Vallankäyttöä vankilassa

Kristiina Brunilan tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten projektimuotoiseen toimintaan liittyvä valta näkyy rikostaustaisten nuorten koulutuksessa, kuntoutuksessa ja ohjauksessa. Tutkimuksen keskeisiin käsitteisiin ja näkökulmaan voi tutustua Prezin puolella:

http://prezi.com/xkkglar6lx8o/?utm_campaigcopyn=share&utm_medium=

Koko tutkimusainesto koostuu syrjäytymisvaaraan luokiteltuihin ja rikostaustaisiin nuoriin aikuisiin kohdistuvien 2000-luvulla toimineiden koulutusta, ohjausta ja kuntoutusta tarjoavien projektien dokumenteista, projektien tilaisuuksissa Brunilan tekemistä havainnoista ja tutkimushaastatteluista. Brunila on analysoinut 30 nuoriin aikuisiin kohdistuvan julkisrahoitteisen projektin dokumentit ja vieraillut neljässä Etelä-Suomessa toteutetussa projektissa vankilassa ja erilaisissa koulutusorganisaatioissa. Pääpaino tutkimuksessa on rikostaustaisissa nuorissa, mutta siinä hyödynnetään myös EU-rahoitteisista koulutus- ja kehittämisprojekteista kerättyä tutkimusaineistoa, jonka kohderyhmänä ovat olleet syrjäytymisvaarassa nähdyt nuoret.

Tutkimuksen synnyttämiä eli primääriaineistoja olivat haastattelut ja tarkkailu, kun taas luonnollisia eli sekundääriaineistoja olivat dokumentit, jotka olivat jo olemassa ennen tätä tutkimusta.

Tässä tutkimusartikkelissa keskitytään haastatteluihin, jotka on toteutettu vuoden 2010 aikana kymmenen vankilassa elävän tai sieltä vapautuneen nuoren (alle 30v) miehen kanssa. Lisäksi hyödynnetään kahdeksan projektityöntekijän haastatteluja. Projektityöntekijät ovat toimineet julkisella tai kolmannella sektorilla tutkimus-, koulutus-, kehittämis-, ohjaus- ja kuntoutustehtävissä.

Seuraavien haastatteluotteiden kautta tuomme esille tutkimukselle keskeisiä teemoja. Ensimmäisessä otteessa ilmenee haastateltavan nuoren ja projektityöntekijän välillä vallitseva valtasuhde, kun Tomi hakee tukea omalle vastaukselleen vilkaisemalla Raijaa. Toisessa otteessa taas näkyy, miten nuori selittää rikollisuuttaan yksilölähtöisesti.

  • Tomi: se antaa mulle voimaa kun mä tiiän et mä oon aika vahvoil jo tässä jutussa niin tota mun ei tarvi enää pelätä asioita, voin olla se oma itteni eikä tarvi aina olla täydellinen joka asiassa et mä voin kans joskus epäonnistua ja sekin on silti ihan ok et se ei oo paha asia.

Kristiina: vilkasit äsken Raijaa?

Tomi: niin.

Raija: ollaan näitä varmaan keskusteluja käyty täs matkan varrella.

Tomi: ollaan kyl käyty näit juttui läpi.

  • Sami: Mulla ainakii oli ihan rikollinen ajattelutapa, et halusin tehdä rikoksii.

Kristiina: Mitä se rikollinen ajattelutapa tarkottaa?

Sami: et haluu tehdä rikoksii (…). Tääl kun on miettiny asioit niin alkaa tehdä mieli elää normaaliperhe-elämää, käydä töissä ja hoitaa asiat kuntoon.

Aineiston keruu on monipuolista, sillä sitä on hankittu sekä haastattelemalla että sekundääriaineistoista keräämällä. Vaikka aineistoa kerättiin monesta eri lähteestä, ei kaikkia mahdollisia näkökulmia saatu esiin, esimerkiksi eräs virallinen taho hermostui tutkijan kysellessä projekteista, jolloin tutkijalle lyötiin luuri korvaan. Tutkija itse teki haastattelut, ja hänen teoreettinen viitekehyksensä todennäköisesti vaikutti saatavaan aineistoon. Haastattelutilanteissa oli haastattelijan ja haastateltavan lisäksi myös kolmansia osapuolia (projektityöntekijöitä, vanginvartijoita), jotka vaikuttivat tilanteeseen.

