Päivi Kuusi ja Leealaura Leskelä: Kääntäjäopiskelijat selkomukauttajina

Blogin kirjoittajat: Päivi Kuusi ja Leealaura Leskelä

Selkokielen tarve kasvaa sekä Suomessa että kansainvälisesti, ja samalla kasvaa tarve kouluttaa uusia selkokirjoittamisen asiantuntijoita. Selkokirjoittajina on toiminut tähän asti moniammatillinen joukko, jossa on muun muasssa opettajia, toimittajia, viestinnän ammattilaisia ja kirjailijoita, myös muutamia kääntäjiä. Virallista opintopolkua selkokirjoittamisen ammattilaiseksi ei kuitenkaan Suomessa vielä ole. Mistä tulevaisuudessa löytyvät selkokirjoittamisen asiantuntijat vastaamaan kasvavaan tarpeeseen?

Tämä kysymys oli mielessämme, kun käynnistimme syksyllä 2019 Helsingin yliopiston Kääntämisen ja tulkkauksen maisteriohjelmassa selkokielistämisen opetuskokeilun. Tässä kokeilussa opiskelijat kääntävät englannista, saksasta, venäjästä, ranskasta, espanjasta tai ruotsista selkosuomeen tai selkomukauttavat suomenkielistä yleis- tai erikoiskielistä tekstiä. Tekstit ovat vaihdelleet erilaisista infoteksteistä journalistisiin teksteihin ja tieto- ja kaunokirjallisuuteen. Opetuskokeilu lähti oletuksesta, että kääntäjäopiskelijoilla on hyvät esivalmiudet selkomukauttamiseen. Toistaiseksi kokemukset ovat olleet lupaavia.

Opetuskokeiluun on molempina vuosina osallistunut runsaat 30 opiskelijaa ja 6–7 kääntämisen opettajaa. Tekstejä on muokattu sekä yksilötöinä että paritehtävinä. Tavoitteena on ollut tarjota opiskelijoille mahdollisuus kokeilla selkokielistämistä sekä käydä keskustelua ja saada vertaistukea selkokielistämisen käytännön kysymyksiin. Opiskelijat ovat saaneet kommentteja teksteistään sekä toisilta opiskelijoilta, kääntämisen opettajilta että selkokielen asiantuntijoilta, jotka pyydettiin mukaan kokeiluun. Tavoitteena oli myös tukea ja kouluttaa kääntämisen opettajia selkomukautustehtävien ohjaamisessa ja arvioinnissa sekä kehittää selkokielistämisen opetusta käännösopinnoissa.

Yksi ilmeisimmistä havainnoistamme kokeilussa oli se, että kääntäjäopiskelijoiden suuri vahvuus selkotekstien kirjoittajina on kyky hahmottaa laajempia tekstirakenteita. Usein aloitteleva selkokirjoittaja kiinnittää huomiota sanoihin, niiden taivutukseen ja lauserakenteisiin, mutta tekstikokonaisuutta koskevat yksinkertaistamisen periaatteet eivät välttämättä hahmotu heti. Tekstirakenteita on myös jostain syystä hankalampi opettaa kuin sitä, minkälainen sanasto tai minkälaiset lauserakenteet ovat helppoja tai vaikeita. Selkokirjoittamisen ydinosaamiseen kuuluu kuitenkin taito rakentaa tekstistä kokonaisuutena helposti luettava, ymmärrettävä ja omaksuttava. Se vaatii hyvää tekstitajua, joka ylittää lauseiden, virkkeiden ja kappaleidenkin rajat. Tällaista tekstitajua löytyi monilta kääntäjäopiskelijoilta. Ei ehkä ole yllättävää, että joissakin maissa kuten Saksassa selkokielen tutkimus sijoittuukin vahvasti kääntämisen kentälle (ks. esim. Maaß & Rink 2019).

