Artikel om Ellen Key i en samling presentationer av betydelsefulla kvinnliga filosofer, av Margareta Björndahl i Örebro, på hennes privata hemsida Kvinnliga Filosofer: Ellen Key: Svensk utbildningsivrare
Thorbjörn Lengbornin englanninkielinen artikkeli Keyn elämästä ja tuotannosta kasvatuksen näkökulmasta kirjoitettuna. PDF, julkaistu UNESCON verkkosivuilla: Ellen Key
Margit Hansenin saksankielinen pro gradu-tutkielma ”Die Bedeutung der Familie bei Ellen Key im politisch/pädagogischen Kontext – unter besonderer Berücksichtigung ihres Buches ”Das Jahrhundert des Kindes”: http://ellen-key.paed.com/key/h/inhalt.htm
Maaliskuun 19. päivä 2003 oli ensimmäinen Minna Canthin liputuspäivä. Kirjailijan ja kauppiaan syntymäpäivän liputus nimettiin samalla tasa-arvon juhlaksi. Millainen oli tämä erikoislaatuinen nainen, joka ensimmäisenä sai kunnian nousta kansallisten suurmiesten rinnalle liputuksen arvoiseksi?
Lehtorin rouvasta riippumattomaksi kauppiaaksi
Ulrika Wilhelmina Johnson syntyi 19.3.1844 Tampereella. Hänen isänsä työskenteli Finlaysonin puuvillatehtaan konttorissa, ja vuonna 1853 koko perhe muutti Kuopioon, jonne isä perusti lanka- ja kangaskaupan. Muutto oli Miina-tytölle onnenpotku. Uuteen kotikaupunkiin oli juuri perustettu ”frouvasväenkoulu”, eikä hänen tarvinnut lähteä etäämmälle päästäkseen koulutielle.
Kymmenen vuotta myöhemmin Miina-neiti aloitti Jyväskylässä ensimmäisten joukossa uuden opettajaseminaarin. Vuonna 1863 toimintansa aloittanut seminaari oli ensimmäinen suomenkielinen ja naisille avoin opisto, jossa koulutettiin Uno Cygneuksen suunnitelman mukaisia kansakoulunopettajia.
”Minusta tuli seminaarin ensimmäisiä oppilaita. Kansakoulun korkean aatteen innostamana aioin antautua sille kokonaan. Se vuosi, jonka olin tälle päätökselleni täysin uskollinen, oli varmaan elämäni onnellisin. Mutta petin itselleni antamani lupauksen jo seuraavana vuonna, kun menin kihloihin opettajani, luonnontieteen lehtorin Johan Ferdinand Canthin kanssa.”
Vuonna 1865 Minnan opiskelut jäivät, kun hän solmi avioliiton seminaarin luonnontieteiden lehtori Johan Ferdinand Canthin kanssa. ”Originellin” lehtori Canthin myötä Minna-rouva pääsi mukaan lehtityöhön ja otti kirjailijanuransa ensiaskeleet. 1870-luvun alkupuolella lehtori Canth ryhtyi toimittamaan sanomalehti Keski-Suomea vaimonsa avustuksella. Minna Canthin ensimmäinen julkaistu lehtiartikkeli oli ”Tyttäriemme kasvatus” Keski-Suomessa vuonna 1874.
”Kahdeksan vuotta olin riutunut henkisen ravinnon puutteessa — — Oli kuin olisin uudelleen alkanut elää Ja uudistusinto valtasi minut samassa. Kirjoitin jyriseviä artikkeleita paloviinaa vastaan, ne herättivät huomiota, sillä raittiuskysymykset eivät silloin vielä olleet heränneet maassamme. Mutta oi voi! Olin unohtanut, että sanomalehden omistaja omisti myöskin viinanpolttimon.”
Canthit joutuivat luopumaan työstään lehden toimituksessa Minna-rouvan siekailemattomien kannanottojen takia. Pari vuotta myöhemmin perustettiin Jyväskylään Päijänne-lehti, jonka toimituskuntaan Canthit jälleen pyydettiin mukaan ja jossa Minna-rouva julkaisi ensimmäiset novellinsa.
”Entistäkin suuremmalla tarmolla tartuin taas kynään, kirjoitin muutamia artikkeleita naisen oikeuksista (minun oli tietenkin mahdotonta kirjoittaa vaatimatta uudistuksia). Ne olivat omasta mielestäni erinomaisia, mutta eivät saaneet mitään vastakaikua, kysymys oli herätetty liian varhain.”
Vuonna 1879 lehtori Canth kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen Helsingissä, mentyään ottamaan kylpyjä vointinsa parantamiseksi. Järkyttynyt Minna Canth odotti juuri seitsemättä lastaan, ja epäluulo Helsinkiä kohtaan syöpyi hänen mieleensä lopuksi ikäänsä.
Pahimmasta surusta toivuttuaan Minna-rouva muutti Jyväskylästä Kuopioon, jossa otti hoitaakseen vanhempiensa pahasti tappiollisen puuvillaputiikin. Juuri edellisenä vuonna voimaan astunut uusi elinkeinovapaus antoi leskinaiselle poikkeuksellisen mahdollisuuden ryhtyä itsenäiseksi liikkeenharjoittajaksi.
Minna Canthille kauppaliike merkitsi ennen kaikkea riippumatonta asemaa yhteiskunnallisena toimijana ja tarkkailijana. Kuopion tuomiokirkon vieressä, Snellmanin puiston laidalla sijaitseva putiikki menestyi Minnan käsissä ja antoi elannon niin seitsenhenkiselle lapsikatraalle kuin myös Minnan äidille ja huikentelevaiselle veljellekin. Taloudellinen vauraus mahdollisti kauppa-apulaisten palkkauksen — mm. Kauppis-Heikki toimi Canthin putiikissa apulaisena — jolloin Minna-rouvalla jäi aikaa kirjoittamiseen.
Minna Canthin yrittäjänura oli poikkeuksellisen menestyksekäs, ja sen myötä hän rikkoi naiselle asetettuja rajoja monin tavoin. Vuonna 1895 hänet valittiin ensimmäisenä naisena äänivaltaiseksi edustajaksi yleisessä kauppiaskokouksessa. Seuraavan kerran nainen valittiin elinkeinoelämän yleisjärjestön ylimpään toimielimeen vasta lähes sata vuotta myöhemmin, vuonna 1989.
Käytännön feministi
Muutettuaan Kuopioon miehensä kuoleman jälkeen Canth alkoi osallistua aktiivisesti suomenmielisten naisten kirjallisuuskerhon, Kalevala-seuran toimintaan. Tätäkin vaikuttavammaksi Canthin elämässä nousi toinen lukuseura, ”Kuopion naisintelligenssi”, kuten hän itse sen nimesi. Piiriläisille tärkeänä aatteena oli yhteiskunnallinen tasa-arvo esimerkiksi koulutuksen suhteen. He päättivät ryhtyä julkaisemaan naisten lehteä, päätoimittajana Elisabet Stenius ja kustantajana Minna Canth.
Naistenlehti jäi kuitenkin pelkäksi suunnitelmaksi työmäärän paljouden ja heikon yleisen kannatuksen takia. Jonkinlaisena erävoittona taistelussa naisten äänen kuuluvuuden puolesta voidaan kuitenkin pitää sitä, että vuonna 1880 perustetun aikakauslehden, ”dosenttien aikakauskirjaksi” kutsutun Valvojan päätoimittaja E. G. Palmén kirjoitti alkuvuonna 1883 Canthille ja pyysi tätä lehden avustajaksi. Canth vastasi tarttuvansa mielellään tarjottuun mahdollisuuteen.
”Aikomuksenne antaa naisille tilaisuutta julkisen sanan vaihtoon arvoisassa aikakauslehdessänne on herättänyt meissä suurinta kiitollisuutta. Naiskysymykselle maassamme se on verrattomaksi eduksi, varsinkin kuin vastaiseksi näyttää olevan mahdotointa saada omaa lehteä toimeen. Ja nykyisissä suhteissa kenties onkin parempi, että asiaa aluksi ajetaan ennen tunnetussa ja arvossa pidetyssä lehdessä, sillä nuoren vesan pian surmaisi tuo kova vastarinta, jolla naisten pyrintöjä maassamme on koetettu ehkäistä, ja josta ei todella tiedä, kuuluuko se tuohon vanhaan sivistyssuuntaan, joka kerskailee humanismillaan ja toleranssillaan, vaiko tuohon uuteen, jonka lippuun on kirjoitettu sanat: ’vapaus’ ja ’tasa-arvoisuus'”, Canth kirjoitti Palménille (Kirjeet 115-126).
