Itkuvirret, nykyitkijät ja karjalaisuus

Viime aikoina on sosiaalisessa mediassa ja mediassakin käyty paikoin kiivasta keskustelua suomalaisuuden ja karjalaisuuden suhteista. Huomion keskipisteessä on ollut etenkin Kalevala, mutta keskustelua on käyty myös esimerkiksi karjalaisista itkuvirsistä ja niiden suomalaisista nykytulkinnoista.

Kalevalaseura järjesti 20.5.2022 keskustelutilaisuuden itkuvirsistä. Tilaisuudessa oli läsnä suomalaisia ja karjalaisia nykyitkijöitä, itkututkija ja karjalaisaktivisteja. Osapuolten näkökulmat itkuperinteeseen ja sen nykykäyttöön ovat hyvin erilaisia, eikä keskustelu riittänyt avaamaan koko ongelmakenttää. Tämä olikin selvästi vain alku. Keskusteluille on tarvetta, mutta täytyy yhdessä miettiä, mikä olisi niille hyvä formaatti. 

Aihe on kipeä sekä suomalaisten nykyitkijöiden, karjalankielisten että karjalankielisten nykyitkijöiden kannalta. Meidän suomalaisten on kuitenkin vaikea tajuta sitä vähemmistöasemaa, josta käsin karjalankieliset joutuvat keskustelemaan.

Yritän tässä lähteä purkamaan aihepiiriin laajempia taustoja. Olen käynyt julkisia ja yksityisiä keskusteluita sekä suomalaisten toimijoiden että karjalankielisten kanssa, mutta en tajua lainkaan kaikkea, eikä minullakaan ole antaa isoihin kysymyksiin vastauksia. Kaikki kommentit, ajatukset ja korjaukset ovat kovin tervetulleita!

Mistä on kyse?

Osa suomalaisista karjalaisaktivisteista kertoo suomalaisessa nykyitkujen kentässä olevan piirteitä, jotka satuttavat heitä ja vahingoittavat karjalankielisten asemaa. Osa syyttää suomalaisia nykyitkijöitä kulttuurisesta omimisesta ja karjalaisten hiljentämisestä.

Mistä kaikesta tässä oikein on kyse? Nähdäkseni isoimmat taustaongelmat ovat suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tasoilla ja siinä, että me nykysuomalaiset emme tajua tilannetta karjalankielisten kannalta.

Anneli Sarhimaa on avannut karjalankielisten tilannetta kattavasti kirjassaan Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Suosittelen jokaista suomalaista nykyitkijää lukemaan ainakin sen luvut 1–4 ja 8. Kirja löytyy kirjastoista ja on saatavilla myös kirjakaupoista. Kannattaa lukea myös itkuvirsien jatkumoita tutkivan Viliina Silvosen blogikirjoitus.

Kun emme tunne tilannetta, emme myöskään tajua, mistä kovakin kritiikki nousee ja mikä kaikki omassa toiminnassamme ja puheessamme voi huomaamattamme satuttaa.

Karjalan kieli ja karjalankieliset

Suomessa karjalaisina usein ajatellaan lähinnä vain suomenkielisiä karjalaisia evakkoja tai itäsuomalaisia. Yhteiskunnassa laajemmin ei tiedetä, että

  • karjala on oma kielensä ja suomen läheisin sukukieli
  • se on Suomessa kotoperäinen eli täällä kehittynyt kieli
  • kieltä on puhuttu nykyisen Suomen alueella yhtä kauan kuin suomea
  • se on vakavasti uhanalainen sekä Suomessa että Venäjällä
  • Suomessa arvioidaan olevan noin 5000 karjalan kieltä päivittäin käyttävää ja 30 000 kieliyhteisöön kuuluvaa ihmistä
  • Venäjällä karjalankielisiä arvioidaan olevan noin 50 000–60 000
  • suuri osa karjalankielisten jälkeläisistä on menettänyt sukunsa kielen
  • suomalaiset ajattelivat pitkään karjalan kielen olevan vain suomen murre
  • karjala on ainoa kotoperäinen kieli, jota Suomen perustuslaki ei mainitse

Suomalaisten pitkälti tiedostamattomat asenteet karjan kieltä ja karjalankielisiä kohtaan johtavat siihen, että kieltä ja ryhmää ei nyky-yhteiskunnassa tunnisteta eikä karjalaisten kielellisiä ja kulttuurisia oikeuksia tunnusteta.

