Viime vuoden heinäkuussa perhettämme kohtasi suuri onni, kun meille syntyi vauva. Jo raskausaika mullisti väitöskirjatyöskentelyni pahoinvoinnin ja väsymyksen muodossa, mutta suurin mullistus tapahtui toukokuun lopussa, jolloin pakkasin kimpsuni ja kampsuni työhuoneestani yliopistolla ja päätin jättää seuraavaksi 10 kuukaudeksi työasiat kokonaan unholaan. Ihan niinhän se ei tietystikään mennyt. Jo syyskuussa kirjoitin Katsomukset -sivuston teemaviikolle, jonka aiheena oli musliminaisten pukeutuminen, blogitekstin Huivi osana työasua Suomessa, ja tämä johti osallistumiseen keskusteluun Horisontti -ohjelman jaksossa Saako omaa uskontoa näyttää ja harjoittaa työpaikoilla?.
Syksyn jälkeen kuitenkin sain kiinni vauva-arjesta ja nyt vuoden vaihteen jälkeen, kun töihin palaaminen alkoi häämöttää lähitulevaisuudessa, tajusin, ettei minulla oikeastaan olisi vielä kiire töihin. Kotona vauvan kanssa oleminen on oikeastaan aika mukavaa. Väitöskirjan kanssa työskennellessä tottuu siihen, ettei koskaan ole vapaalla. Iltaisin ja viikonloppuisin asiat pyörivät mielessä ja vielä ennen nukkumaanmenoa saattaa saada suuren oivalluksen, joka on pakko kirjoittaa nopeasti ylös. Aivot käsittelevät jatkuvasti kaikkea ja myös tarkkailevat ympäristöä. Sarjoja katsoessa kiinnittää huomion tuttuihin aiheisiin, uutisista ja lehdistä poimii jatkuvasti ylös omaan työhön liittyvät jutut. Yhtäkkiä vauvan kanssa huomasin, etten ajattelut juurikaan mitään. Ainakaan mitään muuta kuin maitoa, vaippoja ja unta. Elämästä tuli varsin yksinkertaista ja stressitöntä. Ja se tuntui aika kivalta. Vaikka virallisesti on pitänyt viikonloppu vapaiden lisäksi myös pitempiä lomia, en muista olenko koskaan ollut ihan oikeasti kokonaan näin vapaalla.
Rahallisesti vanhempainvapaalle jääminen ei aiheuttanut suuria murheita, kun on apurahalla. Apurahaa ei useinkaan lasketa tuloksi, mutta tässä yhteydessä se onneksi lasketaan, joten tulot eivät kauheasti laske. Apurahatutkijalle äitiysloma on myös helpotus: tulot on taattu useammaksi kuukaudeksi eteenpäin. Myös hoitovapaalle jääminen kuulostaa yllättävän rauhoittavalta, vaikka tulot laskevatkin: apuraha on vain vuodeksi eteenpäin, sen jälkeen ei tiedä saako uutta rahaa, hoitovapaalla saa sentään jotain rahaa jostain. Apuraha puolestaan siirtyy eteenpäin nostettavaksi. Oma apurahani on mahdollista nostaa kolmen vuoden sisällä myöntämisestä, jos pitää perhevapaita välillä, eli myös hoitovapaalle ehtii jäädä. Äitiysloman, vanhempainloman ja hoitovapaan ajoittaminen on osaltaan myös pientä peliä apurahansaajalle: miten ajoittaa ne siten, ettei vuoteen jää taukoja jolloin ei saakkaan rahaa mistään.
Päätin jatkaa siis vanhempainvapaatani hoitovapaalla, koska vauvan kanssa kotona on aika kivaa, mutta myös rahallisista syistä. Tämä sattui myös hyvään saumaan korona viruksen aiheuttaman tilanteen vuoksi. Tämä tilanne tosin saattaa vaikuttaa siten, että hoitovapaani tulee venymään entisestään. Niin kauan kun maailma pyörii hidastetusti ja lähinnä omalta kotisohvalta käsin, on helpompaa elellä stressittömänä ja jättää tutkimukset tulevaan. Lapsen vieminen päiväkotiin ei onnistu ja myös työn tekeminen on hitusen haastavaa. Kotona ei ole paikkaa, jossa keskittyä rauhassa, varsinkin kun vauva opettelee kiljumaan ja kävelemään, ja repii alas kaiken mihin yltää. Lisäksi kirjoihin ei pääse käsiksi kirjastojen ollessa suljettuna (koska äitiyslomalle jäädessäni toki palautin kaikki kirjat, enkä niitä ole sen jälkeen tarvinnut). Myös erilaiset tapaamiset, konferenssit ja seminaarit on peruttu, jolloin työrytmiin pääseminen on entistä hankalampaa, kun on edelliset kuukaudet ollut lähinnä kotona ja puhunut lähinnä vain vauvalle. Onneksi erilaiset nykyajan keksinnöt mahdollistavat yhteydenpidon ihmisiin virtuaalisesti. Joka tapauksessa, väitöskirjani saa nyt edelleen jäädä suosiolla tauolle. Karhu ei kuitenkaan täysin pääse karvoistaan laiskotteluistaan huolimatta, joten kirjoittamisen pariin on hyvä palata tämän blogin muodossa ja aikaiseksi olisi tarkoitus saada myös ensi vuonna julkaistavaan kirjaan artikkeli.
Ennen äitiyslomalle jäämistä minulle muistutettiin monta kertaa, ettei se oikeastaan ole loma. Joudun valitettavasti olemaan eri mieltä. Parempaa lomaa en ole väitöskirjatutkijana ollessani kokenut.
