Beauvoir kirjoitti etiikan ja filosofian alaan kuuluvia teoksia ja artikkeleja sekä kaunokirjallisuutta ja useista osista koostuvan omaelämänkerran. Beauvoirin merkitys naistutkimukselle ja feminismille perustuu ennen kaikkea hänen teokseensa Toinen sukupuoli (1949, osittain suomennettu). Teos ilmestyi kahdessa osassa: ensimmäinen osa Tosiasiat ja myytit (Les faits et les mythes) ilmestyi vuoden 1949 kesäkuussa ja toinen osa Eletty kokemus (L’expérience vécue) saman vuoden marraskuussa.
Ensimmäisessä osassa Beauvoir tutkii kolmea 1940-luvulla merkittävässä asemassa ollutta teoriaa naisesta: biologinen teoria pyrkii selittämään naisen asemaa biologialla, psykoanalyyttinen psykologisella kehityksellä, jossa seksuaalisuudella on tärkeä sija, ja historiallismaterialistinen luokan ja perheenmuodostuksen käsitteiden kautta. Beauvoir kyseenalaistaa nämä sukupuolen selitysmallit tarkastelemalla niitä niiden omista lähtökohdista käsin ja kyseenalaistamalla niiden sisäistä johdonmukaisuutta. Hänen mukaansa tosiasioiden ja niiden välisten kausaalisuhteiden kuvaaminen ei ratkaise sukupuolen ongelmaa, sillä kyse on viime kädessä arvoista ja merkityksistä . Beauvoirin johtopäätös on, että sukupuoliero voidaan kuvata onnistuneesti vain eksistentialistisen etiikan avulla. Lisäksi Beauvoir tutkii kirjan ensimmäisessä osassa naisten historiaa sekä naisiin liittyviä myyttejä.
Toinen sukupuoli -teoksen toinen osa jakaantuu neljään lukuun. Ensimmäinen luku käsittelee tytön lapsuutta ja nuoruutta, tutustumista seksuaalisuuteen sekä lesboutta. Toisessa luvussa Beauvoir tutkii naisen erilaisia tilanteita: naimisissa oloa, äitiyttä, sosiaalista elämää, prostituutiota, ’kypsää ikää’ sekä vanhuutta. Jokainen tilanne muodostuu vapaudesta ja faktisuudesta, asiantilojen kokonaisuudesta. Kolmannessa luvussa tutkitaan naisellista narsismia, rakastunutta naista sekä mystikkoa ja neljännessä itsenäistä naista.
Beauvoir esittää Toinen sukupuoli -teoksen alussa kysymyksen, ”mikä on nainen?” Eräänlainen vastaus tähän kysymykseen on, että nainen on toinen. Beauvoir ei kuitenkaan esitä tätä naisen omana määritelmänä, vaan miehen antamana määritelmänä. Mikäli nainen haluaa määritellä itsensä, hän joutuu nimeämään itsensä naiseksi ja määrittelemään naisen miehen kautta toiseksi. Itselleen nainen on määrittelemätön.
Vastattuaan, että nainen määritellään toiseksi, Beauvoir muuttaa kysymyksen muotoa: miksi nainen määritellään toiseksi? Beauvoirin mukaan subjektien välinen suhde on yleensä vastavuoroinen, mutta naisen ja miehen suhteesta vastavuoroisuus puuttuu. Beauvoir kysyy edelleen, miksi naiset eivät kyseenalaista miesten riippumattomuutta. Toiseus ei ole vastaus kysymykseen naisena olemisesta vaan osa tutkittavaa ilmiötä.
Beauvoir siis ajattelee, että sukupuolieroa tulee tutkia eksistentialistisen etiikan avulla ja että sukupuoliero koskee ensi sijassa arvoja ja merkityksiä. Suomalainen Beauvoir-tutkija Sara Heinämaa, jonka tulkintaa tässä seurataan, näkee Beauvoirin filosofisen liikkeen asennemuutoksena, siirtymänä luonnollisesta asenteesta fenomenologiseen. Beauvoirin tarkoitus ei ole etsiä syitä vaan tutkia elettyjä merkityksiä ja hän väittää, että jos asennoidumme ruumiiseen ja seksuaalisuuteen pelkkinä tosiasioina tai tapahtumina, emme ymmärrä naiseutta. Tämä tarkoittaa myös, että ruumista ei pidä ymmärtää luonnontieteiden kuvaamaksi objektiruumiiksi. Beauvoir korostaakin sitoutuvansa fenomenologiseen ruumiskäsitykseen, jossa ruumis ei ole esine vaan tilanne. Ruumis on ”otteemme maailmasta ja hankkeidemme hahmotelma”. Beauvoir kirjoittaa:
Se, mikä on olemassa konkreettisesti, ei ole tiedemiesten kuvaama objekti-ruumis, vaan subjektin eletty ruumis. (Beauvoir 1949, 77.)
Beauvoir sijoittaa sukupuolen historiallisten tapahtumien ja muuttumattoman luonnon väliin. Hän väittää, ettei luonto ole sen pysyvämpi kuin historiallinenkaan todellisuus.
Beauvoirin mukaan nainen – kuten mies – on ruumiinsa, mutta naisen ruumis on jotain muuta kuin hän itse. Yhtäältä naisen ruumis on hänen tekojensa keskus, mutta toisaalta se on paikka toiselle. Toinen ei siis ole ensisijaisesti minän ulkopuolinen olosuhde vaan minän edellytys. Sama pätee mieheen. Jos miehen ruumis näyttää itseriittoiselta, tilannetta tarkastellaan liian tiukasti miehen kautta. Tällöin tulisi ottaa fenomenologinen askel: miehen tulisi höllentää intentionaalista kytköstään maailmaan, jotta hän voisi nähdä sitoumuksensa. Sekä miehen että naisen ruumiilla on kaksoisluonne. Ruumis on yhtäältä annettu, passiivinen ja vastaanottava, toisaalta tehty, aktiivinen ja toimiva.
Ruumiillisuus on lähtökohtaisesti sekä miehen että naisen tilanne. Beauvoirin ajattelussa sukupuoliero perustuu siihen, että nainen ja mies elävät yllä mainittua kaksinaisuutta eri tavoin. Sukupuoliero on tyylin ja tavan ero. Beauvoir kirjoittaa:
Ihmiset jakaantuvat kahteen ryhmään yksilöitä, joiden vaatteet, kasvot, ruumiinrakenne, hymyt, käynti, kiinnostukset, työt ja toimet ovat selvästi erilaiset: ehkäpä nämä erot ovat pinnallisia, ehkä ne tulevat katoamaan. Mutta on varmaa, että tällä hetkellä ne ovat silmiinpistävän ilmeisesti olemassa. (Beauvoir 1949, 13.)
Se että nainen määritellään absoluuttisesti toiseksi, merkitsee miehen yritystä kieltää oma lihallisuutensa, oman olemassaolonsa ”epäpuhtaus” ja siihen liittyvä rajallisuus. Mies heijastaa naiseen sen, mitä haluaa, pelkää , rakastaa ja inhoaa. Nainen absoluuttisena toisena on miehen projektio, ja siksi naisesta on vaikea sanoa mitään erityistä : nainen on kaikkea, mitä mies heijastaa häneen. Tästä syystä miehen ja naisen suhde ei ole, eikä voi olla, vastavuoroinen: mies ei kohtaa naista eikä anna tämän ilmetä itsessään, vaan verhoaa hänet omiin kuvitelmiinsa.
Beauvoirin mukaan eletyssä kokemuksessa ajattelua ja ruumista ei voi erottaa toisistaan. Beauvoir ajattelee, että henki ja materia, tietoisuus ja liha kietoutuvat yhteen. Myös minä ja toinen ovat toisiinsa kietoutuneita, ne edellyttävät toisiaan.
Toinen sukupuoli –teoksen vastaanotto
Beauvoir oli Toinen sukupuoli –teoksen ilmestyessä jo tunnettu Ranskassa, ja hänellä oli vakiintunut asema Pariisin älymystön piirissä. Myös kumppanuus Jean-Paul Sartren kanssa ylläpiti Beauvoirin mainetta. Beauvoirin asema varmisti sen, että Toinen sukupuoli sai osakseen huomiota.
Kirjan vastaanotto Ranskassa ei kuitenkaan ollut hyvä. Sodanjälkeisessä Ranskassa maan uudelleen rakentaminen oli keskeinen ideologia: teos, jossa puhuttiin naisten asemasta, kannatettiin aborttia (joka oli julistettu rikokseksi valtiota vastaan) ja hyväksyttiin homoseksuaalisuus, oli selkeässä ristiriidassa tämän ideologian kanssa. Ranskassa ei tuolloin ollut feminististä liikettä, eikä Beauvoirkaan pitänyt itseään feministinä. Ranskan kommunistisessa puolueessa sen sijaan oli naisjärjestö. Puolue – ja sen mukana naisjärjestö – kuitenkin vastusti seksuaalista vapautumista ja ehkäisyä. Niille Beauvoir oli porvarillinen eksistentialisti älykkö, joka eli kyseenalaisella tavalla, kannatti ehkäisyä ja vapaata rakkautta sekä vastusti naisen velvollisuuksia vaimona ja äitinä; hän edusti kaikkea mitä puolue vastusti.
Kommunistien lisäksi paavi tuomitsi kirjan, ja ilmoitti, ettei yksikään hyvä kristitty lue sitä. Kirjaa myös väitettiin pornografiseksi ja ajatus naisten alisteisesta tilanteesta ohitettiin virheellisenä. Beauvoir sai loukkaavia kirjeitä, joissa häntä nimitettiin tyydyttymättömäksi naiseksi, lesboksi taikka nymfomaaniksi. 1940-luvun lopulla myös Sartrea kritisoitiin voimakkaasti. Beauvoir sai osansa tästä kritiikistä, sillä häntä pidettiin yleisesti Sartren oppilaana, ei itsenäisenä ajattelijana.
Beauvoir itse yllättyi eniten kommunistien esittämästä kritiikistä. Hän ajatteli käyttäneensä ja esitelleensä Marxin ajattelua siinä määrin myönteisessä valossa, että hän oletti kommunisteilta puolueetonta suhdetta kirjaan. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta Ranskan kommunistit kuitenkin tuomitsivat kirjan. Kommunistien kritiikkiä voi pitää oikeutettuna sikäli, että Toinen sukupuoli –teoksen kuvauksissa luokan merkitystä naisen tilanteelle ei huomioida oikeastaan ollenkaan.
Oli kuitenkin myös niitä, jotka pitivät kirjasta. Esimerkiksi filosofi Emmanuel Mounier piti kirjaa rehellisenä sekä torjui väitteet sen hävyttömyydestä ja kirjallisuuskriitikko Maurice Nadeau piti sitä rohkeana ja tarkkanäköisenä. Lisäksi Beauvoir sai niin Ranskasta kuin muualtakin kirjeitä naisilta, jotka olivat lukeneet teoksen, ja joiden elämän teos oli muuttanut. Kirja sai myös aikaan poliittista ajattelua ja toimintaa sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa.