Kalevalan ohella juuri itkuvirsiin näyttää tiivistyvän monien karjalankielisten kannalta kipeitä asioita – vaikka on toki myös karjalankielisiä, joita itkut eivät kiinnosta tai jotka eivät näe suomalaisessa nykyitkussa ongelmia. Toisille karjalaisille taas Kalevala ja nykyitkut ovat positiivinen asia.

Erilaiset näkökulmat liittyvät erilaisiin käsityksiin suomalaisuuden ja karjalaisuuden suhteista. Taustalla on myös erilaisia henkilökohtaisia suhteita itkuperinteeseen. (Suomalaisen on tässä kohtaa hyvä muistaa, että vähemmistöiltä ei ole kohtuullista odottaa yksimielisyyttä: yksimielisiä eivät yleensä ole enemmistötkään.)

Yhteiskunnan suhde karjalan kieleen

Karjalaisiin on sotien jälkeen suomalaisen yhteiskunnan eri tasoilla kohdistunut kovaa painetta suomalaistua, eikä kielelle ollut tarjolla perustukea kuten kirjakielen kehittämistä, kielenhuoltoa, omakielisiä aineistoja saati omia kulttuurilaitoksia. Karjalankieliset evakot kohtasivat ruohonjuuritasolla vahvaa torjuntaa ja ryssittelyä, väkivaltaakin. Kouluissa monin paikoin kiellettiin oman kielen puhuminen tai ohjattiin puhumaan yleis- tai kirjakieltä. Monet vanhemmat totesivat, että on parempi kasvattaa lapset suomenkielisiksi ja kastaa luterilaisiksi, jotta näitä ei kiusattaisi tai syrjittäisi.

Samaan aikaan karjalankielisen kulttuurin piirteitä on punottu osaksi suomalaiskansallista kulttuuria, osin suomalaistuneiden karjalaisten itsensäkin toimesta. Joidenkin karjalaisten näkökulmasta tämä on ollut ja on hyvä asia, toisten näkökulmasta taas ei. Kummallakin näkökulmalla on perusteensa ja oikeutuksensa.

Ongelmallista on kuitenkin aina se, jos karjalankielisiä ei lainkaan mainita heitä koskevaa tai heiltä tallennettua perinnettä käsiteltäessä tai jos heidän kulttuurinsa keskeisiä piirteitä kuvataan suomalaisuutena tai suomalaisena muinaisuutena.

Karjalankieliset ovat pyrkineet edistämään kielensä asemaa aktiivisesti 1970-luvulta lähtien, ja 2010-luvulta lähtien on saatu valtioltakin tukea kielen elvytykseen. Tuki ei ole kuitenkaan määrällisesti riittävää eikä luonteeltaan pysyvää. Kieltä ei ole tunnustettu lakien tasolla, joten valtiolla ei ole lakisääteisiä velvoitteita sen suhteen.

Karjalan kielen asema on Suomessa huonompi kuin saamen kielten ja romanikielen. Karjalaisen kulttuurin parissa tavalla tai toisella toimivien olisikin mielestäni hyvä miettiä, miten oma toiminta epäsuorasti tai suorasti vaikuttaa karjalankielisten asemaan Suomessa. Onko sitä mahdollista jollain tapaa aktiivisesti edistää, miten? Tiedänkö karjalankielisten tilanteesta tarpeeksi ja osaanko omalta osaltani levittää siitä oikeaa tietoa?

Ovatko karjalaiset suomalaisia?

Karjalan kielen huono tilanne ja karjalankielisten viimeisen sadan vuoden aikana kohtaamat ongelmat liittyvät siihen, että me suomalaiset olemme pari sataa vuotta halunneet nähdä karjalaiset suomalaisina ja karjalan kielen suomen murteena.

