Arniika Kuusiston ja Saila Poulterin artikkelissa Moniarvoinen varhaiskasvuympäristö lapsen katsomuksen peilinä (2017) käsitellään sitä, kuinka katsomuksellisen kasvatuksen tulisi olla olennainen osa varhaiskasvatusta ja kuinka sen sivuuttaminen on lasten oikeuksien polkemista. Katsomuskasvatuksella tarkoitetaan yksinkertaisimmillaan, sekä uskontokatsomuksien käsittelyä, että myös ei-uskonnollisten katsomusten käsittelyä. Kuusisto ja Poulter argumentoivat väitteensä ottamalla esille sekä 2003 uudistetun uskonnonvapauslain, joka korostaa yksilön positiivista oikeutta uskontoon (s.3), että Yhdistyneiden Kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksen. YK:n sopimus (1959) kuvailee aihetta seuraavanlaisesti: Myös vähemmistöryhmään tai alkuperäiskansaan kuuluvalla lapsella on oikeus omaan kulttuurinsa, uskontonsa ja kielensä.
Lapsen oikeus katsomuskasvatukseen on myös pedagogiselta kannalta oikeus. Tutkijat eivät sitä suorasanaisesti mainitse artikkelissaan, mutta Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa (23.10.2017) he kertovat katsomuskasvatuksen olevan huomioitu myös vuoden 2016 varhaiskasvatussuunnitelmassa ja esiopetuksen opetussuunnitelmaperusteissa.
Varhaiskasvatuslaissa (2017) onkin osia, jotka viittaavat siihen, ettei katsomuskasvatusta pitäisi vältellä päiväkotiarjessa. Erityisesti ensimmäisen luvun 2 a§ momentti 6:n mukaisesti päiväkodin tulisi katsomuskasvatuksellaan: “antaa kaikille lapsille yhdenvertaiset mahdollisuudet varhaiskasvatukseen, edistää sukupuolten tasa-arvoa sekä antaa valmiuksia ymmärtää ja kunnioittaa yleistä kulttuuriperinnettä sekä kunkin kielellistä, kulttuurista, uskonnollista ja katsomuksellista taustaa.” Katsomuskasvatuksen tavoitteena on auttaa lapsia ymmärtämään ja kunnioittamaan niin omia, kuin toisten lasten ja perheiden katsomuksellisia perinteitä. Sen tehtävä on siis toisin sanoen kertoa tutustumismielessä erilaisista maailmankatsomuksista ja niihin liittyvistä tavoista ja näin laajentaa lapsen hyväksynnän piiriä.
Kysymys kuuluukin, palveleeko päiväkoti yhtä myönteisesti ja identiteettiä kunnioittavasti kaikkia sen arkeen osallistuvia? Lapset tulevat eri taustoista myös katsomuksellisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tämän hetken vallitsevin katsomuksellinen kulttuuri päiväkodissa lienee sekulaari luterilaisuus, vaikka monesti kuuleekin sanottavan, ettei uskonto näkyisi päiväkodin arjessa. Uskonnon näkymättömyys perustellaan pyrkimyksellä saada neutraali ja kaikille sopiva kasvatusympäristö. Todellisuudessa tämä käytäntö on johtanut siihen, että uskonnosta puhumisesta, ilmaisemisesta tai kysymisestä on muodostunut eräänlainen tabu. Kun lapsi kysyy uskontoon liittyvistä asioista, kuten “mitä isoäidille tapahtuu kuoleman jälkeen?” (Kuusisto ja Poulter, 2017, s.3), on aikuisen velvollisuus vastata lapsen kysymykseen, eikä torjua sitä. Torjuminen on myös kannanotto, eikä tue lapsen pedagogista oikeutta saada vastaus pohtimaansa asiaan. Kysymyksen ohittaminen viestittää lapsille, ettei aiheesta ole sallittua puhua ja näin vahvistaa uskonnosta keskustelemisen tabua entisestään.