Beauvoirin ajattelun tulkinnat
Eräs Toinen sukupuoli –teoksen keskeisistä filosofisista analyyseista koskee toiseuden käsitettä. Ajatus naisesta toisena on tullut naistutkimukselliseen ja feministiseen keskusteluun Beauvoirin teoksesta. Toinen sukupuoli –teos oli tärkeä naisille, jotka 1960- ja 1970-luvuilla loivat angloamerikkalaista feminististä ajattelua. Useat toisen aallon feministit – kuten Kate Millett, Betty Friedan ja Shulamith Firestone – saivat ideoita Beauvoirin kirjoista. Esimerkiksi Millett ajatteli, että patriarkaatti perustuu arvojärjestelmään, ei esimerkiksi biologiaan. Firestonen puolestaan muokkasi Beauvoirin ajatusta toiseudesta. Hänen mukaansa toiseus nousee nais-mies –suhteesta. Hän ymmärsi toiseuden ryhmäidentiteettinä: Firestone ajatteli, että osa miehistä huomasi kykenevänsä alistamaan naisia ja koki itsensä naisia paremmaksi. Firestone myös ajatteli, että tämä alistaminen perustuu biologiaan ja erityisesti lisääntymiseen. Beauvoirin ajattelu oli filosofista, mutta hänen angloamerikkalaiset lukijansa keskittyivät poliittiseen.
Viimeisten vuosikymmenten sukupuolieroa käsittelevässä filosofiassa Beauvoirin vaikutus on näkynyt eri tavoin. Luce Irigaray ja Julia Kristeva ovat jatkaneet sitä kysymisen tapaa, jonka Beauvoir aloitti. Toinen sukupuoli -teos on vaikuttanut myös feministiteologiseen keskusteluun. Beauvoir esittää eri puolilla teostaan kristinuskon ja erityisesti roomalaiskatolisuuden kritiikkiä. Ensimmäinen julkaistu feministiteologinen teos sai nimensä Beauvoirin teokselta: Mary Daly pyrki teoksessaan The church and the second sex (1968) yhtäältä ottamaan Beauvoirin esittämän kritiikin vakavasti mutta toisaalta puolustamaan feministisen kristillisyyden mahdollisuutta.
Toinen sukupuoli -teoksesta, ja Beauvoirin tuotannosta yleisemminkin, on tehty useita, keskenään ristiriitaisia tulkintoja. Tulkinnoissa on pitkälti kyse siitä, onko Beauvoir Sartren oppilas vai itsenäinen ajattelija. Vielä 1980-luvulle tultaessa suurin osa Beauvoir-tulkinnoista oletti, että Beauvoirin eksistentialismi on samaa kuin Jean-Paul Sartren eksistentialismi. Sen sijaan uudempi Beauvoir-tutkimus on korostanut, ett ä Beauvoir oli itsenäinen ajattelija, ja että hänen ajattelunsa on pikemminkin ruumiinfenomenologista kuin eksistentialistista.
Toinen sukupuoli -teoksen ehkä tunnetuimman väitteen mukaan ”naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan” (on ne naît pas femme: on le devient ). Tämän lauseen tulkinnoissa kiteytyy kaksi selkeästi erilaista linjaa: kausaalinen ja ei-kausaalinen tulkintatapa. Anglo-amerikkalaisessa sukupuolikeskustelussa ”naiseksi ei synnytä , naiseksi tullaan” -lause tulkittiin pitkään sex/gender -erottelun kautta. Näissä tulkinnoissa Beauvoirin tutkimus käsitetään empiiriseksi. Tämän tulkinnan mukaan Beauvoir väittää , että naispuolisuus – biologinen sukupuoli (sex) – ei olisi syy siihen, miksi tytöistä tulee naisia, vaan että sosiaalinen sukupuoli (gender) määrää naiseksi tulemisen.
Kyseessä olisi siis jonkinlainen psykologis-kulttuurinen kausaalinen prosessi. Tällöin edellytetään, että Beauvoir ei millään tavoin kyseenalaista biologisen sukupuolen merkitystä sukupuolen pohjana tai perustana sekä käsitetään ”tuleminen” sosiaaliseksi prosessiksi. Tällaisen tulkinnan mukaan Beauvoir hylkää essentialistisen (biologistisen) tulkinnan sukupuolesta, mutta esittää tilalle yhteiskunnallista pakkoa. Heinämaa on huomauttanut, että tämän tulkinnan hyväksyminen edellyttää , että Beauvoirin ajattelussa olisi ristiriita, sillä Beauvoir väittää naisten valitsevan itsensä ja tilanteensa. Myös Judith Butlerin on kritisoinut tällaista sosiaalista pakkoa korostavaa tulkintaa. Hänen mukaansa Beauvorin näkemys on pikemminkin voluntaristinen, niin että gender-piirteet ovat tulosta yksilön valinnoista.
Michèle le Dœuff ja Sara Heinämaa ovat tulkinneet Beauvoirin ajattelua ei-kausalistisesti. Dœuffin mukaan Beauvoir ajattelee, ettei ole olemassa mitään syytä sille, että naisten asema on alisteinen miehiin nähden, alisteisuus ei siis perustu mihinkään. Koska sukupuolten välinen hierarkia on perusteeton, sen täytyy jatkuvasti sekä oikeuttaa että uusintaa itseään. Samoin Heinämaa korostaa, että Beauvoirin mukaan naisten alistamisen ja alistumisen perusta ei ole muualla kuin niissä konkreettisissa teoissa, joissa se ilmenee.
Heinämaa hylkää sex-gender -erotteluun perustuvat ja Beavoirin ajattelun kausaalisina esittävät tulkinnat. Hän korostaa, että Beauvoirin teos Toinen sukupuoli on filosofinen teos eikä Beauvoir selosta empiirist ä tutkimusta, jossa jokin tietty – vaikkapa biologinen – tapahtuma selittäisi sukupuoli-ilmiötä tai naiseutta onnistuneesti. Ratkaisu sukupuolisuuden kysymykseen löytyy jokaisesta teosta. Beauvoirin tarkoituksena on ollut kuvata sukupuolen merkityksiä . Hän ei etsi sukupuolisuuden tai naiseuden syitä vaan pyrkii kuvaamaan sukupuolittuneita merkitysrakenteita ja niiden muodostumista.
Viitteet
Beauvoir, Simone de
1949. Le deuxième sexe I. Les faits et les mythes. Paris: Gallimard.
Butler, Judith
1990. Gender Trouble: Feminism ant the subversion of identity. London: Routledge.
Heinämaa, Sara
1996. Ele, tyyli ja sukupuoli: Merleau-Pontyn ja Beauvoirin ruumiinfenomenologia ja sen merkitys sukupuolikysymykselle. Helsinki: Gaudeamus.
2003. Toward a phenomenology of sexual difference: Husserl, Merleau-Ponty, Beauvoir. Rowman & Littlefield.
Le Dœuff, Michèle
1977/80. ”Simone de Beauvoir and existentialism.” Feminist Studies 6:2, 277-289.
Lundgren-Gothlin, Eva
1996. Sex and Existence: Simone de Beauvoir’s ”The Second Sex” Lontoo: Athlone, New England: Wesleyan University Press.
Monien varhaisten vaikuttajanaisten tapaan Elsa Enäjärvi-Haavio (1901–1951) teki elämäntyönsä toimimalla samanaikaisesti usealla eri alalla. Hän oli ensimmäinen suomalaisen ja vertailevan kansanrunodentutkimuksen alalta tohtoriksi väitellyt nainen (1932) ja alan ensimmäinen naisdosentti (1947). Ensimmäisenä naisena hän sai myös pätevyyden alan professorin virkaan (1948). Selvittäessään 1940-luvulla suomalaisten naisten tieteellistä työtä ja tutkijanuran kysymyksiä hän oli naistutkimuksen varhainen edustaja.
Elsa Enäjärvi-Haavio (jatkossa Elsa) oli moderni naisintellektuelli, joka osallistui kirjoittaen ja puhuen aikansa kulttuuri- ja yhteiskuntakeskusteluihin. Hän oli tietokirjailija, hän oli kirjallisuus- ja teatterikriitikko, hän oli lehtinainen ja hän oli yhteiskunnallinen vaikuttaja, naisasianainen, väestö- ja perhepoliitikko. Hän luotti kansalaisyhteiskuntaan, hän osallistui yhdistys- ja järjestötyöhön ja viimeisinä elinvuosinaan hän vaikutti maan asioihin myös aktiivipoliitikkona. Syöpäsairaudestaan huolimatta hän osallistui tammikuussa 1950 presidentinvalitsijamiesvaaleihin ja tuli valituksi. Saman vuoden syksynä hänet valittiin suurella äänimäärällä Helsingin kaupunginvaltuustoon. Hän alkoi valmistautua eduskuntavaaleja varten ja tähtäsi opetusministeriksi. Näistä tavoitteista oli sairauden pahentuessa luovuttava. Elsa kuoli 24.1.1951 Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä. Kuollessaan hän oli 49-vuotias.
Nuoruusvuosistaan 1920-luvulta alkaen Elsa oli isänmaallis-kansallismielinen ja häntä innoittivat niin heimoaate kuin suomalaisuusliikekin. Tämä ei ollut ristiriidassa sen kanssa, että hän oli myös erittäin kansainvälinen. Kulttuurihistorioitsija Ritva Hapulin (2003) termi matkanainen kuvaa osuvasti nuorta Elsaa, joka vuonna 1927 haki ja sai Helsingin yliopiston konsistorin apurahan tutustuakseen englantilaiseen kulttuuriin ja teki sen Lontoosta käsin asumalla seitsemän kuukautta samana vuonna avatussa Kansainvälisen Akateemisten Naisten Liiton talossa Crosby Hallissa. Sieltä Elsa myös löysi kaipaamansa oppineiden ja oppivien naisten yhteisön.
Matkalta kirjoittamassaan kirjassa Vanha iloinen Englanti (1928) Elsa tuuletti railakkaasti käsityksiä yliopisto-opintoja harjoittaneista naisista: ”Akateeminen nainenhan ei enää nykyjään merkitse sitä hirviötä, mikä luotiin hänen tyypikseen viisikymmentä vuotta sitten. Nykyajan akateeminen nainen ei ole enää mikään uranuurtaja, poikkeusihminen, profeetoille välttämättömine poikkeuksellisine elintapoineen ja vaateparsineen. Samoin kuin maailma on ottanut ja sen on täytynyt ottaa vastaan ajatteleva ja opiskeleva nainen, samoin on tämä uusi naistyyppi itse astunut ajan tasalle. Se on, jos tarvitaan, yhtä leikkotukkainen ja lyhythameinen kuin sen kanssasisaretkin, ruumiiltaan plastiikan ja urheilun treenaama ja puvultaan tyylikäs, ottaa savukkeen ja cocktailin, tanssii black bottomia ja blues’ia milloin haluttaa, jos on sen luontoinen.”
Varhaiset vuodet
Elsa Eklund (vuodesta 1922 Enäjärvi) syntyi 14.10.1901 Vihdissä vanhimpana tilanomistaja Kustaa Edvard Eklundin ja emäntä Elin Vilhelmina (Mimmi) Eklundin (o.s. Andberg) kuudesta lapsesta. Samana vuonna avautuivat Helsingin yliopiston ovet virallisesti naisille.
Kun Elsa oli kuusivuotias, Eklundit myivät tilansa ja perustivat meijeriliikkeen Helsinkiin. Perhe asui Kalliossa, aluksi Linjoilla, sittemmin Arenan talossa torin varrella. Eteenpäin suuntautuneet vanhemmat kouluttivat kaikki lapsensa. Elsa aloitti koulunkäyntinsä Alli Nissisen valmistavassa koulussa, josta hän siirtyi kasvatuksen uudistajan ja tasa-arvoisten koulutusmahdollisuuksien puolustajan Lucina Hagmanin (1853–1946) perustamaan ja johtamaan Uuteen yhteiskouluun. Kodissaan Elsa ei omien sanojensa mukaan opiskeluaikanaan ”voinut saada mitään herätteitä eikä varsinaista kannustustakaan”.