Tilanteessa on ollut myös positiiviset puolensa: karjalankieliset suomen kansalaiset ovat olleet täysvaltaisia suomalaisia. Tämä on kuitenkin edellyttänyt oman karjalaisuuden asettamista suomalaisuuden osaksi, ja monien tapauksessa oman kielen ja kulttuurin siirtämistä vain yksityisen elämän piiriin. Sukupolvien ketjussa tämä on tarkoittanut kielen ja kulttuurin hidasta unohtamista ja sulautumista suomalaisiksi.

Kielitiede on jo pitkään käsittänyt karjalan kielen omaksi kielekseen. Tämä tarkoittaa sitä, että karjalankieliset on mahdollista tajuta omana kansanaan. Ajatus näyttää monille suomalaisille olevan hankala.

Karjalan kielen elvyttäminen ja ylläpito edellyttää käsitystä paitsi kielestä oman kielenään, myös käsitystä karjalankielisistä omana etnisenä ryhmänään.  Tämä on mahdollista huolimatta siitä, että suomalainen ja karjalainen kulttuuri ovat monin tavoin limittäisiä ja läheisiä, ja vaikka ihminen voi tietenkin kokea olevansa sekä karjalankielinen että suomalainen. Suomalaisuushan voi myös tarkoittaa montaa eri asiaa: kielellistä, kulttuurista, etnistä tai kansalaisuuteen liittyvää suomalaisuutta.

Suomalaisuudesta erillinen karjalainen identiteetti

Perinteisesti suomalaiset ovat nähneet karjalankielisen kulttuurin suomalaisuuden osana ja siten täysin vapaasti käytettävissä olevana: sitä on myös ollut mahdollista nimittää suomalaiseksi. Tämä on ollut yhteiskunnassa niin vakiintunut käsitys, että yksittäisiä ihmisiä ei voi syyttää sen omaksumisesta. Olemme kasvaneet kulttuuriin, jossa karjalaisuus on käsitetty suomalaisuuden ala-lajina.

Suomalaisuudesta erillisen julkisen karjalaisen identiteetin syntyminen ja kehittyminen tarkoittaa sitä, että karjalankieliset alkavat vaatia myös Suomessa päätäntävaltaa omaan perinteeseensä, tai ainakin sitä, että karjalankielistä perinnettä ei käsiteltäisi suomalaisena. Kulttuuriseen omimiseen liittyvät keskustelut nousevat tästä asetelmasta.

Tilanteen tekee monimutkaiseksi se, että karjalainen ja suomalainen perinteinen kulttuuri ovat monin paikoin aika lähekkäisiä, ja ne ovat eläneet pitkässä vuorovaikutuksessa. Tästä huolimatta tutkijat ovat todenneet, että Kalevalan ja karjalaisen sekä inkeroisilta tallennetun kansanperinteen käyttöön Suomessa liittyy myös piirteitä, joita voi tarkastella kulttuurisena omimisena (tästä joskus myöhemmin enemmän).

Perinteiset itkuvirsialueet

Monet vanhan kansanperinteen piirteet ovat esiintyneet sekä karjalankielisillä että suomenkielisillä karjalaisilla tai itäsuomalaisilla laajemmin.  Itkuvirret ovat 1800-luvulla olleet leimallisesti karjalankielisten kulttuuria, vaikka eivät täysin poikkeuksetta.

Itkuja on 1800-luvulla ollut käytössä myös ortodoksisia karjalankielisiä ja inkeroisia lähellä eläneillä luterilaisilla inkerinsuomalaisilla ja suomenkielisillä karjalaisilla, ilmeisesti pääosin ortodokseilta omaksuttuina. On myös jokseenkin varmaa, että tuhat vuotta sitten nykyisten suomen murteiden esimuotoja puhuvilla ihmisillä on ollut itkuja – emme tosin tiedä, minkälaisia nämä ovat olleet.

Tallennusaikana itkut ovat olleet leimallisesti karjalaisten (etenkin karjalankielisten), inkeroisten, vepsäläisten ja setukaisten perinnettä. Niissä on ollut merkittäviä paikkakunta- ja kieliryhmäkohtaisia eroja.

