1872.Aleksandra Mihailovna Domontovitsh syntyy Pietarissa.
1888.Valmistuminen opettajaksi.
1893. Avioliitto Vladimir Kollontain kanssa. Lapsi Mihail Kollontai syntyy.
1894. Ensimmäinen novelli, joka hylätään.
1896. Ensimmäinen työpaikka työläisten iltakouluja auttavassa ”liikkuvassa museossa”.
1898. Ensimmäinen julkaisu, essee koulutuksesta.
1898. Kollontai matkustaa Zürichiin.
1899. Kollontai palaa Zürichistä Pietariin ja toimii vallankumouksellisissa piireissä.
1900–1902. Kollontai matkustaa Euroopassa ja osallistuu II sosialistiseen internationaaliin.
1908–1917. Maanpaossa Euroopassa, kirjoituksia naisasiasta ja työväenkysymyksestä.
1908–1915.Avoliitto vallankumouksellisen aktivistin Alexandr Shliapnikovin kanssa.
1914. II Sosialistinen internationaali hajoaa 1. maailmansodan kynnyksellä. Sotaa vastustanut Kollontai vangitaan Berliinissä lyhyeksi ajaksi.
1917. Helmikuun vallankumous Venäjällä. Kollontai vastustaa Kerenskin tilapäistä hallitusta. Hänet valitaan Petrogradin (nyk. Pietarin) paikallisen neuvoston jäseneksi ja hän johtaa mm. naistyöläisten lakkoja. Kollontai on vangittuna heinä-elokuun.
1917. Lokakuun vallankumous. Kollontai valitaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen jäseneksi sekä Julkisen hyvinvoinnin komissaariksi.
1918. Kollontain näkemykset heijastuvat mm. radikaaliin perhelakiin. Kollontai eroaa hallituksesta vastalauseena Brest-Litovskin rauhalle.
1917–1923. Avoliitto Pavel Dybenkon kanssa.
1919. Perustaa ja johtaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen naisjaostoa (zhenskij otdel).
1920. Abortit laillistetaan.
1921. Kollontailla NKP-kriittinen puhe, välit poikki Leniniin.
1924–26. Neuvostoliiton lähettiläs Norjassa.
1926–37. Diplomaattina Meksikossa. Kirjoittaa muistelmiaan.
Emma Goldman (1869-1940) oli anarkisti, jolle seksuaaliset oikeudet ja naisten vapautuminen olivat keskeisiä periaatteita. Kaksikymmenvuotiaana Goldman muutti Pietarista Yhdysvaltoihin, missä hänestä tuli tunnettu ja kohuttu agitaattori ”Red Emma”. Hänen luentosarjansa yhdistivät niinkin erilaisia teemoja kuin anarkismin periaatteet, sota ja imperialismi, vapaa rakkaus, homoseksuaalisuus, draama, mustasukkaisuus, ehkäisy ja radikaali koulutus. Goldman ei toiminut missään järjestössä vaan vapaana puhujana ja kirjoittajana. Hän myös perusti vaikutusvaltaisen Mother Earth -lehden.
Aatteensa Goldman määritteli lähinnä anarkokommunismiksi. Suhde naisliikkeeseen oli etäinen – Goldman halveksi asteittaisia uudistuksia, ja toisaalta hänen seksuaalipolitiikkansa oli välillä naisliikkeille liian radikaali. Goldman on nykyään ehkä parhaiten tunnettu vaatimuksistaan ulottaa anarkistiset vapauden ja vapautumisen periaatteet kaikille elämän alueille. Tässä hän oli naisliikkeen toisen aallon ”henkilökohtainen on poliittista” –iskulauseen edelläkävijä. Poliittisiin vaikeuksiin hän joutui Yhdysvalloissa ensin väkivallan lietsomisesta ja myöhemmin mm. ehkäisyvälineiden puolustamisesta ja asevelvollisuuden vastustamisesta. 1919 hänet tuomittiin maanpakoon isänmaallisuuden vastustajana. Goldman palasi kotimaahansa Venäjälle, jossa hän nopeasti pettyi bolshevikkien hallintoon. 1920- ja 30-luvuilla maanpaossa elänyt Goldman oli neuvostokriittisyytensä takia etääntynyt sen ajan eurooppalaisesta vasemmistosta. Hän luennoi, matkusti ja kirjoitti muistelmiaan, Living My Life, joka on feministisen elämäkertakirjallisuuden klassikko ja johon allaoleva esittely ensisijaisesti perustuu.
Venäjältä Yhdysvaltoihin
Emma Goldman syntyi vuonna 1869 venäläis-juutalaiseen kauppiasperheeseen Königsbergissä. Äiti oli nimeltään Taube Bienowitch ja isä Abraham Goldman. Äiti oli varakkaasta ja koulutetusta perheestä, ja hän oli jäänyt leskeksi ensimmäisestä avioliitostaan, josta hänellä oli kaksi tytärtä. Isä tuli vaatimattomammista oloista ja olisi halunnut varsinaiseksi ammatin harjoittajaksi, mutta se oli Baltian juutalaisena häneltä kielletty. Vanhemmat pitivät kapakkaa vaihtelevalla menestyksellä. Emman kotikieli oli yiddish (jolla hän myös alkuvuosina luennoi Yhdysvalloissa – vallankumouksellisista piireissä huomattava osa oli saksalaisia, venäläisiä ja/tai juutalaisia). Ennen Emmaa oli vanhemmille syntynyt poika, joka kuoli pienenä. Emman sukupuoli oli isälle pettymys ja Emma muisteli ”painajaismaisen” vaikean isäsuhteen leimanneen lapsuuttaan. Emman jälkeen syntyi kaksi veljeä. Perhe asui silloisen Venäjän imperiumin kaupungin Kovnon (nyk. Kaunas, Liettua) jälkeen Popelanissa, Königsbergissä ja sitten Venäjällä, Pietarin juutalaisgetossa.
Alettoitettuaan 7-vuotiaana koulun Goldman sai muutamia hyviä opettajia ja pääsi ensimmäistä kertaa oopperaan, mikä oli hänelle ikimuistoinen kokemus. Kansakoulun jälkeen Emma oli kiinnostunut lääketieteen opiskelusta (kuten isä aikoinaan), mutta ei pettymyksekseen päässyt lukioon.
Vanhempien avioliitto kuvataan muistelmissa rakkaudettomaksi ja väkivaltaiseksi. Ongelmia lisäsi Goldmanin mukaan se, että isä oli ”luonteeltaan intensiivisen seksuaalinen” kun taas äiti oli ”kylmä, sairasteleva ja mielipiteissään vanhoillinen”. Taubea muistellaan myös nopeana, hauskana ja aktiivisena nainen. (Siltä kannalta tämäkään perhe ei sopinut perinteiseen porvarilliseen perhemalliin, jossa vaimo olisi ennen kaikkea passiivinen kotiäiti.) Äidiltään Emma koki perineensä ”kykyni ajatella itsenäisesti ja huomattavat älylliset voimavarani” sekä eurooppalaisen, erityisesti saksalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin tuntemuksen. Emma kaipasi isän hyväksyntää, mutta ei koskaan tuntenut saavansa sitä:
”I wanted him to love me, but I never knew how to reach his heart. His hardness served only to make me more contrary.” … ”As long as I think back, I remember his saying he had not wanted me. He had wanted a boy, the pig woman had cheated him.” (Living My Life)
Sen sijaan vanhempi sisko Helena oli Emmalle läheinen ja tärkeä henkilö läpi elämän, samoin siskontytär Stella, josta tuli aikuisena Emman poliittinen avustaja.
Lapsuudenmuistelmissa on useita kokemuksia köyhien sorrosta: Emma näki verisen, piiskatun miehen; kerran perheen majatalon palvelija tuli raskaaksi, jolloin hänet heti erotettiin. Living My Life kuvailee myös ajalleen harvinaisen suorapuheisesti myös kertojan oman seksuaalisen kiihottumisensa lapsena sekä yrityksiä itsetyydytykseen, jotka äiti kielsi. Teinityttönä Goldman joutui miehen raiskaamaksi. Nämä muistot vaikuttivat ratkaisevasti Goldmanin anti-militarismiin ja seksuaalimoraaliin. Myöhemmin hän opiskeli psykoanalyysia ja taisteli avoimuuden ja valistuksen puolesta kaikissa seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa.
1880-luvun alussa perhe muutti Pietariin, jossa Emma opiskeli ensin korkeakoulussa ja oli sitten tehtaassa töissä. Siskot myös ompelivat kotona. Paremman elämän toivossa perhe muutti Yhdysvaltoihin: Emma ja sisko Helena muuttivat 1885, muut perheenjäsenet seurasivat myöhemmin.
Tanssiva ”Punainen Emma”
Goldman kertoo paenneensa häntä uhanneita perheen avioliittoehdotuksia sekä Pietarissa kokemaansa yhteiskunnallista sortoa ”vapauden maahan” Yhdysvaltoihin. 16-vuotias Goldman kuitenkin järkyttyi uuden maan työläisten surkeista oloista: hän kuvailee olot korsettitehtaassa New Havenissa kurjemmiksi kuin Pietarissa.
Myös epäoikeudenmukaiset terrorismi-oikeudenkäynnit järkyttivät nuorta Goldmania. Vuonna 1886 työläisten taistelut 8-tuntisen työpäivän puolesta johtivat Haymarketissa mielenosoitukseen, jonka yhteydessä räjähti pommi. Eräitä anarkisteja syytettiin sen asettamisesta ja heidät tuomittiin heikoin peruistein teloitettaviksi. Goldman ryhtyi seuraamaan anarkistisia julkaisuja yhä tiiviimmin ja päätti omistautua anarkismin aatteelle.
Sosialistit painottivat hierakkista puoluerakennetta ja teoreettisia selityksiä, mutta anarkistien piireissä oli usein enemmän aatteellista vaihtelua. 1890-luvun anarkismia voi hahmottaa pohtimalla venäläisten teoreetikkojen Mihail Bakuninin ja Piotr Kroptokinin ajatuksien eroja. Molemmat vastustivat valtiokoneistoa ja uskoivat ihmisten vapaaehtoiseen, pienimuotoiseen järjestäytymiseen, mikä on anarkistisen ajattelun keskeisin periaate. Bakunin puhui kuitenkin väkivaltaisesta muutoksesta ja ennusti yhteiskunnallisten rakenteiden tuhoisaa kaatumista. Kropotkin puolestaan painotti ihmisten yhteisöllisyyden rauhallista edistystä. Kropotkinin sanoin anarkismi on ”yksilöllisyyden mahdollisimman täydellinen kehitys yhdistettynä vapaaehtoisten yhdistysten mahdollisimman täydelliseen kehitykseen kaikissa eri muodoissa, eri asteissa, ja kaikkiin ajateltavissa oleviin päämääriin”. Koulutus ja valistus olivat avainasemassa, päämääränä tieteellinen massojen toiminta.
