Ote vankilanuoren päiväkirjasta
Aamu nelkytseittemän. Väsyttää, Jartsa kuorsas taas koko yön. Tänäänki me lähetään huovuttamaan. Meillä on meneillään sellanen kurssi, jossa pitää keskustella ryhmissä ja samalla tökkiä neulalla villaa. Mulla ja muilla jätkillä on kuulemma vääränlainen asenne ja sen täytyy muuttua jos me halutaan ikinä pärjätä ku päästään täältä pois. On kuitenki ihan jees, että meillä on tällaisia projekteja, koska täällä neljän seinän sisällä käy aika muuten pitkäks. Mut voitais me tehdä ehkä jotain järkevämpääki ku huovuttaa, Pekalla ja Jarilla on kuitenkin amis vielä kesken. Mä haluaisin vaan enemmän urheilua.
Viime viikolla meillä oli jotain yrittäjäjuttuja. Mulla on ollu jo pienestä pitäen haaveena tulla palomieheks, mutta en kyllä tiedä miten sen nyt käy, ku jouduin pari kuukautta sitten tänne. En kyllä ymmärrä miks meille kerrottiin siitä yrittäjyydestäkään, koska kukaan ei kuitenkaan usko et me pystytään semmoseen kun päästään pois vankilasta. Eilen Marjukka hermostu, koska mä en pystynyt taaskaan keskittymään siihen huovuttamiseen. Mun on vaan niin vaikea olla paikallaan. Marjukka sano mulle, että mulla on selvästi joku ongelma ja mun pitäis mennä johonki testeihin. Mussa on varmaan sit jotain vikana. Marjukka pitää mua tyhmänä.
Niin me taas valutaan pöytien ääreen epämuodostuneiden huopamöykkyjen pariin. Marjukka kattoo mua pahasti, kun tökin neulalla möykkyäni liian vauhdikkaasti. Heittelen Pekkaa huovanpalasilla ja ne tarttuu sen huppariin. Edestä katsotaan mua vihasesti, niin mä lopetan. Marjukka uhkaili, että jos mä jatkan sääntöjen rikkomista, mä en saa osallistua projekteihin muiden jätkien kaa. Mä kyl tajuun, että Marjukka haluu vaa mun parasta ja et mä pääsisin mun elämässä eteenpäin. Normaali elämä tuntuu kaukaselta.
Ote projektityöntekijän päiväkirjasta
Poitsut oli tänäänkin levottomia, ei huovuttaminen onnistunut yhtään. No, tämäkin projekti loppuu ensi viikolla, niin eivät ne kai jaksa yrittää. Kyllä näissä pojissa näkyy kaikista ongelmista huolimatta potentiaalia, mutta nää kurssit nyt on vähän mitä on. Minua kyllä niin harmittaa, että ei saatu sitä opinto-ohjaajaa tänne suunnittelemaan nuorten kanssa heidän tulevaisuuttaan vankilatuomion jälkeen. Resurssit loppuivat kuulemma taas kesken. Kyllä sitä rahaa varmaan löytyisi, mutta ketään ei kiinnosta, mitä täällä vankilassa puuhataan. Pelkkää loputonta byrokratiaa.
Se Antti halusi kai palomieheksi, mutta saas nähdä. Mitä semmoseen pitäisi sanoa kun tällainen jää kuitenkin vain haaveeksi. Poikien pitäisi kyllä oppia ensin normaalia ja kunnollista elämää, ennen kun voi haaveilla tommosista. Näillä pojilla on kyllä ollut koulussa jo hankalaa, ja semmosta näkyvämpää impulsiivisuutta ja sähläämistä. Kouluja on jätetty paljon kesken ja monella onkin täällä diagnosoitu ADHD:ta, masennusta, oppimisvaikeuksia… kirjo on laaja.
Tunneryhmissä pojat vastailivat parhaansa mukaan kysymyksiin, mutta eivät ne oikein ole tajunneet vielä sen ideaa. Piti ohjailla usein aiheeseen, ja toivottua ajattelutapaa ei esiintynyt niiden puheessa. Olisi tärkeää saada pojat tajuamaan oman käyttäytymisensä lähde ja kuinka käytöstä voitaisiin ohjailla parempaan suuntaan.
Mitäs tämän päivän raporttiin pitäisi kirjoittaa. En haluaisi taas kirjoittaa poikien huonosta käytöksestä ja keskittymisvaikeuksista. Rahoittajat haluaisivat kuulla suuria muutoksia ja diagnoosien lieventymistä, jotta voisivat nähdä itsensä sankareina.