Suomessa hyvin tunnettu laulaja ja itkijä Larin Paraske oli inkeroinen. Kannaksen ja Pohjois-Inkerin alueella inkeroisen kieli oli hänen aikanaan sulautunut ympäröiviin inkerinsuomalais- ja kannakselaismurteisiin. Inkeroisilla oli omanlaisensa ja ympäröiviä luterilaisia moninaisempi itku- ja runokulttuuri, joskin pitkä rinnakkaiselo oli vaikuttanut näihinkin. Ilmeisesti karjalaisuuden ja inkeroisuuden suhde on myös historiallisesti ollut hyvin läheinen: inkeroiset ovat paikoin kutsuneet itseään myös karjalaisiksi. Larin Parasken äiti oli kotoisin Suomen suuriruhtinaskunnan puolella rajaa olleesta inkeroiskylästä, minne Paraske meni myös naimisiin. Isä taas oli Venäjän puolen inkeroiskylästä, missä Paraske eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän oli siten ortodoksi ja inkeroinen Venäjällä syntynyt Venäjään kuuluneen Suomen suuriruhtinaskunnan kansalainen, jonka yhteisön kieli oli liukunut suomen kieleksi.

Karjalaisuuden suhde suomalaiseen nykyitkuun

Kaikki toiminta, jossa suomalaiset liudentavat karjalaisuuden käsittämistä myös omana kulttuurinaan, on karjalan kielen tämänhetkisen tilanteen kannalta ongelmallista. Omalle, omaehtoiselle identiteetille on kova tarve. Se on tarpeen myös kielen tunnustamisen, elvyttämisen ja ylläpidon kannalta, ja meidän suomalaisten pitäisi pystyä tukemaan sitä. (Toisaalta on myös karjalaisia, jotka kokevat karjalaisuutensa suomalaisuuden osana ja jotka kokevat tämän tyyppisen keskustelun ongelmallisena.)

Mitä ilmeisimmin on yhä myös karjalaisia ihmisiä, joilla on omakohtainen kosketus oman suvun parissa kulkeneeseen itkuperinteeseen. Tällöin käsitys itkuvirsistä voi olla hyvin erilainen kuin ihmisillä, jotka ovat oppineet itkuperinnettä suomalaisen esitys- ja harrastustoiminnan kautta.

Suomenkielistä nykyitkua ei välttämättä edes tunnista samaksi ilmiöksi kuin oman lähipiirin perinne. Voi tuntua siltä, että oman suvun itkukulttuuri on ollut pakko pitää karjalankielisiin kohdistuneen rasismin ja syrjinnän vuoksi piilossa, ja että se on jotain kiinteästi karjalaiseen identiteettiin, maailmankuvaan ja uskontoon liittyvää. Nykysuomalainen itkuvirsitoiminta voi erilaisuudessaan tuntua monin eri tavoin loukkaavalta. Toisia satuttaa se, että suomalaisilla on tarve itse pitää yllä karjalaisten perinteitä sen sijaan, että pyrittäisiin tukemaan nykykarjalaista kulttuuria.

Vaikka esimerkiksi Äänellä itkijät ry:n piirissä arvostetaan perinteistä karjalaista kulttuuria ja levitetään siitä oikeaa tietoa, voi näkökulma osalla nykyitkijöistä olla erilainen kuin ihmisellä, jolle perinne on omakohtainen, lapsesta asti mukana kulkenut asia. Toisaalta suomalaisissa itkupiireissä on paljon myös ihmisiä, joilla on omat karjalaiset tai karjalankieliset juuret. Tämä ei usein näy ulkopuolelle.

Monien suomalaisten suhde itkuperinteeseen muodostuu arkistoaineiston, tutkimuksen ja pitkienkin yksittäisiin karjalaisiin itkijöihin johtavien opettaja-oppilas -ketjujen kautta, ei suhteesta nykykarjalaisiin yhteisöihin, omaan sukuun tai omiin esivanhempiin.

Loukkaavalta voi karjalankielisestä näkökulmasta katsottuna tuntua myös se, että ensin karjalankieliset on Suomessa pitkälti vaiennettu, ja sitten suomalaiset ottavat karjalaiselle kulttuurille keskeisen piirteen ja tekevät siitä jotain uutta suomalaisten ehdoilla, tuntematta nykyisen karjalankielisen kentän tukalaa tilannetta tai ottamatta sitä huomioon.

