Helpottuneet, mutta haikeat fiilikset

Tutkijatentin jälkeinen tunnelma ryhmässämme oli täynnä helpotusta, mutta ennen kaikkea ylpeyttä! Toimimme yhtenäisesti, itsevarmasti, kriittisesti ja johdonmukaisesti tutkijaamme Anne Nevgiä kunnioittaen. Tätä porukkaa tulee ikävä!

Huomasimme, että vielä tutkijatentin aikanakin opimme paljon uutta. Toisaalta itseluottamus kasvoi, kun tajusimme, kuinka hyvin loppujen lopuksi jo osasimme asian. Olimme onnistuneet hyvin muutaman vaikeamman termin suomennoksessa ja esille ottamamme tutkimuksen heikkoudet tai tarkennusta vaativat seikat olivat myös Nevgin mielestä hyviä pointteja. Etukäteen suunnittelemamme kysymykset, jotka halusimme tentissä esittää, olivat yllätykseksemme ohi jo kahdessakymmenessä minuutissa. Onneksi muutama ryhmäläisemme sai kaivettua mielensä sopukoista aikaisemmin yhdessä pohdittuja kysymyksiä (pisteet sinne, tiedätte kyllä kenelle :D).

Varjoryhmätoiminnan aikana ymmärsimme, kuinka paljon yhtäläisyyksiä meillä oli fysiikan opettajien tutkimuksen kanssa (esimerkiksi samankaltaiset kysymykset omalle tutkijalle). Saimme varjoryhmältä hyvää palautetta kysymyksistämme ja erityisesti niiden jaottelusta teemoihin. Pääotsikkomme olivat Tutkimuksen voimasanat- kirjasta poimitut: perusteet (tutkimuksen lähtökohtien arviointi), luotettavuus (toistettavuus, validiteetti/reliabiliteetti) ja merkittävyys (tulosten yleistettävyys, hyöty käytännössä). Puheenjohtaja alusti jokaista kysymystä kertomalla esimerkiksi “Seuraava kysymys liittyy aineiston hankintaan.” ja antamalla sen jälkeen puheenvuoron kysyjälle. Tämä helpotti myös meitä itseämme hahmottamaan tentin edistymistä ja pitämään kiinni punaisesta langasta.

Tentin ja varjoryhmän toiminnan jälkeen meille jäi vielä hetki aikaa jutella Nevgin kanssa. Keskustelimme jo tentin aikana esille nousseista kysymyksistä mm. opettajien koulutukseen liittyen. Nevgi pohti erityisesti sitä, mihin hänen tutkimustaan voitaisiin soveltaa ja kuinka opettajien koulutusta parantaa. Esiin nousi ideoita muun muassa opetusharjoittelun lisäämisestä, vertaismentoroinnista ja yhteisöllisestä opettamisesta.

Jos opettamisesta tehtäisiin yhteisöllistä, se voisi tapahtua esimerkiksi pareittain. Näin tapahtuvassa opetuksessa opettajaparien välille voisi syntyä vahva luottamussuhde ja rakentavan kritiikin antaminen ja vastaanottaminen olisi luonteva osa vuorovaikutusta. Pari pystyisi tarkastelemaan toisen opettamista objektiivisesti ja kertomaan, mitä kannattaisi tehdä toisin. Yhdessä olisi helppo työskennellä, kun päämäärät ja tavoitteet opetuksessa olisivat samat. Lisäksi omat opetustaidot kehittyisivät nopeammin, kun omaa tekemistä voisi peilata toiseen ja samalla oppia uutta. Yhdessä työskennellessä olisi käytettävissä myös laajempi tieto- ja kokemusvarasto (hiljainen tieto) sekä enemmän näkökulmia ja mielipiteitä asioihin. Toisaalta yhteisöllinen opettaminen vaatii paljon. Opettajalla tulee olla hyvät ihmissuhdetaidot ja kyky ottaa rakentava kritiikki vastaan, motivaatiota kehittyä ja mennä epämukavuusalueille. Toisen ihmisen kritiikki saattaa osua liian lähelle “minää”, ja sen takia kaikki eivät ole valmiita kehittymään ja altistumaan reunatuntemuksille. Vaarana olisi myös henkilökemioiden kohtaamattomuus.

Kun kurssi alkoi, tuntui, että kesä ei lopu koskaan, marraskuun ankeat illat ja tutkijatentti odottavat vasta kaukana tulevaisuudessa. Mutta tässä sitä nyt ollaan, melkein kolme kuukautta myöhemmin. Mitä siis kurssin aikana opimme, mitä jäi mieleen?

Rakentava kritiikki: Vaikka teimme paljon oppimistehtäviä ja luimme Tutkimuksen voimasanat -kirjaa, kurssin aikana ei kuitenkaan päässyt kehittymään selkeää monipuolista käsitystä tieteellisen tutkimuksen tekemisestä. Pääasiassa keskityimme vain oman ryhmämme aiheeseen. Jos posterit ja muut muiden ryhmien esitykset tutkimuksestaan oli tarkoitettu opettamaan monipuolisesti eri tutkimusmetodeja, se ei välttämättä toiminut.

Ruusut: Nevgin mielenkiintoinen tutkimus tuli koluttua ahkerasti läpi muutamaan otteeseen, joten osaisimme arvioida sitä unissammekin. Ryhmätyöskentelyn ja Google Driven ansiosta opimme antamaan omia tekstejämme ja idealuonnoksiamme muiden nähtäväksi sekä ennen kaikkea sietämään keskeneräisyyttä. Myös luottamus kurssikavereihin kasvoi, kun tajusimme, että kurssin tehtäviä ei voi eikä kannata tehdä yksin.

Viimeiseksi, mutta ei vähäisimmäksi, opimme tuntemaan toisemme! Kun alkujännitys ryhmässämme purkautui, huumori pääsi irti ja meistä muotoutui hyvin yhteen toimiva tiimi. Ryhmässämme oli tasavertainen, kannustava, rento ja arvostava ilmapiiri. Omia ideoita oli helppo esittää, kun jokaista kuunneltiin. Kaikki panostivat kurssiin parhaansa mukaan – vapaamatkustajia ei onneksemme ollut. Ehdoton plussa oli ryhmämme heterogeenisyys, sillä ryhmämme koostui eri-ikäisistä monen eri tiedekunnan oppilaista. Ryhmästä sai myös vertaistukea, kun jokin kurssiin liittyvä asia ahdisti tai turhautti. Oli helpottavaa huomata, miten samanlaisia fiiliksiä kaikilla oli. Opiskelun ei kuulukaan olla yhtä flowta – motivaatio saa olla välillä hukassa. Parasta oli taas löytää into tekemiseen – yhdessä.

Kiitos siis vielä kerran ihanat yliopisto-opettajat: Emma, Hanna, Kasimira, Sipuliina, Arto, Jemina, Virve, Tuuli ja Jasmin!