Sekulaarinen neutraalisuus osoittautuu näennäiseksi, koska juuri sekulaarisesta agnostisuudesta muodostuu vallitseva kulttuuri, joka viestii toisarvoisuutta niille lapsille, jotka tulevat ei-sekulaarisista taustoista. Ikään kuin lapsen oma uskonnollisuus ei olisi yleisesti hyväksyttyä. Näin muodostuu tiedostamatonta syrjimistä, joka on vahingollista lapsen hyvinvoinnille. Kulttuurinen tai katsomuksellinen neutraalisuus on myös itsessään mahdottomuus, koska jokaisella on oma katsomuksensa, oli se sitten uskonnollinen, tai ei-uskonnollinen. Kasvattajat ovat myös arvokasvattajia ja olisi tärkeää, että he itse tiedostaisivat oman arvomaailmansa jonka pohjalta tekevät työtään.
Katsomuksellista toiseuttamista harrastetaan arjessa myös kasvatustekojen kautta. Esimerkkinä Kuusisto ja Poulter esittäävät tapaukset, joissa ryhmä vierailee kirkossa (voi olla myös synagooga tai moskeja) Lapset, jotka eivät saa osallistua vierailuun sijoitetaan kyseiseksi ajaksi pienempien ryhmään tekemään jotain muuta, mikä voidaan tulkita ikään kuin rangaistuksena (Kuusisto ja Poulter, 2017, s.6). Tämä käytäntö ei pelkästään polje lapsen oikeutta tutustua ikätovereidensa kulttuureihin (momentti 6 ylhäällä), eikä se myöskään ole kunnioittava toimintapa lasta kohtaan (kts. Varhaiskasvatuslaki 2 a §, momentti 5 “tavoitteena turvata lasta kunnioittava toimintatapa”).
Tässä esimerkissä olisi myös syytä miettiä, onko lapselta itseltään kysytty tahtooko hän osallistua kirkkoretkeen, vai onko asiasta keskusteltu vain perheen kanssa. Tulisikin muistaa, että Yk:n lapsen oikeuksien mukaan “Lapsella on oikeus sanoa mielipiteensä asioista jotka koskevat häntä itseään. Aikuisten täytyy selvittää lasten mielipide ennen kuin he tekevät lasta koskevia päätöksiä. Lasten mielipide tulee ottaa huomioon päätöksissä. Aikuisten täytyy perustella päätökset lapselle ymmärrettävästi”, sekä Varhaiskasvatuslaki 7b§ (8.5.2015/580) “Lapsen varhaiskasvatusta suunniteltaessa, toteuttaessa ja arvioidessa lapsen mielipide ja toivomukset on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehityksensä edellyttämällä tavalla.”
Yk:n vuonna 1989 ratifioima lasten oikeuksien julistus määrittääkin, että lapsella on muun muassa oikeus kieleen, mielipiteeseen, yksityisyyteen, sekä ajatuksen-, mielipiteen- ja uskonnonvapauteen (https://unicef.studio.crasman.fi/pub/public/pdf/LOS_A5fi.pdf). Näin ollen katsomuskasvatusta varhaiskasvatuksessa voidaan perustella juurikin lapsen oikeutena uskontoon. Lapsen oikeutta mielipiteeseen, identiteettiin tai uskontoon ei määritellä siis aikuisesta ja hänen näkemyksistään tai tarpeistaan käsin vaan lapsen tarpeista ja oikeudesta. Kyse ei ole siitä, mitä varhaiskasvattaja arvovaltaisesti haluaisi tehdä, vaan laki tukee hänen velvollisuuttaan katsomuskasvattajana.
Näin ollen lapsen katsomusaiheiset kysymykset eivät ole sivuutettavissa, vaan niihin tulisi voida vastata jollain tavoin. Onhan niin, että lapsella on yhtäläinen oikeus tulla kuulluksi niin katsomuksellisten, kuin vaikkapa kulttuurillisten kysymyksiensä kanssa. Kasvattajasta, joka ei välttämättä jaa lapsen katsomusta, voivat tällaiset kysymykset ja niihin vastaaminen tuntua haastavilta, mutta onkin hyvä muistaa, ettei kysymyksiin aina ole oikeaa vastausta, eikä kaikkea tarvitse tai edes voi tietää. Riittävää on, että kuuntelee ja herättelee lasta esimerkiksi itse pohtimaan omaa näkemystään asiaan tukien lapsen omaa ajattelua.
Lähdeluettelo:
Kuusisto A. & Poulter S., (2017) Moniarvoinen varhaiskasvuympäristö lapsen katsomuksen peilinä. Teoksessa: Haapasalo, Petäjä, Vuorelma-Glad, Sanden, Pulkkinen, Tahvanainen (toim.) in press., Varhaiskasvatus katsomusten keskellä, Helsinki: Lasten Keskus.