Vuonna 1889 Goldman muutti New Yorkiin. Tämä käännekohta avaa hänen muistelmansa. New Yorkissa hän tutustui anarkisteihin Alexander ’Sasha’ Berkmaniin (s.1870), Modest Steiniin ja Helen Minkiniin, joiden kanssa hän muutti yhteen asumaan. Berkmanista tuli hänen rakastajansa ja elämänkumppaninsa. Emma tutustui myös anarkistijohtajaan Johann Mostiin, joka lähetti Goldmanin ensimmäiselle luentokiertueelle, aiheena 8-tuntisen työpäivän vaatimuksen rajoitukset. Nopeasti Emma kuitenkin otti etäisyyttä Mostin politiikasta ja kehitti omia näkemyksiään. Goldman luennoi samana vuonna yiddishin ja saksan kielillä mm. oikeudesta laiskuuteen ja Pariisin kommuunista. Goldman oli myös rakastunut Modest Steiniin ja pohtii vapaan rakkauden haasteita.
Näihin aikoihin sijoittuu Goldmanin kuuluisa – vaikkakin vääristetty! – lause tanssimisesta ja vallankumouksesta. Elämäkerrassa nuori Emma on juhlissa ja tanssii, jolloin nuori miestoveri nuhtelee häntä liian hillittömästä käytöksestä. Emma kertoo suuttuneensa: ”En uskonut että asia, joka edusti kaunista ihannetta, anarkismia, konventioista ja ennakkoluuloista irtaantumista ja vapautumista, vaatisi elämän ja ilon kieltämistä.” Tämä lienee ”henkilökohtainen on poliittista” –ajatuksen varhaisempia elämäkerrallisia muotoiluja. 1970-luvulla lause vääntyi erään kiireellisen T-paita –painatuksen yhteydessä puolivahingossa ilmaisuksi ”If I can’t dance, it’s not my revolution”, mutta näin Goldman siis ei itse asiaa ilmaissut (koko väärinymmärrys kerrottu sivuilla http://sunsite.berkeley.edu/goldman).
Tässä Goldman eroaa selvästi anarkististen ja muidenkin poliittisten liikkeiden aistillisuutta, seksuaalisuutta ja usein myös kaikkea naisellista vastustavista piirteistä. Mm. Mihail Bakunin painotti, että vallankumouksellisen on ajateltava vain aatteen voittoa – kaikki, mikä on sen tiellä, on moraalitonta: ”Kaikki hellät tunteet liittyen perheeseen, ystävyyteen, rakkauteen, kiitollisuuteen ja jopa kunniaan on torjuttava aatteen vaativan ainoan, kylmän intohimon vuoksi”; Bakunin kirjoitti. Goldman oli alusta lähtien selvästi eri mieltä, vaikka hän ensin Bakuninin lailla hyväksyikin poliittisen väkivallan.
1890-luvun alussa Goldmanin asuinyhteisö pohti paluuta Venäjälle sekä keinoja sen rahoittamiseksi. He mm. suunnittelivat perustavansa valokuvastudion ja jäätelöbaarin. Sen jälkeen kun Carnegie Steel Company lockoutissa työnantajan vartijat olivat ampuneet suoraan työläisjoukkoon ystävät kuitenkin päättivät murhata yrityksen johtajan.
Tuohon aikaan Goldman siis kannatti väkivaltaista poliittista toimintaa. Perusteena oli, että valtion ja kapitalismin harjoittama riisto ja väkivalta oli pahempi paha, ja että ”urhoteolla” yleisön mielipide havahtuisi huomaamaan, miten väkivalta johtaa väkivaltaan. Väkivallan ei siis katsottu kuuluvan anarkismiin, vaan se oli olosuhteiden synnyttämä välttämättömyys. Suhde väkivaltaan oli pragmaattinen: jos se toimi anarkismin aatteiden levittämiseksi, se oli hyväksyttävää. On kuitenkin muistettava, ettei Goldman koskaan kannattanut siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa, mikä erottaa hänet monista muista myöhäisen 1900-luvun ja nykyhetken terroristeista.
Berkman toimikin Bakunin em. uhrautumisen ihanteiden mukaisesti ja oli sitä mieltä, että ”moraali on motiiveissa, ei seurauksissa” (Wexler 1984, s 198). Goldman yritti saman logiikan perusteella hankkia rahaa Frickmanin murha-aseeseen prostituutiolla, onnistumatta. Vuonna 1892 Berkman yritti ampua Henry Clay Frickiä, mutta haavoitti tätä vain lievästi. Iskua seuranneessa oikeudenkäynnissä Berkman kieltäytyi asianajajasta (koska anarkismi vastusti valtion kaikkia ilmenemismuotoja) vaikka ei osanut kunnolla englantia. Mm. kehnon puolustuksensa vuoksi hän sai poikkeuksellisen ankaran tuomion, 22 vuotta vankeutta, josta hän istui 14 vuotta. Vasta yhdeksän vankilavuoden jälkeen hän sai tavata Goldmanin, ja ylipäänsä olot vankilassa olivat kammottavat.
Goldman toimi aktiivisesti Berkmanin vapauttamiseksi. Yleinen mielipide ja julkisuus yhdistivät ”Punaisen Emman” väkivaltaan ja promiskuiteettiin. Hän sai syytteen laittomassa kokouksessa esiintymisestä, ja hänet tuomittiin vuodeksi vankilaan. Vapaaksi päästyään Goldman päätti luennoida myös englanniksi. Hän painottikin siitä lähtien valistuksen ja koulutuksen tärkeyttä – ”tietämättömyys on yhteiskunnan väkivaltaisin osa” – ja otti etäisyyttä terrori-iskuihin. Samalla hän ei kuitenkaan halunnut tuomita niitä anarkisteja, jotka suorittivat väkivaltaisia iskuja, vaikka piti niitä ”typerinä” tai tuloksettomina. Anarkistien Yhdysvalloissa ja Euroopassa tekemät murhayritykset olivat herättäneet laajaa paheksuntaa, ja koko liike haavoittui niiden vuoksi kohtalokkaasti.
Vuonna 1995 Goldman luennoi Euroopassa ja sai sieltä vahvoja vaikutteita: hän tutustui moderniin taiteeseen ja kulttuurivirtauksiin. Hän ihaili mm. Nietzscheä, Wagneria ja Freudia. Hän kouluttautui sairaanhoitajaksi ja tutustui syntyvyyden säätelykeinoihin, joita hän Yhdysvalloissa lainvastaisesti levitti ja suositteli naisille. Goldman tiesi, ettei itse voinut tulla raskaaksi ilman leikkausta, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Goldmanin puheet äitiydestä ovat välillä ristiriitaisia – toisaalta hän kertoo rakastaneensa aina lapsia ”hullun lailla”, toisaalta hän kuvaa äitiyden tunteita ”sokeaksi, tyhmäksi voimaksi joka tuhoaa naisen nuoruuden ja voimat”. Joka tapauksessa Goldman painotti naisten oikeutta päättää mahdollisesta lisääntymisestään itse, mikä siihen aikaan ei ollut lainkaan itsestäänselvyys missään poliittisessa puolueessa. Hän myös erosi monivuotisesta kumppanistaan Edward Bradeysta, kun tämä halusi, että Goldman vähentäisi matkojaan ja poliittista aktiivisuuttaan.
Maanpaossa
1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet olivat Goldmanin aktiivisinta aikaa. Hän perusti Free Speech Leaguen ja alkoi vähitellen saada tukea myös liberaalin sivistyneistön piiristä. Mother Earth –lehti alkoi ilmestyä 1906 ja se myi parhaimmillaan useita tuhansia kappaleita. Vuonna 1908 Goldman tapasi lääkäri Ben Reitmanin ja aloitti tämän kanssa pitkän ja myrskyisän suhteen, jossa erityisesti vapaan rakkauden ja mustasukkaisuuden periaatteita testattiin. Reitman toimi tehokkaasti myös Goldmanin managerina. Goldmanin Anarchism and Other Essays –teoksen ilmestyttyä pari kiersi Yhdysvaltoja. Goldman piti niin paljon kuin 120 luentoa 40 000 ihmiselle ympäri maata, paljolti Reitmanin järjestelytaitojen ansiosta.
Ensimmäisen maailmansodan myötä poliittinen ilmapiiri Yhdysvalloissa kiristyi jälleen. Goldman ja Berkman toimivat asevelvollisuutta vastustavan No Conscription Leaguen johdossa. Myös Goldmanin seksuaalivalistus hermostutti viranomaisia, sillä hän luennoi mm. otsikolla ”Limitation of Offspring – Why and How Small Families are Preferable” ja jakoi myös konkreettista tietoa ehkäisyvälineiden käytöstä. Vuoden 1873 Comstock –lain mukaan oli laitonta lähettää, kuljettaa ja tuoda ”obscene, lewd or lascivious articles”, ja tätä lakia käytettiin valistuksen kieltämiseksi. Vuonna 1916 Goldman tuomittiin 15 päivän vankeuteen syntyvyyden säännöstelystä kertovan tiedon levittämisestä.
Samaan aikaan monia anarkisteja vangittiin ja muutama teloitettiin. Viranomaiset estivät Mother Earthin ilmestymisen. Presidentti Wilson hyväksyi asetuksen, jossa asevelvollisuuden kritiikki tai siihen puuttuminen tuli rangaistavaksi teoksi. Aatteellisesti epäilyttäviä maahanmuuttajia sai myös poistaa maasta. Vuonna 1917 Goldman ja Berkman saivat kumpikin kahden vuoden vankilatuomion ja vapautumisen jälkeen heidät (ja 247 muuta radikaalia) häädettiin Yhdysvalloista.
Maanpakolaisina Goldman ja Berkman matkustivat Suomen kautta vanhaan kotimaahansa, josta oli hiljan tullut maailman ensimmäinen sosialistinen valtio. He pettyivät hyvin nopeasti bolshevikkien hallintoon: heille ei annettu mitään mielekästä tekemistä, ja he kuulivat venäläisten anarkistien kokemista vainoista ja muista epäoikeudenmukaisuuksista. Kronstadtin kapinan murskaamisen jälkeen he ottivat lopullisesti etäisyyttä bolshevikkien hallintoon. He tapasivat ennen sitä mm. Leninin, Maksim Gorkin ja Kollontain (jota Goldman kuvailee kylmäksi ja pragmaattiseksi naiseksi). Vuonna 1922 Berkman ja Goldman matkustivat länsi-Euroopassa ja Goldman kirjoitti kaksi kirjaa uuden Venäjän todellisista kasvoista. Hänen kritiikkinsä jäi kuitenkin kuulumattomiin, sillä oikeisto ei välittänyt hänestä ja vasemmisto halusi uskoa Neuvostoliittoon.