Heti seuraavana vuonna 1884 Canth kirjoitti Valvojaan artikkelin ”Naiskysymyksestä” ja jatkoi seuraavan vuoden alussa aiheesta lisää otsikolla ”Naiskysymyksestä vielä sananen”. Artikkelit ottavat kantaa erityisesti tyttöjen koulutukseen, jonka oli tehnyt ajankohtaiseksi senaatin epäonnistuneena pidetty tyttökouluesitys aiemmin samana vuonna.
”Sanalla sanoen: tyttökoulumme eivät missään suhteessa vastaa nykyajan tarpeita ja vaatimuksia. Niissä ei ainoastaan estetä oppilaiden henkisten voimain kehkeytymistä, vaan niissä suorastaan turmellaan ja kuoletetaan luontaisten lahjain alkuaineksetkin. Ja niistä saammekin sitten – emme naisia, jotka itsetietoisella uskaliaisuudella kykenisivät asioita punnitsemaan ja antamaan niille ansaitun arvonsa, vaan naisraukkoja, jotka ikänsä pysyvät kaikenmoisten tyhmien etuluulojen kahleissa, eivätkä niinmuodoin pääse vapaan kehityksen ensiaskeleitakaan ottamaan”, kirjoitti Canth artikkelissaan ”Naiskysymyksestä”.
Omien tyttäriensä kasvaessa Canth ymmärsi yhä selvemmin tyttöjen koulutuksen puutteellisuuden. Koska hän tahtoi omille tyttärilleen muitakin taitoja kuin ranskan kieli, koruompelus ja pianonsoitto, palkkasi hän Kuopion poikalyseon etevimpiä oppilaita antamaan tyttärilleen lisäopetusta matematiikassa, latinassa ja voimistelussa, osallistuipa itsekin näiden logiikan oppitunteihin.
Opetustuntien ympärille kehittyi vuonna 1883 Oras-seura, jonka tarkoituksena oli virkistää nuorten luovuutta ja kirjallisia harrastuksia. Minna-rouva itse viihtyi hyvin nuorten kokoontumisissa ja piti arvossa siellä solmimiaan ystävyyssuhteita. Näille nuorten kautta luoduille suhteille perustui myöhemmin varsinainen Kanttilan kirjallinen salonki, jossa keskusteltiin niin sosiaalisista kysymyksistä kuin kirjallisuudestakin.
Canth osallistui aktiivisesti myös tytöille tarkoitetun lyseon varainkeruuseen tempaisemalla Kuopiossa erilaisin arpajaisin ja illanvietoin. Ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu aloittikin toimintansa syksyllä 1886 Helsingissä ja sen johtajana toimi Lucina Hagman, tunnettu naisasianainen, josta tuli Minna Canthin hyvä ystävätär ja elämäkerran kirjoittaja.
Minna Canth kirjoitti myös Suomen Naisyhdistyksen julkaisemaan Excelsior-kalenteriin ja piti yhteyttä Helsingissä toimiviin naisasianaisiin. Kirjeenvaihdossa Lucina Hagmanin kanssa Canth seurasi tarkasti Naisyhdistyksen ja siitä myöhemmin erkaantuneen Naisunionin toimintaa.
Helsingissä käydessään hän osallistui naisyhdistysten kokouksiin, mutta tunsi olonsa niissä kuitenkin vieraaksi. Kun Canth kutsuttiin keväällä 1888 pidettävään kansainväliseen naiskonferenssiin Washingtoniin, oli se hänestä perin kummallista, eikä hän edes harkinnut vakavasti lähtevänsä matkaan. Vaikka Canth toimi itsekin aktiivisesti paikallisessa naisyhdistyksenä, hänestä poliittiseen toimintaan liittyi usein myös naisten joukossa vallantahtoa, josta hän itse halusi pysyttäytyä erillään.
Canthin toiminta naisasian puolesta oli luonteeltaan suoraa ja käytännöllistä. Kuten hän ”Naiskysymyksestä”-artikkelissaan tuo esiin, oli hänen emansipatoristen käsitystensä perustana ”elämän kokemus ja siitä syntynyt luja vakuutus”. Canth pyrki omassa välittömässä elämänpiirissään etsimään ja tukemaan ratkaisuja, joiden avulla hänen omat tyttärensä ja perheeseen läheisesti kuuluneet Aspin sisarukset saivat mahdollisuuden kasvaa arvostelukykyisiksi, tasa-arvoisiksi naisiksi. Hilda Asp liittyi Canthin suosituksella Suomalaisen Teatterin näyttelijäksi, ja kirjeissään Canth ohjaa tätä mm. hämmentävissä vapaan rakkauden kysymyksissä.
”Kun Kasper puhuu luonnollisuudesta ja sen vaatimuksista, tarkoittaa hän aistillisuutta ja aistillisuuden oikeudesta. Siitä tulee hänelle vapaan rakkauden pyrkimys, sillä aistillisuudelle on tietysti paljon kiihoittavampaa saada vaihtaa esineitä vaikka joka yö. Mutta he eivät ota lukuun, että löytyy ihmisessä toistakin luonnollisuutta. Sieluun on Jumala kylvänyt voiman, joka valtavana pyrkii sivulliseen ja henkiseen kehittymiseen. — — Te [nuoret naiset] olette vapaampia, mutta samalla myös ilman muuta suojelusta, kuin oman itsenne. Enemmän itsensä hallitsemista, enemmän tahdon voimaa vaaditaan siltä, joka seisoo alttiina kaikille pauloille, kuin siltä joka on suojattu muurien sisällä”, kirjoittaa Canth Hilda Aspille 14.7.1885 (Kirjeet 209–210.)
Canthin mielestä tasa-arvoisuutta saavutettiin parhaiten pyrkimällä kasvattamaan myös nuoria naisia itsenäiseen arvostelukyvyn käyttöön. Vapautuminen kodin piiristä toi mukanaan myös vastuun itsestä, ja naisen oli opittava tuntemaan maailman ”salakarit” ja vaaran paikat. Canthin Elli-tytär opiskeli useita vuosia Sveitsissä mm. Kuhnen johdolla tullakseen luonnonlääkäriksi, ja tytärtä kannustavat kirjeet muodostavat pääosan Canthin 1890-luvun alkupuolella kirjoittamista kirjeistä. Äitinsä kuoltua Elli jatkoi veljensä Jussin kanssa lankapuotia nimellä Minna Canthin perilliset.
Samoin kuin kirjeet, myös Canthin lehtikirjoitukset ilmentävät aktiivista suhdetta ympäröivään todellisuuteen. Havaitessaan epäkohtia Canth reagoi niihin nopeasti kirjoittamalla lehtiin voimakkaita, kursailemattomia kannanottoja, jotka pitivät yllä keskustelua yhteiskunnallisista ongelmista – naisasian lisäksi Canth otti kantaa myös mm. sosiaalihuollon huonoon tilaan sekä viljatullikysymykseen.
Naturalistinen naiskirjailija
Canthin kirjailijanura alkoi jo hänen miehensä eläessä vaatimattomilla novelleilla, jotka julkaistiin Päijänne-lehdessä. Kirjoittamista ruokkivat erityisesti Suomalaisen Teatterin vierailunäytännöt Jyväskylässä, ja kun lehtori Canth kuoli, oli ensimmäinen näytelmäkäsikirjoitus Murtovarkaus jo valmistumaisillaan.