Kuusisto A., Lamminmäki-Vartia S. & Poulter S. (2017) katsomuskasvatus kuuluu päiväkodissa kaikille, Helsingin Sanomat 23.10.2017, S.?
-Ryhmä 5, Poulter
Hei,
mielestäni tekstinne kiinnostavinta antia oli ajatus siitä, että lastentarhaan pyritään luomaan katsomuksellisesti neutraali ympäristö ja samalla päädytään tekemään uskontoihin ja katsomuksiin liittyvistä aiheista tabuja.
Vaikka 1960-luvulla ainakin sosiologian piirissä ennustettiin uskontojen katoamista, ei näin ole käynyt. Päinvastoin, uskontojen merkitys on kasvanut ja ne näkyvät esimerkiksi uusina uskonnollisina liikkeinä, kansalaisuskona ja viittauksina populaarikulttuurissa.
Yritys säilyttää lastentarha katsomuksellisesti neutraalina ympäristönä tuntuu oikeastaan yritykseltä pitää lastentarha irrallaan maailmasta, jossa tämän päivän lapset meidän aikuisten tavoin elävät.
Kirjoituksessanne toitte myös esiin, että lastentarhassa aikuisten tulisi vastata lapsen katsomuksiin ja uskontoihin liittyviin kysymyksiin. Käytitte esimerkkinä tilannetta, jossa lapsi kysyy, mitä mummille kuoleman jälkeen tapahtuu.
Ajattelen, että on ehdottoman tärkeää, että lapsi tulee kuulluksi kaikkine kysymyksineen. Toisaalta ymmärrän kuitenkin lastentarhan aikuista, joka kokee vaikeaksi vastata esimerkiksi edellä mainittuun kysymykseen.
Oppimisen psykologian luennolla (30.10.17) keskustelimme siitä, kuinka sanat “en tiedä” ovat opettajalle monesti ne kaikkein vaikeimmat. Uskonnoista ja katsomuksista keskusteltaessa operoidaan usein harmaalla alueella, jolloin yksiselitteisiä tai “oikeita” vastauksia ei ole. Tällöin lapsen kysymykseen vastausta pohtiva opettaja joutuu kenties vastakkain sen seikan kanssa, ettei hänellä olekaan tietoa tai vastauksia lapsen kysymyksiin. Jos opettaja nähdään tiedon jakajana voi opettajan olla hankalaa tarttua kysymyksiin, joihin hän joutuisi vastaamaan “en tiedä”.
Onneksi kysymykseen voi kuitenkin valmiin vastauksen sijaan vastata uudella kysymyksellä. Kuten ryhmänne Kohti tutkivaa työtapaa kurssin posterisessiossa (18.10.17) totesi, voi lapselta kysyä, mitä tämä itse kysymästään asiasta ajattelee.
Toivottavasti lapsen keskiöön asettanut uusi VASU innostaa ja rohkaisee lastentarhan työntekijöitä tarttumaan kaikenlaisiin lapsen aloitteisiin – niihinkin, jotka koskevat katsomuksia!
Emilia Haaranen / ryhmä 8
Moikka ryhmä 5! Teillä on todella mielenkiintoinen aihe, joka on aina ajankohtainen. Aiheenne on myös haastava, sillä katsomusasioiden keskusteluun kuuluu aina jännitteitä. Olette kuitenkin hyvin “selviytyneet” haastavasta aiheestanne, ja tekstiä on mielenkiintoista lukea. Teksti etenee sujuvasti, ja loogisesti, joten sitä on helppo lukea. Olette hyvin tuoneet esille eri tahojen näkökulmia, sekä avanneet nimikkotutkijanne artikkelia. Jotkut käsitteet kuten esimerkiksi sekulaarinen neutraalisuus tai sekulaarinen agnostisuus eivät aivan avautuneet, joten niitä voisi selittää vähän paremmin. Tekstinne puhuttelee, ja herättää ajatuksia. Aihe on sellainen, jota on aina hyvä pohtia, ja josta on syytä keskustella. Hyvää tekstiä ja hyvää työtä! Tsemppiä jatkoon!
