Nimikkotutkimuksemme aineistona on Jenni Vartiaisen kehittämistutkimus, jossa tutkittiin pienten lasten tutkimuksellisen luonnontieteiden opiskelun edistämistä tiedekerho-oppimisympäristössä. Tutkimus toteutettiin vuosina 2013-2014. Aineiston kerääminen suoritettiin leikillisissä tiedekerhoissa, jotka järjestettiin Helsingin Kumpulan tiedekampuksen LUMA-keskuksessa. Kerhokertoja oli yhteensä 20 ja lapsia tutkimukseen osallistui kaiken kaikkiaan 224. Lapset jaettiin iän mukaan 3-4-vuotiaiden ja 5-6-vuotiaiden ryhmiin, ja kerrallaan kerho koon suuruus oli kahdeksan lasta. Lopullisessa tutkimuksessa hyödynnettiin kuitenkin ainoastaan 5-6-vuotiaiden kerho tuokioista saatua dataa. Tiedekerhoihin osallistuminen oli vapaaehtoista sekä maksullista, ja sen järjestäminen tapahtui vapaa-ajalla.
Tutkimus toteutettiin tapaustutkimuksena, jossa data kerättiin lasten huoltajille suunnatun kyselyn ja narratiivien avulla. Kerättyä dataa analysoitiin teorialähtöisellä sisällönanalyysillä. Syitä datan keräämiseen huoltajilta oli kaksi. Ensiksikin 3-6-vuotiaat eivät välttämättä pyydettäessä pystyisi muistamaan seikkoja, jotka heitä tiedekerhossa askarruttivat. Lisäksi lapset tavallisesti kysyvät kysymyksiä silloin, kun tuntevat olonsa turvalliseksi. Näin ollen tutkimuksen kannalta oli kiinnostavaa, toivatko lapset tiedekerhossa käsiteltyjä asioita esille myös kotiympäristössä. Tutkimusaineisto koostui siis vanhemmille suunnatun kyselyn lisäksi Vartiaisen itse keräämästä aineistosta. Tutkija oli itse mukana tiedekerhoissa havainnoimassa tilannetta, ja keräsi samalla tutkimusdataa lasten puheen ja kerho tilanteessa kuvattujen videoiden avulla. Videomateriaalia kertyi yhteensä noin 500 lapsesta, mutta lopulliseen analyysiin siitä hyödynnettiin vain kolme prosenttia, eli muutaman lapsen verran.
Videomateriaali litteroitiin eli saatettiin tekstimuotoon:
[Lapset tunnustelevat limaa sormillaan ja nauravat.] Ohjaaja: ”Miltäs se, miltä tuntuu, jos siellä yrittää liikuttaa sormee tosi nopeesti?” Essi: ”Ei, ei pääse liikkuu.” Ohjaaja: ”Ei pääse liikkumaan. Miltäs se tuntuu jos ei kerran pääse liikkumaan?” Joonas: ”No tämmöseltä, et jää sormet kii.” (video)
Lapsien kielellinen aines on yleensä lyhyttä ja ytimekästä. Tutkijan esittämillä lisäkysymyksillä saada tarkempaa tietoa lapsien havainnoista.
Tutkimuksen aineistolla on pyritty vastaamaan seuraavaan päätutkimuskysymykseen: millaiset ominaisuudet tulee olla aikaan ja paikkaan sitomattomassa tiedekerho-oppimisympäristössä, jonka tavoitteena on edistää lasten tutkimuksellista luonnontieteiden opiskelua ja tutkimisen taitojen harjoittelua? Tarkentavana alakysymyksenä on: Millaista pienten lasten tutkimuksellinen luonnontieteiden opiskelu on tiedekerho-oppimisympäristössä ja mitä tukea se vaatii?
Tutkimuksesta ja sen aineistosta nousee meidän mielestämme esille muutamia kysymyksiä.