Canth kirjoitti käsikirjoituksen valmiiksi siis samoihin aikoihin kuin toipui miehensä kuolemasta, synnytti seitsemännen lapsensa, opetteli yksinhuoltajuuteen ja muutti Kuopioon ryhtyäkseen itsenäiseksi liikkeenharjoittajaksi. Näistä esteistä selvittyään törmäsi Canth moraalisen paheksunnan muuriin, jonka kanssa hän joutui taistelemaan koko loppuelämänsä. Naisen kirjoittamista ei vanhoillisissa piireissä katsottu soveliaaksi ja Canth sai tämän takia kärsiä myös tavallista ankarampaa kritiikkiä teoksistaan.
”Lähimpien ystävieni joukossa oli tosin tietysti joitakin hyveellisiä rouvia, jotka olivat kauhistuneet sitä ennenkuulumatonta kevytmielisyyttä, että eräs äiti, leski, jolla on seitsemän lasta, vakaassa aikomuksessa istahtaa kirjoittamaan teatterikappaleita. Olivatpa jotkut valppaimmat papitkin jo Murtovarkaudessa vainunneet arveluttavia oireita siveettömiin ja kristillisyydelle vihamielisiin tendensseihin, minkä johdosta he purkivatkin sydäntään joissakin maaseutulehdissä.”
Murtovarkaus käynnisti kiinteän yhteistyön Minna Canthin ja Suomalaisen Teatterin johtajan, Kaarlo Bergbomin kesken. Järjestipä Bergbom aloittelevan kirjailijan näytelmälle SKS:n palkinnonkin. Tohtori Bergbomista tuli Canthin pitkäaikainen mentori, jolle hän lähetti luettavaksi niin näytelmänsä kuin muitakin teoksiaan. Hän toimi myös tärkeänä uusien kirjallisten virtausten välittäjänä, jolta Canth sai oivallisia neuvoja lukemistonsa kartuttamiseen. Hän esimerkiksi kehotti tätä tutustumaan Zolaan keskeisesti vaikuttaneen naturalismiesteetikko Hippolyte Tainen ajatuksiin.
Tainen, Georg Brandesin, Herbert Spencerin, Stuart Millin ja monien muiden esteetikkojen ja yhteiskuntateoreetikkojen teosten lukeminen sytytti Canthissa jälleen yhteiskunnallisen uudistusmielen. Näiden teosten esiin nostamat yhteiskunnalliset epäkohdat, kuten naisen epätasa-arvoinen asema, olivat karvastelleet Canthin mieltä jo pitkään, mutta nyt hän saattoi kehittää käsityksiään vuorovaikutuksessa toisiin ajattelijoihin. Tätä uusien kirjallisten tuttavuuksien aikaa on syystä kutsuttu Canthin elämässä ja tuotannossa murrosajaksi. Kyläkertomukset ja kansannäytelmät saivat jäädä. Myös Canth itse päätti noudattaa tanskalaisen naturalismiesteetikko Georg Brandesin oppia ja nostaa teoksissaan esiin yhteiskunnallisia kysymyksiä.
”… tunsin vihdoinkin vapautuneeni niistä ennakkoluuloista, jotka olivat pitäneet sieluani kahleissaan ja kuormittaneet omaatuntoani kaikenlaisella sekasotkulla. Ja minussa syttyi taaskin uudistusinto. Kirjoitin ’Työmiehen vaimon’, missä ruoskin häikäilemättä kaikkia lain ja asetusten naista kohtaan sisältämiä vääryyksiä, nurinkurisia uskonnollisia käsitteitä, miesten juopottelua ja kevytmielisyyttä, naisten tyhmyyttä, pinnallisuutta ja ennakkoluuloisuutta, lyhyesti sanoen kaikkea pahaa ja hullua, mitä maailmasta löysin.”
Canth seurasi teoksissaan naturalistisen kokeellisen romaanin mallia Èmile Zolan esimerkin mukaisesti. Kaunokirjallisten teosten taustalla olivat todellisuudesta, kuten köyhien tilasta, tehdyt havainnot. Naturalismin keskeisenä esteetikkona pidetyn Tainen mukaan ihminen oli rodun, ympäristön ja ajankohdan tuote, ja tämä positivistinen, kausaalinen ihmiskäsitys heijastui myös kaunokirjallisiin teoksiin. Fiktiiviset henkilöt asetettiin teoksissa erilaisiin kriiseihin eli kokeisiin, ja kerronta rakentui ”psykoloogisten” syy-seuraus-suhteiden varaan. Erityisesti tämä esteettinen ihanne käy ilmi kirjeistä, joissa Canth pyrkii puolustamaan henkilöhahmojensa ”motiveerausta” kritiikkiä vastaan.
”Nykyaikainen romaani pyrkii tutkimaan ihmissielua, oppia ymmärtämään tunteiden ja intohimojen kehityksen, sielun perinnölliset ja muut taipumukset, ulkonaiset olosuhteet, niiden ynnä ruumiinrakennuksen sekä terveyden vaikutusmäärän ja silloin täytyy kosketella milloin minkinlaiseen elämän ilmestymismuotoon”, kirjoitti Canth pastori Elis Bergrothille Salakarin puolustukseksi maaliskuussa 1888.
Canthin naturalistiset päähenkilöt, jotka olivat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki naisia, tuhoutuvat väistämättä – kuolevat, tulevat hulluiksi tai menettävät elämänhalunsa. Tuhoa selitetään sekä psykologisin että sosiologisin syin.
Työmiehen vaimon (1885) Johanna ja Homsantuu tuhoutuvat miehen käytettyä heitä laillisesti ja yhteisön tukemana hyväkseen. Hanna (1886) puolestaan on nuoren naisen kehitystarina, joka päättyy staattiseen kivettymiseen avioliitto- ja opiskeluhaaveiden kariuduttua. Alkoholisti-isän vanhoillinen holhousvalta ja salakihlatun petollisuus vievät Hannalta uskon elämään. Salakarissa (1887) Canth kuvaa nuoren, arvostelukyvyttömän aviovaimon lankeamista. Teokset saivat osakseen kritiikkiä siitä, esittivätkö ne todellisen suomalaisen naisen oikein.
1880-luvun keskeisiin teoksiin kuuluvat myös novelli ”Köyhää kansaa” (1886) sekä samaa elämänpiiriä käsittelevä näytelmä Kovan onnen lapsia (1888). Molempien teemana on yhteiskunnan kovuus vähäosaisia kohtaan. ”Köyhässä kansassa” se johtaa neljän lapsen äidin hulluuteen, Kovan onnen lapsissa työttömäksi joutuminen sytyttää halun anarkiaan. Arvostellessaan edellisessä Kuopion hätäaputöiden riittämättömyyttä ja köyhäinhoidon huonoa tilaa joutui Canth kuvernööri Järnefeltin epäsuosioon. Kovan onnen lapset puolestaan esitettiin Suomalaisessa Teatterissa vain yhden kerran, jonka jälkeen teatterin johtokunta päätti lopettaa sen esitykset peläten skandaalin vievän teatterin määrärahat.
Vuonna 1889 julkaistussa Kansan ääniä –novellikokoelmassa oli mukana kaksi voimakkaan naturalistista naiskuvaa, ”Kauppa-Lopo” ja tuntemattomampi ”Lain mukaan”. Rähjäinen Kauppa-Lopo elää yhteiskunnan laitamilla ja hankkii elantonsa torikaupalla ja näpistyksillä. Alkoholismista ja kleptomaniasta sairaan Lopon kohtalo on traaginen. Vaikka hän yrittää hyvästä sydämestään auttaa nuorta leskirouvaa, saa hän osakseen vain ylenkatsetta ja suljetaan novellin päättyessä lopuksi ikäänsä vankilaan. ”Lain mukaan” –novellissa nainen ahneuttaan ja turhamaisuuttaan myy itsensä rikkaalle patruunille, ja antaa heittää miehensä vankilaan.
1890-luvun teoksissaan Agnes(1892), Sylvi (1893) ja Anna Liisa (1895) Canth edelleen syvensi naispsykologiaansa. Agneksen ja Sylvin keskeisenä teemana on traaginen vapaudentahto, joka vie Agneksen ylläpidetyksi naiseksi Pietariin, paheelliseen pikku-Pariisiin, ja saa Sylvin myrkyttämään aviomiehensä tämän kieltäydyttyä antamaan avioeroa. Anna Liisa puolestaan kuvaa lapsenmurhaajan psykologiaa, joka oli kiehtonut Canthin mieltä jo pitkään hänen tavattuaan tosielämän lapsenmurhaajia vankilassa.