// Aino, Ryhmä 6
Moikka,
Blogitekstinne oli todella mielenkiintoista luettavaa ja käsitteli varhaiskasvatukselle ajankohtaista aihetta. Rakenne oli selkeä ja hyvin jäsennelty. Muutamat hankalat käsitteet ovat jääneet avaamatta, kuten Aino jo mainitsikin. Nämä käsitteet olisi voinut avata tekstiin heti niiden esiinnyttyä , jotta lukija olisi voinut edetä tekstissä sujuvammin, mutta yleisesti katsottuna rakenne on oikein onnistunut.
Katsomuskasvatus on erittäin pinnalla oleva asia ja on mukavaa, että olette ottaneet käytännön esimerkkitapauksia mukaan blogitekstiinne. Mainitsemanne Kuusiston ja Poulterin esimerkki, siitä kuinka eri uskontokuntaa edustavat lapset oli kirkkovierailuin ajaksi laitettu toiseen tilaan tekemään erinäisiä tehtäviä muiden lasten tutustuessa kikkoon, oli mielestäni silmiäavaava. Se kuvasi kasvatustodellisuutta, jota olen itsekin ollut useaan otteeseen näkemässä. Olin ollut juuri samantapaisella kirkkovierailulla kakkos-luokkalaisten kanssa evenkelilais-luterilaisessa kirkossa, kun samalla kaikki luokan eri uskontoryhmiä edustavat on jätetty koululle tekemään muita hommia omassa pienessä ns. eriuskoisten ryhmässään. Olen vierailun jälkeen kuullut kuinka lapset ovat kertoneet katsoneensa elokuvaa tai piirtäneet. Muiden kuin luterilais-evankelilaisten uskontokasvatus on siis näiltä tunneilta osin ratkaistu disney-elokuvan avulla.
Mielestäni tämä on todella eriarvoistavaa. Lapset jaetaan ryhmiin, joiden asemat opettajat ja kasvattajat määrittävät uskontokunnan mukaan. On väärin, että lapset saavat erilaisia oikeuksia, vapautuksia tai rangaistuksia uskontonsa johdosta. Olen siis samalla kannalla kirjoituksenne kanssa tässä asiassa.
Minuun kolahti myös vahvasti esiin nostamanne Kuusiston ja Poulterin esimerkki, jossa lapsi kysyy aikuiselta kuoleman jälkeisestä elämästä. Kasvattajan vastauksella ja asenteella tämän tyylisiin perustavanlaatuisiin kysymyksiin on todellakin väliä! Jos aikuinen on välinpitämätön, hiljenee täysin aiheesta tai esittää järkkymättömän oman kantansa olevan ainoa vaihtoehto, hän tekee mielestäni suuren virheen. Koko arvokasvatuksen tulee olla avointa ja keskustelevaa ja kuten blogitekstinne ilmaiseekin, ennenkaikkea lapsen omilla ehdoilla etenevää ja lapsen oikeuksista omiin mielipiteisiin ja kannanottoihin nojaavaa.
Marika Majalahti / ryhmä 6
Hei ryhmä 5,
aiheenne on ajankohtainen, ja varsinkin nyt kun uudessa Varhaiskasvatussuunnitelmassa sitä nostetaan entistä enemmän esille. ”Varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksessa yhteisen tutustumisen kohteena ovat lapsiryhmässä läsnä olevat uskonnot ja muut katsomukset. Uskonnottomuutta tarkastellaan muiden katsomusten rinnalla. Tavoitteena on edistää keskinäistä kunnioitusta ja ymmärrystä eri katsomuksia kohtaan sekä tukea lasten kulttuuristen ja katsomuksellisten identiteettien kehittymistä (Opetushallitus, varhaiskasvatussuunnitelma, 2016).”
Kirjoituksessa mainitsette, että lapsi saattaa ottaa rangaistuksena sen, jos ei pääse mukaan esimerkiksi joulukirkkoon uskontonsa takia. Pointti on hyvä, kuten mainitsitte, lapsilla on oikeus YK:n mukaan päättää itseä koskevasta toiminnasta. Onko asialle tehtävissä jotain konkreettisia muutoksia? Voiko varhaiskasvatuksen työntekijät vaikuttaa lapsen oikeuksiin uskontoa koskevissa päätöksissä?