(Brunilan tutkimusraportin pohjalta tehty dramatisoitu tarina vankiloiden nuorille suunnatuista projekteista)
Aivan loistava tapa lähestyä tätä teidän aihetta. Hienosti toitte molempien puolet esille ja helposti ymmärrettävään! Kiva oli lukea taas tällainen vähän erilainen blogipostaus. 🙂
Suvi/Ryhmä5
Hei! Kiitos Suvi kommentista, kiva että pidit postauksesta. Meilläkin oli hauskaa kirjoittaa sitä 🙂
Postauksessa tuli monesti esille tämä huovuttaminen keskeisenä toimintana nuorten työpajassa/projektissa. Minua kiinnostaisi kuulla, onko missään kohtaa artikkelia/tutkimusta tuotu esille, minkä alan työntekijät vetävät näitä työpajoja, ja miten juuri tämä huovuttaminen on määräytynyt keskeiseksi toimintamuodoksi? Vai onko kyseessä ollut ennemmin ehkä käden taidot yleensä, joista ehkä esimerkkinä on noussut esille vain huovuttaminen? Tämä jäi vain kiinnostamaan, koska olen itse aikaisemmalta koulutukseltani toimintaterapeutti, ja tiedän, että paljon erilaisia toimintoja käytetään kuntouttavina menetelminä monenlaisissa työpajoissa ja projekteissa, myös vankilaolosuhteissa. Kuitenkin olisi aina ensiarvoisen tärkeää, että valikoitunut toiminta olisi kohderyhmälle mielekästä, tarkoituksenmukaista, tavoitteellista ja riittävästi haasteita tarjoavaa. Voi tietysti olla, ettei tähän “toiminnalliseen puoleen” ole tämän tieteenalan tutkimuksessa kiinnitetty juurikaan huomiota. Heräsikö teillä ajatuksia asian suhteen, miksi juuri huovuttaminen? Mitä muita toimintamuotoja olisi voinut hyödyntää, jos ajatellaan erityisesti nuorten tulevaisuuden speksejä ja yhteiskuntaan integroitumista?
Johanna/Ryhmä5
Hei! Virkistävää luettavaa ja hyvin havainnoillistavaa! Itsekin jäin miettimään kyllä tuota huovuttamista… Ei ehkä tulisi ensimmäisenä vaihtoehtona mieleen… Oliko siitä annettu perusteluja? Olisi kiva kuulla ja oppia itselle ainakin uutta asiaa 🙂
Jemina/R1
Moi Jemina! Kiitos, kiva kuulla.:) Vastasin Johannan kysymykseen, toivottavasti sinäkin saat siitä vastauksia, vaikka hieman pitkä viesti onkin.:D
Hei Johanna!
Kirjoitimme tarinan pyrkien mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen vankiloiden tilanteesta lähteenämme Brunilan tutkimusartikkeli ja erityisesti sen sisältämät nuorten ja projektityöntekijöiden haastattelut sekä tutkijatapaamisessa käymämme keskustelut. Tietenkin oma tulkintamme ja kaunokirjalliset ratkaisut (esim. miten tarinasta saadaan johdonmukainen ja mielenkiintoinen) vaikuttavat lopputulokseen.
Tutkimusartikkelin ja tutkijatapaamisen pohjalta meillä on käsitys, että vankilassa järjestettävät projektit ovat käytännössä sellaisia, joihin on riittävät resurssit ja joiden järjestäjät ovat valmiita tulemaan vetämään toimintaa vankilaan (tämä ei ole itsestäänselvyys). Esimerkkeinä näistä projekteista meille mainittiin yrittäjyys, musiikki ja huovutus. Ideaalitapauksessa projektitoiminta on tietenkin valittu kohderyhmää kehittäväksi ja sille merkitykselliseksi, mutta vankilaympäristössä resurssien rajallisuus tarkoittaa usein sitä, että toiminnan päätavoite on aktivoida vankeja muuten vähätoiminnallisessa ympäristössä.
Huovuttaminen ei ole erityinen projektimuoto vankiloissa, valitsimme sen tarinan vankilassa sillä hetkellä käynnissä olevaksi projektiksi, koska tutkijatapaamisessamme se nousi useammin esiin kuin muut projektit ja koska se mielestämme kuvaa hyvin vankilanuorille suunnattujen projektien luonnetta (aktivoiva tarkoitus). Jälkikäteen huomioiden kirjoittamastamme dramatisoidusta tarinasta saa nuorten suhtautumisesta projekteihin ehkä hieman negatiivisen yleiskuvan – Brunilan tutkimusartikkelista sen sijaan paljastui, että nuoret olivat tyytyväisiä saadessaan jotakin aktiviteettia. Brunila kritisoi tutkimuksessaan erityisesti sitä, että vankilaprojektit eivät johda tutkintoon ja ne ovat lyhytaikaisia pituudeltaan ja vaikutuksiltaan. Kurssista saattaa saada todistuksen, mutta se ei varsinaisesti hyödytä nuorta myöhemmin elämässä.