Naturalistinen naiskirjailija oli 1800-luvun lopun Suomessa samoin kuin muuallakin todella harvinainen ilmiö. Yhteiskunnan likaa esiin tuova kirjallisuus nähtiin moraalisesti epäilyttävänä myös silloin, kun kirjoittajat olivat miehiä – kuten he enimmäkseen olivat – naiskirjailijan kohdalla tilanne oli usein lähes mahdoton. Joulukuussa 1887 Canth totesikin kirjeessä Hilda Aspille viihtyvänsä enimmäkseen kodin piirissä ja välttelevänsä ulkona liikkumista, verhot vedettyinä ikkunoidensa eteen, ”että kaupunkilaisten ei tarvitse vahingossakaan nähdä minun vihattua olemustani”.
Siveellisyyskysymys
Vuonna 1885 julisti Minna Canth intoa täynnä olevansa ”täydellisesti uuden ajan ihminen”. Tällä hän tarkoitti suuntautuneensa kohti uutta, naturalistisen kirjallisuuden ilmaisemaa maailmankuvaa ja tasa-arvoa kannattavaa arvomaailmaa. Tämä näkyi esimerkiksi hänen suhtautumisessaan uskontoon. Vuonna 1887 hän allekirjoitti ensimmäisten joukossa Suomen Uskonvapaus- ja Suvaitsevaisuusyhdistyksen perustamisasiakirjan. Uskonnollisiin kysymyksiin haettiin tuoreita näkökulmia myös Canthin yhdessä A. B. Mäkelän kanssa toimittamassa Vapaita aatteita –lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1889-1890.
Suomen poliittisella kentällä uuden maailmankuvan kannattajat ryhmittyivät nuorsuomalaisiksi. Vanhasuomalaisten, ns. fennomaanien pyrkimyksenä oli ollut luoda Venäjään kuuluvalle autonomiselle Suomelle oma kieli, kulttuuri ja historia. Tämä ohjelma oli 1880-luvulle tultaessa täyttynyt. Yhteiskunnalliset muutokset, kuten kaupungistuminen, teollistuminen ja väestön kasvu, olivat tuoneet mukanaan uudenlaisia ongelmia, joihin vaadittiin toisenlaista poliittista asennoitumista. Tähän tarttuivat nuorsuomalaiset: heidän pyrkimyksenään oli nostaa esiin yhteiskunnallisia ”kysymyksiä” samoin kuin Brandes edellytti uudelta kaunokirjallisuudelta.
Uuteen aikaan suuntautunut Canth koki jakavansa nuorsuomalaisen arvomaailman, olivathan liikkeen keskeiset toimijat hänelle tuttuja nuoria miehiä, jotka vierailivat mieluusti myös Kanttilan salongissa: Lauri Kivekäs, Arvid Järnefelt, Juhani Aho jne. Myös naisasia koettiin aluksi yhteiseksi, pyysipä Canth Juhani Aholta ja J. H. Erkolta erityisesti runoja hänen ja Elisabet Steniuksen suunnitteilla olevaan naistenlehteen. Erimielisyys naisten emansipaatiosta erkaannutti Canthin kuitenkin nuorten miesten ryhmittymästä.
”Kaiketi tiedätte, että naiskysymys on Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa kehittynyt paljon pitemmälle kuin meillä täällä Suomessa. Siellä nuoret miehetkin olivat siihen liittyneet ja kaikki näytti hyvin toivorikkaalta. Mutta nyt asiat ovat muuttuneet. Suuri osa noista nuorista miehistä ovat käsittäneet naisen vapauden – ei niin, että hän saisi vapauden työhön ynnä henkiseen ja siveelliseen kehitykseen, vaan ennen kaikkea, että hän saisi vapauden aistillisten himojen ja halujen tyydyttämiseen”, kirjoitti Canth Maria Nikkolalle toukokuussa 1887 (Kirjeet 271).
Tilanne oli kärjistynyt keväällä 1887, kun ruotsalainen kirjailija Gustaf af Geijerstam otti Helsingissä esitelmöidessään kantaa sukupuolimoraalikysymykseen. Geijerstam kannatti August Strindbergin tavoin relatiivista sukupuolimoraalia ja sukupuolielämän vapautta, ja sai puolelleen myös nuorsuomalaisen liikkeen nuoret miehet. Relatiivinen sukupuolimoraali tarkoitti käytännössä sitä, että miehet saivat vapaasti harjoittaa seksuaalisuuttaan myös ennen avioliittoa, mutta nainen sai kantaa lankeamisen seuraukset yksin – niin moraalisen paheksunnan kuin häpeän aviottomista lapsistakin. Porvarillisen naisen siveyttä kunnioitettiin edelleen laajalti, mutta uudesta vapaudesta saivat yhä kärsiä alempien yhteiskuntaluokkien tytöt, joiden ainoana vaihtoehtona oli lankeamisen jälkeen usein prostituutio.
Canthia kaksinaismoralistinen asenne kauhistutti. Hän itse kannatti absoluuttista sukupuolimoraalia, ns. hansikasmoraalia, joka oli saanut nimensä norjalaisen Björnstjerne Björnsonin näytelmästä Hansikas (1883). Sen mukaan niin miehen kuin naisenkin tuli pidättäytyä esiaviollisesta seksuaalisuudesta ja pyrkiä puhtauteen. Geijerstamin esitelmien aikaansaama sanomalehtidebatti Canthin ja Juhani Ahon välillä kuumensikin tunteita niin, että Canth katsoi olevansa pakotettu ”sanomaan suhteen ylös”. Vihanpitoa kesti kolmisen vuotta.
Canth ei sukupuolimoraalista puhuessaan säästellyt myöskään ajan porvarisnaisia. Niin pitkään kuin miesten seksuaalikäyttäytymisestä vaiettiin ja naiset suostuivat olemaan tekemisissä langenneiden miesten kanssa, ei muutokseen ollut riittävää painetta.
”… yhtä suurena häpeänä kuin hän [vapaa, arvostelukykyinen nainen] pitää yhteyden ja seurustelemisen huonon, langenneen naisen kanssa, yhtä suurena häpeänä hän myöskin pitää yhteyden ja seurustelemisen sen miehen kanssa, jonka kautta tuo nainen on langennut, tai jonka kanssa hän on syntiä harjottanut, olkoon mies sitten missä asemassa hyvänsä yhteiskunnassa. Ei ole miehellä pienintäkään oikeutta huonoon elämään enemmän kuin naisellakaan; tuomio ja rankaistus olkoon siis yhtä ankara toiselle kuin toisellekin. Kun näin pitkälle on päästy, täytyy myös pitää jotenkin epäiltävänä sen naisen siveellistä kantaa, joka tanssisalissa tai muualla seurustelee epäsiveellisen ja saastaisen miehen kanssa”, kirjoitti Canth jo artikkelissaan ”Naiskysymyksestä” (1885).
Siveellisyyskysymyksessä tiivistyy Canthin maailmankuvaa keskeisesti jäsentänyt positivistinen ihmiskuva hänelle ominaiseen ihmisyyden aatteeseen. Kiistan osapuolet vetosivat kumpikin luonnollisuuteen – relativistien mukaan viettitoimintojen luonnollisuutta ei saanut tukehduttaa rajoituksilla, absoluuttisen moraalin kannattaja Canthin mukaan luonnottoman naiskasvatuksen muuttaminen voisi johtaa seksuaalisuuden luonnolliseen toteutumiseen avioliitossa ilman, että siveettömyys pääsisi kukoistamaan.