Kun lapsella on oikeus päättää uskonnostaan, niin onko hänellä mahdollisuus saada uskontoa tukevaa kasvatusta, jos uskonto tarvitsee tukea arjessa? Onko lapsille taattu mahdollisuus esimerkiksi kirkon sijaan mennä moskeijaan, vaikka lapsen uskonnollinen tausta ei sitä tukisi? Varhaiskasvatuksessa lapselle kannattaisi antaa erilaisia näkökulmia ja tietoja erilaisista uskonnoista, ja sen perusteella lapset voisivat valita sen mihin uskovat ja mihin uskontoon kuuluvat, jos sitä itse haluavat. Myös on otettava huomioon, että lapsi saa elää ilman uskontoa, jos sitä itse haluaa. Lasta ei saa pakottaa osallistumaan uskonnolliseen kasvatukseen, jos niin itse toivoo.
Sara Yrjölä / osalliset
On erinomainen asia peräänkuuluttaa tietoutta ja ymmärrystä uskonnoista. Uskonnot ovat uskomusjärjestelmiä. Niin toki on tieteellinen maailmankuvakin. Oleellisinta varhaiskasvatuksen osalta uskomusjärjestelmien välillä ei liene se uskotaanko siinä Jeesukseen, Saatanaan, Allahiin, Joulupukkiin, evoluutioon tai vaikka Ganeshaan ja kumppaneihin vaan se, että uskomusjärjestelmät ovat myös arvojärjestelmiä. Arvojärjestelmien ymmärtäminen vaatii moraalisten periaatteiden ymmärtämistä ja kritisoimistaitoa. Ihmiset toimivat arjessa oman arvojärjestelmänsä mukaan.
Tapio Puolimatka viittaa teoksessaan Kasvatus ja filosofia mielipiteisiin, joiden mukaan lapset eivät ole kehitysvuosinaan välttämättä kykeneviä osallistumaan keskusteluun, jossa vaaditaan käsittelemään moraalisia periaatteita kriittisesti. Jos tavanomainen moraali kyseenalaistuu, voivat lapset kärsiä “ontologisesta turvattomuudesta”. John Deweyn mukaan lasten valmiudet kehittyvät asteittain.
(Puolimatka, T. 1999. s. 176-177.)
Uskonnollisten uskomusjärjestelmien perusteiden pohjan ymmärtäminen voi olla erittäin hankalaa jopa aikuiselle. Itse koen että uskossa oleminen vaatii Kierkegaardin esittämän “intohimoisen subjektin” ja uskonnollisen hypyn, jossa itse uskoontuleminen ikään kuin perustelee uskomusjärjestelmän. “Ilman riskiä ei ole uskoa. Usko on nimenomaan ristiriita sisäisen äärettömän intohimon ja objektiivisen epävarmuuden välillä (Kierkegaard, 2001, s. 211).
Koska uskontoja tai uskonnollista käyttäytymistä on vaikea perustella, pitää miettiä mielestäni hyvin tarkkaan kuinka niitä voi esitellä ilman, että indoktrinaation vaaraa ei ilmene. Esimerkiksi alkuperäisessä blogitekstissä esiin nostetun kirkkoretken voi toteuttaa monella eri tavalla. Jos esimerkiksi retkeen sisältyisi joku papin pitämä uskonnollinen puhe, en päästäisi omaa lastani retkelle. Jos taas retken konteksti olisi enemmän historiallinen tai traditioita esittelevä, asia olisi jo hyvin eri.
Ikä-, luokka- ja tarhakavereiden elämään tutustuminen on tärkeää, mutta uskon- ja arvokysymysten ollessa kyseessä tarvitaan mielestäni tarkkaa silmää siinä, kuinka asioita käsitellään. Lastentarhanopettajilla on tässä suuri vastuu viitekehysten kyseenalaistamisessa ja tarjoamisessa.
Niin pitkään kuin uskontoihin tutustuminen ja sitä kautta muiden ihmisten ymmärtämisen ja hyväksymisen lisääntyminen tapahtuu ilman indoktrinaatiovaaraa, hyväksyn mielelläni blogitekstin esiintuomat tavoitteet. Ja vaikka “sekulaarista agnostisuutta” haluttaisiin välttää vallitsevana kulttuurina, tulisi kuitenkin lastentarhojen toimia joidenkin suhteellisen normatiivisten moraalisten säännösten varassa ja niiden mukaan. Uskomusjärjestelmien välinen mahdollinen arvorelativismi on ihanne, joka voisi olla mielenkiintoinen, mutta potentiaalisesti kaoottinen tapa järjestää lastentarhatoimintaa. Toki lapsen kysymykseen jonkun läheisen kuolemisesta tulisi osata vastata lapsen oma viitekehys huomioon ottaen sen sijaan että olisi vain hiljaa.
