Ulkoministeri Paavo Väyrysellä (kesk) oli syksyllä 1986 suomalaisille teollisuusjohtajille kahtalaista viestiä.
Ensin huonot uutiset: Öljyn maailmanmarkkinahinta oli romahtanut, mikä loi idänkauppaan valtavan tuontivajeen. Öljylle oli vaikeaa löytää korvaavia neuvostoliittolaisia tuontituotteita joten kauppa ajautui pahaan epätasapainoon. Tilanteen tervehdyttämiseksi ja koko idänkauppajärjestelmän pelastamiseksi Väyrynen vaati rajuja supistuksia Suomen idänvientiin. Viesti ei luonnollisestikaan miellyttänyt Suomen teollisuuden johtohahmoja, jotka toivoivat mahdollisiin supistuksiin riittävää ylimenokautta.
Sitten hyvät uutiset: Väyrynen ehdotti samaan hengenvetoon Suomen kilpailukykyä parantavia toimia länsiviennin lisäämiseksi. Helsingin Sanomien haastattelussa 12.10.1986 ulkoministeri Väyrynen väläytti muun muassa leikkauksia työntekijöiden palkkoihin, maataloustuloon ja puun kantohintoihin yritysten kustannustason ja siten kilpailukyvyn korjaamiseksi. Väyrynen vetosi kokemuksiin 1970-luvulta, jolloin palkankorotuksia oli heikossa taloustilanteessa siirretty työllisyyden puolustamisen nimissä, ja peräänkuulutti samanlaista ennakkoluulottomuutta myös nyt.
Voisi kuvitella, että Väyrysen vaatimus palkankorotusten siirtämisestä olisi otettu työnantajajärjestö STK:ssa riemuiten vastaan. STK:n toimitusjohtaja Pentti Somerto suhtautui kuitenkin ulkoministerin haastatteluun varauksella. 1980-luvun nousukauden keskellä ei tilannetta Somerton mukaan voinut verrata edellisvuosikymmenen sitkeään taantumaan. Sitä paitsi vuonna 1978 palkankorotusten siirto oli kompensoitu työntekijöiden sosiaaliturvamaksun alennuksella. ”Hyvää esityksessä oli tosiasioiden tunnustaminen”, kommentoi Somerto STK:n hallituksen kokouksessa 15.10.1986, mutta jatkoi: ”Sen huonona puolena oli, että väärä mies ehdotti palkankorotuksista pidättäytymistä.”
Nokian varatoimitusjohtaja Harry Mildh puolusti Väyrystä huomauttamalla, että ”[e]nsimmäistä kertaa keskiryhmien taholta on esitetty sellaisia näkökohtia, joihin myös teollisuus voi yhtyä”. Mildhin suopeutta selittää Väyrysen ja eräiden merkittävien yritysjohtajien lähentyminen toisiaan 1980-luvun kuluessa epämuodollisen yhteydenpidon merkeissä niin kutsutussa Kairamon–Väyrysen-keskusteluryhmässä. Loppupuolella vuotta 1986 yhteydet huipentuivat kassakaappisopimukseen eli teollisuuden ja porvaripuolueiden hankkeeseen porvarihallituksen luomiseksi kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeen.
Lähentyminen liittyi teollisuusmiesten haluun valistaa keskustajavaikuttaja Väyrystä teollisuuden talouspoliittisista toiveista ja tarpeista. Heidän näkökulmastaan keskustapuolueen talouspolitiikka oli pahimmillaan ollut pähkähullua. Mitä työmarkkina-asioihin ja sosiaalietuuksiin tulee, keskustapuolue on kansaneläkepainotuksineen näyttäytynyt perinteisesti vastavoimana STK:n ja SAK:n muodostamalle ansiosidonnaiselle akselille. STK-johtaja Lasse Laatusen mukaan keskustapuolueessa suorastaan ”inhottiin työmarkkinajärjestöjä”.
Kun kuvioon liittää SDP:n ja keskustan välillä roihunneen valtataistelun Suomen ykköspuolueen paikasta, Somerton varauksellisuus Väyrysen palkanalennusvaatimuksia kohtaan vaikuttaa jo väistämättömältä. Hegemoniakamppailu kulminoitui pääministeri Kalevi Sorsan (sd) ja ulkoministeri Väyrysen tulehtuneissa väleissä; edellisvuonna Sorsa oli ilmoittanut neuvottelevansa Väyrysen kanssa vain julkisen notaarin läsnä ollessa.
Puolueiden kädenvääntö oli Sorsan luotsaaman SDP:n ja SAK:n välisen tiiviin kytköksen takia omiaan vain kärjistämään jo ennalta kireitä ay-liikkeen ja keskustapuolueen suhteita. Työnantajajärjestön johto pelkäsi joutuvansa sijaiskärsijäksi, jos ja kun keskustapoliitikon puheet suututtaisivat ay-liikkeen. STK puolestaan pyrki parhaillaan paikkaamaan yhteislakkokeväänä esiin leimahtanutta luottamuspulaa sen ja SAK:n väliltä.
Ei sitä paitsi ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun työmarkkinakeskusjärjestöt haluavat ampua alas ”väärien” tahojen tekemiä ehdotuksia. Ne ovat menneinä vuosikymmeninä varsin mustasukkaisesti vartioineet omaa rooliaan työmarkkina-asioiden aloitteentekijöinä. Närästystä ovat aiheuttaneet Kalevi Sorsa lakkosakkojen korotuksillaan, Harri Holkeri (kok) työelämän uudistuksellaan, Esko Aho (kesk) ja Paavo Lipponen (sd) työttömyysturvan leikkaussuunnitelmillaan, Matti Vanhanen eläkeiän nostoaikeillaan ja Juha Sipilä pakkolakiuhkailuillaan. Oleellisinta ei vaikuta olleen ehdotetun uudistuksen sisältö kuin työmarkkinajärjestöjen ulkopuolinen ehdottaja: siis ”väärä mies”, kuten Paavo Väyrynen syksyllä 1986.
Kirjallisuus:
Koroma, Johannes (2015), Suomalaisten hyvinvointia rakentamassa: Teollisuuden Keskusliiton historia (Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura).
Laatunen, Lasse & Nieminen, Arto (2017), Kolmikannan kulisseissa: Lasse Laatusen neljä vuosikymmentä työmarkkinapolitiikassa (Helsinki: Art House).
Wuokko, Maiju (2016), Markkinatalouden etujoukot: Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970–1980-lukujen Suomessa (Helsinki: Helsingin yliopisto).