Kansalaissota 1918 järkytti nuoren lukiolaisen mieltä. Seuraavan keväänä Elsa kirjoitti ylioppilaaksi. Syksyllä hän aloitti opinnot Helsingin yliopistossa ja tuli näin kuuluneeksi itsenäisen Suomen ensimmäiseen ylioppilaspolveen. Päiväkirja kertoo nuoren opiskelijan innostuksesta, tiedonhalusta, oudoista odotuksista ja pyrkimyksistä irtaantua lapsuudenkodista.
Elsa luki suomen kieltä, kotimaista kirjallisuutta, Suomen ja Skandinavian historiaa sekä kansanrunoutta. Harvojen naisopiskelijoiden, –opettajien ja –tutkijoiden yliopistossa hän pohti naisten merkitystä tieteellisen tiedon tuottamisessa. Elsan mielestä naisten erityisyydelle olisi pitänyt olla henkisessä työssä paljon käyttöä: ”Epäilemättä naisen sielullinen rakenne on erilainen kuin miehen; mutta yhtä varmaa on myöskin, että tuo erilaisuus ei eräillä aloilla vaikeuta – ainakaan suuresti – naisen henkistä työtä. Emmekö voi uskoa sitä, että on olemassa joku henkisen luovan työn ala, jossa naisen luontaiset ominaisuudet eivät estä häntä olemasta alalle ainakin yhtä kykenevä kuin mies. Kun kerran lähdemme erilaisuudesta, tuntuu luonnolliselta, että tuo kykeneväisyys tosin olisi erilaista.”
Jo ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän tutustui Maija (Maiju) Ruuttuun (myöh. Rajainen, 1899–1987), josta tuli hänen läheisin naispuolinen opiskelutoverinsa sekä tutkijakollegansa kansanrunouden alalla. Maijulle hän purki kirjeissä myös harmistustaan ja pettymystään siihen, että yliopistossa oli vain miesopettajia.
Toisen opiskeluvuoden alkaessa Elsa tutustui Martti Haavioon (1899–1973), myöhempään puolisoonsa, joka filosofian kandidaatin tutkinnon suorittaneena, tuoreena Ylioppilaslehden toimitussihteerinä rekrytoi Elsan lehden kirjoittajakuntaan. Kun Martti meni armeijaan, Elsa valittiin lehden toimitussihteeriksi. Hän liittyi aikansa liikkeisiin, kirjoitti uusiin kulttuurilehtiin ja teki matkoja naapurimaihin Viroon, Latviaan ja Ruotsiin. Elsa valmistui 1923. Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan samana vuonna järjestämään promootioon Elsa ja Martti osallistuivat toistensa seppeleensitojina. Yhdessä heidät promovoitiin myös tohtoreiksi 1932.
Martin tapaan Elsa jatkoi valmistuttuaan tutkimustyötä, julkaisi artikkeleita ja toimitti kirjoja. Mieluisa tehtävä kansallisuus- ja heimoaatteeseen syttyneelle Virolais-Suomalaisen Ylioppilasklubin, myöhemmän Akateemisen Heimoklubin, perustajiin kuuluneelle aktivistille oli toimittaa, suomentaa ja varustaa kirjallisuushistoriallisella johdannolla virolaisten novellien kokoelma Ihmisen varjo (1924). Myöhemmin hän toimitti virolaisen lyriikan antologian Eestin runotar (1940).
Matkanainen
Englanninmatka merkitsi valtavaa avartumista. Lontoossa Elsa tutustui myös Viron lähettiläspariin Oskar Kallakseen (1868–1946) ja Aino Kallakseen (1878–1956). Parikymmentä vuotta vanhemmasta kirjailijasta, Aino Kallaksesta, tuli yksi hänen elinikäisiä ”vaikuttajanaisiaan”. Elsa arvosteli Kallaksen Sudenmorsian-teoksen 1928 Tulenkantajat-lehden näytenumeroon. 1940-luvulla hän palasi ihailemansa kirjailijan teoksissa väkevänä toistuvaan rakkauden teemaan taidelehti Kuvaan kirjoittamassaan esseessä ”Aino Kallas, rakkauden jumala”. Samalla vuosikymmenellä hän alkoi myös systemaattisesti haastatella Kallasta ja sai tältä suostumuksen elämäkerran kirjoittamiseen. Hanke jäi Elsan sairastuttua kesken. Teosta varten tehdyt haastattelut ja muut muistiinpanot sai maisteri Kai Laitinen, joka sittemmin kirjoitti kirjailijasta useita elämäkerrallisia teoksia.
Englanninmatkan jälkeen, vuoden 1927 viimeisenä päivänä Elsa kihlautui lopulta, seitsemän vuoden myrskyisen seurustelun jälkeen, Martin kanssa. Avioliiton pari solmi joulukuussa 1929, kohta Martin tohtorinväitöksen jälkeen. Samana vuonna säädetty uusi avioliittolaki takasi puolisoiden tasa-arvoisuuden ja poisti aviomieheltä edusmiehen oikeudet, mutta korosti edelleen naisen ensisijaista tehtävää äitinä ja kodinhoitajana.
Naimisiin mentyään Elsa jatkoi kotoa käsin tutkimustyötä. Ansiotuloja hän hankki lehtikirjoittajana sekä osapäiväisenä kustannusvirkailijana WSOY:ssä.1930-luvun alussa tärkeäksi kirjoitusfoorumiksi tuli uusi kulttuurilehti Suomalainen Suomi, jonka perustajiin Elsa ja Martti kuuluivat.
Tiedenainen
Rikkaan ja köyhän voudin leikkiä käsittelevä väitöskirja The Game of Rich and Poor valmistui 1932, vuotta ennen ensimmäisen lapsen, Elinan, syntymää. Sen ohella Elsa julkaisi kansanleikkejä koskevia pienoistutkimuksia. Kaikkiaan Elsan on laskettu kirjoittaneen kuutisenkymmentä kansanrunouden alan julkaisua. Väitöskirjan lisäksi hän julkaisi neljä tieteellistä teosta: Lyyrilliset kansanlaulut (osana Martti Haavion teosta Muinaisrunouden maailma) (1935), Inkerin virsi (1943), Pankame käsi kätehen (1949) sekä postuumina, Martti Haavion viimeistelemänä Ritvalan helkajuhla (1953).
Elsa oli ollut professori Kaarle Krohnin (1863–1933) oppilas, ja hänen väitöskirjansa samoin kuin muut tutkimuksensa nojasivat professorin viljelemään historiallis-maantieteelliseen lähestymistapaan. Kansanrunojen toisintojen kulkua jäljittävä vertaileva menetelmä saattoi olla turvallinen, mutta myös raskas kahle, josta Elsa tuntuu aika ajoin pyristelleen irti. Ensimmäisten lasten Elinan ja Marjatan (1935) syntymän aikoihin valmistuneessa tutkimuksessaan Lyyrilliset kansanlaulut Elsa innostui käsittelemään runojen sisältöä ja tunteita, jotka maantieteellis-historiallinen tutkimusote oli ohittanut. Marjatan syntymävuonna ilmestyneessä tutkimuksessa Elsan tiukassa tutkijankatseessa erottaa uuden, lempeän häivähdyksen.
Elsa kiinnitti nyt huomiota myös laulujen merkitykseen esittäjilleen. Kysymys oli kaksinaisesta merkityksestä. ”Tyttöiän ilot, vaimon ja miniän usein vaikea osa, äidin tunteet ovat olleet runsaan tunnelmarunoston innoittajina”, hän kirjoittaa. ”Lauluun purkautuu ilo niin kuin surukin.” Laulaja itki mielensä ”synkeyden kirkkaaksi jälleen”.
Runsaimmin runoja oli synnyttänyt lemmenkaiho. Elsa lainaa kirjoitukseensa ”voimakkaimman suomalaisen rakkausrunon” ”Jos mun tuttuni tulisi”, johon hän ja Martti olivat eläytyneet opiskeluaikansa alussa professori V. Tarkiaisen (1879–1951) kirjallisuuden luennoilla:
”Jos mun tuttuni tulisi, / ennennähtyni näkyisi, / sille kättä käppeäisin, / vaikk’ ois käärme kämmenpäässä; / sille suuta suikkoaisin, / vaikk’ ois suu suen veressä; / sille kaulahan kapuisin, / vaikk’ ois kalma kaulan päällä, / vielä vierehen menisin, / vaikk’ ois vierus verta täynnä.”
Elsasta runo on ylittämätön: ”Runon hurjana toinen toistaan kammottavampiin kuviin kohoava mielikuvitus kertoo harvinaisen väkevästä eroottisesta haltioitumisesta naispuolisella laulajalla. Tämä sekä tunteeltaan että runomuodoltaan suurenmoisesti keskitetty runo on eräs kansanlyriikkamme ainoalaatuinen huippusaavutus.” Nuoren aviovaimon mielestä ”Jos mun tuttuni tulisi” –rakkausrunoa saattoi lukea myös ”vihittyyn tuttuun” kohdistuvana.
Eläytyen kuunteli ja tulkitsi Elsa nyt myös kehtolauluja, jotka kuuluvat ”äitien ja lasten väliseen, luonnostaan konservatiiviseen maailmaan”. Elsasta ”niiden laulajalla on mieli herkimmillään; lapsukaisilleen äiti tahtoo laulaa kauneintaan ja sydämellisintään”.
Myöhemmissä arvioissa Elsan on Lyyrillisissä kansanlauluissa katsottu tuoneen suomalaiseen kansanrunoudentutkimukseen naisten tunnelmarunouden. Kansanrunoudentutkija Irma-Riitta Järvinen pitää Elsan tutkimusta naisten tunnelmarunoudesta ”aluevaltauksena” suomalaisessa kansanrunoudentutkimuksessa. ”Ensimmäistä kertaa tämä enimmäkseen naisten viljelemä perinteenlaji esitetään yhtenäisenä tutkimuksellisena kokonaisuutena, ja Elsa Enäjärvi-Haavion kirjallisuudentutkijan kompetenssi näkyy kansanlyriikan esteettisessä arvioinnissa”, Järvinen kirjoittaa Eeva-Liisa Kinnusen toimittamassa teoksessa Sata vuotta suomalaista folkloristiikkaa (1991).
Väitöskirjassaan Minä, tila, tunne (2004) kansanrunoudentutkija Senni Timonen luonnehtii myös Elsan muuta tutkimusta ja tuo esiin sen paikan kansanlyriikan tutkimuksen alkupäässä. Timosen mukaan 1960-luvun lopulla syntynyt ”uudenlainen kiinnostus laulajiin ja runolauluun” on ollut tärkeä askel kansanlyriikan tutkimuksessa. Tällä suunnalla oli eräiden muiden ohella ollut Elsa Enäjärvi-Haavio laulutapatutkimuksessaan Pankame käsi kätehen (1949) ja ”naisten balladitradition elämää monipuolisesti avaavassa teoksessaan Ritvalan helkajuhla” (1953). Senni Timosta edelleen lainatakseni: ”Kaikki nämä tutkimukset olivat laajentaneet kiinnostusta runodokumenttien ulkopuolelle: esittävien, laulavien ihmisten maailmaan. Enäjärvi-Haavio ilmaisi myös vapautumista lyyrisen suppean muodon ihanteista ymmärtäessään laulajien lyyristen yhdistelmien, ’lauluketjujen’, kiinnostavuuden.”
Konflikti tutkijanuralla
Kun Elina ja Marjatta olivat hivenen varttuneet, Elsa teki Martin kanssa kansantietouden keruumatkan kesällä 1936 Viron Inkeriin. Samana kesänä pari osti tontin Elias Lönnrotin syntymäpitäjästä Sammatista. Kaksi vuotta myöhemmin valmistuneesta talviasuttavasta huvilasta tuli paitsi kasvaneen perheen (Matti 1938, Katarina 1940 ja Magdalena 1943) kesäviettopaikka myös sotavuosien turvapaikka.