Mielenkiintoista kuulla kokemuksistasi toimintaterapeuttina peilattuna tähän aiheeseen!:)
Mainittakoon vielä, että vaikkakin Brunilan tekemissä haastatteluissa kävi esille tyytymättömyys projekteihin, tutkimusartikkelissa ei esitetty vaihtoehtoisia toimintamuotoja. Kysymys siitä, millaista toimintaa vankilassa sitten tulisi järjestää, on todella vaikea. Parhaimmillaan nuorille tarjottaisiin ammattiin tähtäävää koulutusta, työkokeiluja ja aluksi ehkä jonkinlaista opinto-ohjausta.:)
Olipa mielenkiintoista ja ajatuksia herättelevää lukemista, kiitos! Pari viikkoa sitten, kun Minerva-torilla tutustuttiin eri tutkimuksiin, tulimme kuuntelemaan teidän esitystä ja aiheenne kiehtoi minua jo silloin! Erityisesti syrjäytymässä olevien / syrjäytyneiden nuorten kohdalla projekti- ja hankemuotoinen toiminta on ongelmallista, koska siitä puuttuu jatkuvuuden tunne. Tuosta ^ vangin päiväkirjaotteestakin paistoi ttyytymättömyys kurssimuotoista ja hyödyttömäksi koettua toimintaa kohtaan. Oikeaa, jatkuvuutta luovaa toimintaa ei saada järjestettyä resurssien puutteen takia. Näihin nuoriin sijoittaminen muun kuin hanke- ja projektitoiminnan muodossa kuitenkin todennäköisesti maksaisi itsensä takaisin.
Moi Aliisa! Kiitos kommentistasi! 🙂 Brunilan vankilassa tekemien havaintojen mukaan vangit olivat pääosin tyytyväisiä, että heille järjestettiin jonkinlaista toimintaa, mutta kuten mainitsitkin, ongelmana ovat juuri projektien lyhytaikaisuus ja se, etteivät ne käytännössä ole hyödyksi nuorten myöhemmässä elämässä. Aivan, olisi varmasti kaikkien eduksi saada nuoret integroitumaan yhteiskuntaan. Ratkaisuja ongelmiin tulisi Brunilan mukaan etisiä yhteiskunnan toiminnasta, eikä yksilöiden “vikoja” korjaamalla.
Tekstiä lukiessa lähti väkisinkin miettimään vankilanuoren kuvaa minäpystyvyydestään ja ulkoisen tuen merkityksestä sen kehitäämisestä positiivisempaan suuntaan.
“Marjukka sano mulle, että mulla on selvästi joku ongelma — Marjukka pitää mua tyhmänä.” — “Se Antti halusi kai palomieheksi — tällainen jää kuitenkin vain haaveeksi.”
Tilanne näyttää molemmin puolin olevan hieman toivoton. Tarjolla olevat resurssit ovat mitä ovat, eikä työntekijän omakaan motivaatio enää (ymmärrettävästi) kukoista vallitsevissa olosuhteissa. Pojilta toivoisi jotain reflektiota omasta toiminnastaan, mutta homman idea ei tunnu aukeavan – “miten opetat oppimaan?”
Varmasti monikin sosiaali- ja kasvatusalan työntekijä kamppailee samojen ongelmien kanssa, kun tekstikirjan teoriat ja ideaalit eivät millään päde käytäntöön niin kuin niiden olisi toivonut.
Todella mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä teksti, joka on kirjoitettu mukavan elävästi!
Moi! Olet asian ytimessä, kun sanot, että tekstiä lukiessa ajatus minäpystyvyydestä nousee esiin. Näin näissä nuorille suunnatuissa projekteissa juuri usein toimitaan: halutaan saada nuoret paikantamaan ongelmat itseensä ja kehittämään tunnetyöskentelyään ja minäpystyvyyttään ongelmien ratkomiseksi. Ongelmia ei nähdä yhteiskunnan rakenteista johtuviksi, vaan juuri yksilön väärään mielentilaan liittyviksi.
Mukavasti eri tyyliin kirjoitettu postaus kuin monet muut, kiitos siitä!
On hyvin silmiä avaavaa nähdä rinnakkain sekä työntekijän että projektin kohteena olevan nuoren päiväkirjamerkinnät. Merkinnästä herää kysymys projektityöntekijän työssä jaksamisesta. Jos hänen asenteensa on jo lipsahtanut noin negatiiviseksi, hän tuskin on tuossa tilassa enää nuorten eduksi työskennellessään.
Olisi mielenkiintoista nähdä muitakin projektityöntekijöiden päiväkirjamerkintöjä. Paistoiko niissä useasti läpi tuollainen uupumus työhön?