1920-luvulla Goldman asui Lontoossa, Kanadassa ja sitten Ranskan St Tropez’ssa, jossa hän kirjoitti muistelmiaan ystävättären ja sihteerin tukemana. Berkman asui uuden partnerinsa kanssa lähellä ja auttoi kirjan toimittamisessa. Living My Life ilmestyi 1931. Muutama vuosi sen jälkeen 65-vuotias Goldman palasi luennoimaan Yhdysvaltoihin, jossa hän koki mielestään yllättävän lämpimän vastaanoton (kommunisteja lukuun ottamatta). Hän asettui Kanadaan ja luennoi niin kauan kuin terveys salli mm. natsismista, taiteesta, seksuaalisuudesta ja muistelmistaan.
Yksilöllinen agitaattori
Kuten sanottu, Goldman oli vuosisadan alusta lähtien lähempänä Kropotkinin anarkismia. Tämä näkyi mm hänen lujassa uskoossaan valistukseen ja tieteeseen. Kropotkinin mukaan anarkismin tulisi perustua tieteelliseen totuuteen ja massojen haluihin: ”no truthful social action is possible but the science which bases its conclusions, and the action which bases its acts, upon the thoughts and the aspirations of the masses”. (Kropotkin, teoksesta Wexler 1984, s. 48). Goldman kuitenkin painotti yksilön vastuuta ja merkitystä yhteisöjen ja ”massojen” ohella. Sosiaalinen muutos tapahtuisi hänen mukaansa ”vain älykkäiden vähemmistöjen innon, rohkeuden ja päättäväisyyden kautta”– eikä massojen kautta.
Goldman itse ei myöskään työskennellyt massajärjestöissä eikä alistunut ryhmäkuriin, vaan edusti hyvin yksilöllistä ja riippumatonta yhden naisen aktivismia. Hän kirjoittaa, ”I really work very little with the masses. Not that I am not in sympathy with concerted action, but I believe our ends are reached more quickly by educating the individual.” Goldman sanoi siten kannattavansa ”yhteisöllistä yksilöllisyyttä mutta yksilöllistä elämää”. Hän ei myöskään ylikorostanut poliitisen teorian merkitystä: ”I dont care if a man’s theory for tomorrow is correct, I care if his spirit of today is correct”.
Teksteissään ja luennoissaan Goldman painotti erityisesti tunteiden, taiteiden ja luovuuden merkitystä sekä naisten sorron erityispiirteitä. Sukupuolten väliset valtasuhteet olivat alusta lähtien itsestäänselvä osa Goldmanin anarkismia:
”I demand the independence of the woman, her right to support herself, to live for herself, to love whomever she pleases. I demand freedom for both sexes, freedom of action, freedom in love and freedom in motherhood.”
(lain. Wexler 1984, s. 94.)
Siten, Alice Wexlerin mukaan, Goldmanin poliittinen ajattelu
”blended Kropotkins theory of communist anarchism with the individualism of Stirner, Nietzshem and Ibsen and a strong emphasis on woman’s emancipation and sexual freedom, drawn from Chernyshevsky, Freud and the British sex radicals, and the American free love tradition. Less interested in theory than in practice, she used these ideas to criticize contemporary society.”
Vaikka Goldman luennoikin otsikolla ”The Folly of Feminism (A Criticism of the Modern Woman’s Movement)”, hän puhui sen aikaisista radikaalien kiistoista järjestäytyneen naisliikkeen kanssa, mikä ei estä häntä olemasta nykymielessä hyvin feministinen toimija ja ajattelija. Juuri arjen toiminnan merkitys abstraktien ohjelmien sijaan ja naisten seksuaalisten ja sosiaalisten oikeuksien nivominen muihin yhteiskunnallisten sortavien rakenteiden kanssa tekee Goldmanin ajattelusta ajankohtaista myös jälkimodernissa maailmassa. Goldmanin uuden arjen periaatteisiin kuului olla rikastumatta muiden kustannuksella, olla tavoittelematta valtion apua tai asemia valtiokoneistossa, olla opettamatta vääriä asioita kansakouluissa sekä olla seuraamatta yleistä mielipidettä tai vallitsevaa yhteiskunnallista moraalia: ”Uskon että nämä ovat elämän uusia muotoja, jotka tulevat vanhojen tilalle, ei saarnaamalla tai äänestämällä, vaan elämällä niiden mukaisesti.”
1881. Perhe muutti Pietariin, jossa Goldman opiskeli ja oli tehdastöissä.
1885.Emma muutti Yhdysvaltoihin Rochesteriin.
1887.Avioliitto Jacob Kerschnerin kanssa.
1889. Goldman muutti New Yorkin kaupunkiin ja liittyy anarkistipiireihin. Tutustui Alexander Berkmaniin.
1890. Ensimmäinen luentokiertue.
1892.Berkmanin murhayritys Henry Clay Frickiä kohtaan ja pitkä vankilatuomio.
1893. Goldmanin esiintymisiä kiellettiin ja hänet tuomittiin vuodeksi vankilaan.
1894-99. Avoliitto Edward Bradyn kanssa.
1895-1896. Luentoja mm. Lontoossa. Goldman kouluttautui Itävallassa sairaanhoitajaksi ja tutustui moderneihin ehkäisyvälineisiin.
1903. Goldman perusti yhdistyksen Free Speech League.
1905. Anarkistien kansaivälinen liitto, International Workers of the World, perustettiin.
1906.Mother Earth –lehti perustettiin.
1907. Berkman vapautettiin vankilasta.
1908-1914.Suhde lääkäri Ben Reitmaniin, josta tuli Goldmanin manageri.
1910.Anarchism and Other Essays.
1914.Social Significance of the Modern Drama.
1916. Goldman tuomittiin 15 päivän vankeuteen syntyvyyden säännöstelystä kertovan tiedon levittämisestä.
1917.Goldman ja Berkman tuomittiin kahdeksi vuodeski vankilaan.
1919.Goldman ja Berkman (ja 247 muuta poliittista radikaalia) häädettiin Yhdysvalloista. Julkaisu A Fragment of the Prison Experiences of Emma Goldman and Alexander Berkman.
1920-21. Goldman ja Berkman matkustivat Suomen kautta Neuvosto-Venäjälle.
1922-24.Berkman ja Goldman matkustivat Tukholmaan ja Berliiniin.
1923.My Disillusionment in Russia
1924.My Further Disillusionment in Russia
1924-26. Lontoossa. Goldman solmii järkiavioliiton anarkistiystävän kanssa saadakseen brittiläisen kansalaisuuden. Luennoi pettymyksestä Neuvostoliittoon ja modernista draamasta.
1926-36.Asui Kanadassa ja sitten Ranskan St Tropez’ssa, jossa kirjoitti muistelmiaan
1931.Living My Life ilmestyy.
1934. Goldman luennoi jälleen Yhdysvalloissa, asettui asumaan Kanadaan.
1940.Emma Goldman kuoli Torontossa. Hänet on haudattu Chicagoon.
Alexandra Gripenberg är i dag ett relativt okänt namn för de flesta, men kring sekelskiftet 1900 var hon en av de tongivande kvinnorna inom kvinnosaksrörelsen i Finland. Under många år var hon ordförande i Finsk Kvinnoförening och var också en av de nitton kvinnor som valdes in i lantdagen år 1907 sedan Finland fått allmän rösträtt. Alexandra Gripenberg reste mycket och det internationella samarbetet inom kvinnosaksrörelsen låg henne särskilt varmt om hjärtat. De avgörande kontakterna fick hon som 30-åring under en längre resa till England och USA, och hon kom senare att åka på ett flertal föredragsresor och studieresor runtom Europa.
I hemlandet engagerade Alexandra Gripenberg sig särskilt i utbildningsfrågor och förde under sin tid i politiken aktivt fram kvinnors rättigheter på olika områden i samhället. Som ung hade hon författardrömmar, men övergav senare skönlitteraturen och utgav i stället uttalanden i olika kvinnofrågor, reserapporter och ett större verk om kvinnors rättigheter i olika länder.
Gripenbergs stora insats för kvinnosaksrörelsen ligger ändå främst på ett handlande plan, hon befann sig i centrum av den tidiga kvinnosaksrörelsen såväl i internationellt som nationellt. Genom sina kontakter, sina resor och sitt arbete för kvinnors rättigheter var hon med om att utveckla kvinnosaksrörelsen i en tid då det internationella samarbetet kom i gång på allvar och de politiska klimatet hemma i Finland var minst sagt turbulent.
Forskningsläget
Det finns inte särskilt mycket forskning kring Alexandra Gripenbergs liv och hennes insatser för kvinnosaksrörelsen. Hennes författarskap och internationella kontakter har uppmärksammats i några enstaka studier, medan hennes roll och insatser inom politiken har väckt ett nytt intresse. Det enda större verk som skrivits om Alexandra Gripenbergs liv är Tyyni Tuulios biografi Aleksandra Gripenberg. Kirjailija, taistelija, ihminen (1959), som delar av denna artikel stöder sig på.
Alexandra Gripenbergs stora brevsamling, som omfattar korrespondens med både finska och utländska kvinnosakskvinnor, släkt och vänner, finns i Suomalaisen Kirjallisuuden Seuras arkiv. Därtill kan man hitta hennes alster i ett flertal tidningar, hon publicerade t.ex. resebrev i flera dagstidningar och var redaktör för Finsk Kvinnoförenings tidning Koti ja yhteiskunta under många år. I tidningarna var Gripenbergs känd som preudonymen Aarne, ett namn hon också använde i ett par av sina tidiga böcker. Gripenberg utgav under sitt liv några skönlitterära verk och flera rapporter och andra verk om kvinnors rättigheter.
Barndom och uppväxt
Alexandra Gripenberg föddes den 30 augusti 1857. Hon var nästyngst i en skara på tolv syskon, tre av dem från faderns första äktenskap. Föräldrarna, Maria Lovisa Öhrnberg (1817–1880) och Sebastian Gripenberg (1795–1869), kom att uppfostra en mycket begåvad syskonskara med blivande författare, senatorer, lärarinnor och kvinnosakskvinnor. Sebastian Gripenberg hade bakom sig en bana inom armén och som föreståndare för det kända lantbruksinstitutet Mustiala. Maria Lovisa Öhrnberg var dotter till en sadelmakare i Tammerfors och hon träffade Sebastian Gripenberg när hon kom till hans hemgård Johannisberg i Sääksmäki där hon fått tjänst.
När Alexandra Gripenberg föddes bodde familjen redan sedan många år på Tervus gård i Kurkijoki, som ligger i Ladogakarelen. Sebastian Gripenberg hade flera uppdrag i Helsingfors, bl.a. var han senator, och hans försämrade hälsa gjorde att han år 1863 beslöt lämna Tervus och flytta med sin familj till Majby gård i Kyrkslätt. Sex år senare avled han. Hans änka och stora familj stannade kvar på Majby.
