Virginia Woolfista kaksi artikkelia
Virginia Woolfista on tässä galleriassa kaksi eri artikkelia. Tällä sivulla oleva Venla Oikkosen teksti käsittelee Virginia Woolfia feminististä kirjallisuudentutkimusta hahmottamassa.
Saara Tuomaalan kirjoittamaan artikkeliin pääset tästä:
Virginia Woolfin poliittinen ajattelu
Virginia Woolf feminististä kirjallisuudentutkimusta hahmottamassa
Merkittävänä modernistisena kirjailijana ja feministisenä yhteiskuntakriitikkona tunnettu Virginia Woolf näyttelee myös keskeistä osaa feministisen kirjallisuudentutkimuksen traditiossa. Vaikka näkemykset Woolfin kirjallisuusteoriasta vaihtelevat suurestikin 1900-luvun jälkipuoliskon kirjallisuudentutkijoiden keskuudessa, tuskin kukaan kiistää Woolfin merkitystä yhtenä ensimmäisistä feministisistä kirjallisuusteoreetikoista.
Woolfin esseistiikassa nouseekin esiin neljä feministisen kirjallisuudentutkimuksen kannalta keskeistä kysymystä. Mitkä ovat kaunokirjallisuuden materiaaliset ehdot ja miten nämä ehdot ovat toteutuneet eri sukupuolten kohdalla? Mistä aiheista naiskirjailijoiden tulisi kirjoittaa? Miten naiset näyttäytyvät kaunokirjallisuuden henkilöhahmoina? Entä mikä on sukupuolen, kielen ja kerronnan suhde? Nämä neljä Woolfin tematisoimaa kysymystä ovat kukin osaltaan vaikuttaneet hyvinkin erilaisten feministisen kirjallisuudentutkimuksen koulukuntien syntyyn ja kehitykseen.
Kirjallisuuden materiaaliset ehdot
Naistutkimuksen piirissä Virginia Woolf tunnetaan parhaiten vuonna 1929 ilmestyneestä teoksestaan A Room of One’s Own (suom. Oma huone), joka on usein nähty kenties merkittävimpänä yksittäisenä feministisen kirjallisuudentutkimuksen perustaa hahmottavana tekstinä. Teoksessaan Woolf tarkastelee kysymystä siitä, miksi naiset puuttuvat (tai puuttuivat vielä vuonna 1929) lähes täysin länsimaisen kaunokirjallisuuden kaanonista (Jane Austenin, Emily ja Charlotte Brontën ja George Eliotin kaltaisia poikkeuksia lukuunottamatta).
Vaikka Woolf näkeekin kirjallisuuskritiikin androsentriset arvot osasyyllisinä naiskirjallisuuden historiallisesti marginaaliin asemaan, teoksen pääpaino on sukupuolittuneen taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden kritiikissä. Woolfin otsikon metaforisessa ”omassa huoneessa” tiivistyvätkin nimenomaan luovuuden aineelliset ehdot: raha ja sen mahdollistama oma rauha. Woolf piirtää tarkkanäköistä kuvaa niistä esteistä, jotka naisilla on ollut ylitettävinään kirjailijoiksi pyrkiessään: koulutuksen puute ja siten kirjallisen tradition tuntemuksen puute, omistusoikeuden ja palkallisen työn puuttuminen ja siten riippuvuus miehestä, pakotettu sitoutuminen lasten ja kodin hoitoon ja siten kykenemättömyys matkustaa ja hankkia kirjailijan tarvitsemia kokemuksia. Nämä naisten kokemat epäoikeudet kulminoituvat Woolfin fiktiivisessä Shakespearen sisaren hahmossa:
Meanwhile [Shakespeare’s] extraordinarily gifted sister, let us suppose, remained at home. She was as adventurous, as imaginative, as agog to see the world as he was. But she was not sent to school […]. The force of her own gift alone drove her to it. She made up a small parcel of her belongings, let herself down by a rope one summer’s night and took the road to London. She was not seventeen […]. She stood at the stage door; she wanted to act, she said. Men laughed in her face […] [A]t last Nick Greene the actor–manager took pity on her; she found herself with child by that gentleman and so – who shall measure the heat and violence of the poet’s heart when caught and tangled in a woman’s body? – killed herself one winter’s night and lies buried at some cross–roads where the omnibuses now stop outside the Elephant and Castle. (A Room of One’s Own 61-62)
Tämä Woolfin piirtämä ”Shakespearen sisaren” hahmo voidaan nähdä heijastuneena puoli vuosisataa myöhemmin syntyneessä, kirjallisuuden historiallista ja materiaalista kontekstia painottavassa feministisen kirjallisuudentutkimuksen suuntauksessa, jota mm. Woolfia laajasti tutkinut Jane Marcus edustaa. Woolfin tavoin nämä feministit ovat kysyneet, kuinka naisen olisi ollut ylipäätään mahdollista yltää Shakespearen teosten kaltaisiin taidonnäyteisiin yhteiskunnassa, jossa niin asenteet kuin aineelliset tosiasiat olivat naiskirjailijaa vastaan. Myös Woolfin tapa painottaa tradition merkitystä kaunokirjallisuuden synnyssä on heijastunut myöhemmässä kirjallisuudentutkimuksessa. Woolfin mukaan yksittäinen kaunokirjallinen helmi on aina tietyssä mielessä kollektiivisen työn tulos: ”masterpieces are not single and solitary births; they are the outcome of many years of thinking in common, of thinking by the body of the people, so that the experience of the mass is behind the single voice” (A Room of One’s Own 85). Naiskirjallisuuden nousu esteettisesti ja sisällöllisesti korkeatasoiseksi voi olla vain pitkän historiallisen prosessin tulos.