Toinen selkokirjoittamisen ja sen opetuksen haaste liittyy siihen, millaiselle lukijalle selkotekstiä tehdään. Selkolukija voi jäädä abstraktioksi, jos kirjoittajalla ei ole ollut mahdollisuutta tutustua lukijaryhmiin ja kerryttää näin osaamistaan. Emme valitettavasti saaneet opetuskokeiluumme mukaan selkokieltä tarvitsevia henkilöitä opettajiksi ja ohjaajiksi, mikä olisi ehkä ollut tehokkainta (ja tätä on myös muutamissa maissa kokeiltu, muun muassa Unkarissa). Opiskelijat saivat kuitenkin tutustua muutamiin selkokielen ryhmiin videotervehdysten välityksellä. Näissä tervehdyksissä erilaiset selkokielen tarvitsijat lukivat yleis- ja selkokielistä tekstiä ja kuvasivat lukukokemustaan. Jatkossa on ehkä hyvä pohtia, tarjoaako tämä riittävän kosketuksen lukijoihin, vai olisiko hyvä kokeilla jotakin muuta. Voisimmeko kehittää opetuskokeilua esimerkiksi pyytämällä selkotekstien tarvitsijoilta palautetta opiskelijoiden selkomukautuksista?

Selkomukauttamiseen näyttää liittyvän samoja kysymyksiä, joita on pohdittu jo pitkään niin kääntäjänkoulutuksessa kuin käännöstieteessäkin. Molemmissa sekä  tekstikokonaisuuteen että vastaanottajaan liittyvät kysymykset ovat olleet vahvasti esillä. Käännöstieteessä on muun muassa pohdittu, mikä on käännösyksikkö eli se kokonaisuus, jota kääntäjä käsittelee yhtenä yksikkönä tai johon hän huomionsa kerralla kohdistaa. Onko se sana, lause, virke, kappale vai kokonainen teksti? Käännösprosessin tutkimuksessa on saatu viitteitä siitä, että kokeneet ammattikääntäjät prosessoivat kerralla laajempia käännösyksiköitä kuin aloittelijat (ks. esim. Jääskeläinen 2011). Käännösyksikön koko näyttäisi siis kasvavan asiantuntijuuden kasvaessa. Kääntäjänkoulutuksessa harjaannutaan myös hahmottamaan yksityiskohtien arvo suhteessa koko tekstin muodostamaan käännösyksikköön ja sen viestintätehtävään: yksityiskohtia ratkoessa on olennaista pitää mielessä, miten ne palvelevat tuon viestintätehtävän toteutumista.

Käännöskursseilla käännöksiä myös muokataan ja hiotaan pohtien, millaisille lukijoille ja millaiseen viestintätilanteeseen ne ovat menossa. Aloitteleva kääntäjä huomaa pian, etteivät kielet vastaa toisiaan yksi yhteen, ja että saman asian voi vain harvoin ilmaista toisella kielellä täsmälleen samoin keinoin. Myöskään yhteiskunnat ja kulttuurit eivät ole identtisiä, ja kääntäjä oppii ottamaan huomioon, mitä käännöksen lukija tietää ja ymmärtää. Pitääkö jotain asioita ehkä selittää tai ilmaista tarkemmin? Entä tiivistää tai sanoa toisin? Samoin kääntäjä harjaantuu pohtimaan, minne käännös on menossa. Mihin sitä tarvitaan? Ketkä ovat sen todennäköisiä lukijoita ja minkälaiset esitiedot heillä on aiheesta?

Käännöstieteessä kääntäjää on ohjeistettu monin tavoin huomioimaan lukija ja viestintätilanne. 1960-luvulla  Eugene Nida esitti ohjenuoraksi vastaavan vaikutuksen periaatetta: käännöksen tulisi vaikuttaa lukijoihinsa samalla tavalla kuin alkuteksti vaikuttaa omiinsa. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi kielellisestä ja tarvittaessa jopa sisällöllisestä vastaavuudesta voidaan poiketa: etelätuuli voidaan muuttaa länsituuleksi, jotta toisella puolella maapalloa asuvalle lukijalle syntyvät mielleyhtymät olisivat samanlaisia. 1980-luvulla Katharina Reiss ja Hans Vermeer korostivat, että kääntämistä, kuten kaikkea muutakin toimintaa, ohjaa sen tarkoitus. Se, kenelle ja millaiseen käyttöön käännös on menossa, määrittää käännöksen tarkoituksen, ja tarkoitus puolestaan määrittää keinot (tai pyhittää ne, kuten Reiss ja Vermeer kirjoittavat). 1990-luvun alussa Ernest August Gutt painotti, että kääntäjän tulisi pohtia, millainen kuilu lähdetekstin ja käännöksen lukijoiden kognitiivisten kontekstien välillä on, ja tarvittaessa paikata sitä niin, että käännöksen lukija kykenee tulkitsemaan tekstin tarkoitetulla tavalla. 2010-luvulla Suojanen, Koskinen ja Tuominen sovelsivat käyttäjäkeskeisen suunnittelun periaatteita kääntämiseen tarjotakseen kääntäjälle lisää konkreettisia keinoja, joilla tunnistaa käännöksen vastaanottajien – eli käyttäjien – tarpeet ja suunnitella viestinnän sellaiseksi, että se palvelee näitä mahdollisimman hyvin.