Elsa oli 1935 pannut alulle tutkimuksen Ritvalan helkajuhlasta. Osan laajasta tutkimuksestaan hän julkaisi 1943 erillisenä teoksena Inkerin virsi, jossa hän käsittelee Inkerin ja Lalmantin rakkaudesta ja uskollisuudesta kertovan muinaisrunon leviämistä ja muuntumista.
Tutkijanuransa ankarimman kolauksen Elsa sai, kun kansanrunoudentutkimuksen professori Väinö Salminen (1880–1947) hyökkäsi Inkerin virren kimppuun Virittäjän sekä alan kansainvälisen julkaisun Mitteilungen des Vereins für finnische Volkskunde palstoilla 1944 ja 1945. Sammatista käsin Elsa puolusti sitkeästi tutkimustaan Virittäjän palstoilla.
Salmisen ja Elsan väittelyä on myöhemmin pidetty ”omituisen kiivaana ja sisällykseltään merkityksettömänä”. Kirjallisuudentutkija Risto Turusen (1996) mielestä ”näkemyserojen selitykseksi jääkin, vaikka kumpikaan kirjoittaja ei siihen suoranaisesti viittaa, sukupuoli- ja sukupolvikysymys”. Turusen päätelmänä on, että Salminen pyrki marginalisoimaan naistutkijan: ”Maan johtava folkloristi julisti patriarkan asemastaan naiselle tämän paikan tutkimustradition hierarkiassa vähäpätöisenä leikintutkijana.”
Elsan oma tulkinta on luettavissa hänen Maija Rajaiselle kirjoittamastaan kirjeestä: ”Martilla ja minulla on Salmisen edessä se kauhea epämeriitti, ettemme ole hänen oppilaitaan; jos olisimme, kaikki olisi toisin. Minäkin jo väittelin tuon kauhean Krohnin johdolla, jota Salminen suorastaan ruumiinhäpäisijän vimmalla yhä vainoaa. Martti tuli dosentiksi jo ennen Salmisen professoriksi tuloa, niin ettei Salminen ole voinut hänelle erikoisempaa.”
Katse naistutkimukseen
Voi olla, että Elsa ei koskaan täysin toipunut epäoikeudenmukaisena pitämästään kohtelusta. Sanallakaan ei Elsa kuitenkaan viitannut tähän kokemukseen artikkelisarjassaan ”Nainen ja tieteellinen työ” (Suomalainen Suomi 4–5 /1947), jossa hän selvitti Suomessa vuoteen 1947 mennessä väitelleiden naistohtoreiden tutkijanuraa sekä väitöskirjojen aiheita. Artikkelisarja perustui Suomen Akateemisten Naisten Liiton 25-vuotisjuhlassa pidettyyn esitelmään. Ehkä Elsa ajatteli, että hänen esittämänsä kovat faktat puhuivat puolestaan. Elsan perusteellinen kartoitus näet osoitti, että naiset olivat kasvavin joukoin astuneet Suomen tieteen kentälle. Selvitystä myöhemmin arvioineen Aura Korppi-Tommolan (1993) mielestä Elsa tällä ”merkittävällä” artikkelisarjallaan ”oikeastaan aloitti maamme naistutkimuksen”.
Elsan laatimien tilastojen mukaan naisten osuus väitelleistä kasvoi 1930-luvulla ja varsinkin sen viimeisinä vuosina, jolloin nousun katkaisi sota. Lukuvuotena 1938–39 Helsingin yliopistossa tarkastettiin yhteensä 51 väitöskirjaa. Niistä kuusi eli yli 10 prosenttia oli naisten kirjoittamia. Väitelleistä 65 naistohtorista 25, siis 38 prosenttia, oli tai oli ollut naimisissa. Rouvatohtoreiden osuus oli kuitenkin nousussa. 1930- ja 1940-luvun tohtoreista jo lähes puolet oli naimisissa. Lapsia ei kuitenkaan ollut kuin joka toisella naimisissa olevalla naistohtorilla.
Naistohtorit toivat tieteelliseen tutkimukseen uusia aiheita. Naisten väitöskirjat käsittelivät kysymyksiä, jotka olivat jollakin tavoin juuri naisille ja naisten elämälle läheisiä. Enemmistönä olivat kirjallisuus-, kasvatus- ja kouluhistorian piiriin luettavat työt. ”Tiede on naisellekin eräs tie vapautumiseen, ymmärtämiseen, elämän oppimiseen”, Elsa kirjoitti.
Iloa Elsalle tuottivat myös hänen kansanrunouden esittämistapoja koskevaan, aiempia käsityksiä horjuttaneen tutkimuksensa Pankame käsi kätehen saama kiittävä ja innostunut vastaanotto samoin kuin mahdollisuus professori Salmisen kuoleman jälkeen (1947) opettaa dosenttina kansanrunoutta täysille saleille vielä kolmen vuoden ajan.
Väestö- ja perhepoliitikko
Ei 1940-luku Elsan elämässä tietystikään ollut vain kansanrunouden tutkimusta. Ankarat sotavuodet ja niitä seurannut toipumisen aika koettelivat kaikkia. Suuren perheen emäntänä Elsa teki Sammatissa sisä- ja ulkotöitä, ”raatoi” aamusta iltaan niin kuin hän päiväkirjaansa kirjoitti. Talvisodan mieshukan järkyttämänä hän syttyi sodan päättyessä maaliskuussa 1940 uuteen aatteeseen, lapsirikkaiden perheiden tukemiseen ja väestöpolitiikkaan. Jatkosodan alettua kesäkuussa 1941 Elsa osallistui kotirintamalta Sammatista käsin kansalaisten mielialan kohottamiseen valitsemalla radioon mietelauseita. Hän palasi nuoruutensa heimoaatteeseen ja halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen. Mietelauseet välittivät tätä jo omana aikanaan kontroversiaalia näkemystä laajalle kuulijakunnalle.
Elsan väestöpoliittinen avauskirjoitus ”Kolme päämäärää” ilmestyi Uudessa Suomessa 22.3.1940. Tunnetumpia propagandakirjoituksia olivat seuraavina vuosina julkaistut ”Suomen väkiluku suuremmaksi” ja ”Kohti väkirikasta Suomea” – viimeksi mainittu ilmestyi Aseveljien kalenterissa 1942. Elsan 1920-luvulta peräisin oleva isänmaallis-kansallinen eetos oli muuttunut missioksi, jossa hän poikkeuksellisen voimakkain äänenpainoin ajoi syntyvyyden lisäämisen politiikkaa.
Erinomaisen toimintaympäristön tälle työlle tarjosi helmikuussa 1941 perustettu Väestöliitto, jonka varapuheenjohtajaksi Elsa nimitettiin Suomalaisuuden Liiton edustajana. Myöhemmin (1945) hänestä tuli myös Väestöliiton kotisisartoimikunnan puheenjohtaja. Elsa sai tehtäväkseen laatia uudelle liitolle ohjelmaluonnoksen. Siihen hän kirjoitti kuuden lapsen väestöpoliittisen tavoitteen, jota liitto kuitenkin väljensi. Lopullisen ohjelman mukaan ihanneperheessä oli 4–6 lasta.
Syntyvyyden lasku oli alkanut Suomessa jo ennen sotia, 1930-luvulla – kuten Ruotsissakin. Ruotsissa asiaan tarttuivat Alva Myrdal (1902–1986) ja Gunnar Myrdal (1898–1987). Teoksessaan Kris i befolkningsfrågan (1934) he katsoivat, että laskeva syntyvyys oli merkki riittämättömästä modernisoitumista. Myrdalien mielestä maahan pitää luoda sellaiset olot, että nuoret kaikissa yhteiskuntaluokissa voivat hankkia suuren perheen. Asuntopoliittisten toimien lisäksi Myrdalit esittivät alempia veroja lapsiperheille, työssä käyvien äitien erottamisen kieltoa, ilmaista äitiyshuoltoa ja äitiys- ja lastenneuvolatoimintaa sekä hädänalaisille äideille äitiysrahaa ja lisätukea.
Väestöliiton ja Elsan kannattamat keinot väestönlisäystavoitteen saavuttamiseksi muistuttavat Myrdalien ohjelmaa. Lapsirikkauden toteuttamiseksi maahan oli luotava lapsiperheiden elämää helpottavia tukimuotoja. Jo sodan aikana Suomessa kehitettiin lakeja, jotka tukivat monilapsisia perheitä. Huomattavin uudistus oli perhelisälaki.
Näkemyserot koskivat oikeastaan vain tapaa, jolla väestönkasvuun tähtäävässä tukityössä järjestetään lastenhoito. Alva Myrdal oli jo 1930-luvulla kollektiivisen kotitalouden ja lastenhoidon ideoija, Elsa puolestaan ajoi kodinhoidon ammatillistamista ja kotona tapahtuvan lastenhoidon tukemista. Kotisisarten kouluttamisesta tuli hänen rakas projektinsa 1940-luvulla. Väestöliiton Kotisisaropisto aloitti toimintansa 1945. Elsa Enäjärvi-Haavion omaan kotitalouteen kuuluivat hänen lisäkseen puoliso, viisi lasta ja kaksi kotisisarharjoittelijaa.
Vaikka perhe oli suuri, Elsa tähtäsi propagoimaansa kuuden lapsen perheeseen. Toukokuussa 1945 hän, odottaessaan kuudetta lastaan, sai kuitenkin keskenmenon. Surut kasaantuivat. Kuukautta myöhemmin yksi lapsista, 5-vuotias Katarina (minä) sairastui rauhastuberkuloosiin. Tytär siirrettiin Kiljavannummen keuhkotautiparantolaan, josta hän pääsi kotiin seuraavana kesänä.
1940-luvun jälkipuolella Elsan elämää varjostivat monet muutkin huolet. Tiedemies-runoilijapuoliso Martti Haavio–P. Mustapää, joka Väinö Salmisen kuoleman jälkeen hoiti tämän virkaa ja sittemmin (1949) nimitettiin Helsingin yliopiston suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen professoriksi ja joka samanaikaisesti toimi WSOY:n kirjallisena johtajana, tuntui etääntyvän entisestään perheen arjesta. Moderni runous teki tuloaan Suomeen. Martti viihtyi kirjallisissa piireissä ja sai vastakaikua nuorilta runoilijoilta. Heihin kuului myös Aale Tynni (1913–1997), Martin myöhempi puoliso Elsan kuoleman jälkeen.
Elsa puolestaan näyttää voimistaneen itseään jatkuvasti uusilla luottamustehtävillä. Hänet valittiin 1947 Kalevalaisten Naisten Liiton puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoden – aloittaakseen Suomen Akateemisten Naisten Liiton puheenjohtajana 1948. Tässä tehtävässä hän oli kuolemaansa tammikuuhun 1951 saakka. Vielä elokuussa 1950 hän matkusti liiton Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana Sveitsiin Kansainvälisen Akateemisten Naisten Liiton 30-vuotisjuhlakongressiin. Kongressin pääteemana oli YK:n ihmisoikeuksien julistus. Esitelmissä vastustettiin tieteen saavutusten käyttöä sotaa palveleviin tarkoituksiin sekä salaista tutkimusta.
Naisintellektuelli ja valistaja
Elsan elämäntavoitteissa tieteellinen työ oli tärkeä, mutta ei ainoa päämäärä. Hän halusi olla tiedenainen, joka oman pätevyysalueensa ulkopuolellakin osallistuu julkiseen keskusteluun. Hän halusi olla intellektuelli, perheellinen intellektuelli. Lisäksi hän tahtoi luoda uuden intellektuellityypin, modernin naisintellektuellin, joka eroaisi miesten hallitsemassa kulttuurissa syntyneestä intellektuellista.