Tämänkaltaiset näkemykset ovat monelle suomalaiselle uusia. Suomessa äänessä ovat olleet lähinnä ne karjalaiset, jotka ovat kokeneet karjalaisuutensa asettuvan osaksi suomalaisuutta. Tällöin kaikenlainen karjalaisen kulttuurin ja perinteen esiin tuominen on voinut olla positiivista, vaikka karjalaisuus olisi esitetty suomalaisuuden osana tai sen ehdoilla.

Suomalaisuuden alle piiloutuva karjalaisuus

Nykysuomalaisen itkukentän luomisessa keskeisessä roolissa ovat olleet ihmiset, joilla on omia karjalankielisiä juuria. Ulospäin voi kuitenkin näyttää siltä, että kyseessä olisi ollut vain suomalaisten innostus karjalaisiin itkuvirsiin.

Suomalaisella itkujen ja kansanperinteen kentällä toimii paljon myös suomalaistuneiden karjalaissukujen (sekä suomen- että karjalankielisten evakkojen ja pakolaisten) jälkeläisiä, joista monilla on ensisijaisesti suomalainen identiteetti. Monille juuriaan etsiville karjalaisille suomalainen kansanperinteen kenttä on myös avannut väyliä karjalaiseen perinteeseen ja omien juurien ymmärtämiseen. Nykyitkijöissä on käsittääkseni paljon myös ihmisiä, joilla ei ole karjalaisia juuria. Erilaisia näkökulmia on siis paljon.

Anna-Liisa Tenhusen kirjassa ”Itkuvirren kolme elämää” avataan Äänellä itkijät ry:n syntyprosessia tarkemmin. Osa Suomessa vaikuttaneista karjalankielisistä 1900-luvun lopun itkijöistäkin oli sitä mieltä, että itkuvirsiä oli hyvä siirtää moderneihin ja suomenkielisiin konteksteihin, myös uusiin käyttöyhteyksiin. Tämä ei mitätöi nykyisten karjalaisaktivistien kritiikkiä, mutta tarkoittaa sitä, että asetelma on hyvin monimutkainen.

Nykyitkuja ja karjalaisuutta koskevan keskustelun jakolinjat eivät nähdäkseni kuljekaan yksiselitteisesti karjalaisten ja suomalaisten välillä. Keskeisiä ovat kysymykset erilaisten suomalaisuuksien ja karjalaisuuksien suhteista sekä siitä, mitä kaikkea itkuvirret ovat, keille kaikille ne ovat eri tavoin tärkeitä ja mihin niitä on kenenkin mielestä sopivaa käyttää.

On todella tärkeää, että keskustelua karjalaisuuden ja suomalaisuuden suhteista ja niiden ilmeisistä kipukohdista kuten suomalaistamisesta ja suomalaisista nykyitkuista käydään. Luulen, että sitä käydään vielä kauan. Sitä käydessä kaikkien osapuolten olisi minusta hyvä tajuta toistensa haavoittuvuus.

Pitkä keskustelu

Ongelmat ovat isoja ja osin rakenteellisia. Isommalla tasolla kyse on suomalaisen yhteiskunnan ja karjalankielisen vähemmistön nykyisistä ja historiallisista suhteista. Ruohonjuuritasolla kyse on – kummallakin puolella – ihmisistä, joilla on syvä henkilökohtainen suhde itkuperinteeseen ja erilaisia näkemyksiä sen luonteesta ja nykykäytöstä.

Vähemmistön kannalta kysymys on kuitenkin erilaisella tavalla vaikea ja tärkeä kuin enemmistön. Tätä olisi tärkeää pystyä avaamaan paremmin. Enemmistön ja vähemmistön välillä on myös vaikeaa käydä tasaveroista keskustelua.

Tämä kirjoitus on pikainen yritys hahmotella laajempaa tilannetta itkujen suhteen, ja tarkoitukseni on kirjoittaa aiheesta huolellisemmin myöhemmin. Toivottavasti muutkin pohtivat tilannetta ääneen. Olen todella kiitollinen kaikista eri osapuolten kommenteista ja omien mahdollisten väärinkäsitysteni oikomisista! Yksityisestikin voi kommentoida vaikka sähköpostitse: kati.kallio (at) finlit.fi tai sosiaalisen median kautta.

[Tekstiä päivitetty 4.6.2022 vähän selkeämmäksi.]