Näistä näkemyksistä on vain pieni matka selkokielistämiseen. Kun lukijana on ihminen, jonka lukutaito ja kielellinen osaaminen on hyvin heikko, käyttäjäkeskeisen suunnittelun ytimessä ovat selkokielen keinot. Joskus ne voivat tarkoittaa melko suuriakin muutoksia alkutekstiin, esimerkiksi kokonaisten asiasisältöjen poistamista tai lisäämistä. Selkokielen asiantuntijat ovat usein pohtineet, miten radikaaleja muutoksia he uskaltavat alkutekstiin tehdä, jotta sen pääviesti ja tarkoitus säilyvät selkoversiossa. Missä kulkevat selkokielistämisen rajat? Milloin teksti lakkaa olemasta alkutekstin selkoversio? Kysymys muistuttaa yhtä käännöstieteen ikuisuuskysymyksistä: kuinka paljon tekstiä saa muokata ilman, että se lakkaa olemasta käännös ja muuttuu esimerkiksi adaptaatioksi, mukaelmaksi tai versioksi?

Opetuskokeilun aikana kääntäjäopiskelijat reflektoivat omaa työskentelyään ja sen haasteita. Yksinkertaistinko liikaa? Säilyikö tekstin tyyli? Entä tarinallisuus? Hahmotinko oikein, mikä on kohdelukijan kannalta olennaista informaatiota? Heikensikö tekstin lyhentäminen sen koheesiota? Eihän teksti töksähtele? Onko siinä sopivasti tietoa – ei liikaa eikä liian vähän? Aliarvioiko se lukijaansa? Vaikka opiskelijat vasta etsivät vastauksia, tärkeintä on, että kysymykset ovat hyviä. Alustavasti vaikuttaa siltä, että selkokieli sopisi erittäin hyvin kääntäjänkoulutukseen. Kääntäjistä voisi tulevaisuudessa valmentaa selkokirjoittamisen asiantuntijoita vastaamaan jatkuvasti kasvavaan kysyntään. Eräs kokeiluun osallistuneista opiskelijoista pohdiskeli reflektiotehtävässään selkomukauttamisen ja kääntämisen yhteyksiä näin:

”Ja loppujen lopuksi kääntäminenhän on juurikin olemassa olevan informaation tulkitsemista ja välittämistä uuteen kieliympäristöön.”

Selkokieli kieliympäristönä on kääntäjäopiskelijoille uusi. Informaation tulkitseminen ja välittäminen toisenlaiseen ympäristöön sen sijaan on heidän ydinosaamistaan.


Kirjoittajat: 

Päivi Kuusi, FT, on käännöstieteen yliopistonlehtori Helsingin yliopiston Kääntämisen ja tulkkauksen maisteriohjelmassa. Hän on tutkinut mm. kerronnan näkökulman kääntämistä kaunokirjallisuudessa ja vähemmistökielten kääntämistä, erityisesti kääntäjänkoulutuksen roolia kielenelvytyksessä.

Leealaura Leskelä, FM, valmistelee selkokieleen liittyvää väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Hän on myös selkokielen asiantuntijana ja Selkokeskuksen kehittämispäällikkönä ollut mukana kehittämässä selkokielen teoriaa sekä julkaissut useita selkokieleen liittyviä oppaita.

Lähteet:

Gutt, Ernst-August 1991. Translation and relavance: cognition and context. Blackwell: Oxford-Cambridge.

Jääskeläinen, Riitta 2011. Studying the Translation Process. The Oxford Handbook of Translation Studies. Oxford Handbooks Online. Kirsten Malmkjaer & Kevin Windle (toim.).

Nida, Eugene 1964. Toward a science of translating: with special reference to principles and procedures involved in Bible translating. Leiden: Brill.