Voi olla että paisuttelen mielessäni blogitekstin esittämien tavoitteiden negatiivisia mahdollisuuksia, mutta näkökulma oli nyt tällä kertaa tämmöinen. 🙂 Hyvä, ajatuksia herättävä kirjoitus!
Mikko / Ryhmä 8
Lähteet:
Kierkegaard, S. (2001). Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus. Suomentanut Torsti Lehtinen. Helsinki: WSOY.
Puolimatka, T. (1999). Kasvatus ja filosofia. Helsinki: Kirjayhtymä Oy.
Hei ryhmä 5,
Aiheenne on hyvin ajankohtainen, osiltaan arka ja herättää varmasti paljon ajatuksia. Onnistutte blogitekstissänne avaamaan hyvin lasten oikeuksia omaan katsomuksellisuuteen ja perustelette sitä sujuvasti. Tekstinne on luontevaa ja selkeästi jäsenneltyä.
Nostitte konkreettisia esimerkkejä siitä, kuinka eriarvoisuutta näkyy ja perustelitte johdonmukaisesti lapsen tarpeen saada tilaa omille arvoilleen ja niiden toteuttamiselle. Olette selkeästi omistautuneet aiheelle ja käyttäneet asian eteen vaivaa.
Tekstissäne olisin kuitenkin kaivannut enemmän käytännön esimerkkejä siitä, miten katsomuksellisuutta tukevaa tasa-arvoa voitaisiin kentällä edistää. olen katomuksellisten oikeuksien suhteen teidän kanssa samoilla linjoilla, silti muistutan kentällä tilanteen olevan kuitenkin jännitteisempi eikä niin yksinkertainen.
Jokaisen tuodessa omat arvonsa kotoa yhdistyen työntekijöiden omaan arvomaailmaan on lopulta hyvin kompleksinen.
Mainitsitte tekstin lopussa “Riittävää on, että kuuntelee ja herättelee lasta esimerkiksi itse pohtimaan omaa näkemystään asiaan tukien lapsen omaa ajattelua.” Kyseinen virke jää vähän abstarktiksi, että mitä mahdatte lopulta tarkoittaa. Jäin siis miettimään miten katsomuksellisuuden tasa-arvoa voitaisiin edistää käytännöntasolla ja uskon, että työntekijöillä pitäisi olla johdonmukainen näkemys siitä, miten asiaa voitaisiin toteuttaa kaikkia huomioiden.
Ilari/ Ryhmä 3
Lähteitä oli käyetty hyvin ja monipuolisesti. Teksti on selkeää, toitte esiin tärkeitä pointteja ja argumentointinne oli hyvää. Kohtanne “miksi katsomuskasvatusta ei tulisi välttää” oli mielestämme erityisen hyvä. Joitan käsitteitä olisi voinut avata, jotta lukija ymmärtäisi ne. Esim. sekulaarisuus-käsite on hyvin olennainen osa argumentointianne, joten sen selittäminen olisi mielestämme ollut tärkeää.
Lapsen tulisi saada tutustua myös muihin uskontoihin ja näin ollen ymmärtää, että maailmassa on monenlaisia uskontoja ja näkemyksiä eikä vain yksi ole oikea. On tärkeää alkaa rikastuttamaan lapsen mieltä jo varhaisessä iässä, jolloin lapsi on vielä avoin kaikelle ja oppii helposti uutta. Varhaiskasvatussuunnitelman mukaan (s.23) “henkilöstön tulisi toimia mallina lapsille erilaisten ihmisten sekä kielellisen, kulttuurisen ja katsomuksellisen moninaisuuden myönteisessä kohtaamisessa”.
Pohdimme, miten lapsi voi kasvaa kriittiseksi ihmiseksi, jos hänelle ei anneta mahdollisuutta monipuoliseen oppimiseen sekä tietoon esim. katsomuksellisista asioista?
Ryhmä 10/Moninaiset