Ennen kaikkea hänen jo varhain kehkeytyneenä päämääränään oli yhdistää luova henkinen työ ja perhe. 1920-luvulla, jolloin hän aikansa modernina Uutena naisena tavoitetta kehitteli, ja 1930-luvulla, jolloin hän sitä omassa elämässään toteutti, yhdistelmä oli harvinainen.
Päiväkirjat ja kirjeet kertovat, kuinka kiihkeästi Elsa uutta intellektuellin mallia luodessaan kaipasi ja etsi naisesikuvia. Jo ennen naimisiinmenoaan hän suunnitteli kirjoitussarjaa vaikuttajanaisista. Hanke ei toteutunut, vaikka mainio luku tai sen luonnos ”Viininpunaiset vaatteet” Kersti Bergrothista syntyi muutamassa tunnissa. Emma Irene Åströmistä (1847–1934), Suomen ensimmäisestä naismaisterista, Elsa sen sijaan vähän myöhemmin julkaisi toimittamansa muistelmateoksen Elämäni ja ystäväni (1933).
Kun lukee Elsan 1920-luvun ja 1930-luvun päiväkirjojen ja kirjeitten rinnalla hänen saman ajan tutkimuksiaan ja lehtikirjoituksiaan, huomaa, kuinka määrätietoisesti hän muovasi uutta intellektuellia. Hän availi tietä keskustelijalle, joka kiinnittää huomiota kahden sukupuolen maailmaan. Innostuessaan kirjoittajana tai toimiessaan aktivistina aikansa kollektiivisissa liikkeissä hän ei luopunut perheeseen ja lähiomaisiin liittyvästä vastuurationaalisuudesta. Hän halusi yhdistää julkista ja yksityistä, tuoda julkisuuteen arkielämän.
Elsa uskoi rationaalisuuteen ja suunnitelmallisuuteen. Hänen elämäänsä leimasivat innostus ja syttyminen uusiin asioihin. Järkevyys ja tavaton organisointikyky yhtyivät kiihkeyteen. Ruotsalaisen kanssasisarensa Alva Myrdalin tavoin hän oli äärettömän kiinnostunut arjen elämää helpottavista innovaatioista. Kotitaloutta helpottavat keksinnöt inspiroivat häntä, ja jatkuvasti hän myös testasi ja arvioi niiden tarkoituksenmukaisuutta ja järkevyyttä oman perheensä arkielämässä. Hän paneutui arjen ja kotitalouden kysymyksiin ”tieteellisesti”, vailla alan koulutusta. Lehtikirjoituksissaan ja radiopuheissaan hän välitti oivalluksiaan muille.
Elsan muistiinpanoista, lehtikirjoituksista ja esitelmistä voi seurata, kuinka hän käänsi omassa arjessaan vastaan tulleet kysymykset yleisiksi ja yhteiskunnallisiksi ongelmiksi. Kun Elsasta 1930-luvulla tuli perheellinen, hän alkoi kirjoittaa kodin ja lasten hoidosta sekä lasten kasvatuksesta. Hän ”valisti” kanssasisariaan asioista, joista oli ottanut selvän. Sammatissa hänen kerrotaan kiertäneen tiloilla ja taloissa opastamassa asukkaita erilaisissa käytännön uudistuksissa. Valistuspuheillaan hänen tiedetään saaneen monet mukaan pitäjän infrastruktuurin rakentamista koskeviin kollektiivisiin päätöksiin.
On muistettava, että Elsa oli kaupunkilainen. Sen miten elää ja selvitä maalaisoloissa hän opiskeli kirjoista ja radiosta, niin kuin veljeni Matti Haavio eloisasti kertoi 1996 pitämässään esitelmässä, joka julkaistiin Naistutkimus-lehden numerossa 2/1996.
Elsan ja Martin sukupuolisopimus
Olennaista Elsan tutkijanuran ja yhteiskunnallisen osallistumisen muotoutumisessa oli, että hän oli naimisissa tiedemies-runoilijan kanssa. Elsa ja Martti tähtäsivät tasavertaiseen kumppanuusavioliittoon, jossa kumpikin saattoi tehdä luovaa työtä. Tavoitteena oli kirjoittava elämä, joka liittäisi puolisoita toisiinsa henkisesti.
Elsa uskoi voivansa yhdistää perheen ja luovan työn ja käytti paljon energiaa valmistaessaan edellytyksiä tälle tavalle elää. 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla tavoite oli radikaali. Kihlautuessaan 1927 Elsa ja Martti olivat allekirjoittaneet kihlaussopimuksen. Pari tähtäsi toinen toisensa kunnioittamiseen ja lupasi pyrkiä myötävaikuttamaan siihen, että toisen persoonallisuus voisi kasvaa: ”Elsa ja Martti liittävät kohtalonsa yhteen toivoen ja pyrkien siihen, että kumpikin ihmisenä kehittyisi mahdollisimman korkeaan suuntaan. Tässä pyrkimyksessä tukee (toinen) toistaan ystävällisellä ja iloisella käytöksellä, keskinäisellä ymmärtämyksellä, myötämielisyydellä ja avuliaisuudella.”
Elsan ja Martin elämä noudatteli kuitenkin perinteistä työnjakomallia – jota Elsa saattoi pitää rationaalisena, toimivana ja siten perusteltuna myös modernin tasa-arvoisuuden näkökulmasta. Martilla, jolla oli työhuone ja kirjoituspöytä kodin ulkopuolella – WSOY:ssä, Kansanrunousarkistossa ja yliopistolla – oli työpöytä myös yhteisen kodin kirjasto- ja olohuoneessa, kotona työskentelevällä Elsalla makuuhuoneessa. Martti sai työrauhan, kun Elsa johti kotia kuin pientä organisaatiota: suunnitelmallisesti, varmakätisesti ja tehokkaasti. Kirjeenvaihto osoittaa, kuinka tämä työnjako johti Elsan kontrollivallan jatkuvaan kasvuun. Puutarhaan oli myös Martilla kuitenkin vahva ote, vaikka Elsa huolehtikin lannoituksista ja hyöty- ja koristekasvien siementen hankinnoista sekä jatkuvasta puutarhan hoidosta.
Vasta myöhään Elsa tunnusti, että tällainen työnjako oli naiselle liian raskas. Äitienpäiväpuheessaan 1948 ja lehtihaastattelussaan 1950 hän sanoi julkisuudessa ensimmäisen kerran, että myös miehen pitäisi osallistua kotitöihin, jotta perheen äiti ja puoliso jaksaisi.
Kesti kuitenkin viisitoista vuotta, ennen kuin tämä ajatus otti tulta. Siihen tarvittiin uusi sukupolvi, 1960-luku ja Yhdistys 9.
Elsa Enäjärvi-Haaviota koskeva tutkimus
Elsa Enäjärvi-Haavio jäi kuolemansa jälkeen vähemmälle huomiolle kuin hänen puolisonsa Martti Haavio. 1990-luvulla Elsan elämäntyö alkoi jälleen kiinnostaa tutkijoita. Hänen tutkimustyötään koskevien uusien arviointien lisäksi myös hänen muusta toiminnastaan kirjoitettiin artikkeleita ja kirjoja sekä luotiin näyttelyitä.
Aikalaistensa silmissä Elsa Enäjärvi-Haavio oli esikuvallinen voimanainen. Hänet on totuttu ”kertomaan” sijoittamalla hänet ”vahvan suomalaisen naisen” diskurssiin. Kun Elsan päiväkirjat ja kirjeet alkoivat tulla julkisuuteen, kuva on inhimillistynyt. Alkusysäyksenä oli Ritva Sievänen-Allenin Elsasta kirjoittama elämäkertaromaani Tyttö venheessä (1993), jonka aineistona on asiakirjalähteiden ohella käytetty Elsan tunteneiden haastatteluja sekä verraten laajasti hänen päiväkirjamerkintöjään.
Elsan elämän julkiset ja yksityiset puolet olivat läsnä myös naisten äänioikeuden 90-vuotisjuhlavuoden osana pidetyssä seminaarissa, jonka organisoijina oli useita naisjärjestöjä. Seminaarin teemana oli ”Elsa Enäjärvi-Haavio – suomalainen eurooppalainen”. Elsan elämäntyötä esiteltiin lisäksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston toteuttamassa näyttelyssä (1996) sekä Helsingin yliopiston Kristiina-instituutin ja Helsingin yliopiston kirjaston järjestämässä tiedenaisten historiaa käsittelevässä näyttelyssä ”Tiedenaisia – Vetenskapskvinnor” (2000), muutamia esimerkkejä mainitakseni.
Elsa Enäjärvi-Haavion elämäntyötä kunnioittaakseen Väestöliitto perusti 2000 Elsa Enäjärvi-Haavio -palkinnon, joka rahoitetaan Kotisisaropiston Kannatusyhdistyksen rahastosta. Se annetaan hakemuksetta joka toinen vuosi ”naiselle, joka työssään tai toiminnassaan on merkittävästi osallistunut perhe- ja väestöpolitiikan kehittämiseen tai edistänyt naisten osallistumismahdollisuuksia perheen, työn tai yhteiskunnallisen toiminnan piirissä.”
Omasta puolestani olen paneutunut Elsan, äitini, elämään Suomen Akatemian varttuneena tutkijana 2000-luvun alussa. Luovan parin Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion elämään keskittyneessä tutkimushankkeessani ”Rakkaus, työ ja aatteet” tarkastelin modernin Suomen syntyä nais- ja miesnäkökulmasta. Hankkeen tuloksia olen julkaissut ”Valistuksen sukutarina” -nimisessä viisiosaisessa teossarjassa. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjoihin ja kirjeisiin perustuvaan sarjaan kuuluvat teokset Kahden (1999), Yhdessä (2000), Sodassa (2001), Itään (2001) ja Autius lehtipuissa (2003).
Omaelämäkerrallisiksi mutta myös elämäkerrallisiksi luonnehdittavat teokset sisältävät lyhentämättöminä vanhempieni päiväkirjat ja keskinäisen kirjeenvaihdon heidän yhteisiltä vuosiltaan 1920–1951. Johdantoteksteissä ja selitysjaksoissa käsittelen myös parin julkisia tekstejä. Yksityisten merkintöjen yhteyteen asetettuina kummankin kirjat, tutkimusartikkelit, esseet ja lehtikirjoitukset avautuvat uudella tavalla. Viimeiseen osaan Autius lehtipuissa olen lisäksi kirjoittanut vanhempieni parielämäkerran sekä tiivistänyt kirjan loppuun heidän elämänkulkunsa kertomukseksi, jota jäsentävät keskeiset elämänulottuvuudet rakkaus, työ ja aatteet.
Kiitän sisartani professori Elina Haavio-Mannilaa sitkeästä kannustuksesta, jonka ansiosta tämä Klassikkogallerian kirjoitus äidistämme on syntynyt.
Katarina Eskolan toimittama Valistuksen sukutarina -kirjasarja
Eskola, Katarina (toim.)
1999. Kahden. Martti Haavion ja Elsa Enäjärven päiväkirjat ja kirjeet 1920–1927. WSOY.
2000. Yhdessä. Martti Haavion ja Elsa Enäjärvi-Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1928–1939. WSOY.
2001. Sodassa. Elsa Enäjärvi- Haavion ja Martti Haavion kirjeet 1939–1940. WSOY.
2002. Itään. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1941–1942 (2002). WSOY.
2003. Autius lehtipuissa. Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1942–1951. Parielämäkerran päätösosa. WSOY.
Elsan lasten esitelmät ”Elsa Enäjärvi-Haavio – suomalainen eurooppalainen” -seminaarissa 10.2.1996.