Alexandra Gripenberg var tolv år vid faderns död och vid de tiderna fick hennes äldre systrar ta över ansvaret för sin lillasysters utbildning. Hon fick aldrig någon officiell skolundervisning, utan undervisades som många andra adelsfröknar i hemmet. Hennes två lärarinnor och storasystrar, Maria Furuhjelm (1846–1916) och Elisabeth Stenius (1847–1924), hade däremot båda fått gå i flickskola i S:t Petersburg och kunde undervisa sin lillasyster i allt från språk och aritmetik till musik och dans. Hon fick också lära sig engelska som extra språk, vilket kom att visa sig välbehövligt senare i livet. Att storasystarna var hennes förebilder är det ingen tvekan om, Maria Furuhjelm är känd för sina barnböcker och folkskrifter om uppfostran, medan Maria Stenius tillhörde de aktiva kvinnosaks- och fennomankretsarna. Den tonåriga Alexandra Gripenbergs kunskapshunger var stor, men undervisningen tog slut i och med att systrarna gifte sig och flyttade hemifrån. Även senare i livet verkar det ha grämt henne att hon inte kunde studera vidare och hon ägnade sig mycket åt utbildningsfrågor, och också åt självstudier och egna forskningsprojekt.
Författardrömmar och Kuopiotiden
Alexandra Gripenbergs mor dog år 1880 i Villmanstrand, där familjen bodde sedan något år tillbaka. Den 23-åriga Gripenberg kom efter moderns död att bo en längre tid hos syskon och bekanta. Det visade sig att denna, säkert på många sätt tunga, men också inspirerande period, kom att bli avgörande för hennes framtid.
Redan ett par år tidigare hade Alexandra Gripenberg förmåtts visa några av sina skönlitterära alster för Zachris Topelius, som till hennes stora glädje hjälpte henne att debutera med Berättelser av Ringa år 1878. Hon blev så god vän till familjen att hon i början av 1880-talet fick plats som renskriverska åt den stora författaren och bodde i hans hem på Björkudden något år. Under denna tid blev hon god vän med Topelius dotter Toini Topelius (1854–1910) och tillsammans redigerade de barntidningen Nya Trollsländan åren 1885–1889. Deras vänskap blev livslång och de korresponderade flitigt.
Till denna dynamiska tid i Alexandra Gripenbergs liv hör också vistelsen hos systern Elisabeth Stenius i Kuopio strax efter moderns död. Elisabeth Stenius och hennes man tillhörde de finsknationella kretsarna i Kuopio och i deras hem fick Alexandra Gripenberg träffa författare som Minna Canth och Juhani Aho och många kända fennomaner. Alexandra Gripenbergs levandstecknare Tyyni Tuulio menar att detta blev en avgörande tid för Gripenberg, eftersom hon här kom i kontakt med fennomanin, som skulle bli ett av hennes livsprojekt. Sannolikt var det Elisabeth Stenius som väckte sin lillasysters intresse också för det andra stora livsprojektet, kvinnosaken.
Finsk Kvinnoförening grundades år 1884 och var den första organiserade kvinnosaksföreningen i Finland. Elisabeth Löfgren (1851–1931) valdes till ordförande på det grundande mötet, där Alexandra Gripenbergs goda väninnor Toini Topelius och Lina Arppe deltog. Själv flyttade Gripenberg till Helsingfors med sin yngsta syster samma år och skrev då in sig som medlem, men riktigt ”upptäckt” blev hon egentligen först efter sin långa resa till England och Amerika. År 1884 var hon dessutom upptagen med sitt författarskap, novellsamlingen Strån utkom det året och romanen I tätnande led två år senare. Topelius hade även denna gång hjälpt henne med redigeringen, men till innehållet är de båda böckerna mer självständigt skriva än debutboken. De är till sitt budskap färgade av tidens kvinno- och finsknationella frågor och pseudonymen är utbytt till ”Aarne”.
Ut i världen
Topelius uppmanade Alexandra Gripenberg att fortsätta det skönlitterära skrivandet och hörde till en av dem som uppmuntrade henne att åka utomlands för att studera och få nya intryck. Hösten 1887 åkte Gripenberg och Alli Trygg (1852–1926), lärarinna och aktiv inom nykterhetsrörelsen, till England. Planen var att studera den engelska litteraturen, men de båda damerna kom snart in i de engelska kvinnosakskretsarna och litteraturstudierna hamnade i bakgrunden. I London fick Gripenberg ett brev från Elisabeth Löfgren, som bad henne förlänga sin utlandsvistelse och i Löfgrens ställe åka till USA för att representera Finsk Kvinnoförening vid en internationell kvinnokongress i mars följande år. Alli Trygg hade också möjlighet att åka, vilket betydde att Finland hade hela två representanter på kongressen.
Redan i England hade Gripenberg fått träffa hjärtat i den amerikanska kvinnosaksrörelsen, Elisabeth Cady Stanton (1815–1902), som var en av ledarna för kongressen i Washington och som tillsammans med Susan B. Anthony (1820–1906) grundat National Women Suffrage Association år 1868. Båda var kända också på andra sidan Atlanten och efter sin resa översatte Gripenberg deras tal och artiklar. På kongressen fick hon också träffa andra berömda amerikanska kvinnosakskvinnor som May Wright Sewall och Francis Willard och umgås med de andra representanterna från Skottland, Frankrike, Norge, Tyskland, Irland, Canada och Indien. De frågor som togs upp under kongressen var aktuella ämnen såsom samskolorna i de amerikanska skolorna, nykterhetsarbetet, välgörenhet, sedlighetsfrågan, kvinnor i olika yrken och politiska rättigheter (i praktiken rösträttsfrågan).
Gripenberg stannade kvar i USA ett halvår efter kongressen och reste runt i landet. Det skriver hon om i sin reseskildring Ett halfår i Nya Verlden. Strödda resebilder från Förenta Staterna (1889), som bygger på de resebrev hon sände till olika dagtidningar hemma i Finland. Boken har många typiska amerikamotiv gemensamma med andra amerikaskildringar från samma tid. Det från dagens synpunkt kanske intressantaste kapitlet är det som handlar om de hemmen i den Nya Världen. Här analyserar Gripenberg den amerikanska kvinnan och hennes olika roller på ett sätt som gör hemmet till en nyckel till hela det amerikanska samhället.
Att kongressen blev avgörande för Alexandra Gripenbergs internationella arbete inom kvinnosaksrörelsen är säkert ingen överraskning; hon korresponderade flera år med de kvinnor hon mötte där och under sin resa. Därtill blev hon aktiv i International Council of Women efter resan och var ICWs skattmästare åren 1893–1899 och hedersviceordförande 1893–1913. Hon fortsatte också resa och representerade Finsk Kvinnoförening och ICW på flera föredragsresor och kongresser runtom Europa och var en populär föredragshållare.
Det verkar som om den långa utlandsresan var avgörande inte bara för Alexandra Gripenbergs fortsatta verksamhet inom kvinnosaksrörelsen, utan också för hennes författarskap. Med sin reseskildring, som ju till sin genre placerar sig mellan fakta och fiktion, lämnade hon skönlitteraturen. Främst berodde detta på att hon blivit inspirerad att gå in för det ideella och politiska arbetet, men en annan orsak var språket – som övertygad fennoman tyckte Gripenberg att hon borde skriva på finska, och det räckte hennes språkkunskaper inte till för.
Alexandra Gripenberg började senare stava sitt förnamn på finskt sätt, dvs. Aleksandra med ks, för att markera sin språkpolitiska inriktning.
Ordförande i Finsk Kvinnoförening
Efter Amerikaresan valdes Alexandra Gripenberg till ordförande i Finsk Kvinnoförening i februari 1889. Det var början på ett långt ordförandeskap, år 1904 avgick hon för att återväljas till posten år 1909. Gripenbergs ordförandeskap utmärks dels av hennes stora intresse för den internationella kvinnosakssamarbetet, dels av hennes engagemang för föreningens lokalverksamhet och den finsknationella rörelsen. De många utlandsresorna verkar inte ha skett på bekostnad av arbetet i hemlandet, Gripenberg turnerade flitigt ute i bygderna och under hennes ordförandeskap grundades ett flertal lokalavdelingar runtom landet, speciellt på landsbygden. Precis som i centralförbundet var det bl.a. kurs- och upplysningsverksamhet för arbetarkvinnor och föredragskvällar om kvinnors rättigheter som stod på programmet i lokalavdelningarna.
En gryende osämja inom Finsk Kvinnoförening ledde i början av 1890-talet till att kritiska röster började höjas på allvar. En grupp medlemmar var missnöja med ledningen och efterlyste en mer liberal linje. Missämjan ledde till en öppen konflikt när en rad kritiska medlemmar avsattes. Detta resulterade i att ett flertal medlemmar avgick i protest och grundade Kvinnoförbundet Unionen år 1892. En del har i efterhand menat att missnöjet riktade sig mot Alexandra Gripenberg som ordförande och person. Troligare är att det rörde sig mer om dels olika ståndpunkter i den pågående språkliga polariseringen och den nationella rörelsen i Finland, dels olika åsikter om vilka frågor kvinnosaksrörelsen skulle ägna sig åt. Finsk Kvinnoförening och Alexandra Gripenberg representerade en finsknationell och på många sätt värdekonservativ linje, där det inte fanns rum för mer liberala idéer.
Ett viktigt verksamhetsområde under Alexandra Gripenbergs ordförandetid var den aktiva publikationsverksamheten. Förutom ordförandes egna verk utkom också föredrag i tryck, biografier över berömda utländska kvinnosakskvinnor och kända kvinnor i Finland samt föreningens eget språkrör, tidningen Koti ja yhteiskunta, som Gripeberg själv var redaktör för. Ett intressant projket var den lista på utländsk ungdomslitteratur som Finsk Kvinnoförening tog initiativet till och fick i uppgift att sammanställa inför ett större översättningsprojekt år 1893. Det är Alexandra Gripenbergs förtjänst att amerikansk litteratur kom att introduceras i Finland genom hennes bidrag till boklistan. Finsk Kvinnoförening öppnade också ett ungdomsbibliotek i sina lokaler år 1893.
År 1893 utkom första delen av Reformarbetet till förbättrande af kvinnas ställning, som är Alexandra Gripenbergs största verk och bygger på omfattande studier och studieresor. Verket utkom i tre delar under åren 1893–1903 och handlar om kvinnorörelsens utveckling och kvinnors rättigheter i USA och Europa. Arbetet med boken förde Gripenberg på studie- och föredragsresor från Skandinavien ner till Italien, Grekland och Turkiet.
Alexandra Gripenberg och rösträttsfrågan
Frågan om rösträtt hade funnits på Finsk Kvinnoförenings program ända sedan starten, men först under år 1904 kom frågan om allmänn rösträtt upp på allvar efter att den oroliga politiska situationen och de revolutionära stämningarna i Ryssland fått i gång den nationella mobiliseringen för enkammarlantdag och allmänn rötsrätt i Finland.
Gripenberg reagerade med förvåning och skepsis när lagen om allmän rösträtt gick igenom år 1906. Processen hade gått för fort, tyckte hon, och menade att det finska folket och de finska kvinnorna inte var mogna och upplysta nog för allmän rösträtt. Storfurstendömet Finlands hopp från ståndslantdag till Europas mest demokratiska parlament var onekligen radikalt och för Gripenberg måste själva processen ha tett sig nästan orealistiskt kort i jämförelse med amerikanskornas och engelskornas mångåriga och mödosamma kamp för rätten att rösta. Men den politiska situationen i Finland blev avgörande; även om de politiska partierna hade olika åsikt om hur man bäst skulle hantera förhållandet till Ryssland var alla eniga om att Finlands lantdag måste säkras. I en sådan situation behövdes alla röster, även kvinnornas.
