Olen viime aikoina pohtinut paljon rasisimia ja toiseuttamista. Teemat liittyvät väitöskirjaani, mutta Ukrainan tapahtumat ovat nostaneet ne keskusteluun myös laajemmin.
Ukrainan ja Venäjän välinen tilanne on toki suomalaisille erilainen, kuin muun maailman tapahtumat johtuen siitä, että Venäjä on naapurimaamme. Venäjään liittyy pelkoja, joita suomalaisten ei ole tarvinnut kokea mihinkään toiseen maahan liittyen. Nämä pelot eivät ole kuitenkaan se syy, mikä minua ahdistaa, vaan se millä tavoin kohtelemme kriisin jalkoihin joutuneita ihmisiä. Minusta on aivan ihanaa, kuinka paljon ihmiset ovat valmiita auttamaan ja kuinka paljon myötätuntoa ja kokonaisvaltaista apua sotaa pakenevat ukrainalaiset ovat saaneet. Samaan aikaan minua ahdistaa, koska he eivät ole ainoita ihmisiä, jotka joutuvat pakenemaan. Päivä toisensa jälkeen saa lukea, kuinka erilaiset yritykset toivottavat ukrainalaiset asiakkaikseen ilmaiseksi tai kuinka heille tarjotaan suojaa, tavaroita tai apua yksityisihmisten toimesta. Entä kaikki muut, jotka ovat joutuneet pakenemaan synnyinmaastaan? Osa eduista on saatavilla näyttämällä Ukrainan passia; entä he, joilla ei sitä passia ole? Ukrainalaisissa on jotain, joka erottaa heidät muista. Jotain, joka tekee heistä tärkeämpiä.
Auttamisen tarve ja suhtautuminen ukrainalaisiin on vain yksi esimerkki käytännöistä ja ajatuksista, jotka edelleen ovat voimissaan ja elävät osittain piilossa. Rasismi on hyvin laaja käsite ja on hyvä muistaa, ettei se tarkoita ainoastaan fyysistä väkivaltaa tai suoria kommentteja ja tekoja. Se saattaa olla huomioimattomuutta, ulossulkemista tai tekemättä jättämistä, se saattaa olla tapa puhua tai vaikka vain tietynlainen tapa katsoa. Rasismi liittyy toiseuttamiseen, joka tarkoittaa sitä, että luodaan ryhmittelyjä siitä, keitä olemme me ja keitä ovat ”ne toiset”. Nämä tavat toimia, puhua ja ajatella liittyvät vahvasti siihen, minkälaisessa ympäristössä ja kulttuurissa olemme kasvaneet ja millä tavalla olemme oppineet maailman näkemään.
Suomalaisessa puheessa nousee usein esille, että emmehän me ole rasisteja. Ei täällä tummaihoisia ole kohdeltu samoin kuin vaikka Yhdysvalloissa ja ei meillä ole edes siirtomaahistoriaa, kuten useilla Euroopan mailla. Nämä ajatukset näkyvät, kun on uudistettu makeisten käärepapereita tai nimiä, keskusteltu erilaisista suomalaisten suosimista peleistä tai siitä, mitä sanoja ihmisistä saisi käyttää. Sanat ja kuvat ovat merkkejä ryhmittelystä ja toiseuttamisesta: niillä erotetaan ”tavallisesta” ja ”meistä muista”. Käärepaperien ja pelien lisäksi toiseuttaminen on läsnä arjen käytännöissä. Kun toimin aikoinani asiakaspalvelijana, keksin päässäni olevani parempi asiakaspalvelija, jos palvelisin ulkomaalaiselta näyttäviä ihmisiä suoraan englanniksi. Kaunis ajatus, mutta miltä näyttää ulkomaalainen? Meillä jokaisella on varmasti päässämme mielikuva siitä, kuka on ulkomaalainen. Ongelma on siinä, että ulkonäöstä ei voi päätellä ihmisen kansalaisuutta, kotimaata, kielitaitoa tai mitään muutakaan. Kuka tahansa voi olla ulkomaalainen ja kuka tahansa voi olla suomalainen. Hyväntahtoinen ajatuskin voi siis olla rasistinen ja toiseuttava.
Viime vuosina olen alkanut miettimään omia ajattelumallejani ja toimintaani tarkemmin. Minua harmittaa suunnattomasti vanhat tapani ja tekoni, mutta toisaalta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Voin vain pahoitella ja tulevaisuudessa toimia toisin. Tietämättömyys on yksi syy siihen, minkä takia nämä tavat kulkevat eteenpäin vuosi vuodelta, mutta se ei kuitenkaan ole peruste toimia väärin. Nykypäivänä näistä asioista puhutaan ja jokaisen ihmisen vastuulla olisi ottaa nämä asiat omaan mietintäänsä. Kuinka minä toimin arjessa? Kuinka minä näen muut ihmiset? Minkälaisia ryhmittelyjä minä luon? Asioiden havaitseminen ja hyväksyminen on ensimmäinen askel. Tärkeää on pyrkiä oppimaan ja etsimään lisää tietoa. Jos jokin asia on uutta ja vierasta, se voi pelottaa, mutta tutustumalla aiheeseen, se muuttuu tutummaksi. Tämän kirjoituksen ajatuksena ei ole syyllistää, vaan herättää ajattelemaan. Me olemme kasvaneet tietyssä ympäristössä tiettyjen ajatusten ja toimintamallien ympäröimänä, eivät ne muutu tai poistu hetkessä. Meistä jokainen voi silti kyseenalaistaa niitä ja päättää toimia toisin.
Lukemista:
Suvi Keskinen, Anna Rastas & Salla Tuori (toim.), 2009: En ole rasisti, mutta…: Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. (Tampere: Vastapaino).
Pekka Isaksson & Jouko Jokisalo, 2018: Kallonmittaajia ja skinejä: Rasismin aatehistoriaa. (Helsinki: Suomen rauhanpuolustajat)