Kielitietoisuutta, kiitos!

Jostain on aloitettava. En ole koskaan kirjoittanut blogitekstiä, mutta jatko-opiskelijoille suunnatulla Tutkijan verkkokirjoittaminen –kurssilla tämä on osa kurssisuoritusta. Vanhoina hyvinä aikoina, silloin kun Senaatintorin laitamilla viimeksi opiskelin, saattoi yliopistolainen suorittaa kurssin turvallisesta norsunluutornistaan käsin. Nykyisin panostetaan osallisuuteen, avoimuuteen ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen. Hyvä niin, mutta vaatii itseltä pientä uudelleenorientoitumista.

Tieteen avoimuus ja saavutettavuus ovat sinänsä hienoja tavoitteita. Koska olen palannut yliopistolle peruskoulun opetustehtävistä ja koska identifioidun tutkijan sijasta ennen kaikkea opettajaksi, pidän erityisen tärkeänä, että tietoa on saatavilla selkeässä ja ymmärrettävässä muodossa myös Wikipedian ulkopuolella. Itseohjautuvan ilmiöoppimisen aikakaudella helposti saavutettavissa  olevalle tieteelliseen tutkimukseen pohjaavalle tiedolle on tarvetta.

Saavutettavuus ei tarkoita pelkästään avoimia julkaisukäytäntöjä. Osallisuus tieteellisistä teksteistä mahdollistuu, kun lähtökohtaisesti kirjoitetaan niin selkeästi, että teksti avautuu myös asiaan vihkiytymättömille. Tämä ei vaadi tieteenalalle tyypillisistä käsitteistä luopumista, vaan käsitteiden riittävää avaamista ja huomion kiinnittämistä kieliasuun. Kielitietoisesta lähestymistavasta ei ole kenellekään haittaa. Luen itsekin mieluummin tekstiä, jota on helppo lukea ja jota ymmärrän.

Opetustyössä kielitietoisuus tarkoittaa yksinkertaistetusti sen huomioimista, että kieli on – tai, monikulttuurisessa yhteiskunnassa, kielet ovat – ”oppimisen tärkein voimavara”. Eri oppiaineiden opettajat ovat samanaikaisesti oman alansa akateemisen kielen ja yleisen opiskelukielitaidon opettajia. Kieltä ei voi erottaa sisällöstä. Asiantuntijuus on sisältöosaamisen ohella taitoa tehdä olennainen ymmärrettäväksi. Oppiminen rakentuu vuorovaikutuksessa. Nämä periaatteet soveltunevat ohjenuoraksi myös akateemiselle kirjoittajalle.

Itselleni verkkokirjoittaminen näyttäytyy tällä hetkellä erinomaisena oppimisen ja itsensä haastamisen välineenä. Saatanpa, jos viitsin, kirjoittaa toisenkin blogitekstin. Lupaan kirjoittaa lyhyitä lauseita. Ja jos joku muukin jotain tämän kautta oppii, sitä parempi.

Kuva: Pixabay/Creative Commons

Voi mikä soppa… mutta siitäkin selvittiin

Istun Senaatintorin laidalla verkkokirjoittamisen kurssilla ja opettaja kysyy, ovatko kaikki kirjoittaneet aiemmin blogia. Taidan olla ainoa, jolla ei ole siitä aiempaa kokemusta. Muutenkin sosiaalisen median käyttötaitoni ovat suoraan sanoen surkeat.

Ai… pitää siis kirjoittaa julkinen blogiteksti. Mietin, että mihinkähän soppaan olen itseni taas laittanut.

 

Kuva: Flicker/Selma Boeder

Tätä kysymystä olen itse asiassa pohtinut useamman kerran tänä vuonna. Aloitin opiskelun Helsingin yliopistossa 2017 vuoden alussa. Koska edellisestä opiskelusta on jo hieman aikaa, opiskelukulttuuriin totuttautuminen ei sujunut ihan helposti. Vasta nyt syksyllä oli tilaisuus, jossa sain tietoa niistä opiskelun aloittamiseen liittyvistä asioista, joita olisin jo kaivannut alkuvuodesta. Monesti sitä ennen olin hieman epätietoinen siitä, teenkö ollenkaan oikeita asioita ja mistä saisin lisää tietoja. Monesti mietin, että olikohan tämä järkevä päätös hakeutua taas opiskelemaan, ja vielä töiden ohella…? Nyt asiat ovat kuitenkin onneksi hieman selvinneet ja päätös tuntuu taas oikealta.

Verkkokirjoittamisen kurssi, ja yleensäkin opiskelun aloittaminen, ei ole ollut ainoa asia, jonka kohdalla mietin, että mihin soppaan olen itseni pistänyt. Tänä syksynä valitsin opintojakson, jossa tulee lukea kaksi kirjaa englanniksi tenttiin. Pärjään jotenkuten englannilla perusasioissa, mutta ammattisanaston hallitseminen on hieman hukassa. Vielä jää nähtäväksi pääsenkö tentistä läpi, mutta pakotan itseni ainakin yrittämään.

Opiskelun lisäksi ammatillisesti tuntuu, että koko ajan hakeudun tilanteisiin jotka eivät ole mukavuusalueeni sisällä. Hakeudun esimerkiksi vetämään eri projekteja tai opettamaan toisille asioita, joita itsekin samalla vasta opettelen. Vaikka nämä kaikki asiat vaativat paljon uuden opettelua, aikataulujen jatkuvaa sovittelua ja venymistä, niin se tunne, kun saa asiat selvitettyä ja tehtyä, on todella hieno. Ja on mukavaa oppia aina uutta.

Mielestäni Tommy Helsten on kiteyttänyt tämän hyvin:

”Joskus on niin, että juuri pelkomme osoittaa tien jota pitäisi ruveta kulkemaan. Tekemällä sitä mikä pelottaa, tulet siksi mikä olet! Ei nimittäin ole sattumaa, että juuri tietyt asiat pelottavat. Sisimpäsi kutsu saattaa olla niissä kuultavissa.”

Vaikka uudet asiat pelottaa, esimerkiksi ensimmäisen blogikirjoituksen kirjoittaminen, niin kun sen uskaltaa tehdä kerran, kynnys lähteä tekemään asiaa uudelleen pienenee. Eli eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka minäkin innostun vielä kirjoittamisesta tämän blogitekstin myötä.

Kuva: Flicker/Willowscabin

”Ihminen ei saisi tehdyksi mitään, jos hän odottaisi, kunnes osaisi tehdä sen niin hyvin, ettei kukaan löytäisi siitä moitteen sijaa.”

J.H. Newman