Ensiksikin se, että huoltajat ilmoittivat lapsensa tutkimukseen, herättää kysymyksiä: voidaanko olettaa, että lasten vanhempien varallisuus ja lasten oma henkilökohtainen tai aiempi kiinnostus luonnontieteitä kohtaan olisivat vaikuttaneet tutkimuskohteeksi valikoitumiseen? Toiseksi, jos tämä pitää paikkaansa ja tutkimuksen tarkoituksena olisi kuitenkin kehittää universaali käytäntö, herää jatkokysymys siitä: miten otetaan huomioon sellaiset lapset, joilla omaa kiinnostusta ei ole tai perheen varallisuus on vähäisempi? Ovatko lisäksi tällaisella tutkimuksella saadut tulokset siis yleistettävissä, kun koko ikäluokkaa taustoista riippumatta ei päästä tutkimaan?
Havainnointi tutkimusmenetelmänä toimii hyvin tutkittaessa lasten oppimista, kuten nimikkotutkimuksemme aineistossa todetaankin. Sen sijaan kyselyiden ja haastatteluiden tekeminen ja toteuttaminen lasten kanssa on tutkimusmetodina huono, sillä lasten vastaukset ovat usein lyhyitä ja he pyrkivät vastaamaan miellyttäen kysyjää.
Vartiainen tuo selvästi puheessaan ilmi sen, kuinka luonnontieteiden sisällyttäminen varhaiskasvatukseen olisi melko helposti toteutettavissa. Koska arjen kokemukset ovat täynnä luonnontieteellisiä ilmiöitä, ei erilaisten luonnontieteellisten kokeiden tekeminen vaatisi sen erikoisempia järjestelyjä tai materiaaleja. Opettaja ei esimerkiksi tarvitse luonnontieteen alan koulutusta kyetäkseen havainnoimaan ja ihmettelemään luonnon ilmiöitä yhdessä lasten kanssa. Oppimisen tulisikin näin olla leikillistä ja lapsilähtöistä, aikuisen tarjotessa lähinnä mahdollisuuksia, käsitteistöä ja yhdessä pohtimisen iloa oppimistuokioihin.
Ryhmä 9
Onpas teillä mielenkiintoinen aihe tarkasteltava! Jenni Vartiaisen pitämä luento luonnontieteiden opettamisesta aikaisemmin syksyllä lastentarhaopettaja-opiskelijoille sai minut avaamaan nimenomaan teidän blogikirjoituksen.
Heti ensimmäistä kappaletta lukiessa minulle heräsi kysymys, että miksi Vartiainen on ottanut lopullisessa tutkimuksessaan ainoastaan 5-6-vuotiaiden tuokioista saadut materiaalit. Oliko tutkimuskohde liian laaja vai mitä?
Kuten Vartiainen luennolla mainitsi, niin moni varhaiskasvatuksen ammattilainen kokee luonnontieteiden opettamisen vaikeana. Tämä on mielestäni hyvin valitettavaa, koska niin kuin Vartiainen havainnollisti luennolla niin luonnontieteiden opettaminen päiväkodissa on suhteellisen vaivatonta. Yksinkertaisilla ja helposti saatavilla olevien materiaalien avulla voi loihtia erilaisia ihmettelemisen kohteita lapsille.
Hyvää pohdintaa lasten vanhempien varallisuudesta ja lasten omasta henkilökohtaisesta kiinnostuksesta luonnontieteitä kohtaan. Tutkimus minun mielestäni myös rajaa huono-osaiset perheet ja lapset ilman kiinnostusta luonnontietä kohtaan tämän blogikirjoituksen perusteella. Mietin myös miten paljon vanhempien oma kiinnostus luonnontieteitä kohtaan on vaikuttanut lapsen ilmoittamiseen tiedekerhoon. Kiinnostaa myös tietää, että missä näitä tiedekerhoja on mainostettu. Olisikohan samankaltaisen tutkimuksen voinut toteuttaa päiväkotiympäristössä, jolloin eri yhteiskunnan tasoista lähtöisin olevia lapsia olisi voinut tutkia riippumatta heidän omasta henkilökohtaisesta kiinnostuksesta.
Ayda Jodayri Hashemizadeh, ryhmä 6
Lähteet
Jenni Vartiainen, 25.9.2017, Helsinki, luento, Opetuksen suunnittelu, toteutus ja arviointi
Moikka, kiva kun pidit tekstistämme!
