Rakas päiväkirjani

Ote vankilanuoren päiväkirjasta

Aamu nelkytseittemän. Väsyttää, Jartsa kuorsas taas koko yön. Tänäänki me lähetään huovuttamaan. Meillä on meneillään sellanen kurssi, jossa pitää keskustella ryhmissä ja samalla tökkiä neulalla villaa. Mulla ja muilla jätkillä on kuulemma vääränlainen asenne ja sen täytyy muuttua jos me halutaan ikinä pärjätä ku päästään täältä pois. On kuitenki ihan jees, että meillä on tällaisia projekteja, koska täällä neljän seinän sisällä käy aika muuten pitkäks. Mut voitais me tehdä ehkä jotain järkevämpääki ku huovuttaa, Pekalla ja Jarilla on kuitenkin amis vielä kesken. Mä haluaisin vaan enemmän urheilua.

Viime viikolla meillä oli jotain yrittäjäjuttuja. Mulla on ollu jo pienestä pitäen haaveena tulla palomieheks, mutta en kyllä tiedä miten sen nyt käy, ku jouduin pari kuukautta sitten tänne. En kyllä ymmärrä miks meille kerrottiin siitä yrittäjyydestäkään, koska kukaan ei kuitenkaan usko et me pystytään semmoseen kun päästään pois vankilasta. Eilen Marjukka hermostu, koska mä en pystynyt taaskaan keskittymään siihen huovuttamiseen. Mun on vaan niin vaikea olla paikallaan. Marjukka sano mulle, että mulla on selvästi joku ongelma ja mun pitäis mennä johonki testeihin. Mussa on varmaan sit jotain vikana. Marjukka pitää mua tyhmänä.

Niin me taas valutaan pöytien ääreen epämuodostuneiden huopamöykkyjen pariin. Marjukka kattoo mua pahasti, kun tökin neulalla möykkyäni liian vauhdikkaasti. Heittelen Pekkaa huovanpalasilla ja ne tarttuu sen huppariin. Edestä katsotaan mua vihasesti, niin mä lopetan. Marjukka uhkaili, että jos mä jatkan sääntöjen rikkomista, mä en saa osallistua projekteihin muiden jätkien kaa. Mä kyl tajuun, että Marjukka haluu vaa mun parasta ja et mä pääsisin mun elämässä eteenpäin. Normaali elämä tuntuu kaukaselta.

Ote projektityöntekijän päiväkirjasta

Poitsut oli tänäänkin levottomia, ei huovuttaminen onnistunut yhtään. No, tämäkin projekti loppuu ensi viikolla, niin eivät ne kai jaksa yrittää. Kyllä näissä pojissa näkyy kaikista ongelmista huolimatta potentiaalia, mutta nää kurssit nyt on vähän mitä on. Minua kyllä niin harmittaa, että ei saatu sitä opinto-ohjaajaa tänne suunnittelemaan nuorten kanssa heidän tulevaisuuttaan vankilatuomion jälkeen. Resurssit loppuivat kuulemma taas kesken. Kyllä sitä rahaa varmaan löytyisi, mutta ketään ei kiinnosta, mitä täällä vankilassa puuhataan. Pelkkää loputonta byrokratiaa.

Se Antti halusi kai palomieheksi, mutta saas nähdä. Mitä semmoseen pitäisi sanoa kun tällainen jää kuitenkin vain haaveeksi. Poikien pitäisi kyllä oppia ensin normaalia ja kunnollista elämää, ennen kun voi haaveilla tommosista. Näillä pojilla on kyllä ollut koulussa jo hankalaa, ja semmosta näkyvämpää impulsiivisuutta ja sähläämistä. Kouluja on jätetty paljon kesken ja monella onkin täällä diagnosoitu ADHD:ta, masennusta, oppimisvaikeuksia… kirjo on laaja.

Tunneryhmissä pojat vastailivat parhaansa mukaan kysymyksiin, mutta eivät ne oikein ole tajunneet vielä sen ideaa. Piti ohjailla usein aiheeseen, ja toivottua ajattelutapaa ei esiintynyt niiden puheessa. Olisi tärkeää saada pojat tajuamaan oman käyttäytymisensä lähde ja kuinka käytöstä voitaisiin ohjailla parempaan suuntaan.

Mitäs tämän päivän raporttiin pitäisi kirjoittaa. En haluaisi taas kirjoittaa poikien huonosta käytöksestä ja keskittymisvaikeuksista. Rahoittajat haluaisivat kuulla suuria muutoksia ja diagnoosien lieventymistä, jotta voisivat nähdä itsensä sankareina.

(Brunilan tutkimusraportin pohjalta tehty dramatisoitu tarina vankiloiden nuorille suunnatuista projekteista)