Eskola, Katarina
1996. Päiväkirjaäiti. Naistutkimus 1996:2, 39–61.
Haavio, Matti
1996. Elämää 40-luvun Sammatissa. Naistutkimus 1996:2, 39–61.
Haavio-Mannila, Elina
1996. Elsa Enäjärvi-Haavio kansanrunoudentutkijana itsenäistyneessä Suomessa. Naistutkimus 1996:2, 39–61.
Koskijoki, Marjatta
1996. Monen roolin nainen yhteiskunnassa ja kotona. Naistutkimus 1996:2, 39–61.
Kirjallisuutta
Haavikko, Paavo
1993. Elsa Enäjärvi-Haavio muistinvaraisena kertomuksena. Suomen Kuvalehti 18, 7.5.1993.
Hapuli, Ritva
2003. Ulkomailla. Maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin. SKS.
Järvinen, Irma-Riitta
1991. Elsa Enäjärvi-Haavio (1901–1951). Teoksessa Eeva-Liisa Kinnunen (toim.). Sata vuotta suomalaista folkloristiikkaa. Helsingin yliopiston folkloristiikan laitos.
”Mutta jotainhan meidän tulee tehdä vai kuinka?” kirjoitti Alva Myrdal 1929 Yhdysvalloista aviomiehensä Gunnar Myrdalin siskolle Elsalle. Lausumaan tiivistyy hänen tulenpalava halunsa työskennellä paremman yhteiskunnan ja tulevaisuuden puolesta. Palavasieluiseksi, ”vihaiseksi nuoreksi naiseksi” häntä ovat kirjoituksissaan luonnehtineet sekä historioitsija Yvonne Hirdman että sosiologi Jan Olof Nilsson. Alva Myrdalissa ruumiillistuu monin tavoin ruotsalaisen sosiaalidemokraattisen kansankodin rakentamisen perustana ollut moderni ajattelutapa, joka luotti järkeen, valistukseen ja suunnitteluun. Alva Myrdalilla oli suunnaton tarve oppia ja opettaa uutta ja hän kirjoitti elinaikanaan paljon: kirjoja, artikkeleita, pamfletteja, esitelmiä.
Feministisen ajattelun kannalta erityisesti Alva Myrdalin 1930-1950-lukujen toiminta ja kirjoitukset ovat keskeisiä. Hänen kiinnostuksen alueensa ulottuivat perhe- ja väestöpolitiikasta asuinympäristöön, kasvatuksesta naisliikkeeseen. Lasten hyvinvointi sekä naisen äidin roolin ja ammatissa toimimisen yhdistäminen olivat erityisen lähellä hänen sydäntään. Hän työskenteli 1920-luvulta lähtien tiiviissä yhteistyössä rakastettunsa ja aviomiehensä Gunnar Myrdalin kanssa. Parempi tulevaisuus oli heidän yhteinen, suuri projektinsa. He kirjoittivat yhdessä paljon keskustelua herättäneen väestöpoliittisen kirjan Kris i befolkningsfrågan (1934), jolla oli suuri vaikutus ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen. Aviopari Myrdal (makarna Myrdal) muodostuikin viimeistään teoksen jälkeen käsitteeksi ruotsalaisessa keskustelussa.
1950-luvulta lähtien Alva Myrdalilla oli keskeinen kansainvälinen merkitys ja hän työskenteli yli 10 vuotta ulkomailla Pariisissa, New Yorkissa ja New Delhissä, missä hän toimi Ruotsin Intian suurlähettiläänä vuosina 1955-1961. Palattuaan Ruotsiin hän toimi kansanedustajana 1961-1973 ja työskenteli aktiivisesti sekä sosiaalisen eriarvoisuuden poistamiseksi muun muassa vastustamalla apertheidia että maailmanrauhan puolesta. Tunnustuksena tästä hän vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon 1982.
Kansankodin ikoni
Tulenpalavassa uudistushalussaan ja yhtenä ruotsalaisen kansankoti-ajattelun ikoneista Alva Myrdal on ollut myös ristiriitainen ja ristiriitaisia ajatuksia herättävä hahmo. Yhtäältä hän on ollut keskeinen ruotsalaisen yhteiskunnan uudistaja ja itsenäisen, intellektuellin naisen esikuva. Toisaalta hänen valistusta ja suunnittelua korostava ajattelunsa on ollut arvostelun kohteena erityisesti 1980-luvulta lähtien, kun kritiikki ruotsalaista kansankoti-ideologiaa kohtaan kasvoi. Suuri osa hänen uudistuspyrkimyksistään kohdistui ihmisten arkeen, elinympäristöön ja lastenkasvatukseen. Näiden kysymysten osalta myös hänen henkilökohtainen elämänsä joutui suurennuslasin alle. Keskusteluun ovat osallistuneet ja sitä ovat synnyttäneet myös Myrdalien kolme lasta, Jan Myrdal, Sissela Bok ja Kaj Fölster. Kaikki heistä ovat julkaisseet lapsuuttaan ja vanhempiensa elämää käsitteleviä teoksia 1980- ja 1990-luvuilla. Erityisesti Jan Myrdal hyökkäsi 1980-luvun alussa julkaisemissaan lapsuutensa kuvauksissa molempia vanhempiaan ja heidän elämäntyyliään vastaan.
Seuraavassa tarkastelen Alva Myrdalin monipuolista toimintaa 1920-luvulta 1950-luvulle asti ja erityisesti sen feministisen keskustelun ja naistutkimuksen kannalta keskeisiä teemoja, jotka kiertyvät kaikki uuden kodin ja yhteiskunnan luomisen ympärille. Parempi elinympäristö, äitiys, lapset kansakunnan tulevaisuutena, uusi nainen ja moderni toveriavioliitto sekä äitiyden ja ammattityön yhdistäminen tai limittäminen toisiinsa ovat Alva Myrdalin tämän ajankohdan kirjoituksissa toistuvia teemoja. Hän pyrki toteuttamaan ajatteluaan myös omassa elämässään ja ruumiillistaa näin toiminnallaan myös feministisen ajattelun toisen aallon keskeistä iskulausetta ”henkilökohtainen on poliittista”. Tämän vuoksi myös tutkimuksessa on noussut keskeiseksi Alva Myrdalin kirjoitusten, toiminnan ja elämänkulun tarkastelu suhteessa toisiinsa. Alva Myrdal oli ennen muuta käytännön toimija. Hänen ajatuksensa paremman tulevaisuuden ja uuden ihmisen luomisesta yhdistyivät aina myös käytännön ehdotuksiin ja kokeiluihin siitä, miten uusi parempi tulevaisuus ihmisineen saataisiin aikaan, oli sitten kyse lastenkasvatuksesta tai asumisesta kollektiivitalossa. Hänen toimintansa perustui syvään luottamukseen ihmisten muuttamisesta kasvatuksen ja valistuksen avulla sekä heidän elinympäristöään muokkaamalla.
Virginia Woolfista on tässä galleriassa kaksi eri artikkelia. Tällä sivulla oleva Saara Tuomaalan teksti käsittelee Virginia Woolfin poliittista ajattelua.
Virginia Woolf on tunnettu yhtenä englanninkielisen modernismin ja feministisen kirjoittamisen ensimmäisistä kehittäjistä. Elinaikanaan Woolf oli myös tuottelias journalisti ja toimi kustantajana miehensä Leonard Woolfin kanssa pariskunnan perustamassa Hogarth Pressissä. Yksityinen painotalo teki mahdolliseksi Virginia Woolfin tuotannon ohella muiden kokeilevien modernistien tekstien varhaisen julkaisemisen Englannissa. (Hogarth Pressin toiminnasta, ks. erityisesti Woolf Leonard 1970).
Woolf tarkasteli erityisesti esseissään, artikkeleissaan ja pamfleteissaan toistuvasti kasvatusta, koulutuksellista ja ammatillista valtaa, joka hänen mukaansa jäsensi yhteiskunnallisen vallankäytön ja vallanalaisuuden kokonaisuutta. Kirjailija näki vallan sekä kansallisesti että patriarkaalisesti jäsentyneenä rakenteena ja dynamiikkana. Kiteytyessään arjen suhteisiin valta synnytti kulttuurista merkityksenantoa, joka ilmeni elämänkäytäntöjen konkreettisina eroina ja hierarkioina. Ne tulivat esille ihmisten henkilökohtaisissa kokemuksissa, tunteissa, muistoissa ja niiden ruumiillisissa ilmauksissa. Tässä samanaikaisesti poliittisessa ja subjektiivisessa prosessissa oli keskeistä sukupuolten olemusten ja asemien määrittely. Näkemyksensä mukaisesti Woolf korosti yhteiskunnallisissa teksteissään naisten koulutuksen ja naissivistyksen merkitystä yhteiskunnan ja kulttuurin muuttamiseksi.
Woolf kiinnitti huomiota naisten ja miesten väliseen eroon, joka ulottui julkisesta elämänpiiristä yksityiseen, henkisestä ja sosiaalisesta materiaaliseen ja fyysiseen erontekojen verkostoon. Kulttuuriset ja taloudelliset voimavarat ja rajat erottivat naisia ja miehiä toisistaan samankin sosiaalisen ryhmän sisällä. Vuonna 1938 ilmestyneessä laajimmassa, 329 sivun mittaisessa pamfletissaan Three Guineas Woolf kuvasi naisten ja miesten eriytynyttä koulutusta, erilaisia toimintastrategioita ja valta-asemien eroja. ”Meidän” ja ”teidän” kahtiajakoa porvarillisen keskiluokan sisällä Woolf perusteli pääoman ja elinympäristön välisellä sukupuolittuneella erolla: ”Obviously, if the term ’bourgeois’ fits her brother, it is grossly incorrect to use it of one who differs so profoundly in the two prime characteristics of the bourgeoisie – capital and environment.” (Woolf 1938, Note 2, 265).
Three Guineas laajensi yhdeksän vuotta aikaisemmin ilmestyneen A Room of One’s Own –teoksen feministisiä teemoja. Three Guineas –teoksessa esittämässään ideassa ”ulkopuolisten yhteisöstä” (A Society of Outsiders, Outsiders´Society) Woolf teki ehdotuksia brittiyhteiskunnan luokkaan sidottujen ja sukupuolittuneiden valta-asemien purkamiseksi. Yhteiskunnallisen analyysin ja kritiikin ohella Woolf esitti pasifistisen ja feministisen muutosvaihtoehdon, jota hahmotellessa hänen ajatteluunsa vaikutti voimakkaasti totalitarismin ja militarismin nousu 1930-luvun Euroopassa. Kirjailijan mukaan patriarkaalinen vallankäyttö kärjistyi aikakauden totalitaristisissa liikkeissä ja diktatuureissa. Vastakkaisen ajattelunsa lähtökohtana hän esitti humanismin ja valistuksen demokraattiset ihanteet kiteyttäen ne ”riippumattomaksi kulttuuriksi, ajatuksen vapaudeksi ja rauhaksi.” (Woolf 1938, esim. 172, 177.)