Många finska kvinnosakskvinnor var naturligt nog aktiva i den nationella rörelsen och Gripenberg deltog själv i arbetet med att resa runt och uppmuntra kvinnorna att rösta i valet. Hennes skepsis mot den allmänna rösträtten får tolkas som att den politiska situationen trots allt överskuggade kvinnornas egen kamp för rösträtten, resultatet var mer en seger för den finländska politiken än en seger för kvinnornas rättigheter.
Som lantdagsledamot fick Gripenberg senare se att rösträtten öppnade många dörrar för kvinnor och arbetet för kvinnors rättigheter. Samtidigt fick hon rätt på andra punkter, många andra juridiska rättigheter av vikt för kvinnor lät nämligen vänta på sig. Under sin lantdagstid arbetade Gripenberg t.ex. hårt för att få bort gift kvinnas förmyndarskap under mannen. Denna lag slopades i sin helhet först år 1929, efter Sverige och de andra nordiska länderna.
Efter att rösträtten gått igenom återstod för kvinnorna att organisera sig inom partierna. Alexandra Gripenberg sökte sig naturligen till Finska partiet, det s.k. gammalfinska partiet, och valdes in i lantdagen i mars år 1907 tillsammans med aderton andra kvinnor från fem olika partier. Frågor Gripenberg engagerade sig i under sin lantdagsperiod var bl.a. gifta kvinnors myndighet, sedlighetsfrågor och förbudslagen. De frågor Gripenberg tog upp var inte alltid i linje med åsikterna hos de konservativa herrarna i det gammalfinska partiet. Sedlighetsfrågan, med ämnen som arbetet mot prostitution och dubbelmoral, var en sådan. Gripenberg ville bl.a. få igenom strängare straff för sedlighetsbrott mot unga flickor. Hennes postivia attityd till alkoholförbudslagen vann genklang hos de andra kvinnliga partikamraterna och lantdagsledamötena, men inte inom majoriteten av partiet. Därtill kom hennes problem med rollen som svensk adelskvinna i ett finskspråkigt parti med starka rötter i bondeståndet. Gripenberg fick kämpa hårt med finskan hela sitt aktiva liv inom föreningsverksamheten och politiken. För en övertygad fennoman och ofta anlitad föredragshållare var språkproblemet en känslig sak.
Ett återkommande tema i den äldre Alexandra Gripenbergs arbete som politiker och kvinnosakskvinna är en konflikt mellan det värdekonservativa gammalfinska partiet och den progressiva, ofta liberalt inriktade kvinnosaksrörelsen. Prostitution och andra moralfrågor ansågs uppenbarligen för radikala och icke-passande för kvinnor, och inom politiken hade Gripenberg sålunda många gånger svårt att få stöd. Därtill passade vissa av de mer radikala och liberala delarna av kvinnosaksrörelsen henne illa. Gripenberg var för en slags absolut jämställdhet när det gällde arbetslivet och hade t.ex. ingen förståelse för speciallagar för att skydda kvinnor i arbetslivet. Hon stod också, som många andra samtida kvinnosakskvinnor, främmande inför de kvinnor som kom med någon som helst kritik mot en kristen värdegrund för kvinnosaken, för att inte tala om en mer liberal syn på kvinnors sexualitet eller Ellen Keys visionära budskap om missbrukad kvinnokraft och naturliga arbetsområden för kvinnor.
De sista åren
Redan år 1904 hade Alexandra Gripenberg fått diagnosen diabetes. Motvilligt fick hon ge upp planerna på att kandidera i lantdagsvalet 1909, eftersom läkarna ansåg att hennes hälsotillstånd var för svagt. I stället blev hon återvald till ordförande för Finsk Kvinnoförening och hann ännu vara med och förverkliga en gammal dröm, att få med Finland som representant i International Council of Women.
Själv hade Gripenberg varit aktiv i IWC ända sedan kongressen, men efter år 1893 kunde hon inte längre representera Finland, eftersom IWC införde nya regler och krävde att minst sju nationella kvinnoorganisationer måste ingå i varje lands representation. Försöken att få ihop dessa sju kvinnoorganisationer hade dittills misslyckats, det fanns inte särskilt många kvinnorföreningar i Finland och intresset för internationellt arbete var inte tillräckligt stort. Men under år 1910 lyckades man äntligen samla sju kvinnoorganisationer och kunde grunda Suomen Naisten Kansallisliitto i maj 1911. Det var en stolt Alexandra Gripenberg som i september samma år nu officiellt kunde representera Finland på mötet för IWCs verkställande kommitté i Stockholm.
Alexandra Gripenbergs hälsotillstånd blev allt sämre och större delen av år 1913 tillbringande hon på sjukhem i Sverige. Ännu hösten 1913 ledde hon några möten för Finsk Kvinnoförening, men på julafton 1913 orkade hjärtat inte längre. Efter nyåret fylldes de finska dagstidningarna och utländska kvinnosakstidningarna med nekrologer och minnesskrifter över Alexandra Gripenbergs mångåriga och mångsidiga insatser för kvinnosaken såväl i hemlandet som internationellt.
1887. Från läktaren. Profiler från lantdagen 1885. Biografiska utkast af X.G.
1889 [1891]. Ett halfår i Nya Verlden. Strödda resebilder från Förenta Staterna.
1890. Om kvinnofrågan.
1892. Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa.
1893–1903. Reformarbetet till förbättrande af kvinnans ställning I–III.
1894. Det röda folket. Berättelser om Indianerna. För ungdomen och folket.
1900. England (Geografiska bilder).
1902. Skottland (Geografiska bilder).
1903. Irland (Geografiska bilder).
1906. Vaaliaikana. Yksinäytöksinen ilveily.
1908. Slöjdförhållanden i utlandet. Redogörelse utarbetad på uppdrag af statens slöjdkommitté.
1909. Makars äganderättsliga förhållanden i olika länder. Kort öfversikt.
Litteratur
Alexandra Gripenbergs arkiv (AGA) finns på Suomalaisen kirjallisuuden seura (SKS) i Helsingfors.
Ala, Juha
1999. Suomineito ja suojelusikä. Sortovuosien psykohistoria. Helsinki: Gaudeamus Oy, Yliopistokustannus University Press Finland.
Hinkkanen, Merja-Liisa ja Lintunen, Maija
1997. Aleksandra Gripenberg. Taistelija ja kansainvälinen naisasianainen, Yksi kamari – kaksi sukupuolta. Suomen eduskunnan ensimmäiset naiset, (toim. Pirjo Markkola ja Aleksandra Ramsey). Helsinki: Eduskunnan kirjaston tutkimuksia ja selvityksiä 4, Eduskunnan kirjasto.
McFadden, Margaret H.
1999. ’A golden Cable of Sympahty’, Aleksandra Gripenberg, the Finland Connection, and the 1888 Council of Women, Colden Cables of Sympathy. The Transatlantic Sources of Nineteenth-Centuary Feminism. Kentucky: The University Press of Kentucky.
Rask, Hedvig
2000. Alexandra Gripenbergs möte med den Nya Världen. Universitas Helsingiensis 4/2000. Helsingfors: Helsingfors universitet.
2002. På upptäcktsfärd i Nya Verlden. Astra Nova 6/2002, Helsingfors.
Tuulio, Tyyni
1959. Aleksandra Gripenberg. Kirjailija ,taistelija, ihminen. Helsinki: Werner Söderström.
Vuorijoki, Satu
1996. ’O, att få slippa politik’. Aleksandra Gripenbergin monikielisestä politiikasta, Vai pelkkää retoriikkaa? Kolme esseetä vallasta, vakuuttamisesta ja vaikuttamisesta (toim. Jouni Vauhkonen ja Sakari Hänninen). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
1857. Alexandra Gripenbergs föds i Kurkijoki på Tervus gård i Ladogakarelen.
1866. Familjen Gripenberg flyttar till Majby gård i Kyrkslätt. Undervisas hemma av sina systrar Maria och Elisabeth.
1869. Fadern Sebastian Gripenberg avlider. Familjen bor kvar på Majby.
1878.Debuterar med Berättelser af Ringa. Flyttar till Villmanstrand.
1880.Modern Maria Lovisa (f. Öhrnberg) avlider.
1881– Bor och arbetar en tid på Björkudden i Östersundom som renskriverska åt Zachris Topelius. Bor även hos sin syster Elisabeth Stenius i Kuopio och umgås i de fennomanska kretsarna där.
1884.Flyttar till Helsingfors och blir medlem i Finsk Kvinnoförening. Novellsamlingen Strån af Aarne utkommer.
1885. Börjar utge barntidningen Trollsländan tillsammans med Toni Topelius.
1886. Romanen I tätnande led utkommer.
1887. Reser till England för att studera litteratur.
1888. Reser vidare till USA för att delta i en internationell kvinnokongress i Washington och stannar sedan ett halvt år i landet.
1889. Väljs till ordförande i Finsk Kvinnoförening. Blir redaktör för den nya tidningen Koti ja Yhteiskunta. Reseskildringen Ett halfår i Nya Verlden utkommer.
1893. Blir skattmästare i International Council of Women (ICW). Första delen av Reformarbetet till förbättrande af kvinnans ställning utkommer.
1896. Åker på en längre utlandsresa till bl.a. England, Italien och Spanien. Deltar i en internationell kvinnokongress i Berlin.
1898. Andra delen av Reformarbetet till förbättrande af kvinnans ställning utkommer.
1899. Deltar i ICWs kvinnokongress i London.
1903.Tredje och sista delen av Reformarbetet till förbättrande af kvinnans ställning utkommer. Gör på uppdrag av statens slöjdkommitté en Europaresa för att undersöka hantverks- och handarbetsindustrin.
1904. Avgår som ordförande i Finsk Kvinnoförening.
1906. Reser till Grekland och Turkiet som ICWs representant. Ställer upp som kandidat för gammalfinska partiet efter att Finland får allmän rösträtt.
1907. Blir invald i Finlands lantdag.
1909. Lämnar lantdagsarbetet pga. av hälsoskäl. Återväljs till ordförande i Finsk Kvinnoförening.
1911. Representerar Finland vid IWCs möte i Stockholm efter att Suomen Naisten Kansallisliitto grundats och Finland blivit medlem i IWC.
”När moderlighetens kraft en gång framträder på jorden i sin fulla självhärlighet, då skall den, i en djupare mening än hittills, åt världen giva frälsningen.” (Key 1914: 11, 56).
Hyvin perustein voi esittää, että yllä oleviin sitaatteihin tiivistyy ruotsalaisen Ellen Keyn feministinen ajattelu, hänen käsityksensä naisten roolista ihmiskunnan historiassa ja visio siitä, minkälainen tuon roolin tulisi tulevaisuudessa olla.