Marginaalia kartoittamassa
A Room of One’s Own -teoksessa Woolf myös hahmottelee naisten kirjoittaman kirjallisuuden tavoitteita. Huomiota on saanut erityisesti ns. ”anglo–amerikkalaisen” feministisen kirjallisuudentutkimuksen piirissä Woolfin kehotus kuvata perinteisen kaunokirjallisen narratiivin ulkopuolelle jäävää. Woolf esittää, että naisten arki ja kokemukset – tai, kuten Woolf asian ilmaisee, ”hämärät elämät” (”obscure lives”, A Room of One’s Own 116) – tulisi kirjoittaa näkyviin niin kaunokirjallisuudessa kuin historiankirjoituksessakin.
Woolf ei rajoita kehotustaan vain naisten historiallisesti spesifien kokemusten kuvaukseen, sillä omassa kaunokirjallisessa tuotannossaan hän pyrkii purkamaan myös perinteistä, mieslähtöistä historiakäsitystä ja siihen pohjautuvaa ”tärkeän tapahtuman” määritelmää. Vuonna 1927 julkaistun To the Lighthouse –romaanin (suom. Majakka) keskiössä on porvarillisen perheen monimutkainen psykologia, kun taas kirjan taustalla jylläävä ensimmäinen maailmansota ohitetaan muutamalla satunnaisella virkkeellä ensimmäisen ja kolmannen osan erottavassa ”Time Passes” -osassa. Kuvatessaan yksityiskohtaisesti Ramsayn kesäasunnon ränsistymistä ja ohittaessaan perheen vanhimman pojan kuoleman sotarintamalla sulkeisiin sijoitetulla maininnalla tämä kirjan toinen osa antaa ymmärtää, että tärkeämpää kuin historialliset tapahtumat on itse ajankulun kokemus. Kuten monet tutkijat ovat painottaneet, tämä perinteisesti tärkeinä pidettyjen asioiden kyseenalaistaminen näkyy Woolfin tekstissä jopa yksittäisten lauseiden syntaksissa, esimerkiksi usein lainatussa kohtauksessa, jossa Ramsayn pariskunta kävelee puutarhassa:
”But then, Mrs Ramsay, though instantly taking side against all the silly Giddingses in the world, then, she thought, intimating by a little pressure on his arm that he walked up hill too fast for her, and she must stop for a moment to see whether those were fresh mole-hills on the bank, then, she thought, stooping down to look, a great mind like his must be different in every way from ours” (To the Lighthouse 82).
Woolfin tapa viivyttää merkityksen syntymistä päälauseen keskeyttävillä fraaseilla, sivulauseilla ja rinnasteisilla päälauseilla saa Mr Ramsayn maskuliinisen rationaalisuudeen näyttämään merkitykseltään rinnasteiselta myyränkolojen kanssa.
Vuonna 1929 julkaistussa Orlandossa Woolf vie historiatematiikan ja tärkeinä pidettyjen aiheiden kritiikin ajoittain jopa parodian tasolle. Tämän ”elämäkerran” fantastisen päähenkilön elämässä tutut painotukset ovat päälaellaan: ulkoista historiallista aikaa tärkeämmäksi nousee ”sisäinen” aika (”noin 35-vuotiaana” Orlando on elänyt 1500-luvulta 1900-luvulle), ulkoisia tapahtumia keskeisempää on sisäinen kokemus (sodat mainitaan usein sivulauseessa, mutta kertoja pysähtyy monien sivujen ajaksi kuvaamaan hetkeä, joilloin ei tapahdu mitään ulkoisesti havaittavaa), ja Orlandon öinen muutos biologisesta miehestä biologiseksi naiseksi 1600-luvun Konstantinopolissa kuvataan pikemminkin luonnollisena muutoksena kuin kummajaisena.