-Tutkijat paljaana

Ryhmän esittely ja alkupohdintaa

Ryhmämme koostuu kymmenestä henkilöstä, joista seitsemän on kasvatustieteiden pääaineopiskelijoita ja kolme sivuaineopiskelijoita. Hanna, Elisa, Iina, Hilla, Miili, Jutta ja Aimee ovat kasvatustieteiden pääaineopiskelijoita ja ovat tänä syksynä aloittaneet yliopisto-opintonsa. Ryhmämme sivuaineopiskelijat tulevat kaikki eri aloilta ja ovat myös hieman eri vaiheissa opintojaan: Satu opiskelee pääaineenaan sosiaalipsykologiaa ja tekee maisterin tutkintoa, Jasmiina opiskelee psykologiaa neljättä vuotta ja Juha-Matti suorittaa teologian kandidaatin tutkintoon kuuluvaa sivuainetta.

Olimme kaikki valinneet lööpin, jossa luki: ”Tutkija paljaana: Tunnusta heikkoutesi julkisesti! Vasta sitten olet olemassa!” Lähdimme pohtimaan aihetta aika spontaanisti ja avaamaan lööppiä eri näkökulmista käsin. Pilkoimme otsikon mielestämme oleellisiin osiin ja keskustelimme siitä, mitä niin heikkoudella, olemassaololla kuin julkisellakin tässä kontekstissa tarkoitetaan. Sen jälkeen lähdimme pohtimaan, minkä tyyppisellä tutkimuksella olisi voinut päätyä otsikon mukaisiin tutkimustuloksiin.

Keskustelumme suuntautui alussa siihen, millaisia erilaisia käsityksiä meillä nousi heikkoudesta. Toisaalta heikkoukset voidaan nähdä houkutuksina, joita on vaikea vastustaa, ja toisaalta luonteenpiirteinä, joita tapaamme pitää heikkouden merkkeinä, kuten ujous. Keskustelussa toimme myös esille omia heikkouksiamme, joita olivat muun muassa irtokarkit, ylianalysointi, stressaaminen ja pienet kädet. Lopputuloksena totesimme, että heikkous on usein subjektiivinen, henkilökohtainen ja vahvasti tilannekohtainen kokemus. Kuitenkin myös kulttuurissamme vallitsee yleisesti hyväksyttyjä käsityksiä siitä, mikä on heikkoutta. Miten tutkija päättää, määritteleekö hän itse heikkouden yleisten käsitysten perusteella vai mittaako hän yksilön henkilökohtaisia kokemuksia omista heikkouksistaan?

Siitä, millaista julkista tunnustamista voidaan hyödyntää tutkimuksessa, nousi myös keskustelua. Heti alussa monille tuli mieleen sosiaalinen media ja erilaiset ilmiöt siihen liittyen. Keskustelimme erilaisista sosiaalisessa mediassa leviävistä haasteista, joiden tarkoituksena on saada ihmiset tunnustamaan heikkouksiaan ja täten luoda heistä aidompi tai inhimillisempi kuva (esim. “no makeup challenge”, joka kannustaa naisia lataamaan meikittömiä kuvia itsestään). Julkista tunnustamista voi myös yksinkertaisimmillaan olla se, että ihminen paljastaa ääneen heikkoutensa toiselle ihmiselle. Millaisia julkisen tunnustamisen muotoja tutkija voisi hyödyntää kasvatustieteellisessä tutkimuksessa?

Kaikkein haastavimmaksi koimme väitteen loppuosan “vasta sitten olet olemassa”. Koska olemassaolon käsite tuntui meistä kovin abstraktilta, keskustelua heräsi etenkin siitä, miten olemassaolo voidaan määritellä ja miten sitä voidaan tarkastella tutkimuksessa. Pohdimme, onko olemassaolo muille näkyväksi tulemista vai jotain henkilökohtaisempaa: esimerkiksi muistavatko muut paremmin henkilön, joka puhuu julkisesti heikkouksistaan kuin henkilön, joka puhuu vain vahvuuksistaan, tai toisaalta, kokeeko esimerkiksi ujo henkilö itsetuntonsa nousseen heikkouden julkisen tunnustamisen jälkeen. Pitäisikö olemassaoloa mitata yksilön oman kokemuksen vai muiden ihmisten kokemusten pohjalta?

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen meillä on hyvä tunne ryhmästämme ja mielenkiinnolla odotamme, että pääsemme tutustumaan lähemmin tutkimukseen lööpin takana. Myönnettäköön, että aiheemme tuntuu vielä aika haasteelliselta, mutta olemme valmiita ottamaan tämän haasteen vastaan! Ensi tapaamisella tarkoituksemme on siirtyä kohti konkreettisempaa tutkimussuunnitelman laatimista.