Ryhmämme koostuu kymmenestä henkilöstä, joista seitsemän on kasvatustieteiden pääaineopiskelijoita ja kolme sivuaineopiskelijoita. Hanna, Elisa, Iina, Hilla, Miili, Jutta ja Aimee ovat kasvatustieteiden pääaineopiskelijoita ja ovat tänä syksynä aloittaneet yliopisto-opintonsa. Ryhmämme sivuaineopiskelijat tulevat kaikki eri aloilta ja ovat myös hieman eri vaiheissa opintojaan: Satu opiskelee pääaineenaan sosiaalipsykologiaa ja tekee maisterin tutkintoa, Jasmiina opiskelee psykologiaa neljättä vuotta ja Juha-Matti suorittaa teologian kandidaatin tutkintoon kuuluvaa sivuainetta.

Olimme kaikki valinneet lööpin, jossa luki: ”Tutkija paljaana: Tunnusta heikkoutesi julkisesti! Vasta sitten olet olemassa!” Lähdimme pohtimaan aihetta aika spontaanisti ja avaamaan lööppiä eri näkökulmista käsin. Pilkoimme otsikon mielestämme oleellisiin osiin ja keskustelimme siitä, mitä niin heikkoudella, olemassaololla kuin julkisellakin tässä kontekstissa tarkoitetaan. Sen jälkeen lähdimme pohtimaan, minkä tyyppisellä tutkimuksella olisi voinut päätyä otsikon mukaisiin tutkimustuloksiin.

Keskustelumme suuntautui alussa siihen, millaisia erilaisia käsityksiä meillä nousi heikkoudesta. Toisaalta heikkoukset voidaan nähdä houkutuksina, joita on vaikea vastustaa, ja toisaalta luonteenpiirteinä, joita tapaamme pitää heikkouden merkkeinä, kuten ujous. Keskustelussa toimme myös esille omia heikkouksiamme, joita olivat muun muassa irtokarkit, ylianalysointi, stressaaminen ja pienet kädet. Lopputuloksena totesimme, että heikkous on usein subjektiivinen, henkilökohtainen ja vahvasti tilannekohtainen kokemus. Kuitenkin myös kulttuurissamme vallitsee yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mikä on heikkoutta. Miten tutkija päättää, määritteleekö hän itse heikkouden yleisten käsitysten perusteella vai mittaako hän yksilön henkilökohtaisia kokemuksia omista heikkouksistaan?

Siitä, millaista julkista tunnustamista voidaan hyödyntää tutkimuksessa, nousi myös keskustelua. Heti alussa monille tuli mieleen sosiaalinen media ja erilaiset ilmiöt siihen liittyen. Keskustelimme erilaisista sosiaalisessa mediassa leviävistä haasteista, joiden tarkoituksena on saada ihmiset tunnustamaan heikkouksiaan ja täten luoda heistä aidompi tai inhimillisempi kuva (esim. “no makeup challenge”, joka kannustaa naisia lataamaan meikittömiä kuvia itsestään). Julkista tunnustamista voi myös yksinkertaisimmillaan olla se, että ihminen paljastaa ääneen heikkoutensa toiselle ihmiselle. Millaisia julkisen tunnustamisen muotoja tutkija voisi hyödyntää kasvatustieteellisessä tutkimuksessa?

Kaikkein haastavimmaksi koimme väitteen loppuosan “vasta sitten olet olemassa”. Koska olemassaolon käsite tuntui meistä kovin abstraktilta, keskustelua heräsi etenkin siitä, miten olemassaolo voidaan määritellä ja miten sitä voidaan tarkastella tutkimuksessa. Pohdimme, onko olemassaolo muille näkyväksi tulemista vai jotain henkilökohtaisempaa: esimerkiksi muistavatko muut paremmin henkilön, joka puhuu julkisesti heikkouksistaan kuin henkilön, joka puhuu vain vahvuuksistaan, tai toisaalta, kokeeko esimerkiksi ujo henkilö itsetuntonsa nousseen heikkouden julkisen tunnustamisen jälkeen. Pitäisikö olemassaoloa mitata yksilön oman kokemuksen vai muiden ihmisten kokemusten pohjalta?

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen meillä on hyvä tunne ryhmästämme ja mielenkiinnolla odotamme, että pääsemme tutustumaan lähemmin tutkimukseen lööpin takana. Myönnettäköön, että aiheemme tuntuu vielä aika haasteelliselta, mutta olemme valmiita ottamaan tämän haasteen vastaan! Ensi tapaamisella tarkoituksemme on siirtyä kohti konkreettisempaa tutkimussuunnitelman laatimista.