se, miten tämä on niin suuri ongelma. Esimerkiksi poliisi antoi kannanoton kesällä 2014, jossa kieltää uskonnolliset vaatteet (kuten turbaanin ja huivin) erinäisillä syillä, mutta esimerkiksi Ruotsissa ja Englannissa poliisi saa käyttää niitä. Väitöskirjaani varten haastattelin pääkaupunkiseudulla sosiaali- ja terveysalalla työskenteleviä musliminaisia. Ala valikoitui kohteeksi, koska siellä huivia on saanut käyttää ja HUS:lla huivin on voinut saada yhdessä muiden työvaatteiden kanssa jo 2000-luvun alusta. Kenties sieltä siis voidaan löytää esimerkkejä siitä, miten tämä toimii vai toimiiko.
Lopullinen tavoitteeni on luoda tietoa ihmisille, mutta vapaa-ajallani en sitä enää jaksa ilmeisestikään tehdä.
“Aiheet tympäisivät Harjunpäätä. Ne kyllästyttivät häntä samalla tavalla kuin lääkäreitä se, että häissä tai hautajaisissa sukulaiset tulivat kysymään, mistä jouhtuivat näppylät kivespusseissa ja leijuvat nokihiutaleet silmissä.”
(Joensuu 1976, 100)
Väitöskirjan tekemisen sanotaan olevan kutsumusammatti. Toivoisin, että minä olisin yksi niistä, jotka jaksaisivat päivästä toiseen, aamusta iltaan, toistaa samoja lauseita ja yrittää jakaa tietoa paksupäisimmällekin yleisölle. Valitettavasti kuitenkin myös minä vaadin välillä lepoa ja hetkiä, jolloin voin keskittyä nauramaan muiden kanssa kissavideoille sen sijaan, että kävisin iän ikuisia väittelyitä.