Äitikortti on ensimmäinen lukemani äitiyttä käsittelevä kirja, joka ei joko maalannut maailmaa vaaleanpunaiseksi tai aiheuttanut ahdistusta kaikkitietävyydellään. Äitikortti on mahtavan järkevä tuulahdus siihen äitikeskusteluun, jota tällä hetkellä käydään.

Allekirjoitan ja tunnistan täysin Silfverbergin ajatuksen siitä, että korkeasti koulutetuilla nykyäideillä on liikaa aikaa miettiä asioita ja tehdä kaikesta arvovalintoja.  Oma jaksaminen ja perheen paras jää sivuun, kun äiti kilpailee muiden kanssa siitä, kuka on täysipäiväisimmin äiti.

Äitikortti on tavallaan myös puolustuspuhe toiselle vanhemmalle. Liian kiinteä äitiys kun työntää puolison sivuun sekä lapsesta että äidistä.

Kirja on huuto järjen puolesta kaikille imetyshuuruisille äideille. Ja samalla rakkaudentunnustus pienelle ihmiselle.

Tiina

Dave Eggersin uusimman romaanin päähenkilö Mae Holland saa ystävänsä Annien avustuksella unelmiensa työpaikan The Circle -verkkopalveluyhtiöstä. Annie on edennyt opintojensa jälkeen nopeasti ja määrätietoisesti verkkopalveluyhtiön johtoryhmään. Mae on tehnyt vähemmän kiinnostavaa työtä kotipaikkakunnallaan ja aloittaa nyt erittäin innokkaana uransa The Circlen rivityöntekijänä asiakaspalvelussa.

The Circle on tuonut markkinoille palvelun nimeltä TruYou, joka yhdistää käyttäjän verkkopalvelut samaan tiliin,  yhden salasanan alle. TruYou -palvelun avulla laitteet tunnistavat käyttäjän, se mahdollistaa allekirjoitukset ja identiteettivarkauksista tulee historiaa. Myös verkkomaksaminen helpottuu, sillä TruYou yhdistyy käyttäjän luottokorttiin.

The Circle on haluttu työpaikka monestakin syystä: se antaa mahdollisuuden olla mukana kehittämässä kaikkien ihmisten elämään tavalla tai toisella vaikuttavia palveluja, tarjoaa työntekijöilleen monenlaisia vapaa-ajan aktiviteetteja liikunnasta juhlintaan ja erilaisia etuuksia: Esimerkiksi terveydenhuolto on hoidettu ensiluokkaisesti ja työntekijöiden terveydentilaa tarkkaillaan erilaisten välineiden avulla kokoaikaisesti.  Työntekijöille on myös järjestetty hyvät yöpymistilat työpaikan alueella.

Aika nopeasti Mae huomaa, että  työpäivien odotetaan olevan pitkiä ja vapaaehtoinen osallistuminen työajan ulkopuolisiin rientoihin on oikeasti pakollista. Mikä tärkeintä: kaikki työntekijän tekemiset myös vapaa-aikana on jaettava kaikille työyhteisössä, eikä mitään sisältöä saa poistaa edes häveliäisyyssyistä puhumattakaan vetoamisesta yksityisyydensuojaan.  Kun yhtiön kehittämä vakoilukamera kuvaa Maen puolirikollisella kajakkireissulla, hän joutuu mukaan muotoilemaan yhtiön uusia teesejä, joista yksi kuuluu: Privacy is theft.

Mae luopuu omasta yksityisyydestään vapaaehtoisesti ja osallistuu somessa aamuyölle asti kaikkeen mahdolliseen pysyäkseen yhtiön asettamien sosiaalisuuden mittarien vaatimuksissa, vaikka yhtiön esittämät perustelut kaiken läpinäkyvyydelle työpaikalla ja yhteiskunnassa alkavat lukijaa hirvittää. Vaikka arvasin hyvin varhaisessa vaiheessa Maen toisen rakastajan salaperäisyyden syyn, romaanin loppu oli yllätyksellinen.

Eggersin teksti on sujuvaa, kirjassa on liki 500 sivua, mutta pituus ei tunnu puuduttavalta tai pakotetulta. Tarina kulkee hyvällä vauhdilla ja pakottaa miettimään kysymyksiä yksityisyydensuojasta, tietoturvasta, verkkoidentiteetistä jne.

—kristiina

Kjell Westön romaani oli odotellut kirjahyllyssäni lukemista jo jonkin aikaa, suoraan sanoen useamman vuoden. Olin kyllä kirjan kertaalleen aloittanut, mutta se jäi kesken vain muutaman kymmenen sivun jälkeen. Tämän kirjablogimme takia päätin antaa romaanille toisen mahdollisuuden. Luin kirjan noin viikon kuluessa: ehkä viimeksi aika tai hetki ei vain ollut sopiva?