Naiset henkilöhahmoina
Erityisesti anglo-amerikkalaiset feministisen kirjallisuudentutkimuksen suuntaukset ovat kiinnittäneet huomiota Woolfin ”Mr Bennett and Mrs Brown” -esseessä (1924) esittämään naishahmojen kuvauksen kritiikkiin. Woolfin mukaan Arnold Bennettin, H. G. Wellsin ja John Galsworthyn edustamassa ”edwardiaanisessa” romaanissa naishahmot toimivat lähinnä välineinä, joiden kautta kirjailija tarkastelee yhteiskuntaa. Naishahmot itsessään jäävät siis toissijaisiksi ja kuvaukseltaan pinnallisiksi, ja naisten ääni hukkuu kertojan äänen alle. Woolf vaatiikiin aikalaisiaan kääntämään huomion naishahmoihin.
Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä A Room of One’s Own -teoksessa Woolf jatkaa naiseuden representaatioiden kritiikkiään analysoimalla kirjallisuuden mustavalkoista tapaa nähdä naiset joko enkelimäisinä uhrautujina tai pahantahtoisina viettelijöinä. Woolf näkee tämän naiseuden esittämisen tradition taustalla miehisen tavan nähdä naishahmot vain suhteessa mieshahmoihin ja siten usein joko ihailun tai katkeruuden kohteena: naisten väliset suhteet – jos niitä on lainkaan – kuvataan lähinnä vihamielisinä. Woolf hahmottelee vaihtoehtoisia naishahmojen kuvaustapoja fiktiivisen kirjailijahahmon Mary Carmichaelin romaanin kautta: ”Chloe liked Olivia, I read. And then it struck me how immense a change was there. Chloe liked Olivia perhaps for the first time in literature. Cleopatra did not like Octavia. And how completely Antony and Cleopatra would have been altered had she done so!” (A Room of One’s Own 106-7). Queer-tutkimus on nähnyt tässä kuvauksessa myös kehotuksen tarkastella naistenvälisiä rakkaussuhteita: ”Chloe liked Olivia . . . Do not start. Do not blush. Let us admit in the privacy of our own society that these things sometimes happen. Sometimes women do like women.” (A Room of One’s Own 106).
Vaikka monet anglo-amerikkalaista traditiota edustavat feministit ovatkin pitäneet Woolfin hahmottamaa representaation politiikkaa feminismille tärkeänä, Woolfin oman kaunokirjallisen tuotannon naishahmot ovat saaneet hyvinkin ristiriitaisen vastaanoton. Tunnetuin kriitikoista lienee Elaine Showalter, jolle Mrs Dalloway -romaanin (1925) nimihahmon ja To the Lighthouse -romaanin Mrs Ramsayn kaltaiset ”perinteiset” naishahmot ovat merkki Woolfin kykenemättömyydestä tarjota lukijoilleen vahvoja feministisiä roolimalleja (”Virginia Woolf and the Flight into Androgyny”). Vatsauksessaan Showalterille Toril Moi esittää, että Showalterin vaatimus vahvoista naishahmoista voi päteä vain realistisen kirjallisuuden kohdalla (Moi 1-18). Moi huomauttaa, että Woolf irrottautuu kaunokirjallisessa tuotannossaan selkeästi realistisen representaation traditiosta.
Tunnetussa ”Modern Fiction” -esseessään (1925) Woolf hyökkääkin realistista traditiota vastaan nähden realismin ongelmana nimenomaan ”realistisuuden” puutteen: perinteinen konfliktiin perustuva juoni ja henkilöhahmon kuvaus kaikkitietävän kertojan näkökulmasta eivät vastaa kokemuksellista todellisuutta. Poleemisten naisideaalien sijasta Woolf keskittyykin kuvaamaan yksityiskohtaisesti kokemuksia ja mielen liikkeitä:
”Life is not a series of gig lamps symmetrically arranged; life is a luminous halo, a semi-transparent envelope surrounding us from the beginning of consciousness to the end. Is it not the task of the novelist to convey this varying, this unknown and uncircumscribed spirit, whatever aberration or complexity it may display, with as little mixture of the alien and external as possible?” (”Modern Fiction” 189).
Feministinen kieli ja kerronta
Siinä missä anglo-amerikkalainen tutkimus on usein keskittynyt Woolfin esseiden kaanonia ja perinteisiä naiseuden representaatiota haastaviin argumentteihin, ns. ”ranskalainen” feminismi ja poststrukturalistisesti suuntautunut tutkimus ylipäätäänkin on paikantanut Woolfin feminismin hänen tekstuaalisiin strategioihinsa. Woolf onkin hyvin tietoinen kielen, kerronnan ja sukupuolen suhteesta. Makiko Minow-Pinkney on hahmottanut Woolfin ajattelussa murroksen 1920-luvulla, jolloin Woolf alkoi nähdä kritisoimansa realistisen tradition myös patriarkaalisena traditiona ja hahmottelemansa modernismin feministisenä (Minow-Pinkney 4).