Voidaksemme tehdä oikeutta Keyn ajattelulle on pidettävä mielessä, että hän piti rakkautta yhteiskuntaa muovaavana, aktiivisena voimana. Ihmiskunnan kehitys oli mahdotonta ilman rakkautta ja nimenomaan naisilla oli kyky rakastaa, mutta tämä kyky oli vaarassa näivettyä teollisen yhteiskunnan rattaissa. Keyn mielestä naisliike, tai tarkemmin osa naisliikkeestä, oli omilla vaatimuksillaan tuhoamassa tämän naisellisen voiman. Tämä näkemys ajoi hänet törmäyskurssille feministisen liikkeen kanssa niin Ruotsissa kuin kansainvälisestikin.
Ellen Key oli kirjailija ja pedagogi, jota voi kutsua paitsi yhdeksi oman aikansa tunnetuimmista feministeistä, myös yleisemmin eurooppalaiseksi kulttuurivaikuttajaksi. Hänen naiskysymystä, kasvatusta ja muita modernin maailmankuvan ja elämäntavan ydinkysymyksiä ruotivista teoksistaan keskusteltiin kiihkeästi, ja hänen luentokiertueensa 1900-luvun alun Keski- Euroopassa keräsivät satamäärin uteliaita ja usein haltioituneita kuulijoita.
Ellen Key ei jättänyt lukijakuntaansa kylmäksi. Ihailijoilleen hän oli innoituksen ja inspiraation lähde, ja häntä ihailtiin rohkeana uusien ajatusten esitaistelijana. Hänen vastustajansa pitivät häntä perinteisten arvojen raastajana, jonka esimerkki oli erityisen vaarallinen kasvavalle nuorisolle. Myös Keyn aikalaisfeministien mielipiteet jakaantuivat. Häntä pidettiin toisaalta petturina, jopa antifeministinä, joka yritti salakuljettaa perinteisen, naisten äitiyttä korostaneen naisihanteen feminismin keskiöön. Kannattajiensa mielestä hän taas nosti esiin feministisessä keskustelussa paitsioon jääneitä teemoja, kuten rakkauden ja seksuaalisuuden positiivisina voimina. Ihailijoidensa silmissä Key oli uuden ajan itsenäinen nainen, joka osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun ja joka viitoitti tietä uuteen naiseuteen.
Feministisen muistin hiipumisesta kertoo se, että toisen aallon feministit eivät, ruotsalaisia lukuun ottamatta, ole olleet perillä Ellen Keyn feministisestä perinnöstä. 1960- ja 70-lukujen niin kutsutuille tasa-arvofeministeille naisten oikeutta ja velvollisuutta äitiyteen korostanut ja äitien palkkatyöhön kriittisesti suhtautunut Key oli kuin punainen vaate.
Feministisen ajattelun saatua uusia muotoja ja feminismin historiaan liittyvän tutkimuksen lisäännyttyä suhtautuminen Keyhin on muuttunut. Esimerkiksi Karen Offen (2000) ja Ann Taylor Allen (1991) ovat osoittaneet, että huomattava osa ensimmäisen aallon feministeistä rakensi naiseutta sukupuolieron ja siihen liittyen äitiyden kautta. Näille feministeille äitiys ja äidillisyys merkitsivät kulttuurista pääomaa, jonka avulla naisten uskottiin voivan integroitua moderniin yhteiskuntaan ja samalla myös uudistaa yhteiskunnallista ajattelua ja toimintamalleja. Key paikantuu osaksi tätä eurooppalaisen feminismin traditiota.
Ellen Key syntyi vuonna 1849 Etelä-Ruotsissa Sundsholmin tilalla Emil ja Sophie Keyn esikoisena. Sophie, tyttönimeltään Posse, oli syntyperältään aatelinen, Emil Key puolestaan kuului porvaristoon. Pariskunnan liitto kyseenalaisti näin ollen ajalle tyypillistä säätyajattelua. Ellen Keylle hänen vanhempiensa avioliitto edusti rakkausavioliittoa, jota hän tuotannossaan kuvasi hyvinkin ihanteelliseen sävyyn. Ellen ja hänen sisaruksensa saivat kasvaa vapaasti, ja tällaista vapautta hän myöhemmin omassa kasvatusajattelussaan julisti. Vapauteen kuului myös konkreettinen liikkumisen vapaus, vaikka Ellen olikin tyttö. Hänen saamansa tiedollinen opetus oli varsin hajanaista. Perheellä oli kotiopettajia, ja Ellen opiskeli paljon omatoimisesti. Koulua hän kävi vain muutaman vuoden. Aikuisena hän kuvasi myös hajanaista opinsaantiaan ihanteellisessa valossa, antoihan se hänen mukaansa tilaa persoonallisuuden kehittymiselle.
Ellen Keyn suhde erityisesti isään oli läheinen. Kun Emil Key vuonna 1867 valittiin liberaalipuolueen edustajaksi valtiopäiville, Ellen seurasi häntä Tukholmaan. Hän työskenteli isänsä sihteerinä ja tutustui tämän kautta pääkaupungin edistyksellisiin piireihin. Hän alkoi esimerkiksi kirjoittaa Sophie Adlersparren toimittamaan Tidskrift för hemmet –lehteen. Adlersparre oli keskeisiä hahmoja porvarillisten naisten alkaessa organisoitua naisasian innoittamina. Vuonna 1884 perustettiin Fredrika Bremer Förbundet, joka asetti tavoitteekseen ”att … verka för en sund och lugn utveckling af arbetet för qvinnans höjande i sedligt och intellektuellt såväl som i socialt och i ekonomiskt hänseende.”
1880-luvun alusta lähtien Ellen Keyn oli seistävä taloudellisesti omilla jaloillaan perheen menetettyä omaisuutensa. Samaan aikaan isän poliittinen ura päättyi, ja hän vietti loppuelämänsä postimestarina eteläruotsalaisessa pikkukaupungissa. Yksityisten tyttökoulujen opettajilta ei vaadittu muodollista koulutusta, ja tähän oljenkorteen Key tarttui. Hän sai työtä Tukholmasta ystävänsä Anna Whitlockin perustamasta uudistushenkisestä koulusta. Hän opetti myös työväestölle tarkoitetussa yleissivistävässä Arbetar-instituutissa. Opetustyön ohella hän alkoi profiloitua yhteiskunnallisena keskustelijana.
Ruotsissa yhteiskunnallinen keskustelu leimahti liekkeihin 1880-luvulla. Naisten asemasta käydyn keskustelun yhteydessä pohdittiin, toimiko Nora oikein jättäessään perheensä. Se, että Ibsenin Nukkekodin (1879) päähenkilön valinnoista keskusteltiin yhteiskunnallisena kysymyksenä, osoitti kirjallisuuden keskeisen roolin poliittisistakin kysymyksistä käydyissä debateissa. Kirjallisuus oli hyvin tärkeää myös Ellen Keylle, joka luki intensiivisesti varhaisesta lapsuudesta alkaen. Hänen voi jopa sanoa eläneen kirjoista. Muiden muassa klassikkokirjailijat Shakespeare ja Goethe sekä naisten asemasta keskustelleet aikalaiskirjailijat Björnsterne Björnson, Henrik Ibsen, Camilla Collett ja Fredrika Bremer kuluivat nuoren tytön käsissä.
Ellen Key ei koskaan avioitunut eikä hänellä ollut lapsia, mutta hänen elämässään oli suuri, ja salainen, rakkaus, Urban von Feilitzen (1833-1913). Suhdetta, jonka olemassaolosta tiesivät parin elinaikana vain harvat, ylläpidettiin kirjeitse noin 15 vuoden ajan, eivätkä Key ja Feilitzen tavanneet kuin muutaman kerran. Paria yhdisti kiinnostus kirjallisuuteen ja laajemmin ajan aatteellisiin keskusteluihin. Feilitzen oli suurmaanomistaja, jolla oli mahdollisuus omistautua kirjallisille harrastuksille. Keyn elämän suuria tragedioita oli, ettei Feilitzen halunnut jättää perhettään hänen vuokseen. Hän työsti pettymystään kirjoittamalla teoksissaan rakkaudesta äärimmäisen ihanteellisella tavalla ja asettamalla puolisoille vaatimuksen elää vain rakkauden kannattelemassa liitossa. Aikakauden moraalikäsitysten vastaisesti hän julisti, että moraalitonta ei ollut avosuhde vaan rakkaudeton avioliitto. Feilitzenin katkaistua suhteen 1890-luvun alussa Key sairastui masennukseen. Tilannetta pahensi se, että samaan aikaan hän menetti kolme läheistä naisystäväänsä, kirjailijat Victoria Benedictssonin ja Anne Charlotte Lefflerin sekä matemaatikko Sonja Kovalevskyn. Heidän elämästään hän kirjoitti elämäkerrallisia kuvauksia, ja näin hänet voidaan sijoittaa myös naishistoriallisen kirjoittamisen traditioon.
Toivuttuaan erostaan Key suuntasi energiaansa kirjoittamiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Hän alkoi teostensa käännösten ja puhujamatkojensa ansiosta tulla tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella.1900-luvun alussa hän vietti pitkiä aikoja ulkomailla perehtyen kulttuurinähtävyyksiin ja maisemiin, kirjoittaen, esitelmöiden ja tavaten ystäviään ja tuttaviaan, joista monet lukeutuivat eurooppalaisten intellektuellien muodostamaan verkostoon. Koti-ikävä alkoi kuitenkin vähitellen vaivata ikääntyvää kirjailijaa, ja hän palasi vuoden 1910 tienoilla pysyvästi Ruotsiin. Kirjatuloillaan hän saattoi rakennuttaa Vättern-järven rannalle, lähelle pyhän Birgitan kaupunkia Vadstenaa, huvilansa Strandin, jossa hän asui kuolemaansa saakka vuoteen 1926. Keyn kuoleman jälkeen Strandista tuli hänen tahtonsa mukaisesti työläisnaisten lomakoti. Tällä hetkellä sen suojissa on Ellen Keyn kotimuseo.
Ensimmäinen maailmansota oli ankara isku Ellen Keyn uskolle ihanneyhteiskunnan mahdollisuuteen. Hän otti kantaa rauhan puolesta, mutta ei naiivin puolueettomasti siinä mielessä, että hän olisi nähnyt sodan osapuolet yhtä lailla syyllisinä tai syyttöminä. Hän tuomitsi selvin sanoin Saksan, mikä vieraannutti hänen saksalaiset kannattajansa ihailemastaan kirjailijasta, jonka he olivat mieltäneet enemmän tai vähemmän saksalaiseksi.