Romaanin alkupuoli keskittyy kolmen keskenään kovin erilaisen  helsinkiläisnuoren, Jounin, Arin ja Adrianan musiikillisiin ja muihin pyrkimyksiin 1960-luvulla.  Romaanin nimi tulee tuon trion ainoasta levytyksestä “Älä käy yöhön yksin”. Folktrion historian kertojaksi osoittautuu romaanin minä-kertoja, Frank Loman, jolla on omat syynsä alkaa selvittää kolmikon myöhempiä vaiheita 1980-luvulla.

Romaanissa tullaan 1950-luvulta 2000-luvulle. Romaanihahmojen vanhentuessa ja osin vaihtuessa muuttuu myös kaiken taustana oleva Helsinki. Westö kuvaa mielestäni todella hienosti Helsinkiä eri vuosikymmeninä: historialliset faktat on ujutettu saumattomasti osaksi romaanikerrontaa. Tapa on tuttu  Westön aiemmista teoksista kuten Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran. Gå inte ensam ut i natten ei ole varsinaisesti jatko-osa em. teoksiin, vaikka niistä tuttuja hahmoja ja perheitä onkin tarinassa mukana.

Gå inte ensam ut i natten kannattaa lukea mahdollisimman tiiviin ajanjakson sisällä: henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä on muuten aika vaikea pitää mielessään. Vaikka tarina oli kiinnostava, aloin jossain vaiheessa pohtia, oliko pikkutarkka kerronta kaikista juonenkäänteistä todella tarpeen tarinan ymmärtämiseksi. Minä-kertojan ripustautuminen nuoruudenihastukseensa oli hämmentävää ja säälittävää. Vaikka kerronta oli taitavaa ja tarina kulki sujuvasti, ei Gå inte ensam ut i natten ollut läheskään yhtä hieno lukukokemus kuin Missä kuljimme kerran.

—kristiina

Viime vuosina Chimamanda Ngozi Adichien kirjat ovat olleet lähes ainoita, jotka ovat vieneet minut maaniseen lukutilaan. Kotiinpalaajat ei sitä valitettavasti tehnyt. Kirja kertoi kyllä mielenkiintoisesti sekä nykypäivän Afrikasta että Amerikasta (ja vähän Iso-Britanniastakin), mutta jostain syystä se ei mennyt niin syvälle sisuksiin kuin Adichien aikaisemmat teokset.

Kotiinpalaajat kertoo nigerialaisista nuorista, jotka eivät näe tulevaisuutta kotimaassaan. Yliopistot suljetaan säännöllisesti lakkojen takia. Nuoret lähtevät hakemaan elämää muualta, mutta kuten suomenkielinen nimikin paljastaa, palaavat takaisin kotimaahansa. Muuallakin elämässä on rajoitteita, vaikkakin erilaisia kuin kotona.

Mielenkiintoisinta Kotiinpalaajissa oli minusta afrikkalaistaustaisen maahanmuuttajan asema Amerikassa. Päähenkilö Ifemelu katsoo maan luokka- ja rotuasetelmaa ulkopuolisena ja alkaa kirjata havaintojaan blogiin samaan aikaan kun Obama valitaan ensimmäiselle presidenttikaudelleen.

Vaikken tällä kertaa täysin hurmaantunut, niin suosittelen silti kaikkia Adichien teoksia.

P.S. Kirjoja voi välillä löytää yllättävistä paikoista. Kävin viikonloppuna SPR:n Kontti-myymälässä, jossa oli muun muassa Mia Kankimäen viime vuonna ilmestynyt Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin neljällä eurolla!

Tiina

Tukholmalaisen kirjakaupan alesta löysin ruotsalaiseksi sci-fi -klassikoksi mainostetun teoksen. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana olin lukenut vain yhden ainoan sci fi -luokkaan sopivan romaanin (Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia; sekin alelöytö!), mutta Kallocain vaikutti takakannnen perusteella kiinnostavalta.

Kallocain sijoittuu tulevaisuuteen, joka on synkeä ja ahdistava. Ihmisiä valvotaan, heidän ajatuksiaan seurataan ja sielu halutaan paljastaa. Valtio on uhkaava taho kaikkien elämässä. Kallocain puolestaan on ihmeaine, joka mahdollistaa ainakin osittain yksityisimpien ajatustenkin valvonnan.

Kirja on alunperin julkaistu vuonna 1940, eikä olekaan vaikea vetää yhtäläisyyksiä kirjan kuvaamasta maailmasta silloiseen maailmaan. Kallocain oli paikka paikoin lähes liian ahdistava, mutta luin sen loppuun asti.  Keskeisenä mieleen jäi nimenomaan romaanin tunnelma, mutta toisaalta myös päähenkilön unelmointi toisenlaisesta maailmasta.

—kristiina