Canthin käsitys luonnollisesta naisesta heijastui myös kriittiseen pamflettiin Arvostelu Ellen Keyn viime lausunnoista Naisasiassa (1896), joka jäi hänen viimeiseksi teoksekseen. Pamfletissaan Canth kritisoi Keytä erityisesti epäjohdonmukaisuudesta naisen ammatinvalintakysymyksessä. Oliko naisen pyrittävä kodin ulkopuolella vain hänelle ”luonnonmukaisiin” hoiva-ammatteihin oli ajan polttava kysymys, mutta Keyn vastausyritykset eivät Canthia tyydytä. Keyn erotiikka-teoria saa Canthilta myös ryöpytystä. Canthin mukaan on luonnotonta ja jopa iljettävää, että naisen eroottisuus säilyisi lasten synnyttämisen jälkeen, aina keski-ikään saakka yhtä vireänä.
Canthille nais- ja siveellisyyskysymys olivat ennen kaikkea ihmiskunnan ja kansakunnan kohtalon kysymyksiä. Hänen ihanteenaan oli tasa-arvoinen ihmisyys niin naisten ja miesten kuin köyhien ja rikkaiden tai terveiden ja sairaiden kesken. Kamppailu yhteiskunnan kehittämiseksi kumpusi hänessä myötätunnosta ja ymmärryksestä vähäosaisia kohtaan sekä sitkeästä toivosta ihmiskunnan paremman tulevaisuuden suhteen.
”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys. Voisimme siis tarkemmin määrätä edellä mainitun [naisasian] ohjelman näin: Naiskysymys käsittelee naisen tilan parantamista aineellisessa, henkisessä ja siveellisessä suhteessa siinä tarkoituksessa, että hän voisi olla ihmiskunnan keskitystyössä osallinen olla” , Canth kirjoitti Nuori Suomi –albumissa vuonna 1893 julkaistussa artikkelissaan ”Mikä on naisasian lopullinen ohjelma?”.
Minna Canth kuoli Snellmanin päivänä 12.5.1897, vain 53 vuoden iässä.
Canth-tutkimuksen nykytila
Tähänastinen Canth-tutkimus on korostanut erityisesti elämäkerrallista ja yhteiskunnallista luentaa. Canthin tuotantoa kokonaisuudessaan on tutkittu varsin vähän. Elämäkerrat (Hagman 1906, 1911, Frenckel-Thesleff 1942 ja Nieminen 1990) tarkastelevat tuotantoa elämänvaiheisiin nivoutuneena, ja Leeni Tiirakarin Taistelevat lukumallit –tutkimus (1997) keskittyy Canthin tuotannon reseptiohistoriaan.
Viljo Tarkiaisen Minna Canth –teos vuodelta 1921 on ainoa Canthin tuotannosta kirjoitettu monografia, mutta sekin on sivumäärältään kovin suppea ja joutuu näin ollen ohittamaan useita mielenkiintoisia Canthin tuotannon juonteita. Tuoreempia näkökulmia Canthin teoksiin ovat tarjonneet mm. Päivi Lappalainen, Liisi Huhtala, Riikka Rossi sekä Minna Maijala, joka valmistelee Helsingin yliopistossa ensimmäistä Canthin tuotantoa käsittelevää väitöstutkimusta. Elämäkerrallinen Canth-tutkimus pitää sen sijaan edelleen pintansa. Tuorein Canthia käsittelevä teos on Ilkka Nummelan Toiselta kantilta. Minna Canth liikenaisena (2004).
Viite
Ellei toisin mainita, lainaukset ovat Canthin omaelämäkerrasta, jonka hän kirjoitti norjalaiselle Samtiden-lehdelle huhtikuussa 1891 (Kirjeet s. 464–470).
1844. Ulrika Wilhelmina Johnson syntyy Tampereella 19.3.1844.
1863. Miina-neiti aloittaa opinnot uudessa opettajaseminaarissa Jyväskylässä.
1865.Avioliitto luonnontieteiden lehtorin Johan Ferdinand Canthin kanssa 17.9.1865.
1866. Syntyy Anni.
1868. Syntyy Elli Wilhelmina.
1870. Syntyy Hanna Ulrika.
1872.Syntyy Helka Maria (Maiju).
1874.Minnan ensimmäinen pidempi lehtiartikkeli ”Tyttäriemme kasvatus” ilmestyy Keski-Suomessa 2.5.1874. Samana vuonna syntyy Canthien ensimmäinen poika Kaarle Johan (Jussi).
1876. Syntyy Petter Henrik (Pekka).
1878.Päijänteessä julkaistut novellit ilmestyvät jouluksi Novelleja ja kertomuksia –kokoelmana
1879. Lehtori Canth kuolee Helsingissä 14.7.1879, kun Minna odottaa seitsemättä lastaan Lyyliä.
1879. Minna lähettää vuoden lopulla Murtovarkauden ensimmäisen käsikirjoitusversion Kaarlo Bergbomille.
1880.Minna Canth muutti alkuvuonna Kuopioon ja otti hoitaakseen vanhempiensa puuvillaputiikin.
1882.Murtovarkauden ensiesitys 23.2.1882 Suomalaisessa Teatterissa.
1883.Roinilan talossa –näytelmän ensiesitys 14.3.1883 Suomalaisessa Teatterissa
1884. ”Naiskysymyksestä”-artikkeli ilmestyy Valvojassa.
1885.”Naiskysymyksestä vielä sananen” –artikkeli jatkaa edellisen artikkelin teemoista Valvojassa.
1885.Työmiehen vaimo –näytelmän ensiesitys 28.1.1885 Suomalaisessa Teatterissa.
1886.Köyhää kansaa.
1886.Hanna.
1887. Siveellisyyskiista kärjistyy välirikkoon Minna Canthin ja Juhani Ahon välillä.
1887.Salakari.
1887.Kauppias Roller.
1888.Kovan onnen lapsia –näytelmän ensiesitys 8.11.1888 Suomalaisessa Teatterissa. Teatterin johtokunta päättää lopettaa skandaalinäytelmän esitykset heti ensi-illan jälkeen peläten valtionavustusten lakkautusta.
1889.Kansan ääniä -novellikokoelma, sis. ”Lain mukaan” ja ”Kauppa-Lopo”. Kokoelman latoivat, painattivat ja julkaisivat ilmaiseksi eräät köyhät kirjaltajat kiitollisuudesta Canthin vähäosaisille suomaa myötätuntoa kohtaan.
1889.Minna Canth toimittaa yhdessä A. B. Mäkelän kanssa aikakauskirjan Vapaita aatteita. Lehti esittelee paitsi kaunokirjallisuutta ja kirjailijoita, myös ajan tuoreita aatteita uskonnon ja luonnontieteiden alalta. Lehti ilmestyy vain heinäkuusta 1889 joulukuuhun 1890, koska Canth katsoo jatkuvien sensuurivaikeuksien takia olevansa pakotettu luopumaan lehdestä.
1889.Hanna-tytär kuolee marraskuussa.
1890.Lehtori Hellmanin vaimo.
1891.Papin perhe –näytelmän ensiesitys 23.1.1891 Suomalaisessa Teatterissa.
1892.Agnes.
1893.Sylvi-näytelmän ensiesitys 23.1.1893 Ruotsalaisessa Teatterissa. Canth kirjoitti Sylvin Ruotsalaiselle Teatterille ruotsiksi sydämistyttyään Suomalaisen Teatterin konservatiivisen johtokunnan jatkuvaan kritiikkiin. Välirikko teatterinjohtaja Kaarlo Bergbomin kanssa korjaantui myöhemmin ja Canth palasi Suomalaiseen Teatteriin.
1893. ”Mikä on naisasian lopullinen ohjelma” – Nuori Suomi.
1895.Anna Liisa –näytelmän ensiesitys 2.10.1895 Suomalaisessa Teatterissa.
1896. Pamfletti Arvostelu Ellen Keyn viime lausunnoista Naisasiassa.
1897. Minna Canth kuolee sydänkohtaukseen Snellmanin päivänä 12.5.1897.
Kaikki Millin julkaisut ja parlamenttipuheet samoin kuin huomattava määrä kirjeitä löytyvät 33-osaisesta teossarjasta Collected works of John Stuart Mill, ed. J.M.Robson. Toronto: University of Toronto Press, 1963-91.