Vartiainen kertoi meille, että tutkimusjoukon ulkopuolelle jäivät 3-4-vuotiaat, sillä heidän kielellinen ilmaisunsa ei ole välttämättä kehittynyt riittävästi havaintojen kuvailun tutkimista varten.
Tutustu myös blogikirjoitukseemme, jossa käsittelemme lisää tätä aihetta!
Täytyy myöntää, että “lasten tiedekasvatus” ei aluksi terminä herättänyt minussa suurta mielenkiintoa, koska en pohtinut sitä sen syvemmin. Kuitenkin Jenni Vartiaisen pitämän luennon jälkeen ennakkoluuloni katosivat ja mielenkiintoni heräsi, mikä sai minut myös lukemaan teidän blogitekstinne. Taisin siis syyllistyä samaan kuin monet varhaiskasvattajat, jotka pitävät lasten tiedekasvatuksen toteuttamista vaikeana. Tämän vuoksi on tärkeää, että näistä asioista puhutaan ja ennakkoluuloja kumotaan!
Lapsilla kaikenlaisen tutkimisen halu ja tarve on suuri, joten mikä olisikaan parempaa, kuin asioiden tutkiminen yhdessä leikillisesti ja lapsilähtöisesti, kuten hyvin kirjoititte. Vaikka itse en ole ollut niin kiinnostunut fysikaalisista ja kemiallisista ilmiöistä, voisi tällainen lähestymistapa tieteeseen olla mielenkiintoinen ja opettavainen myös kasvattajalle. Näin he voivat huomata, ettei tiedekasvatuksen toteuttaminen olekaan niin hankalaa.
Pohdimme omassakin ryhmässämme sitä, miten vaikeaa on tutkia, jos tutkimusmenetelmänä käyttää pelkästään lasten haastatteluja ja niiden pohjalta tehtyjä vastauksia. Hyvä että tutkimuksessanne käytettiin muitain menetelmiä. Lisäksi yhdyn tekstiinne sekä edeltävään kommenttiin siinä, että on valitettavaa jos tutkimuksesta rajautuivat pois vähävaraisemmat perheet, sekä sellaiset lapset ja heidän vanhempansa, jotka eivät ole niin kiinnostuneita tällaisista aiheista.
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä ja onnistuneesta pohdinnasta!
Täytyy myöntää, että “lasten tiedekasvatus” ei aluksi terminä herättänyt minussa suurta mielenkiintoa, koska en pohtinut sitä sen syvemmin. Kuitenkin Jenni Vartiaisen pitämän luennon jälkeen ennakkoluuloni katosivat ja mielenkiintoni heräsi, mikä sai minut myös lukemaan teidän blogitekstinne. Taisin siis syyllistyä samaan kuin monet varhaiskasvattajat, jotka pitävät lasten tiedekasvatuksen toteuttamista vaikeana. Tämän vuoksi on tärkeää, että näistä asioista puhutaan ja ennakkoluuloja kumotaan!
Lapsilla kaikenlaisen tutkimisen halu ja tarve on suuri, joten mikä olisikaan parempaa, kuin asioiden tutkiminen yhdessä leikillisesti ja lapsilähtöisesti, kuten hyvin kirjoititte. Vaikka itse en ole ollut niin kiinnostunut fysikaalisista ja kemiallisista ilmiöistä, voisi tällainen lähestymistapa tieteeseen olla mielenkiintoinen ja opettavainen myös kasvattajalle. Näin he voivat huomata, ettei tiedekasvatuksen toteuttaminen olekaan niin hankalaa.
Pohdimme omassakin ryhmässämme sitä, miten vaikeaa on tutkia, jos tutkimusmenetelmänä käyttää pelkästään lasten haastatteluja ja niiden pohjalta tehtyjä vastauksia. Hyvä että tutkimuksessanne käytettiin muitakin menetelmiä. Lisäksi yhdyn tekstiinne sekä edeltävään kommenttiin siinä, että on valitettavaa jos tutkimuksesta rajautuivat pois vähävaraisemmat perheet, sekä sellaiset lapset ja heidän vanhempansa, jotka eivät ole niin kiinnostuneita tällaisista aiheista.
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä ja onnistuneesta pohdinnasta!
Sofia Airas, ryhmä 8