Ellen Keyn feminismi aatehistoriallisissa konteksteissaan
1800-luvun jälkipuoliskolla kiihtynyt keskustelu niin kutsutusta naiskysymyksestä ei tapahtunut tyhjiössä, vaan kannanotot kytkeytyivät muihin aikakauden aatteellisiin virtauksiin ja keskusteluihin. Lähtökohtani on, että Ellen Keyn aatteellisen kehityksen purkaminen auttaa ymmärtämään hänen kannanottojaan naisten asemasta käydyssä keskustelussa. Keyn maailmankuvaa voi määritellä eräänlaiseksi synteesiksi ainakin liberalismista, sosialismista, evolutionismista sekä Spinozalta, Goetheltä ja Nietzscheltä saaduista vaikutteista. Ytimessä oli vakaumus elämän pyhyydestä ja ihmisten kyvystä kehittää itseään ja yhteiskuntaansa kohti ihanneyhteiskuntaa. Tässä kehityksessä naisilla oli Keyn vakaumuksen mukaan aivan keskeinen rooli: vaalimalla kykyään rakastaa naiset pelastaisivat ihmiskunnan. Äitiys oli naisten perimmäisin oikeus ja velvollisuus.
Liberalistinen säie Ellen Keyn ajattelussa oli jo isältä perittyä. Konkreettisesti sitoutuminen liberalismiin näkyi Keyn toiminnassa esimerkiksi siinä, että hän otti 1880-luvun lopussa kiivaasti kantaa sananvapauden puolesta. Naiskysymyksen yhteydessä liberalismin ydinajatuksella, vapaudella, tarkoitettiin naisten oikeutta yksilöllisyytensä toteuttamiseen sekä oikeutta nauttia samoista poliittisista ja sosiaalisista oikeuksista, joita miehillä oli. 1800-luvun länsimaisissa yhteiskunnissa tämän toteutumiselle oli lukuisia esteitä alkaen tyttöjen puutteellisesta koulutuksesta. Dikotominen ajattelutapa, joka määritteli naiset olemuksellisesti kodin piiriin kuuluviksi ja miehet kykeneviksi kantamaan vastuun julkisesta elämästä, sulki naiset periaatteessa tieteen ja muiden korkeampaa koulutusta vaativien ammattien sekä poliittisen vaikuttamisen ulkopuolelle. Liberalismin hengessä Key vaati naisille oikeutta koulutukseen ja työhön.
Liberalismin vaatimus yksilön vapaudesta ei merkinnyt sitä, että ajatus sukupuolierosta olisi hylätty. Esimerkiksi saksalainen feministikirjailija Hedwig Dohm, jonka kanssa Ellen Key kävi kipakkaa sananvaihtoa naiskysymyksestä 1890-luvun lopulla, pyrki kirjoituksissaan todistamaan, että kulttuuriset rakenteet ja normit, mutta myös naisten sisäistämä toiseus olivat estäneet heitä kehittämästä persoonallisuuttaan ja kykyjään, mutta hän ei väittänyt, että naiset ja miehet olisivat välttämättä ominaisuuksiltaan tai olemukseltaan samanlaisia. Mahdollinen ero tai samuus ilmenisi vasta sukupolvien kuluttua, kun naiset olisivat vapautuneet keinotekoisesta naiseudesta. Samoilla linjoillahan oli naisten oikeuksien puolestapuhujana profiloitunut englantilaisfilosofi John Stuart Mill. Hän piti luonnollisena esimerkiksi sitä, että naiset jäisivät avioiduttuaan hoitamaan kotia ja lapsia.
Sosialistinen liike alkoi vakiinnuttaa paikkansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa sosiaalidemokraattisen puolueen perustamisen myötä vuonna 1889. Ellen Keytä sosialistisessa traditiossa puhutteli oikeudenmukaisuuden vaatimus. Toisaalta hän vierasti sosiaalidemokraattisten puolueiden tavoitteisiin sisältynyttä vallan keskittämistä, ja hän tunsikin vetoa anarkistisiin aatteisiin. Keytä on luonnehdittu liberaaliksi kulttuuri-idealistiksi, joka kannatti kansalaisten välistä sosiaalista ja poliittista tasavertaisuutta, mutta joka kavahti massayhteiskuntaa. Key ei kritisoinut niinkään kapitalistisia omistussuhteita, vaan hänen mielestään epähumaania teollista tuotantotapaa. Keyn eräänlainen estetisoiva sosialismi kiteytyy hänen vaatimukseensa kaikkien ihmisten oikeudesta kauneuteen. Key ei koskaan liittynyt sosiaalidemokraattisen puolueen jäseniksi, mutta hän toimi aktiivisesti kansanvalistustyössä ja hänen tavoitteenaan oli rakentaa siltoja eri yhteiskuntaryhmien välille.
Sosialismin hengessä Ellen Key vaati yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Lisäksi hän otti kiivaasti kantaa erityisesti naisia ja lapsia suojelevan sosiaalilainsäädännön puolesta. Hän ei kuitenkaan allekirjoittanut sosialistisen naisemansipaatioteorian perusteesiä palkkatyön emansipoivasta luonteesta. Sosialistisen naisliikkeen piirissä korostettiin paitsi palkkatyön vapauttavaa luonnetta myös sukupuolten yhteistä taistelua kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän voittamiseksi. Näiden perusteesien rinnalla eli vahvana ajatus sukupuolierosta ja äitiyden keskeisestä merkityksestä ei pelkästään naisten elämän konkreettisena jäsentäjänä vaan myös naiseuden olemuksen määrittäjänä. Juuri tämä sitoutuminen äitiyteen lähensi Keytä ja eri maiden sosialistinaisia toisiinsa.
Ellen Keylle yksilön vapaus oli keskeinen arvo, mutta vastakohtien ylittämiseen tähdänneen monistisen ajattelunsa perusteella hän ei konstruoinut vastakohtaa yksilön ja yhteisön välille. Hänen vakaumuksensa yksilön arvosta ja oikeudesta itsensä toteuttamiseen oli evolutionistisesti värittynyt, mikä merkitsi sitä, että hän hahmotti yksilölliset pyrkimykset osaksi yhteiskunnan, tai pikemminkin koko ihmiskunnan kehitystä kohti maanpäällistä paratiisia, jota hän nimitti kolmanneksi valtakunnaksi, ”tredje riket”. Hänen voi sanoa korvanneen nietzscheläisen yli-ihmisen yli-ihmiskunnalla. Kristinuskon hylänneenä Key sijoitti utopiansa täydellisestä yhteiskunnasta tämänpuoleiseen.
Liberalismin ja evolutionismin synteesi merkitsi feministisessä kontekstissa sitä, että Key propagoi naisten oikeutta yksilöllisyytensä kehittämiseen ja samalla naisten oikeutta ja velvollisuutta äitiyteen. Ihmiskunnan kehityksen kannalta oli oleellista, että naiset keskittyisivät äidin rooliinsa ja kasvattaisivat uusia, henkisesti ja fyysisesti entistä terveempiä sukupolvia. Keyn yritys sulauttaa toisiinsa liberalistiset ja evolutionistiset periaatteet sai osan hänen feministisistä lukijoistaan hämmennyksiin, ja häntä syytettiin epäjohdonmukaisuudesta: kuinka voi toisaalta kannattaa naisten oikeutta persoonallisuutensa kaikinpuoliseen kehittämiseen ja toisaalta vaatia heitä keskittymään äitiyteen ja esimerkiksi luopumaan palkkatyöstä lasten ollessa pieniä?
Tulkintani mukaan Ellen Key ei itse nähnyt ristiriitaa yksilöllisyyden ja äitiyden välillä, koska hänelle naisten yksilöllisyys ilmeni ennen muuta valistuneessa äitiydessä ja kulttuurisessa äidillisyydessä. Feminismin historian tutkija Karen Offen (2000: 238) tulkitsee asian samoin: ”Key proposed that women could achieve their maximum development as indivuduals through their contributions to society as mothers.”
Kiistanalainen feministi
Mikäli feminismi kytketään aktiivisuuteen organisoituneessa naisliikkeessä, Key ei ollut mikään mallikelpoinen feministi. Hän kyllä kuului aviovaimojen taloudellista asemaa parantamaan pyrkineeseen Föreningen för gift kvinnans äganderätt –yhdistykseen, mutta ei ollut muuten järjestöaktiivi. Feminismin ehdoksi ei ole kuitenkaan mielekästä asettaa järjestöaktiivisuutta, koska tällöin esimerkiksi osa naisten oikeuksia puolustaneista (nais)kirjailijoista rajautuu käsitteen ulkopuolelle. Vaikka he eivät olleet sitoutuneita järjestötoimintaan, he työstivät teksteissään naisten kokemuksia ja kehittivät feminististä teoriaa.
Muille feministeille Ellen Key ei ole ollut helppo keskustelukumppani, ei hänen omana elinaikanaan eikä myöskään 1900-luvun jälkipuoliskolla. Määrittelyongelmat ja näkemyserot ovat kiteytyneet kysymykseksi, oliko Key feministi vai jopa antifeministi. Keyn saksalainen kiistakumppani Hedwig Dohm määritteli tämän antifeministiksi vuonna 1902 ilmestyneessä teoksessaan Die Antifeministen. Dohm vastusti määrätietoisesti Keyn tapaa vastakohtaistaa ja sukupuolittaa ihmiskunta suhteessa naisiseen rakkauteen ja miehiseen luovuuteen. Dohm peräänkuulutti yksilön oikeuksia kehittää itseään kokonaisvaltaisesti, vaikka ei kiistänytkään sukupuolieroa.
Yleisesti voisi todeta, että erityisesti näkemykset naiseudesta, naisten yhteiskunnallisesta paikasta ja sukupuolten välisestä suhteesta määrittivät aikalaisfeministien suhtautumista Keyn ajatteluun. Kuvio on kuitenkin monimutkainen, koska naisliikkeissä eli samanaikaisesti rinnan erilaisia tapoja hahmottaa naiseuden olemusta, naisten yhteiskunnallista toimijuutta ja sukupuolten välisiä suhteita. Lisäksi nämä teemat kytkeytyivät toisiinsa vaihtelevin tavoin. Feministit jakaantuivat osin vastakkaisiin leireihin akselilla sosialismi – liberalismi, ja tämäkin ero on pidettävä mielessä analysoitaessa suhtautumista Keyhin. Tämä feministisen politiikan moninaisuus kiteytyy esimerkiksi saksalaisten feministien toteamuksessa sukupuolierosta 1900-luvun alussa: periaatteessa oltiin yhtä mieltä siitä, että sukupuolten välillä oli merkitsevä ero, mutta siitä, minkälainen tämä ero oli ja mitä siitä seurasi, ei vallinnutkaan enää yksimielisyyttä.
Ei voi yksioikoisesti esittää, että ne feministit, jotka jakoivat Keyn tavan hahmottaa naiseus äitiyden ja äidillisyyden kautta, olisivat ainakaan 1900-luvun alussa olleet automaattisesti hänen kannattajiaan. Haluan korostaa sitä, että feministien vaatimukset tasa-arvosta kytkeytyivät kokonaisvaltaiseen kulttuurin ja yhteiskunnan uudelleen jäsentämiseen. Feministit ottivat kiivaastikin kantaa esimerkiksi siihen, mikä on ihanteellinen suhde individualismin ja altruismin, itsensä toteuttamisen ja yksilön yhteisöllisyyden välillä. Tässä oli kyse suhtautumisesta kristilliseen perintöön.