The Subjection of Women sisältyy osaan 21, Essays on Equality, Law, and Education. Teoksesta on myös monia itsenäisiä laitoksia, minkä lisäksi se on julkaistu lukuisissa Millin kirjoitusten kokoelmissa (esim. sarjaan Cambridge Texts in the History of Political Thought sisältyvä On Liberty and Other Writings, ed. Stefan Collini, Cambridge: Cambridge University Press 1989). Suomeksi Naisen asema on julkaistu viimeksi 2004 (Helsinki: Lasipalatsi).
Harriet Taylorin kirjoituksia löytyy kokoelmasta Ann P. Robson ja John M. Robson (toim.): Sexual Equality. Writings by John Stuart Mill, Harriet Taylor Mill and Helen Taylor. Toronto: University of Toronto Press, 1994.
Aikalaiskommentteja Millin kirjoitukseen voi puolestaan lukea kokoelmasta Andrew Pyle (ed.): The Subjection of Women. Contemporary Responses to John Stuart Mill. Bristol: Thoemmes Press, 1995.
Tutkimuskirjallisuutta
Annas, Julia
1977. Mill and the Subjection of Women. Philosophy, vol. 52, April 1977: 179-194.
Berger, Fred R.
1984. Happiness, Justice, and Freedom. The Moral and Political Philosophy of John Stuart Mill. Berkeley: University of California Press.
Donner, Wendy
John Stuart Mill’s Liberal Feminism. Philosophical Studies, vol. 69: 155-66.
Elshtein, Jean Bethke
1981. Public Man, Private Woman. Princeton: Princeton University Press.
Goldstein, Leslie F.
Mill and Marx on Women’s Liberation. Journal of the History of Philosophy, vol. 18: 319-34.
Hekman, S.
1992. John Stuart Mill’s The Subjection of Women. The Foundation of Liberal Feminism. History of European Ideas, vol. 15.
Jacobs, Jo Ellen
2002. The Voice of Harriet Taylor Mill. Bloomington: Indiana University Press.
Kilpi, Jukka ja Sintonen, Matti
1986. Liberaalifeminismi: John Stuart Mill (1806-1873). Teoksessa Lilli Alanen, Leila Haaparanta, Terhi Lumme (toim.): Nainen, järki ja ihmisarvo. Esseitä filosofian klassikoiden naiskäsityksistä, 205-228. Porvoo: WSOY.
Krouse, Richard W.
1982. Patriarchal Liberalism and Beyond. From John Stuart Mill to Harriet Taylor. Teoksessa Jean Bethke Elshtein (toim.), The Family in Political Thought, 145-72. Amherst: University of Massachusetts Press.
Mendus, Susan
1994. John Stuart Mill and Harriet Taylor on Women and Marriage. Utilitas, vol. 6, 287-99.
Okin, Susan Moller
1979. Women in Western Political Thought. Princeton: Princeton University Press.
Ring, Jennifer
Mill’s The Subjection of Women. The Methodological Limits of Liberal Feminism. Review of Politics, vol. 47: 27-44.
Shaley, Mary Lyndon
1998. The Subjection of Women. Teoksessa John Skorupski (ed.) The Cambridge Companion to Mill, 396-422. Cambridge: Cambridge University Press.
Skorupski, John (ed.)
1998. The Cambridge Companion to Mill. Cambridge: Cambridge University Press.
Tolloch, Gail
1989. Mill and Sexual Equality. Hemel Hempstead: Harvester Wheatsheaf.
Urbinati, Nadia
John Stuart Mill on Androgyny and Ideal Marriage. Political Theory, vol. 19: 626-48.
Zerilli, Linda
1994. Signifying Women. Culture and Chaos in Rousseau, Burke and Mill. Ithaca: Cornell University Press.
Brittiläinen John Stuart Mill oli 1800-luvun maineikkaimpia filosofeja. Hän julkaisi teoksia mielen- ja tieteenfilosofiasta, poliittisesta taloustieteestä, utilitaristisesta moraalifilosofiasta, liberaalista poliittisesta teoriasta sekä edustuksellisesta järjestelmästä. Elantonsa hän sai virkailijana Britannian Intian hallinnon palveluksessa mutta istui myös Englannin parlamentissa kautena 1865-68. Parlamentaarikkona hän teki esitykset naisten äänioikeudesta ja naineiden naisten oikeudesta omaisuuteen.
Feminismin historiaan Millin kytkee kuitenkin ennen muuta 1869 ilmestynyt teos The Subjection of Women. Koska teos oli kuuluisan – joskin erittäin kiistellyn – miesfilosofin julkaisema, se herätti ilmestyessään laajempaa huomiota kuin ehkä yksikään sitä ennen ilmestynyt naisten asemaa käsitellyt kirjoitus. Se inspiroi naisasialiikkeen jäseniä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ja sai vastaansa kiivaita konservatiivisia hyökkäyksiä. 1900-luvun jälkipuolen naistutkimuksen piirissä Millin kirjoitukseen on suhtauduttu 1800-luvun naisliikettä kriittisemmin, mutta se on silti säilyttänyt asemansa filosofisen feminismin klassikkona. Suomeksi teos julkaistiin Lyyli Vihervaaran kääntämänä 1910 nimellä Naisen asema. Seuraavassa kuitenkin käytetään teoksen englanninkielistä nimeä paremmin vastaava otsikkoa Naisten alistaminen.
Omaelämäkerrassaan vuodelta 1873 Mill totesi, että ajatus naisten ja miesten yhdenveroisuudesta oli yksi hänen varhaisimpia poliittisia vakaumuksiaan, ja hän myös julkaisi aihetta käsitteleviä kirjoituksia 18-vuotiaasta lähtien. Omaelämäkerran mukaan ajatus muuttui abstraktista ideaalista käytännön periaatteeksi kuitenkin vasta 1830, kun Mill tutustui Harriet Tayloriin, jonka kanssa hän avioitui tämän puolison kuoltua 1851. Taylor (1807-58) oli jo ennen tutustumistaan Milliin omaksunut radikaaleja poliittisia mielipiteitä mukaan lukien ajatuksen naisten ja miesten yhdenveroisuudesta, ja hän oli Millin tärkein intellektuaalinen yhteistyökumppani kuolemaansa vuonna 1858 saakka.
Kysymys siitä, missä määrin häntä tulee pitää Millin 40- ja 50-luvun teosten toisena kirjoittajana, on ollut Mill-tutkimuksen vakioaiheita. Omaelämänkerrassaan Mill antoi edesmenneestä vaimostaan ylistäviä lausuntoja ja kuvasi hänet keskeisten teostensa kanssakirjoittajana ja tärkeimpien ajatustensa inspiroijana. Sittemmin tutkimuksessa on esitetty, että Millin puolisoaan kohtaan tuntema kaipuu sai hänet jossain määrin liioittelemaan tämän intellektuaalista merkitystä, mitä näkemystä on naistutkimuksen piirissä sekä kannatettu (Okin) että kritisoitu (Jacobs). Asiaa koskeva erimielisyys on kuitenkin lievempää Naisten alistamisen kohdalla. Ensinnäkin Mill kirjoitti teoksen Taylorin kuoleman jälkeen – siis jo 1861, kahdeksan vuotta ennen sen julkaisemista. Lisäksi se on näkemyksiltään joissain suhteissa vähemmän radikaali kuin esimerkiksi 1851 Millin nimellä julkaistu artikkeli The Enfranchisement of Women, joka tiedetään varmuudella vähintäänkin puolisoiden yhdessä, mahdollisesti yksinomaan Taylorin kirjoittamaksi. Vaikka yhteistyö ja -elo Harriet Taylorin kanssa epäilemättä muovasi Millin aihetta koskevia näkemyksiä monin tavoin, pidetään Naisten alistamista yleisesti yksin hänen kirjoittamanaan.