Sukupuolittunut valta hajuna ja ilmapiirinä
Woolfin poliittisen ajattelun lähtökohtana oli viktoriaanisen nais- ja mieskuvan modernisoituminen sekä patriarkaaliseen vallankäyttöön sisältyvä väkivallan ontologia. Kuten useimmissa kirjoituksissaan, Woolf käsitteli Three Guineas -teoksessa akateemisesti koulutettua, sivistynyttä luokkaa, joka sijoittui brittiyhteiskunnan ylä- ja keskikerrostumaan. Analyysissaan hän pohti vallan eri muotoja ja toimintamalleja vaikutusvallasta suoraan väkivaltaan sekä kuvasi erilaisia ritualistisia ja symbolisia tapoja ilmaista valtaa. Hän analysoi yksilötason kulttuurista habitusta ja kollektiivisia seremonioita pitkäaikaisina valtarakenteina ja dynamiikkana. Ne nivoutuivat myös aikakauden väkivaltaan ja sen uhkaan kuten diktaattorin ääneen tai sanomalehtikuviin Espanjan sisällissodan uhreista, naisista ja lapsista.Woolf käsitteli kansallissosialismin kautta kansallista vallankäyttöä yleensä. Hänen mielestään englantilaisessa yhteiskunnassa ”madonmunana” sikiävä ”diktaattori” ilmeni myös miehiä alistavana arkipäivän diktatuurina, jota olisi mahdollista purkaa myöntämällä naisille täysi kansalaisuus. Muuten naisten positiiviset voimavat jäisivät monella elämänalueella käyttämättä, samalla kun koko yhteiskunta Saksan ja Italian tapaan vaarallisesti ylimaskuliinistuisi. (Woolf 1938 91-98; ks. Marcus 1997, 156-158; Tuomaala 2001.)
Naisten ja miesten maailman ero on Woolfin poliittisessa ajattelussa merkitykseltään paradoksaalinen, sekä voimavaroja että rajoja rakentava. Sukupuoliero oli sorron väline, mutta se avasi myös mahdollisuuksia eriytyneiden maailmankuvien tuottamien väkivaltaisten elämänkäytäntöjen purkamiseenja muuttamiseen. Sekä yksilöiden että yhteisöjen muutos oli kaiken kaikkiaan Woolfin mielestä välttämätön inhimillisen ja rauhanomaisen elämän säilymisen kannalta. Sukupuolten välisten, vallantäyteisten erojen tiedostaminen oli muutoksen edellytys, ei niinkään erojen ”näkemisenä” kuin ”haistamisena” (scent, smell) eli yhteiskunnan yleisen ilmapiirin (athmosphere) tunnistamisena. (Ks. Woolf 1938, 95–99.).
Woolfin visiossa naisilla oli vallan tunnistamiseen paremmat kulttuuriset edellytykset kuin miehillä, ja tämä ”ulkopuolisten yhteisössä” syntynyt kulttuurinen pääoma oli pystyttävä muuttamaan kriittiseksi ajatteluksi ja toiminnaksi, jonka avulla yhteiskunta voisi demokratisoitua. Woolfin ajattelussa naisten elämänhistoriat ja elämäkerrat toimivat yhtenä henkilökohtaisen tiedostamisen ja sitä kautta poliittisen muutoksen välineenä. Niiden kautta omakohtaisesta ja intiimistä tulee jaettua ja yhteiskunnallista. (Ks. esim. Woolf 1928, 297.).
Kirjailijan mielestä yksityinen teksti, elämäkerta, rakentuu aina sosiaalisesti, osana vallan verkostoja ja niiden materiaalisia voimavaroja. Samoin kieli syntyy ontologisesti jakamisen kautta ja on sellaisena sidottu jo syntyessään tiettyyn vallan dialogiin. Woolfille kieli on itsessään akti, joka sijoittuu ihmisessä maailmaan ja vaikuttaa molempiin silloinkin, kun se vielä etsii ilmaisuaan tai sen vakiintunut ilmaisumuoto murtuu. Tähän peruuttamattomaan sijoittumiseen perustuu myös kielen käyttäjän eettinen ja poliittinen vastuu puheestaan ja kirjoituksestaan. (Ks. esim. Gillespie 1984; Moi 1985; Marcus 1997.).
Ulkopuolisten yhteisö ja muutoksen mahdollisuus
1800- ja 1900-luvun vaihteesta, jolloin suffragettien johtama äänioikeuskampanja Englannissa oli kiihkeimmillään, muodostui Virginia Woolfin henkisen ja poliittisen heräämisen kausi. 1910-luvulla nuori kirjailija osallistui eri naisjärjestöjen toimintaan. (Marcus 1981; Hawkes 1981; Barrett 1992; Homans 1993.).
Woolfin aktiivisena luomiskautena 1910-1930 -luvuilla jatkui vuosisadan vaihteessa alkanut naisen aseman muuttuminen, joka lisäsi naisten yksilöllisiä oikeuksia niin lainsäädännöllisesti kuin konkreettisesti instituutioiden ja elämänkäytäntöjen tasolla. Muutoksista huolimatta nainen määriteltiin edelleen varsinkin naimisiin menon jälkeen perhesiteiden ja -velvollisuuksien kautta. Tuona aikana suurin osa englantilaisesta naisasialiikkeestä hyväksyi ainakin periaatteessa konservatiivisten suffragistien näkemyksen naisista rauhanomaisten arvojen peruspilareina ja heidän ensisijaisesta tehtävästään äiteinä ja hoitajina niin yksityisessä kuin julkisessa elämänpiirissä. (Banks 1981; Rowbotham 1992; Kingsley Kent 1987.).
Muun muassa kirjallisuudentutkija Laura Marcus on tarkastellut sitä, miten Virginia Woolf romaanissaan To the Lighthouse (1927) kuvasi ja analysoi rouva Ramsayn hahmossa ristiriitaista suhdettaan sekä äitiinsä Julia Stepheniin että yleisemmin viktroriaaniseen naisihanteeseen. Rouva Ramsayn symboli on merellä kohoava majakka. Hänen kahtiajakoisuutensa metafora on majakan valon sykli, merellä liikkuvia ohjaavien valonvälkähdysten ja pimeyden välinen vuorottelu, johon sisältyy sekä oman kulttuurin tuttuus että tuntemattomuus. Majakassa kiteytyy viktoriaanisen naiskuvan ideaali ja tuon ideaalin eri osien vastakkaisuus. (Marcus 1997, 92-113.).
Elämää ylläpitävässä kotoisessa äitihahmossa piili myös luonnon arvaamattomuus, sen saavuttamaton kauneus tai pimeys. Viktoriaanisen naisen symbolina majakka, sen valon ja pimeyden vaihtelu, ilmentää myös Virginia Woolfin modernistisen ajattelun ristiriitaista suhdetta viktoriaaniseen kulttuuriin. Hänelle viktoriaanisuus merkitsi menneen maailman lumoa: lapsuuden kadotettua paratiisia, menneisyyden rikkautta elämäkerrallisena ja kirjallisena lähteenä. Se merkitsi myös patriarkaalista vallankäyttöä ja valtataistelua, joka tiivistyi väkivaltana. Kirjailija tuo monesti esille, miten erityisesti naisille, lapsille sekä erilaisiksi ja alemmiksi määritellyille ryhmille viktoriaanisuus merkitsi erottelun, poissulkemisen ja vaientamisen kipeyttä. Tämä konkretisoitui henkilökohtaisina ja ruumiillisina kokemuksina muovaten peruuttamattomasti minuutta ja elämänhistoriaa. (Esim. Woolf 1985; ks. Lee 1997.).
Virginia Woolf sitoi sukupuolen aikaan, paikkaan ja yhteisöön liittyväksi järjestelmäksi, jonka muuttaminen tulisi mahdolliseksi ainoastaan, jos nämä sidokset tunnistetaan. 1920-luvun tuotannossaan Virginia Woolf tarkasteli naisten yksilönvapautta, koulutusta, ammatillistumista ja taloudellisia mahdollisuuksia A Room of One´s One -teoksen lisäksi erityisesti varhaisessa esseessään A Society (1920). Siinä nuorten keskiluokkaisten naisten harjoittama maskuliinisen maailman kritiikki johtaa yhteisten, valalla vahvistettujen, eettisten periaatteiden luomiseen (Woolf 1989, 126.). Teoksessa Three Guineas kirjailija kehittää feminististä visiotaan. Hänen hahmottelee eräänlaista koulutettujen naisten eliittiä, joka ymmärtäisi perustavanlaatuisten yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten välttämättömyyden.
Virginia Woolfin mielestä sekä työväenluokan että sivistyneen luokan nainen jäi toistuvasti ulkopuoliseksi suhteessa yhteiskunnalliseen vallankäyttöön, ”luokaksi luokassa”. Julkisen vallankäytön ja historakuvan ulkopuolisuus oli naisten kannalta olennainen este ja puute, samoin naisten syrjäytyminen ammatillisesta koulutuksesta, palkkatyöstä ja viroista. Marginaalisuudesta ja ulkopuolisuudesta seuraava näennäinen historiattomuus kuvasi naisten asemaa, mutta muodosti toisaalta lähtökohdan heidän toiminnalleen ja tulevaisuudelleen. Se saattoi antaa heille välineitä hahmottaa historiaa toisin, itsensä ja toistensa kautta ”ulkopuolisten yhteisössä” (Outsiders’Society, A Society of Outsiders). Naisten tuli ryhtyä muovaamaan kulttuuria ja yhteiskuntaa omalla, ”ulkopuolisuuden” terävöittämällä ”vastahajullaan”, joka muodostui naisten elämänhistorioiden muovaamista taidoista ja kyvyistä. (Woolf 1938, 139-142, 144-155, 169, 217-218; ks. Tuomaala 1997; Marcus 1997, 158-160.).
Woolfin mielestä naisten erillinen perinne tarjosi voimavaroja sekä yksilölliseen että yhteisölliseen vapautumiseen. Naiset muodostaisivat mahdollisimman laajalle levittäytyvän vaikuttajaverkoston. Se toimisi henkisenä liittoutumana ilman keskinäisiä hierarkiota ja statuseroja tai byrokraattisia sääntöjä ja virkailijoita. Tämä ulkopuolisten yhteisö soisi naisille mahdollisuuden hahmottaa ja kokeilla uudenlaista demokraattista vallankäyttöä.
Woolfin omassa feministisessä ajattelussa yhdistyi ambivalentisti maternalistisen näkemyksen kritiikki ja sen hyödyntäminen. Vaikka kirjailija toisaalta vastusti voimakkaasti naisten rajaamista ja ”pyhittämistä” äidin ja hoivaajan rooleihin, hän toisaalta korosti naisten erityistä rauhanomaista ja elämääsäilyttävää potentiaalia. Woolfin ajatus feminiinisen kielen välttämättömyydestä erityisesti teoksissa A Room of One’s Own ja Three Guineas liittyi hänen pelkoonsa maskuliinisen kielen dominoinnista. Tällöin uhaksi nousivat niin luovuuden ehtyminen kuin erilaiset sosiaaliset ja poliittiset häiriöt. (Barrett 1992, 24-33; Bowlby 1989, 25–35, 40; Koli 1993, 10–11.).
Virginia Woolfin naisverkostot kirjallisena ja poliittisena yhteisönä
Virginia Woolf oli naisverkostojensa kautta yhteydessä laajalti brittiläisen naisliikeen eri suuntauksiin. Nuori Virginia Stephen toimi 1910-luvulla Emmeline ja Christabel Pankhurstin johtaman suffragettien National Union of Women´s Servicen (NUWSS) alajärjestössä Women´s Social and Political Unionissa (WSPU). Woolfin valitsemissa feministisissä painopisteissä näkyvät osaltaan kirjailijan sidokset naisasialiikkeessä tapahtuneisiin muutoksiin. Vuoden 1928 äänioikeusuudistuksen jälkeen Isossa-Britanniassa keskiluokkaiset liberaalit suffragetit siirtyivät poliittisista kansalaisoikeuksista ammatillisen tasa-arvoisuuden ja samapalkkaisuuden ajamiseen. Sen sijaan sosiaalireformistiset naisjärjestöt keskittyivät kotona työskenteleviin, naimisissa oleviin naisiin. (Lewis 1984, 119-125.).