Maaß, Christiane & Rink, Isabel 2019 (toim.). Handbuch Barrierefreie Kommunikation. Berliini: Frank & Timme.

Reiss, Katharina & Vermeer, Hans J. 1986. Mitä kääntäminen on: teoriaa ja käytäntöä. (Alkuteos: Grundlegung einer allgemeinen Translationstheorie, 1984.) Lyhentäen suomentanut Pauli Roinila. Helsinki: Gaudeamus.

Suojanen, Tytti; Koskinen, Kaisa & Tuominen, Tiina 2012. Käyttäjäkeskeinen kääntäminen. Tampere Studies in Language, Translation and Literature, Series B1.

4 vastausta artikkeliin “Päivi Kuusi ja Leealaura Leskelä: Kääntäjäopiskelijat selkomukauttajina”

  1. Kiitos asiantuntevasta, ajankohtaisesta ja monipuolisesta pohdinnasta! Erityisen ilahtunut olen selkokielistämisen tarkastelusta tekstuaalisina ratkaisuina – tämä näkökulma näyttää odottaneen esiinpääsyään. Olen itsekin teettänyt kääntäjäopiskelijoiden suomen opettajana joitain selkokielistämisharjoituksia ja huomannut, että kääntäjäopiskelijoilla tosiaan on hyvinkin valmiuksia pohtia tekstiin kirjoittuvaa lukijaa: millaisia tekstuaalisia ja kielellisiä ratkaisuja tarvitaan. Näistä asioista lisää: Rahtu, Shore & Virtanen (toim.) 2018: Kirjoitettu vuorovaikutus, SKS.

  2. Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Aloin itsekin miettiä tuota käännösyksikön käsitettä. Olen juuri aloittanut uuden mukautustyön ja huomaan ajattelevani tarinaa erilaisina kohtauksina sen sijaan, että keskittyisin vain yksittäisten sanojen tai rakenteiden selkeyttämiseen. Kääntäjäopiskelijoista tulee varmasti upeita selkomukauttajia. Selkomukauttamiseen jää hyvällä tavalla koukkuun, ja tässä on varmasti ihan eri tavalla vapauksia kääntämiseen verrattuna.

  3. Kiitos todella kiinnostavasta kirjoituksesta! Hienoa, että opetuskokeilu oli onnistunut ja kääntäjäopiskelijat pääsivät syventymään selkokieleen monipuolisesti. Kirjoituksessa esitellyt kääntäjäopiskelijoiden pohdinnat kertovat siitä, että opiskelijat olivat kiinni ihan selkokielen ydinkysymyksissä, joita varmasti jokainen selkokirjoittaja miettii tekstiä tehdessään.

    Hyvä idea, että jatkossa selkokielen tarvitsijat voisivat olla mukana esimerkiksi antamassa palautetta. Näin tekstin lukija tulisi vielä lähemmäs kirjoittajaa ja lukijan merkitys olisi entistä helpompi muistaa tekstiä tehdessä.

  4. Hienoa, että kokeilu on lähtenyt näin hyvin liikkeelle!

    Ymmärrys käyttäjien tarpeista on varmaan aikamoinen pulma, varsinkin kun sekä eri käyttäjäryhmien välillä että sisällä on suuria eroja. Mietin, voisiko tutkimuskirjallisuuteen perehtyminen olla hyväksi; Suomessa on tutkittu paljon mm. afasiaa. Itse asiassa kurssin yhteydessä voisi olla esim. 5 op:n esseelukupaketti.

    Käyttökokemustutkimukset olisivat myös erittäin hyvä asia, varsinkin jos opiskelijat saavat olla mukana toteuttamassa niitä. Graduaiheitakin on tässä paljon.

    Mielenkiintoisia tuloksia ja pohdintaa sanasta, rakenteesta ja käännösyksiköstä. Muistaakseni jo Sapir kirjoitti siitä, kuinka sana on useimmille ihmisille ainoa kielen yksikkö, josta he ovat tietoisia. Olisi tässäkin mielenkiintoista katsoa, mitä yksiköitä käyttäjät mieltävät merkityksellisiksi.

    Onnittelut kaikille kokeiluun osallistuneille! Odotan jo innolla tietoja jatkosta!

Kommentit on suljettu.