Yksi Woolfin keskeisimmistä kritiikin kohteista on perinteisen kerronnan usein ”jähmettynyt” subjektipositio. A Room of One’s Own -teoksessa Woolf esittää kaikkitietävän kertojan patriarkaalisena tyrannina, joka haluaa hallita tekstin merkitysten syntyä ja siten kontrolloida lukijan henkilöhahmoista saamaa kuvaa:
[A]fter reading a chapter or two a shadow seemed to lie across the page. It was a straight dark bar, a shadow shaped something like the letter ”I”. One began dodging this way and that to catch a glimpse of the landscape behind it. Whether that was indeed a tree or a woman walking I was not quite sure. Back one was always hailed to the letter ”I”. One began to be tired of the letter ”I”. Not but what this ”I” was a most respectable ”I”; honest and logical; as hard as a nut, and polished for centuries by good teaching and good feeding. I respect that ”I” from the bottom of my heart. But […] the worst of it is that in the shadow of the letter ”I” all is shapeless as mist. Is that a tree? No, it is a woman. (A Room of One’s Own 130)
Kuten Gillian Beer on huomauttanut, tämän katkelman huumori pohjautuu pitkälti siihen, että Woolf itse ottaa käyttöön I–pronominin, joka Wolfin parodioiman patriarkaalisen tyrannin tavoin vaatii itselleen tekstin merkityksen määritysvaltaa (Beer 51). Woolfin pyrkimys etsiä moninaisia subjektipositiota näkyy myös hänen irrottautumisessaan A Room of One’s Own -teoksen kertojaminästä kolmen ”Maryn” kautta: ”Call me Mary Beton, Mary Seton, Mary Carmichael or by any name you please” (A Room of One’s Own 5). Morag Shiach kirjoittaa:
by eschewing any fixed identity […] she will tell many stories from many different points of view in order to construct a textual and theoretical collage […]. These three Marys are characters in a well-known ballad, which is sung by a fourth Mary, Mary Hamilton. Mary Hamilton, having had a child as the result of an illicit relationship with the King, is about to be put to death. Since Woolf identifies the other three Marys at various points in the essay, there is an increasing sense of Woolf’s own identification with the fate of Mary Hamilton, and thus also with Judith Shakespeare. (Shiach x)
Woolfin modernistisissa romaaneissa perinteisten subjektipositioiden purku viedään vieläkin pidemmälle. Vuonna 1931 julkaistu The Waves lienee äärimmäisin esimerkki: romaani koostuu draamallisista äänistä, joiden kertoma tarina muodostaa ristiriitaisuudessaan moniäänisen tajunnan kudelman.
Myös Woolfin tapa horjuttaa merkitysten yksiselitteisyyttä kerronnan syntaktisella tasolla on vaikuttanut osaltaan tekstuaalisuutta korostavaan, kielen fallogosentrisenä hahmottavaan poststrukturalistiseen feministiseen suuntaukseen. Makiko Minow-Pinkney näkee Woolfin tekstuaaliset leikittelyt rytmillä, ”puoliloogisilla” konjunktioilla, partisiipin preseensillä ja merkityksen muodostumisen keskeyttävillä löyhästi yhdistetyillä lauseilla dikotomioiden varassa operoivaa symbolista järjestystä horjuttavina (Minow-Pinkney 57-59). Woolf on itsekin tietoinen tekstuaalisten valintojensa seurauksista, kuten käy ilmi päiväkirjamerkinnästä, jossa hän pohtii kerronnan lineaarisuuden rikkomista sulkeiden käytön kautta To the Lighthouse -romaanissa:
”Should there be a final page about [Lily] and Carmichael looking at the picture and summing up [Mr Ramsay’s] character? In that case I lose the intensity of the moment. If this intervenes with [Mr Ramsay] and the lighthouse, there’s too much chop and change, I think. Could I do it in a parenthesis? So that one had the sense of reading the two things at the same time?” (A Writer’s Diary 99).
Moni feministinen tutkija onkin nähnyt Woolfin modernistisen kerronnan ennakoivan ja jopa toteuttavan Hélène Cixous’n teoretisoimaa naiskirjoitusta (écriture féminine), kirjoistustapaa joka murtaa mieskeskeistä, dikotomioihin pohjautuvaa logiikkaa mm. ei-lineaarisuuden, rytmin ja monimerkityksisyyden kautta.