Kaiken kaikkiaan Woolfin keskiluokkaiset, koulutetut ystävät, jotka toimivat eri porvarillisissa ja sosialistisissa järjestöissä, näyttävät vaikuttaneen ratkaisevasti hänen osallistumiseensa eri naisjärjestöihin (Ks Tuomaala 1995, 70-87). Woolfin aktiivinen toiminta jatkui 1920-luvulla fabianistisosialistisessa naisten osuustoimintaliikkeessä, Women´s Co-operation Guildissa (WCG), jonka johdossa toimi hänen ystävänsä Margaret Llewelyn Davies. Naisten osuustoimintakilta oli jäsenmäärältään suurin yksittäinen sosiaalireformistista linjaa ajanut naisjärjestö. Sen toiminnassa korostui sosiaalisen ja taloudellisen tasa-arvon ajamisen ja työläisnaisten kasvatuksen rinnalla naisen rooli vaimona ja äitinä (Woolf 1977; Gaffin 1978, 117-139.).
Liberaalien järjestö London and National Society for Women´s Service ajoi naisten korkeakoulutusta ja ammatillistumista. Women´s Co-operation Guildin tavoin se kuului sotien välisen ajan aseistariisuntaa ajaneeseen naisliikkeeseen ja oli yhteydessä sosialistisiin naisjärjestöihin. Tammikuussa 1931 sihteeri Philippa Stratchey pyysi Virginia Woolfia pitämään järjestön juhlatilaisuudessa naisten koulutusta ja ammateissa toimimisen ongelmia käsittelevän puheen. Juhlapuhe laajeni myöhemmin uutta kirjallista genreä kokeilevaksi The Pargiters -käsikirjoitukseksi sekä siitä eriytyneeksi romaaniksi The Years (1936) ja sen poleemiseksi rinnakkaisteokseksi Three Guineas. Woolf osallistui erityisesti Women´s Servicen kirjastotoimintaan. Hänen korostama julkisten kirjastojen merkitys naisille vapaan tiedon ja muutoksen paikkana tulee esille esimerkiksi teoksessa Three Guineas. Woolf käytti itse yhdistyksen kirjastoa viimeistellessään pamflettia vuosina 1937-1938. ( Esim. Woolf 1980, 145, 239; Black 1984, 187-189.).
Vuorovaikutuksesta ja virikkeistä huolimatta Virginia Woolfin suhde naisasialiikkeeseen oli ristiriitainen koko elämänuran ajan. Kirjailijan itsepintainen pyrkimys kytkeä feminismi pasifismiin muodostui ongelmalliseksi erityisesti 1930-luvun lopulla, sillä fasismin noustessa ja sodanuhan tiivistyessä yhä useammat naisjärjestöt alkoivat muiden kansalaisjärjestöjen rinnalla sanoutua irti aiemmasta pasifismistaan. (181-193; Zwerdling 1986, 242-244.).
Kriittisestä ja etäisyyttä ottavasta asenteesta huolimatta brittiläinen naisaisaliike näyttää olleen Virginia Woolfille merkittävä ajattelun, kirjoittamisen ja argumentaation lähtökohta. Porvarillisten ja sosialististen järjestöjen rajamaastossa liikkunut kirjailija yhdisti esimerkiksi Three Guineas –teoksessa erilaisia ideoita ja tavoitteita poliittiseksi synteesiksi. Sen ytimen muodosti poleeminen utopia ulkopuolisten yhteisön laajenemisesta koko yhteiskuntaa ja kaikkia sukupuolia koskevaksi rauhanomaiseksi vuorovaikutukseksi ja elämänmuodoksi (Tuomaala 1995, 87; Tuomaala 2001.). Toisaalta Three Guineas –teoksessa toistuva metafora naisesta sillalla, 1900-luvun alkupuolen keskiluokkaisen yksityisen ja julkisen elämänpiirin välimaastossa, korosti hänen näkemystään historiallisten kontekstien merkityksistä yhteiskunnallisissa muutoksissa. Niiden edellytyksenä oli sukupuolten muutos yksilöllisinä, elettyinä kokemuksina ja siirtymävaiheina. Mahdolliset maailmat olivat läsnä nykyhetken jaetuissa liikkeissä ja mielikuvissa, mutta ne toteutuivat vain henkilökohtaisesti koetuissa siirtymissä paikoiltaan, silloilla.
Verkko-oppimisprojekti, jossa mm. keskustelualue ja luento kirjasta Oma huone. Sisältää myös 12 sekunnin pituisen audioklipin Woolfin puhetta. Virginia Woolf on Women and Fiction
1915. The Voyage Out.
Woolfin ensimmäinen romaani.
1918. Nighth and Day.
1922. Jacob’s Room.
Woolfin ensimmäinen varsinaisesti modernistinen romaani, jonka päähenkilö Jacob jää vain ohikiitäväksi varjoksi kokeilullisen kerrontatekniikan ansiosta.
1925. Mrs Dalloway.
Yksi Woolfin tunnetuimmista modernistisista romaaneista, jossa yläluokkaisen kotirouvan juhlajärjestelyt risteytyvät muiden henkilöhahmojen näkökulmien kanssa yhden päivän aikana Big Benin lyödessä taustalla.
1927. To the Lighthouse.
Woolfin ehkä onnistuneimpana pidetty modernistinen romaani, jossa tarkastellaan porvarillisen perheen sisäistä dynamiikkaa kokeellisen kerrontatekniikan kautta.
1928. Orlando: A Biography.
Woolfin historiallinen iloittelu, jonka fiktiivinen päähenkilö vaihtaa sukupuolta.
1931. The Waves.
Woolfin kokeilullisin romaani, jossa kaikki kerronta tapahtuu henkilöhahmojen risteytyvien äänien kautta.
1933. Flush: A Biography.
Elizabeth Barrett Browningin spanielin fiktiivinen elämäkerta.
1937. The Years.
Yhden suvun naisten tarina useassa sukupolvessa.
1941. Between the Acts.
Woolfin viimeinen romaani, joka peilaa toisen maailmansodan uhkaa kylänäytelmän kautta.
Novellikokoelmat
Woolf, Virginia
1921. Monday or Tuesday.
1944. A Haunted House and Other Stories.
1989. The Complete Shorter Fiction of Virginia Woolf.
2000. Selected Short Stories.
2001. The Mark on the Wall and Other Short Fiction.
Esseistiikka
Woolf, Virginia
1925. The Common Reader.
Kirjallisuusesseitä.
1929. A Room of One’s Own.
Woolfin tunnetuin feministinen teos, joka tarkastelee naisten ja kirjallisuuden suhdetta.
1938. Three Guineas.
Woolfin toinen pitkä feministinen teos, joka keskittyy yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
1940. Roger Fry: A Biography.
Kirjoitettu Woolfin ystävän Roger Fryn muistoksi.
1942. The Death of the Moth and Other Essays.
1947. The Moment and Other essays.
1958. Granite and Rainbow: Essays.
Tutkimuskirjallisuutta
Banks, Olive
1981. Faces of Feminism: A Study of Feminism as a Social Movement. Oxford.
Barrett, Michèle
1992. Introduction. Teoksessa Michèle Barrett (ed.), Virginia Woolf: On Women and Writing. Her Essays, Assesments and Arguments. London (1979, 1988).
Black, Naomi
1984. Virginia Woolf and the Women´s Movement. Teoksessa Jane Marcus (ed.), Virginia Woolf: A Feminist Slant. London.
Beer, Gillian
1996. Virginia Woolf: The Common Ground. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Bowlby, Rachel
1988. Virginia Woolf: Feminist Destinations. Rereading Literature. Oxford & New York: Basil Blackwell.
1992. Virginia Woolf: Feminist Destinations. London.
Gaffin, Jean
1978. Women and Co-operation. Teoksessa Lucy Middleton (ed.), Women in Labour Movement: The British Experience. Part I – Early Years. London.
Gillespie, Diane Filby
1984. Political Aesthetics: Virginia Woolf and Dorothy Richardson. Teoksessa Jane Marcus (ed.), Virginia Woolf: A Feminist Slant. London.
Hawkes, Ellen
1981. Woolf´s Magical Garden. Teoksessa Jane Marcus (ed.), New Feminist Essays on Virginia Woolf. Lincoln, Nebr.
Homans, Margaret
1993. Introduction. Teoksessa Virginia Woolf: A Collection of Critical Essays. Ed. Margaret Homans. New Century Views. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall.
Kingsley-Kent, Susan
1987. Sex and Suffrage in Britain in 1860-1914. New Jersey.
Koli, Raija
1993. Naisilta kielletty: Virginia Woolf ja naistekstin ongelmat. Naistutkimus 1/ 1993.
Lee, Hermonie
1997. Virginia Woolf. London.
Lewis, Jane
1984. Women in England 1870-1950: Sexual Divisions and Social Change. Brighton.
Marcus, Jane
1981. Thinking Back Through Our Mothers. Teoksessa Jane Marcus (ed.), New Feminist Essays on Virginia Woolf. Lincoln, Nebr.
Marcus, Laura
1997. Virginia Woolf. London.
Minow-Pinkney, Makiko
1987. Virginia Woolf and the Problem of the Subject. Brighton: The Harvester.
1992. Women in Movement: Feminism and Social Action. Revolutionary Thought/ Radical Movement. New York.
Shiach, Morag
1992. Introduction. Virginia Woolf, A Room of One’s Own & Three Guineas. Oxford & New York: Oxford University Press. xii-xxvii.
Showalter, Elaine
1985. ”Virginia Woolf and the Flight into Androgyny.” Showalterin teoksessa A Literature of Their Own: British Women Novelists from Brontë to Lessing. London: Virago.
Tuomaala, Saara
1997. Ulkopuolisten yhteis: Virginia Woolfin feministinen utopia pamfletissa Three Guineas. Naistutkimus-Kvinnoforskining 3/ 1997.
1999. Lastenkamarin tuoksusta juoksuhautojen hajuun: Virginia Woolf ja porvarillisen vallankäytön kritiikki. Historiallinen Aikakauskirja 2/1999.
1970. Downhill All the Way: An Autobiography of the Years 1919-1970. London.
Woolf, Virginia
1993 [1928]. Orlando: A Biography. Ed. Brenda Lyons. London: Penguin Books.
1929. ”Modern Fiction.” Woolfin teoksessa The Common Reader. First Series. London: Hogarth: 292-305.
1938 [1927]. To the Lighthouse. Ed. Ernest Rhys. Everyman’s Library. London: J. M. Dent.
1947 [1925]. Mrs Dalloway. London: Hogarth.
1953. A Writer’s Diary: Being Extracts from the Diary of Virginia Woolf. Ed. Leonard Woolf. London: Hogarth.
1977 [1931]. Introductory Letter. Teoksessa Margaret Llewelyn Davies (ed.), Life as We have Known It: By Co-operative Working Women. London.
1978. The Partigers: The Novel-Essay Portion of The Years. Ed. by Mitchell A. Leaska. London.
1985 [1976]. Moments of Being. Ed. by Jeanne Schulkind. London.
1989 [1985]. A Society. Julk. uudelleen teoksessa Susan Dick (ed.), The Complete Shorter Fiction of Virginia Woolf. London.
1990 [1931]. The Waves. London: Hogarth.
1992 [1929/1938]. A Room of One’s Own & Three Guineas. Ed. Morag Shiach. The World’s Classics. Oxford & New York: Oxford University Press.
Wollstonecraft, Mary
1929. A Vindication of the Rights of Woman. Teoksessa Ernest Rhys (ed.), Mary Wollstonecraft´s Right of Woman and John Stuart Mill’s The Subjection of Woman with an Introduction of Professor G.E.G. Catlin. London.