Ellen Keyn feministinen ajattelu: naisten yksilöllisyys ja oikeudet sekä niiden rajat
Ellen Keyn ja hänen ruotsalaisten aatesisartensa väliset näkemyserot olivat kärjistyneet pikku hiljaa 1890-luvun kuluessa, ja Keyn 1890-luvun puolivälissä esittämä polemiikki naisliikettä kohtaan sai aikaan avoimen yhteentörmäyksen ja välirikon. Key esitti tulkintansa naisliikkeestä ensin esitelmissään vuosina 1895 ja 1896 ja sitten painetussa muodossa vuonna 1896 ilmestyneissä Missbrukad kvinnokraft och naturenliga arbetsområden för kvinnan ja Kvinnopsykologi och kvinnlig logik –kirjasissa. Näissä kirjasissa esittämiensä teesien myötä Key tuli tunnetuksi laajemmin eurooppalaisissa naisliikkeissä. Aiemmin hänet tunnettiin lähinnä Pohjoismaissa.
Ellen Keyn kritiikki ruotsalais-angloamerikkalaista porvarillista naisliikettä kohtaan tiivistyi syytökseen siitä, että liikkeessä toimittiin abstraktin tasa-arvoajattelun pohjalta eikä huomioitu sukupuolten välistä eroa eikä myöskään naisten välisiä luokkaeroja. Naisliike kannusti naisia kilpailemaan miesten kanssa kaikissa mahdollisissa tehtävissä. Keyn näkökulmasta tämä vaaransi ihmiskunnan kehityksen, koska naiset tällöin laiminlöivät tehtävänsä äiteinä ja puolisoina. Naiskysymyksen ytimessä tuli hänen mukaansa olla sukupuolieron positiivinen arvottaminen ja yhteiskunnallisten olojen järjestäminen tämän eron pohjalta: naisia tuli tulevina äiteinä toisaalta suojella tehtäviltä, jotka voisivat vaarantaa heidän ja heidän jälkeläistensä terveyden, ja toisaalta heitä tuli ohjata työaloille, joilla he voisivat toteuttaa yhteiskunnallista äidillisyyttään (”samhällsmoderlighet”).
Ellen Keyn esittämä kritiikki naisliikettä kohtaan ei jäänyt vaille vastineita, jotka olivat Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa varsin yksituumaisia: kritiikki torjuttiin ja korostettiin, ettei naisliikkeen päämääränä ollut suinkaan tehdä naisesta miehen kaltaista olentoa. Samalla kuitenkin peräänkuulutettiin realismia: naisliikkeiden perimmäisenä tavoitteena oli pinttyneiden ajattelutapojen ja jähmeiden yhteiskunnallisten rakenteiden murtaminen, jotta naiset voisivat hyödyttää yhteiskuntaa omien naisellisten voimavarojensa pohjalta. Tämä muutos vaati aikaa, joten samanaikaisesti tuli edistää naisten työllistymistä erityyppisillä, myös (näennäisesti) ei-naisellisilla, aloilla, koska oikeus tehdä työtä oli arvo sinänsä ja koska henkinen riippumattomuus edellytti taloudellista riippumattomuutta.
Ellen Keyn teesejä pidettiin paitsi väärinä myös vaarallisina, koska niiden katsottiin tarjoavan aseet naisliikkeen vastustajille. On ymmärrettävää, että Keyn tulkinta sukupuolieron vaikutuksesta luovuuteen herätti feministeissä raivoa, esittihän hän historian osoittavan, että miehillä oli kyky luoda uutta, kun taas naiset, poikkeusnaisia lukuun ottamatta, kykenivät kulttuurin välittämiseen. Tätä tulkintaahan viljeltiin nimenomaan antifeministisissä piireissä. Tilanteessa, jossa naiset olivat vasta pääsemässä nauttimaan esimerkiksi akateemisesta opetuksesta ja siten vasta pääsemässä osoittamaan kykyjään, Keyn sanomaa oli helppo hyödyntää feminismin vastaisella ristiretkellä. Osoituksena siitä, että ruotsalaisfeministit kokivat Keyn kritiikin vakavasti uhkaavan naisasiatyötä, on se, että ruotsalaisleiristä otettiin yhteyttä suomalaiseen Alexandra Gripenbergiin, jotta tämä käyttäisi kansainvälistä vaikutusvaltaansa Keyn ajatuksien torpedoimiseksi. Gripenbergillä oli näkyvä asema kansainvälisessä feministijärjestössä International Council of Womenissa.
Suomalaisfeministit olivat tunteneet Keyn jo pitkään, ja hekin tulkitsivat hänen loikanneen vihollisleiriin. Esimerkiksi Minna Canth totesi vuonna 1896 vastineessaan Missbrukad kvinnokraft –kirjaseen, että ”Se on niinkuin nähdään tuo ijänikuinen vanha virsi, jota ei enää olisi odottanut kuulevansa piintyneimmän vanhoillisenkaan puolelta, saatikka sitten naiselta, joka tähän asti on ollut tuon konservatismin lujimpia vastustajia.”
Vuonna 1900 ilmestyneessä Barnets århundrade –teoksessa Ellen Key piirsi tarkkaa kuvaa visioimastaan radikaalista kasvatuksen ja koulutuksen uudistuksesta. Kasvatuksen ja koulutuksen uudistus loi perustan kulttuurin uudistamiselle, jota Key eritteli teoksissaan eri näkökulmista. Hän peräänkuulutti lasten ja nuorten persoonallisuuden kunnioittamista, jotta heistä kehittyisi niitä vahvoja yksilöitä, joita tarvittiin uuden yhteiskunnan, maanpäällisen paratiisin, luomiseksi. Key määritteli naisten luovuuden ilmenevän nimenomaan äitiydessä, luovassa kasvatustyössä. Jälleen kerran liikuttiin veitsenterällä: raja äitiyden mystifioinnin ja positiivisen arvottamisen välillä on hiuksenhieno. Key vastusti pienten lasten äitien työssäkäyntiä ja esitti, että yhteiskunnan oli maksettava äideille korvausta, eräänlaista kotihoidontukea, kasvatustyöstä. Äitiyden ja palkkatyön yhdistämisestä keskusteltiin yleisemminkin naisliikkeessä 1900-luvun alussa. Ratkaisuvaihtoehdot vaihtelivat toisten vaatiessa yhteiskunnan järjestämiä hoitopalveluja ja toisten esittäessä tukea kotona tehtävälle hoitotyölle.
Ellen Key ei ainoastaan argumentoinut maternalistis – rotuhygienisessä hengessä naisten erityistyösuojelun puolesta, vaan hän myös syytti porvarillista naisliikettä, kuten Alexandra Gripenbergiä, tämän politiikan torjumisesta. Keskustelussa sukupuolispesifistä työsuojelulainsäädännöstä oli kyse siitä, että vaatimus työsuojelusta, esimerkiksi työajan säätelystä, ulotettiin koskemaan vain naisia. Lähtökohta oli strateginen: naisten suojelua pidettiin äitiyden vuoksi ensisijaisena, ennen kuin yleistä työsuojelulainsäädäntöä saataisiin kehitettyä. Kansainvälisessä naisliikkeessä kysymys naisten erityisestä suojelusta herätti kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan. Suomalainen Alexandra Gripenberg profiloitui Keyn kiistakumppaniksi tässä(kin) yhteydessä. Gripenberg perusteli torjuvaa asennettaan sillä, että erityislainsäädäntö vaaransi naisten yksilön oikeuden vapaaseen ammatinharjoittamiseen ja siten naisten taloudellisen itsenäisyyden.
1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alun feministit jakoivat Ellen Keyn näkemyksen siitä, että äitiys oli aktiivista toimijuutta, jota tuli arvostaa ja tukea. Osa heistä kuitenkin kritisoi Keytä äitiyden glorifioinnista ja mystifioinnista. Osa äitiyden merkitystä korostaneista feministeistä jakoi myös Keyn seksuaalipoliittisen ohjelman. Vuonna 1903 ilmestyneessä Lifslinjer – teoksen ensimmäisessä osassa Key kokosi yhteen radikaaleja seksuaalipoliittisia näkemyksiään. Keskiössä oli vakaumus rakkauden yhteiskuntaa uudistavasta voimasta. Keyn näkökulmasta luonnollinen rakkaus oli nimenomaan miehen ja naisen välistä heteroseksuaalista rakkautta, joka perustui sukupuolten väliselle tasa-arvolle. Tämän rakkauden kahlitseminen oli Keyn tulkinnan mukaan ihmiskunnan kehityksen vastaista, hänen mukaansahan uusi uljas ihmiskunta nimenomaan tuotettiin rakastamalla. Hän otti ohimennen kantaa myös homoseksuaalisuuteen, jota oltiin tuolloin määrittelemässä. Liberaalina hän ei voinut tuomita homoseksuaalisuutta, mutta hänen näkökulmastaan se oli kuitenkin poikkeavuutta. Vuonna 1909 ilmestyneessä teoksessaan Kvinnorörelsen hän kirjoitti ymmärtävänsä naisia, jotka löysivät henkistä läheisyyttä toisten naisten seurasta miesten ollessa vielä kypsymättömiä tasavertaiseen parisuhteeseen.
Rakkaudella oli kuitenkin rajansa, jotka Key määritti evolutionistis – rotuhygienisesti. Hän torjui syytteen vapaan rakkauden propagoinnista: yksilöiden tuli hänen mukaansa sisäistää rotuhygieninen velvoite toimia ihmisyyden jalostamiseksi, joten rakkaus ei voinut koskaan olla vapaata. Hän puhui sen sijaan rakkauden vapaudesta, johon sisältyi vapaiden liittojen tunnustaminen ja avioerokäytännön helpottaminen. Aviottomien lasten ja heidän äitiensä oikeuksien puolustamisessa yhdistyivät Keyn maternalismi ja seksuaaliradikalismi.
Keyn edustama seksuaaliradikalismi herätti vastustusta niissä feministeissä, kuten Alexandra Gripenbergissä, jotka olivat sitoutuneet kristilliseen traditioon. Monet heistä jakoivat Keyn näkemyksen tarpeesta helpottaa avioerokäytäntöä ja auttaa aviottomia lapsia äiteineen, mutta he tulkitsivat Keyn seksuaaliradikalismin merkitsevän yhteiskunnalle vaarallista hedonismia. Lukumääräisesti vähäinen joukko feministejä jakoi Keyn seksuaalipoliittisen haasteen. Suomessa heihin lukeutui Nutid–lehden päätoimittaja Annie Furuhjelm, Ruotsissa kirjailija Frida Stéenhoff ja Saksassa Bund für Mutteschutz –järjestöön kuuluneet naiset. Ellen Keyn tavoin he halusivat määritellä paitsi äitiyden myös (heteroseksuaalisen) parisuhteen poliittiseksi kysymykseksi.