Moikka! Valitettavasti meillä on ainoastaan pari projektityöntekijän haastatteluotetta tutkimusaineistosta, jotka ovat inspiroineet tämän “päiväkirjaotteen” kirjoittamisessa. 🙂 Projektityöntekijät ovat monesti tavallaan välikädessä: he toki haluavat oikeasti auttaa nuoria mutta joutuvat toimimaan rahoittajan määrittämillä ehdoilla. He toimivat siis projektin rahoittajan vallan alaisuudessa mutta samalla myös itse käyttävät valtaa nuoriin.
Varmasti usein tiedostamattaan projektityöntekijät tulevat myös uusintaneeksi vallitsevia valtarakenteita eri toimintatapojen (esim. tunnetyöskentely, itsereflektio) kautta. Kun ihmiset ajattelevat, että heidän ongelmansa johtuvat ensisijaisesti heidän vääränlaisesta asenteestaan tai jostain luonteenpiirteestä, he keskittyvät mieluummin itsensä muokkaamiseen eivätkä tarkastele näitä ongelmia laajempina yhteiskunnallisina ilmiöinä. Tämä taas on talouden ja markkinalisoituneen yhteiskunnan edun mukaista, kun ihmiset keskittyvät oman mielentilansa muokkaamiseen sen sijaan, että he yrittäisivät vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin. Projekteissa toimiessaan työntekijät omalta osaltaan edistävät tällaista ajattelutapaa.
Todella kiva postausidea, kiitos! Tämä toi heti teidän tutkimuksenne aiheen enemmän käytännön tasolle ja antoi nimenomaan molempien puolien ajatuksille tilaa. En ole aikaisemmin ajatellut näitä yhteiskunnan järjestämiä kursseja tästä projektimaisuudesta käsin, mutta tämän tutkimuksen kautta pointti kyllä aukeaa.
Muutenkin jotenkin hämmentävää, että vankilanuorille, joilla on paljon haasteita elämässään, annetaan tehtäväksi huovuttaa. Ennemmin näkisin kurssien sisällöt jotenkin sellaisina, jotka tukisivat myöhempää työllistymistä ja elämänhallintaa. Muutenkin tässä jutussa tulee ilmi, että toiminta on kovin lyhytnäköistä: kurssien sisällöt ja rahoitus ovat projektimaisia eikä opinto-ojhjaajaa saatu palkattua. Käsittääkseni vankilasta vapautuminen on kriittinen hetki jatkon kannalta. Ihminen joko palaa vanhaan elämäänsä ja mahdollisesti tekee uusia rikoksia tai saa elämänsä raiteilleen ja menee esimerkiksi opiskelemaan. Jälkimmäinen tuskin kuitenkaan onnistuu ilman turvaverkkoa, jota monellakaan vankilanuorella ei ole, ellei yhteiskunta sellaista tarjoa.
Kiitos kommentistasi Erika!
Mukavaa jos tämä postaus avasi vielä enemmän tutkimustamme.
Olisi todella hienoa jos vankilanuorille saataisiin näihin projekteihin jatkuvuutta ja ne tukisivat juurikin myöhempää elämää auttamalla työllistymistä tai avaisivat mahdollisuuksia kouluttautumiseen. Nämä vankilassa toteutetut projektit ovat sellaisia joihin annettujen resurssien katsotaan riittävän ja ilmeisesti resurssit eivät ole riittävät esimerkiksi tutkintoon tähtäävien kurssien järjestämiseen. Toinen syy projektien puutteellisuuteen on yleensä se, että vankilaan on huomattavasti vaikeampaa saada haluttuja projektien vetäjiä.
Nuorten turvaverkkoa vankilan jälkeiseen aikaan tulisi ehdottomasti vahvistaa ja se varmasti auttaisi jos nämä vankilassa toteutetut projektit toisivat nuorille kauaskantoisempia vaikutuksia, kuten ammattiin tähtäävää koulutusta tai vaikka työhönohjausta. Iina-Tutkijat Paljaana
Heippa! Mielenkiintoista lukea otteita päiväkirjasta. Kävimme viime kerralla keskustelemassa teidän ryhmän kanssa tutkimusten aineistoista ja itselleni heräsi mielenkiinto tutkimusaihettanne kohtaan. Se jäi mietityttämään, että oliko tutkimuksessa otettu huomioon vankiloissa tapahtuvaa ammatillista- sekä lukiokoulutusta? Pikaisen googlettamisen jälkeen näyttäisi kuitenkin siltä, että sitäkin Suomen vankiloissa tarjotaan. Mutta jos opinto-ohjaaja puuttuu vankilan koulutuskuvioista, on varmaan monen vangin kohdalla melko epätodennäköistä, että opintoihin itsenäisesti tulee hakeuduttua.
Hei
Tämä oli hieno, oivaltava ja pysäyttävä tapa tuoda esille jotain niistä hiljaisuuksista, joista ei yleensä puhuta.
Iloinen teistä kaikista.