Millin yhteiskuntafilosofiset lähtökohdat
John Stuartin isä James Mill oli myös filosofi ja maineikkaan utilitaristin Jeremy Benthamin seuraaja ja ystävä. Oppimestarinsa tavoin vanhempi Mill katsoi, että moraalisääntöjen ja lainsäädännön päämäärä oli tuottaa suurin mahdollinen määrä onnellisuutta suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä. Hän myös uskoi, että ihmislapsen mieli on tyhjä taulu, jota voidaan aistikokemuksien ja niiden yhdistelmien muodostamien assosiaatioiden avulla muokata melkein millä tavalla tahansa. Ajatuksen innoittamana James Mill alkoi opettaa kolmivuotiaalle pojalleen klassista kreikkaa ja aritmetiikkaa, hieman myöhemmin historiaa, logiikkaa ja poliittista taloustiedettä. Mill tutustui myös Benthamin kirjoituksiin, jotka tekivät häneen suuren vaikutuksen. Jo 15-vuotiaana hänestä oli tullut tunnustuksellinen utilitaristi, joka omistautui ihmiskunnan elinolojen parantamiselle – Millin myöhemmän kertoman mukaan tämä tosin tapahtui vielä ilman aitoa sympatiaa ihmiskuntaa kohtaan.
Intensiivisen opiskelun ja työnteon seurauksena Mill ajautui 20-vuotiaana syvään masennustilaan, joka muutti hänen luonnettaan ja mielipiteitään. Omaelämäkerrassaan Mill kertoo paranemisensa alkaneen siitä, kun hän liikuttui kyyneliin lukiessaan runoilija Jean-Francois Marmontelin muistoja isänsä kuoleman aiheuttamista tunteista. Kokemus johti oivallukseen, että ihmisen onnellisuus ei edellytä ainoastaan suosiollisia ulkoisia oloja ja harjaannusta aktiiviseen pohdintaan ja toimintaan. Siihen kuuluu myös ”sisäinen kulttuuri” (internal culture), ennen muuta kehittynyt tunne-elämä. Mill kiinnostui runoudesta ja aikakauden romanttisista virtauksista ja alkoi suhtautua kriittisesti Benthamin ihmiskäsitykseen, jonka hän nyt katsoi korostavan liikaa ihmisen egoistisia taipumuksia ja kiinnittävän liian vähän huomiota ihmiseen tuntevana ja omasta arvokkuudestaan tietoisena olentona.
Millin yhteiskuntafilosofian lähtökohtana pysyi kuitenkin hänen isältänsä perimä utilitaristinen näkemys, jonka mukaan yhteiskunnalliset käytännöt ja instituutiot ovat moraalisesti oikeutettuja tai vääriä sen mukaan edistäväkö vai ehkäisevätkö ne yhteiskunnan jäsenten tai koko ihmiskunnan onnellisuutta. Teoksessaan Vapaudesta (1859) hän liitti tämän ns. hyödyn periaatteen romanttisista virtauksista omaksumiinsa yksilönvapauden ja itsensä toteuttamisen ihanteisiin. Tämän hän teki olettamalla, että fyysisen turvallisuuden ja ravinnon ohella ”yksilöllisyyden vapaa kehittyminen” oli inhimillisen hyvinvoinnin keskeinen edellytys. Teoksessaan Utilitarismi (1861) Mill taas pyrki muotoilemaan hyödyn periaatteen tavalla, joka ottaa huomioon ”sisäisen kulttuurin” merkityksen ihmiselämän onnellisuudelle. Tässä tarkoituksessa hän erotti toisistaan aistinautinnoista koostuvat ”matalammat” ja henkisistä iloista muodostuvat ”korkeammat” nautinnot ja esitti, että ihmiskunnan onnellisuutta tuli arvioida sen perusteella, missä määrin se oli kykenevä jälkimmäisiin nautintoihin. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevat erimielisyydet tuli ratkaista pohtimalla, millaiset ratkaisut parhaiten edistävät näin arvioitua yhteiskunnan kokonaisonnellisuutta. Tämä ei kuitenkaan koskenut ihmisyksilöiden välisen tasa-arvon periaatetta, joka Mill mukaan ei ollut hyödyn periaatteen johdannainen vaan sisältyi tuohon periaatteeseen sen koko mielekkyyden välttämättömänä edellytyksenä. Silti myös tasa-arvoperiaatteeseen voitiin tehdä poikkeuksia, mikäli voitiin osoittaa, että yhteiskunnan kokonaisonnellisuus tätä edellytti.
Teoksessaan Naisten alistaminen Millin tarkasteli naisten ja miesten välisiä suhteita sekä tasa-arvoperiaatteen että hyödyn periaatteen näkökulmasta. Hänen yleinen teesinsä oli, että 1800-luvun Britanniassa vallinnut miesten ja naisten juridinen eriarvoisuus ja sitä tukeneet kulttuuriset käytännöt olivat sekä ”itsessään väärin” (siis tasa-arvoperiaatteen vastaisia) että ”inhimillisen kehityksen suurimpia esteitä” (eli hyödyn periaatteen vastaisia). Siksi vallitseva eriarvoisuus tuli korvata ”täydellisen tasa-arvon periaatteella, joka ei myönnä etuoikeuksia toiselle osapuolelle eikä aseta toista heikompaan asemaan”. Sen enempää ihmisen, rodun kuin hänen sukupuolensa ei tullut lisätä tai vähentää hänen yhteiskunnallisia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Tämän periaatteen tuli koskea sekä oikeutta koulutukseen, ammatteihin ja julkisiin tehtäviin että puolisoiden asemaa avioliitossa.
Naisen luonto
Mill katsoi tasa-arvoperiaatteen saavan oikeutuksensa ihmisten mielissä yleisemmästä abstraktista periaatteesta, jonka mukaan yhtäläisiä tapauksia on kohdeltava samalla tavalla. Tämä taas merkitsi, että sillä ei voinut olla suurtakaan vaikutusta naisten asemaa koskeviin mielipiteisiin niin kauan kuin valtaosa miehistä ja myös huomattava osa naisista eivät pitäneet miehiä ja naisia yhtäläisinä tapauksina vaan katsoivat vallitsevan eriarvoisuuden perustuvan miesten ja naisten luonnollisiin eroavuuksiin. Siksi Mill näki teoksessaan paljon vaivaa osoittaakseen virheelliseksi ne käsitykset naisten luonnollisista ominaisuuksista, joilla heidän alisteista asemaansa tavallisesti perusteltiin. Tältä osin Millin tarkastelu oli kuitenkin sisäisesti jännitteinen yhdistelmä radikaalia vallitsevien käsitysten kritiikkiä ja niiden osittaista vahvistamista.
Mill ei väittänyt, että miehet ja naiset sellaisina kuin heitä voitiin havainnoida 1800-luvun Britanniassa olisivat olleet ominaisuuksiltaan ja taipumuksiltaan keskimäärin samanlaisia. Ei myöskään ollut periaatteessa mahdotonta, että miesten ja naisten luonteenpiirteissä voisi olla joitain luontoon perustuvia eroavuuksia. Millin mielestä oli kuitenkin ilmeistä, että ne piirteet, joilla monet hänen aikalaisensa perustelivat naisten alisteista asemaa, olivat naisia alistavien kulttuuristen asenteiden, odotusten ja käytäntöjen tuottamia. Ilmiön taustalla oli se, että miehet eivät olleet tyytyneet ainoastaan alistamaan naiset fyysisen voimansa kautta edellyttäen heiltä vain ulkoista kuuliaisuutta ja palveluksia. Useimmille miehille oli ollut tärkeää myös naisen emotionaalinen kiintymys, mikä takia miehet olivat läpi vuosisatoja pyrkineet orjuuttaman myös naisten mielen. Naisille oli pienestä pitäen opetettu, että heidän ihanteellinen luonteenpiirteensä ei ole itsenäisyys, vaan alistuminen toisen tahtoon ja että heidän tehtävänään oli elää toisia – ennen muuta aviomiestään ja lapsiaan – varten. Kun tämä yhdistettiin naisten juridisesti alistettuun asemaan, ei ollut yllättävää, että useimmat naiset sisäistivät näkemyksen, jonka mukaan heidän arvonsa ihmisinä on keskeisesti riippuvainen siitä, missä määrin he kykenevät miellyttämään miehiä.
Edellä sanottu tarkoitti Millin mielestä sitä, että naisten kykyjen ja ominaisuuksien ei ihmiskunnan historian aikana ollut sallittu kehittyä täyteen kukoistukseensa. Siksi kenelläkään – ei edes naisilla itsellään – ei voinut olla tietoa siitä, millä tavalla naiset mahdollisesti luonnostaan poikkesivat miehistä. Asiaa koskevan tiedon saavuttamisen ensimmäinen edellytys oli, että naiset pääsevät aseman, jossa he kykenevät itsenäisesti kehittämään oma persoonallisuutta sekä ilmaisemaan omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan. Kun tähän lisättiin, että jo vallitsevassa naisia alistavassa kulttuurissa tunnettiin monia naisia, jotka olivat osoittaneet huomattava lahjakkuutta esimerkiksi poliittisen vallankäytön ja taiteiden alalla, ei Millin mielestä voinut ollut minkäänlaista naisten luonnollisiin ominaisuuksiin nojaava perustetta evätä heiltä oikeus koulutukseen tai estää heidän pääsynsä tiettyihin ammatteihin ja julkisiin tehtäviin.
Millin yleinen kanta oli, että mikäli miesten ja naisten luonnollisten ominaisuuksien ja taipumusten välillä on joitain luonnollisia eroavuuksia, tästä ei voi olla tietoa ainakaan vallitsevassa, naisia alistavassa kulttuurissa. Kuitenkin kun hän teoksensa kolmannessa luvussa pyrki osoittamaan virheelliseksi naisten kykyjä koskevia ennakkoluuloja, hän ei täydellisesti seurannut omaa periaatettaan vaan teki naisten havaittavien ominaisuuksien perustella joitain heidän taipumuksiaan koskevia yleistyksiä. Millin mukaan olemassa olevan historiallisen kokemuksen pohjalta voitiin ainakin jonkinlaisella varmuudella esittää, että naisten taipumukset suuntautuvat keskimäärin enemmän käytännöllisiin asioihin – poliittinen vallankäyttö mukaan lukien – kuin abstraktiin teoreettiseen pohdiskeluun. Näin oli Millin mukaan siksi, että naisia tavallisesti luonnehti miehiä enemmän suuntautuminen nykyhetkeen ja aktuaaliseen. Tämä vahvisti heidän kykyään yksittäistapauksiin nojaavana intuitiivisena päättelynä ennemmin kuin pitkäjänteiseen havainnointiin perustuvana rationaalisena pohdiskeluna. Tarkkaan ottaen Mill ei väittänyt, että kyseessä olisi naisten luonnollinen ominaisuus, mutta keskustelusta sai helposti tämän vaikutelman. Hieman myöhemmin hän sen sijaan selvästi totesi, että vaikka naisiin hänen oman aikanaan liitetty heikkohermoisuus oli suurelta osalta kulttuurin ja kasvatuksen tuotetta, oli todennäköistä, että periytyvä taipumus tähän oli jossain määrin yleisempää naisten kuin miesten keskuudessa.
Nämä naisten taipumuksia koskevat yleistykset eivät olleet ristiriidassa sen kanssa, että Mill vaati naisille miesten kanssa yhtäläistä oikeutta koulutukseen ja pääsyä kaikkiin ammatteihin. Hän oletti, että juridisen tasa-arvon vallitessa ammatillinen kilpailu pitää huolen siitä, että kuhunkin tehtävään valikoituu siihen sopivia yksilöitä. Mill ei kuitenkaan teoksessaan lainkaan pohtinut sitä, missä määrin hänen esittämänsä naisten havaittavia taipumuksia koskevat yleistykset voisivat osaltaan ylläpitää kulttuurisia asenteita, jotka vaikeuttavat naisten asemaa oppilaitoksissa ja työelämässä.
Avioliitto
Aikansa liberaaliin poliittiseen kirjallisuuteen verrattuna Naisten alistamisen silmiinpistävä piirre oli sen laaja keskustelu avioliitto-instituutiosta. Mill asetti miehen aviollisen vallan voimakkaan kritiikin kohteeksi ja kytki se laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin haastaen samalla aikaisempaa liberaalia poliittista ajattelua leimanneen jyrkän jaon julkisen ja yksityisen välillä. Kuitenkin myös tämä teeman kohdalla hänen tarkasteluunsa sisältyi radikaalin kritiikin ja perinteisten sukupuolirooleja koskevien käsitysten osittaisen vahvistamisen välinen jännite.
Mill arvosteli erittäin ankarasti 1800-luvun Britannian avioliittolainsäädäntöä. Se teki miehestä puolisoiden omaisuuden ja tulojen ainoan haltijan, antoi hänelle yksinoikeuden päättää lasten kasvatuksesta, kielsi raiskauksen mahdollisuuden avioliitossa eikä käytännössä tarjonnut vaimolle mahdollisuutta erota väkivaltaisestakaan miehestä. Mill ei tyytynyt toteamaan, että vallitseva lainsäädäntö oli tasa-arvoperiaatteen vastainen, vaan katsoi sen asettavan naiset orjuuteen verrattavaan ellei vielä tätäkin huonompaan asemaan. Vaikka läheskään kaikki miehet eivät vaimojaan orjien tavoin kohdelleetkaan, laki ei tarjonnut minkäänlaista suojaa vaimolle, jonka mies näin menetteli. Lisäksi naisten sulkeminen koulutuksen ja useimpien ammattien ulkopuolelle merkitsi, että avioliiton solmiminen ei ollut heille vapaaehtoinen sopimus vaan yhteiskunnallisten olojen asettama välttämättömyys.
Vallitsevaan avioliittokäytäntöön sisältyvä valtasuhde oli Millin mielestä myös kummallekin osapuolelle moraalisesti turmiollinen. Tekemällä vaimot täysin riippuvaiseksi miehistään se tukahdutti heissä kaikille ihmisille luontaisen pyrkimyksen henkilökohtaiseen autonomiaan ja sen antamaan omanarvontuntoon. Tämän puutteen epätyydyttävänä kompensaationa vaimot usein pyrkivät hankkimaan perheen sisäistä valtaa emotionaalisen sitomisen ja kiristämisen keinoin. Miehiä taas korruptoi se, että aviollinen valta teki heidän tahdostaan lain toiselle ihmisolennolle. Tämä sai heidät ylikorostamaan omaa autonomiaansa ja vääristi heidän suhdettaan toisiin ihmisiin.
Kun Harriet Taylor oli ehdottanut koko avioliitto-instituution lakkauttamista, Mill kannatti sen uudistamista tasaveroisten kumppaneiden väliseksi sopimussuhteeksi. Muutoksella olisi positiivisia seurauksia paitsi avioliitossa eläville naisille myös yhteiskuntaelämälle laajemmin. Tasa-arvoon perustuva liitto kehittäisi puolisoiden ja lapsien kykyä elää tasa-arvoisina muidenkin ihmisten kanssa ja tarjoaisi näin aikaisempaa paljon paremman kasvuympäristön koko yhteiskuntaa hyödyttäville moraali- ja kansalaishyveille. Tällainen avioliitto edellytti paitsi avioliittolain uudistamista myös tuntuvaa muutosta etenkin miesten asenteissa, mutta Millillä ei ollut kovin selvää käsitystä siitä, miten tämä saataisiin aikaan. Hänen näkemyksensä tasa-arvoon perustuvasta avioliitosta ei myöskään kumonnut perinteistä sukupuolten välistä työnjakoa, jonka mukaan mies huolehtii perheen taloudellisesta toimeentulosta vaimon omistautuessa kotitöille. Vaikka naisilla tuli olla oikeus koulukseen ja vapaa pääsy kaikkiin ammatteihin, oli Millin mielestä luonnollista, että mikäli nainen avioituu ja saa lapsia, hän yksin kantaa vastuun lastenhoidosta ja kotitaloustöistä miehen keskittyessä taloudellisen toimentulon hankintaan. Naisten tuli siis valita ammatillisen uran ja perhe-elämän välillä. Mill tosin esitti tämän näkemyksen vain moraalisena suosituksena eikä koskaan ehdottanut, että avioliitossa elävien naisten työssäkäyntiä tulisi jotenkin lakisääteisesti rajoittaa. Silti hän tässä kohtaa vahvisti aikansa vallitsevia käsityksiä eikä kyennyt ajattelemaan liittoa, jossa sekä vaimo että aviomies osallistuvat lastenhoitoon ja kotitöihin.
